Pekka Ervast: Tietäjä Iänikuinen

Tähän kirjaan on koottu Pekka Ervastin Kalevala-aiheisia esitelmiä ja kirjoituksia. Kirjan alkupuolen artikkelien ja esitelmämuistiin- panojen pohjalta Ervast kirjoitti teoksensa Kalevalan avain (1916). Tämä seikka ei tee niitä kuitenkaan tarpeettomiksi, sillä ne sisältävät kiinnostavia yksityiskohtia, jotka  valaisevat Kalevalan avaimessa esitettyjä ajatuksia. Kirjan päättää kaksi Ervastin luentoa Väinämöi- sestä Suomen devana, kansallishaltiana. Tätä aihetta Ervast on käsi- tellyt laajemmin kirjassaan Uudestisyntyvä Suomi (1924).

Ervast on kirjoittanut myös kirjasen Onko Kalevala ”pyhä” kir- ja? (1918). Siinä hän esitti kritiikkiä Kaarle Krohnin edustamaa maantieteellis-historiallista koulukuntaa vastaan.

Kansanrunouden tutkimus on Ervastin ja Krohnin ajoista kehitty- nyt suuresti ja monessa kohdin on lähestytty Ervastin esille tuomia näkemyksiä. Matti Kuusi kirjoitti Ervastista vuonna 1985:

”Hänen intuitionsa on usein tarkkanäköistä. Monet hänen epäile- mänsä Kaarle Krohnin teoriat ovat väistyneet. Nuoremmat tutkija- polvet ovat nähneet Väinämöisen tietäjyydessä, kalevalaisessa tie- don kunnioituksessa yhtä kiintoisan ja keskeisen ilmiön kuin Pekka Ervast. — — Synkretistinä ja ekumeenikkona Pekka Ervast oli edellä aikaansa, kaiketi edellä meidänkin aikaamme — — ” (Kirjokannesta kipinä, Kalevalaseuran vuosikirja (1986).

Pekka Ervast kertoo Tietäjä-lehdessään (1916 nro 7-8) kalevala- tutkimustensa alkamisesta: ”Kun Martti Humu kymmenkunta vuotta sitten piti luentojaan Helsingissä Kalevalasta, enpä minä silloin aa- vistanut, että itse vielä tulisin sekä puhumaan että kirjottamaan sa- masta aineesta. Liian hämärältä se minusta silloin tuntui. Vasta kun vuosia myöhemmin tulin (näkymättömässä maailmassa) vihityksi kalevalaisen magian salaisuuksiin ja sain kokea sen voimasanojen yhä vielä tänäpäivänä elävää tehokkuutta, aukenivat silmäni ja syttyi minussa pyhä tuli, joka innosti Kalevalaa lähemmältä tarkastamaan ja tutkimaan.”

 Jouni Marjanen

KALEVALAA TUTKIMAAN

Tietäjä 1912, nro 1

 Kun keisari Aleksanteri I lausui nuo merkilliset sanat: ”Me tah- domme korottaa Suomen kansan kansakuntien joukkoon” ― lie- neekö hän silloin aavistanut, kuinka tosia hänen sanansa olivat? Hän todella lausui ennustuksen, sillä viime vuosisata näki sen tapahtuvan, että Suomen kansa nousi kansakuntien joukkoon.

Tämä tapahtuma oli, sen tiedämme, suureksi osaksi Kaleva- lan ansiota. Kun Kalevala ilmestyi, silloin alkoi Suomen kansa herätä, se alkoi tuntea, että sillä on menneisyys, historia, ja että se on jotakin osannut luoda. Ympäri sivistyneen maailman le- visi Suomen kansasta maine ja kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni kansa, joka on luonut sel- laisen eepoksen, jonkalaisia on harvoja maailmassa.

Me tiedämme, minkälaisen ihastuksen Kalevala, kun se en- sin tuli tunnetuksi, herätti sekä ulkomailla että meillä. Siitä as- tui ikäänkuin elävänä esiin kuva Suomen kansan muinaisuudes- ta, sen pyrkimyksistä, riennoista ja elämistavoista, ja myös sel- vä kuva sen kansan uskonnosta, ylevistä ihanteista, sankareista. Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen kansan muinaisuuden tutkimiselle. Eikä siinä kyllin, vaan moni ajatteli: tämä Kaleva- la, joka näyttää, mitä Suomen kansan hengessä piilee, se todis- taa meille samalla, minkälainen voi olla Suomen kansan tule- vaisuus. Näin moni ajatteli ensimmäisen innostuksen hetkinä.

Tiedämme sitten, kuinka tämän ensimäisen heräymyksen jäl- keen tuli toinen herätys kansallemme, suomalaisuuden nousu, Snellmanin ja muiden aikaansaama. Tämä kaikki korotti Suo- men kansakuntien joukkoon.

Innostus aina laimenee. Niin on myös myöhemmin innostus Kalevalaan jonkun verran laimennut. Sitä kyllä luetaan kou- luissa, sitä pidetään kansallisena kirjana, mutta tieteellisellä ta- holla on ruvettu epäilemään sen historiallista pätevyyttä.   On

Tieteellinen tutkimus on sitten koettanut ottaa selvää, millä tavalla Kalevala oikein on syntynyt, minkälaiset ovat sen alku- peräiset lähteet ja mitä Lönnrot on näihin liittänyt. Nykyään en luule, että monikaan antaa niin suurta historiallista arvoa Kale- valalle kuin ennen. Tahdotaan väittää, ettemme  Kalevalasta voi saada aivan selvää ja pätevää kuvaa Suomen kansan mui- naisesta uskonnosta. Näin on jouduttu innostuksen kukkuloilta alas laaksoon. Nyt otetaan vakavasti tutkittavaksi, onko Kale- valassa ensinkään mitään syvempää merkitystä takana vai si- sältääkö se vain katkelmia Suomen kansan muinaisesta elämäs- tä, sen taikauskosta, sen luonnonpalveluksesta. Vielä eivät tie- demiehemme ole lopullisesti ratkaisseet, mitä arvoa on myön- nettävä Kalevalan sisällykselle. He ovat tutkineet kieltä ja kai- kenmoisia yksityisseikkoja, mutta he eivät ole vielä uskaltaneet ryhtyä runoelman henkeen.  Ja jos ovatkin sitä kosketelleet, ovat heidän selityksensä aina käyneet hieman materialistiseen, aineelliseen suuntaan. Sehän on nykyaikana ylimalkainen ten- denssi.

Mutta meidän aikanamme on myös olemassa kolmas käsitys Kalevalasta. Teosofinen liike on alusta saakka julistanut mää- rättyä käsitystään Kalevalasta. Se on asettanut Kalevalan maa- ilman muiden pyhien kirjojen joukkoon. Kun Mad. Blavats- ky, joka oli teosofian ensimäinen julistaja, kirjotti suurteoksen- sa Salaisen Opin, niin hän ensimäisen osan alkuun motoksi pa- ni otteen Veeda-kirjoista, mutta toisen osan alkuun pani otteen Kalevalasta. Hän puhuu Salaisessa Opissaan Kalevalasta ja lukee sen maailman pyhien kirjojen joukkoon. Ja teosofit nou- dattaen hänen esimerkkiään ovat ylipäänsä olleet taipuvaisia pitämään Kalevalaa merkillisenä ”pyhänä” kirjana.

Mutta mitä merkitsee, että Kalevala on pyhä kirja? Se mer- kitsee ensinnäkin, että siitä kuvastuu Suomen kansan muinai-  

nen elämänkatsomus, sen henki. Mutta samalla se merkitsee, että se on pyhänä kirjana asetettava maailman muiden pyhien kirjojen rinnalle ja että se esittää samoja totuuksia kuin nekin esittävät, samaa ikivanhaa viisautta.

On aivankuin kaitselmuksen johtoa, että Kalevala syntyi en- nenkuin teosofinen liike esiintyi, sillä teosofisen liikkeen yhte- nä tarkotuksena on korottaa oikeaan asemaansa kaikki muinai- set pyhät kirjat. Sen tehtävä on osottaa, että ihmiskunnassa on ollut alkuperäinen viisaus ja että se viisaus vieläkin elää ja että ihminen voi pyrkiä siihen viisauteen ja saavuttaa sitä. Teosofia osottaa, että on olemassa totuuden tieto ja sen tiedon vartijat ja että ihminen on kutsuttu kulkemaan tiellä sitä kohti, kunnes hän tulee totuuden tietäjäksi, viisaaksi ihmiseksi.

Sentähden teosofia näyttää, kuinka kaikissa uskonnoissa on opetettu samaa ja kuinka kaikissa maailman pyhissä kirjoissa ilmenee sama alkuperäinen maailmankatsomus. Myöskin Ka- levalan suhteen tahtoo teosofinen liike näyttää, että siinä ku- vastuu sama ikivanha viisaus.

Mutta jos sanotaan, että Kalevala on pyhä ja merkillinen kirja, merkitseekö se, että jokainen sana, jokainen säe siinä on pyhä? Niin on tahdottu väittää muista pyhistä kirjoista. Niin- pä katolinen kirkko vielä tänä päivänä väittää, että raamatussa on jokaikinen sana Jumalan hengen inspiroima ja täydellistä totuutta, mutta me tiedämme tieteellisen tutkimuksen nojalla, ettei niin ole laita. Me emme suinkaan voi Kalevalaa ― yhtä vähän kuin mitään muuta kirjaa ― pitää tuollaisena pyhänä tai- kateoksena vaan me ainoastaan uskomme, että siinä on kätket- tynä viisautta ja että se, jolla on silmät nähdä, voi siitä viisautta etsiä esille. Me huomaamme, että henki sen takana on pyhä ja viisas ja että muotokin joskus on hengen mukainen. Mutta sa- malla myönnämme, että muodossa saattaa olla paljon lisäyksiä, muutoksia, väärennyksiä. Joskus on Kalevalassa sellaisia sa- noja, nimiä, säkeitä, jotka nähtävästi ovat iänikuista perintöä ja joiden on täytynyt pysyä muuttumattomina kaukaisilta ajoilta, 

mutta näiden lisäksi voimme pitkin matkaa huomata muita li- säyksiä, jotka kuuluvat runojen ulkoasuun mutta eivät sisällä mitään syvempää merkitystä. Jos Kalevalaa rupeisimme mys- tillisesti selittämään sana sanalta ja säe säkeeltä, silloin jou- tuisimme labyrinttiin, pääsemättömiin sokkeloihin. Sillä taval- la me emme ole oikeutettuja selittämään mitään n.k. pyhää kir- jaa. Se olisi taikauskoa. Silloinhan heti voidaan meille nauraa, jos tiedetään, että juuri sen kohdan on lisännyt se ja se kokoon- panija. Niinhän raamatusta voidaan sanoa: ”jos  rakennatte tuon lauseen päälle opin Jumalan kolminaisuudesta, niin sen- hän lauseen lisäsi joku munkki keskiajalla.”

Kalevalasta siis emme saa ruveta selittämään yksityisiä sa- noja ja säkeitä vaan meidän täytyy nähdä, mitä siinä on takana. Sillä tavalla täytyy lukea pyhiä kirjoja, että mietiskelee niitä, lukee niistä jonkun kappaleen ja pitää sitä sielunsa silmien edessä, kunnes sen merkitys valkenee. Jos sitten tiedämme jo- takin maailman laeista ja elämän salaisuuksista, niin ilostumme ja ihastumme, kun taas näemme tuossa pyhässä kirjassa asiat esitettyinä aivan samalla tavalla. Ne, jotka kirjan eli runot en- sin ovat laatineet, ovat jotakin tienneet, vaikka heidän sanansa sitten ovat kulkeneet polvesta polveen enemmän tai vähemmän käsittämättöminä.

Tällä tavalla Kalevala teosofiselta kannalta on pyhä.

Me elämme nykyään merkillisessä ajassa. Olemme monta kertaa puheissa ja kirjotuksissa viitanneet siihen, että korkei- den henkimaailmojen tieto ja luottamus on nykyään, että suuria mullistuksia on tapahtuva maailmassa, ei ainoastaan ulkonai- sesti vaan sisäisesti. On tuleva uusi aika, on tuleva uusi uskon- to. Ehkä ei kestä monta vuosikymmentä, ennenkuin uusi opet- taja tulee ja ennenkuin uusi uskonto pannaan alulle. Se uusi uskonto on oleva maailmanuskonto, se on voittava koko maail- man, mutta se ei voita sillä tavalla, että se tunkisi tieltään kaik- ki muut uskonnot ja maailmankatsomukset vaan siten, että se nostaa kaikki muut uskot ylös sille tasolle, jossa ne ovat yhtä.

Samalla tavalla uusi opettaja, kun hän tulee maailmaan, on herättävä ihmisiä. Me olemme älyllisesti kehittyneet sellaiseen kohtaan, että ymmärryksemme ja järkemme voi ottaa vastaan tuon tiedon ja tunteen, että aina on ollut totuutta ja aina on voi- nut totuutta etsiä. Ihmisen järki ei olisi voinut tätä kestää joita- kuita aikoja sitten. Silloin täällä Europassa ihmisten täytyi saa- da uskoa, että he olivat erityisesti Jumalan armottamia olentoja ja että Jumala oli erityisesti pitänyt huolta heistä, kristityistä, mutta että pakanat olivat julmia olentoja, joita täytyi auttaa. Nyt olemme tulleet kehityksessä sellaiseen tilaan, että tuollai- nen käsitys on taikauskoa. Kaikki ajattelevat, kaikki totuutta etsivät ihmiset voivat jo riemastua siitä ajatuksesta, että Juma- lan totuus on aina ollut ja että ihmishenki on aina sitä kaivan- nut, aina etsinyt ja aina voinut löytää. Siksi ei ole eri uskonto- jen, eri tietäjien, eri viisasten välillä mitään eroa, ei taistelua eikä ristiriitaa vaan kaikki viisaat ojentavat toisillensa veljes- kättä, koska he kaikki ovat löytäneet saman totuuden.

Tämän voimme ymmärtää ja tätä tulee uusi uskonto opetta- maan. Se tapahtuu sillä tavalla, että jokainen ihminen ja jokai- 

nen kansa herätetään itsenäiseksi. Ei ole Suomen kansakaan jätetty syrjään. Kalevala sai ilmestyä, Suomen kansa sai herätä kansallistuntoon. Nyt sen pitää herätä ihmistuntoon, nyt sen täytyy seisoa muiden kansain veljenä, totuuden Jumalan edessä ja sen täytyy omalla tavallaan, omalla kansallisella tavallaan heijastaa jumalallista totuutta, tuoda ilmi jumalallista viisautta. Tähän tietoon on Suomen kansa nyt herätettävä.

Tutkikaamme nyt, millä tavalla Kalevalassa viisautta on esi- tetty. 

KALEVALAN LUOMISKERTOMUS

Tietäjä 1912, nro 2 

Tahdomme nyt ryhtyä vähän tarkastamaan Kalevalaa ja silloin ensiksi sen luomiskertomusta. Niinkuin ylipäänsä kaikki pyhät kirjat, alkaa Kalevalakin luomisella. Tämä luomiskertomus on kuitenkin hieman erilainen Lönnrotin aikaisemmin laatimassa Kalevala-painoksessa ja uudemmassa.

Nykyisessä Kalevala-laitoksessa kerrotaan, kuten muistam- me, kuinka Ilmatar, elettyään ”ilman pitkillä pihoilla”, ikävys- tyy aikoihinsa ja laskeutuu alas mereen. Täällä hän tulee ras- kaaksi ja vaikeissa synnytystuskissaan rukoilee Ukko Ylijuma- lalta apua. Silloin tulee sotka lentäen etsien pesän sijaa, Ilma- tar nostaa polveansa vedestä ja siihen sotka munii kuusi kul- taista munaa, rautamunan seitsemännen. Mutta kun Ilmatar lii- kuttaa polveansa, vierivät munat rikki ja niistä syntyy maailma. Sitten Väinämöinen Ilmattaren kohdussa ikävöi ulos ja synnyt- tää itsensä siten että hän itse aukaisee itsellensä tien ja omin voiminsa tulee ulos emonsa kohdusta.

Näin kertoo uusi Kalevala. Vanhassa Kalevalassa taas ei puhuta ensinkään Ilmattaresta, kerrotaan vain, kuinka Väinä- möinen tulee ulos emonsa kohdusta ja sitten uipi ympäri. Väi- nämöinen sitten näkee kotkan etsivän pesimäsijaa ja nostaa merestä polveansa, johon kotka munii munansa ja munista muodostuu maailma.

Tässä on kaksi luomiskertomusta ja me kysymme luonnolli- sesti, mikä niistä on oikea. Huomaamme, että Lönnrot myö- hempää Kalevalaa laatiessaan arveli, että Väinämöinen ei ole jumala vaan sankari, inhimillinen olento. Kuitenkin selvästi tuo vanha luomiskertomuksen muoto, missä Väinämöinen esiintyy jumalallisena olentona, kuuluu vanhimpaan traditsio- niin.

Me näemme saman suhteen uskonnoissa. Meidän ei tarvitse 

mennä kauemmaksi kuin kristinuskoon. Samaten kuin Väinä- möinen syntyi neitsyt Ilmattaresta, samaten Kristus kertomuk- sen mukaan syntyi neitsyt Maariasta ja samalla tavalla Buddha syntyi ja muut maailman ”vapahtajat”. Ja samaten myös Kris- tusta ei ole pidetty ainoastaan sankarina, suurena  ihmisenä vaan jumalana. Kristus-nimellä on kuvattu myös Jumalan Poi- kaa eli Logosta, kuten sanotaan Johanneksen evankeliumissa. Eikä Logos ole silloin erityinen henkilö vaan se ilmennyt ju- mala, joka loi maailman.

Kun siis vanhassa Kalevalassa Väinämöinen luo maailman ja uudessa Ilmatar (jolloin Väinämöinen vasta syntyy myöhem- min), niin ei tarvitse otaksua, että tässä olisi kaksi ristiriitaista kertomusta vaan saman kertomuksen kaksi kehitysmuotoa. It- se asiassa Ilmatar ja Väinämöinen on yhtä. Onpa voinut syntyä sekaannusta nimienkin yhdenmukaisuuden vuoksi: Väinämöi- nen ― Veenemonen. Myöhempää kertomusta, jossa Väinämöi- nen syntyy vasta maailman luomisen jälkeen, pidän salatieteel- lisesti katsoen parempana.

Väinämöinen on itse asiassa Logos. Ja mitä on Logos? Kun meidän aikanamme tavallinen materialistinen tiedemies koettaa selittää maailman syntyä, niin hän ottaa rasvapallon, pyörittää sitä vedessä ja näyttää, kuinka siitä erkanee pieniä palloja. Noin koneellisesti syntyy maailma hänen käsityksensä mu- kaan. Alkuaineusva alkaa pyöriä, siitä erkanee osia ja näin syntyy aurinkokunta planettoineen, maailmoineen. Ja ehkä meidänkin mielestämme tämä tuntuu erinomaisen viisaalta ver- rattuna muinaisaikaisiin kertomuksiin.

Mutta yhden asian me vain unohdamme. Sitä asiaa ei osaa ratkaista professori, kun hän siinä seisoo selittämässä maail- man syntyä. Kuka pani pyörimään nuo alkuaikaiset elementit? Siihen ei voi tiede mitään vastata, sitä ei voi ensinkään ratkais- ta, jollei uskota henkeen ja elämään. Ja siksipä vanhat viisaat ― tämän näemme pyhistä kirjoista ― ovat kansottaneet maailman jumalallisilla, elävillä olennoilla, tajunnoilla, jotka noita maail- 

moita ”pyörittävät”. Mielestäni he ovat sittenkin olleet vii- saampia ja nähneet kauemmaksi kuin nykyaikaiset materialisti- set tiedemiehet.

Jos me itse koetamme katsella, tunkeutua maailman salai- suuteen ja nähdä, kuinka on elämän pohjattomissa syvyyksissä, niin me todella kohtaamme niitä jumalallisia olentoja, jotka maailmoita luovat. Niitä on meidän maapallomme ja meidän aurinkokuntamme takana Logos, se olento, jonka kehityshisto- ria on kätketty aikakausien yöhön. Mutta sekin on olento, joka vuorostaan voi rukoilla ”Ukko Ylijumalaa”, sitä Salaisuutta, jo- ka on kaiken takana ja jota ei kukaan tunne.

Kalevalan luomiskertomuksessa Väinämöinen edustaa tätä Logosta, Väinämöinen ja Ilmatar. Ilmatar on vain ikäänkuin toinen puoli Väinämöisestä eli Logoksesta, yksi Logoksen ole- muspuoli. Jos me koetamme ajatella ja käsittää elävää olentoa, tajuntaa, niin me aina havaitsemme, että se tajunta on kolmiyh- teinen, että siinä on kolme puolta, tahto, tunto ja järki, tai millä nimellä niitä tahdommekaan nimittää. Tämä on se jumalalli- nen kolminaisuus, josta puhutaan kaikissa jumaluusopeissa, kaikissa uskonnoissa, niinpä esim. kristillisessä dogmatiikassa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimellä. Tahto on Isä, rakkaus on Poika ja Pyhä Henki on järki.

Se, mikä minun nähdäkseni Kalevalan luomiskertomuksessa selvästi näyttää, että on kysymys Logoksesta, on tuo mahtava lause

Yksin meillä yöt tulevat, Yksin päivät valkenevat, Yksin syntyi Väinämöinen, Ilmestyi ikirunoja. 

Hän syntyi yksin. Aivan niinkuin kristinuskossa Kristus oli Jumalan yksisyntyinen, ”ainokainen” poika, kreikankielellä monogenees, niin oli Väinämöinenkin yksin Ukosta, Ylijuma- lasta syntynyt.    Sitten maailmassa hän syntyi yksin äidistä, 

neitsyeestä. Meidän täytyy näet ymmärtää, että Logos, juma- lallinen olento, maailmaa luodessaan luo kuvan itsestään, joka on hän itse. Hän astuu ikäänkuin ulos itsestään, katsoo itseään ja aina kuitenkin kieltää luomansa todellisuuden, sanoen: ”tämä kuva ei ole minä.” Kaikkein syvin mysterio, mikä on sa- nottu Logoksesta, syvin järkiajatus on lausuttu vanhassa Intias- sa, kun Logos eli Brahmaa aina sanoo: ”tämä ei ole minä.” Hän luo itsestään kuvan, katsoo itseään, ilmentää itseään, mutta ai- na taas hävittää tämän kuvan ja luo korkeamman.

Tämä on syvä hengen mysterio. Mutta sellainen on maail- ma. Se on Jumalan taideluoma. Logos on taiteilija, työntekijä, joka tahtoo luoda taideteoksen, missä hän itse ilmenee. Se tai- deteos vierii esiin hänestä itsestään, se on häntä itseään, hän tahtoo siinä itse tulla eläväksi.

Sentähden heti alkusanoissa lausutaan: ”yksin syntyi Väinä- möinen”, vaikka Väinämöinen ilmenneenä jumalana, Logokse- na, syntyi vasta myöhemmin. Se oli ensimäinen näky. Logos lausuu itsekseen: ”minä tahdon tuollaisena esiintyä”, ja sitten hän astuu alas meren ulapalle, astuu aineeseen. Aine on Ukko Ylijumalan salaisuuksia. Aine on aina olemassa, se on ikui- nen. Aine ei ole sitä, mitä me käsitämme aineeksi. Aine on voimaa, eli niinkuin sanotaan hindulaisessa uskonnossa, maa- jaa, s.o. taikavoimaa. Aine on taikavoimaa, jonka avulla henki voi itseään ilmentää.

Kun sitten luomiskertomus Kalevalassa jatkuu, kertoo se, kuinka Ilmatar astuu alas aineeseen. Ensin syntyi tahto ilme- nemiseen, sitten heti alkaa syntyä rakkaus, tunne: se on Logok- sen naisellinen puoli. Nyt tunne alkaa vaikuttaa, rakkaus, vii- saus astuu alas aineeseen ja koettaa sitä muovailla, mutta ei vielä osaa. Se on suurta tuskaa ja työtä. Kuinka todellisesti Kalevalassa kuvataankaan, että Ilmatar kärsii tuskaa, niin suur- ta, että hän rukoilee Ukko Ylijumalaa: ”etkö sinä voi pelastaa minua näistä synnytystuskista, etkö voi antaa Väinämöisen syntyä?” Hän on Logos, siis jumalallinen olento, joka kääntyy 

korkeamman, suuremman, jumalallisemman voiman puoleen. Ja silloin kun hän kauan tässä aineen valtameressä on tuskis- saan elänyt ja vaikuttanut, niin tulee sotka ja laskee munansa hänen polvelleen. Mitä on tämä sotka eli niinkuin myös sano- taan, kokko? Mieleemme heti muistuu, kuinka uskonnollisessa vertauskuvastossa lintua käytetään merkitsemään sitä, jota myös sanotaan Pyhäksi Hengeksi. Se on Logoksen kolmas olemuspuoli, järki, ajatus. Ilmatar kuvaa sitä tunnelmaa, rak- kautta, sitä halua ja tuskaa, joka ensin aineessa vaikuttaa, mutta vasta silloin kun järki tulee avuksi, kun ajatus alkaa toimia Lo- goksessa, suuressa jumalallisessa, elävässä olennossa, vasta sil- loin syntyvät munat, aineelliset atomit, joita on seitsemän. Kuusi on kultaista, loistavaa, mutta seitsemäs on rautainen, tä- mä pimeä, fyysillinen maailma. Joka tasoa varten luodaan yksi perusatomi. Logos juuri järjestää atomit maailmankaikkeudes- sa.

Kun nykyään Salatieteellinen selvänäkijä tutkii näitä asioita, huomaa hän, että Pyhä Henki, joka liikkuu vetten päällä, se tuosta suuren Ukko Ylijumalan alkuaineesta muodostaa ja jär- jestää atomit omaa maailmaansa varten. Sitten ne atomit ikäänkuin putoovat pois hänen polveltaan ja niistä muodostuu maailma. Kun rakkaus eli viisaus liikkuu, silloin taas atomit yhdistyvät ja näin muodostuu maailma. Tämä on kuvannolli- sesti, runollisesti esitetty.

Kun sitten on maailma luotu, kun kaikille tasoille on luotu pallot, maailmat, kiertotähdet, niin Väinämöinen pyrkii ulos äi- tinsä kohdusta. Logos tahtoo lopullisesti nähdä itsensä, tahtoo itse ilmetä tässä maailmassa, ei ainoastaan näkemällä itsensä muodossa vaan siten että hän herättää itsensä näissä muodois- sa. Me voisimme vertauksella selittää, että hän on ikäänkuin luonut taulun ja tahtoo nyt tehdä olennot siinä eläviksi. Jumala tahtoo itse syntyä siinä maailmassa, minkä hän on luonut. Hän tahtoo herätä tajuntaan, itsetietoisuuteen, ja hän itse omalla voimallaan myös silloin syntyy.  Tämä on ihmiskunnan alku. 

Herää olentoja, jotka voivat ruveta ajattelemaan ja tahtomaan niinkuin Jumala ajattelee ja tahtoo. Silloin Väinämöinen ilme- nee ja syntyy maailmaan.

Näin mielestäni aivan selvästi Kalevala kuvaa maailman luomista sisäiseltä kannalta. Se esittää aivan samat asiat kuin muutkin pyhät kirjat. Sama maailmankatsomus, sama käsitys kaiken alkuperästä kuin muualla tavataan, esiintyy Kalevalas- sakin. Kaiken takana on järki, tajunta. Ei ole maailma luon- nonvoimain sokeata leikkiä vaan se on tajuntaa, järkeä, se on tahtoa ja rakkautta, ja se on tuskaa ja työtä. Viisaan ihmisen kannalta on maailma työtä, se on suuren taiteilijan luovaa työ- tä. Se on tuskaa ja se on riemua.

Jos luemme tuota Kalevalan ensimäistä runoa, voimme ha- vaita, kuinka tyynesti se vaikuttaa yksinkertaisuudessaan. Sii- nä ei ole tavallisia inhimillisiä tunteita, siinä on suurempaa voi- maa, suurempia tunteita, jumalallisia ajatuksia, jumalallista tahtoa ja tunnetta. Se nousee meidän eteemme ylevänä, majes- teetillisena.

Myös voimme aina huomata, että kun pyhissä kirjoissa jota- kin esitetään, joko historiallista tai metafyysillisiä, niin sitä voi avata monilla avaimilla. Niinpä jos tämän luomiskertomuksen siirrämme inhimilliselle tasolle ja sieluelämän alalle, se siellä- kin pitää paikkansa. Eikö ihmisen sieluelämässäkin ole jota- kin, mikä vastaa luomista? On, esim. kaikki taiteellinen luo- mistyö. Ja jos tarkastamme, voimme huomata kuinka hyvin kaikki nämä kohdat luomiskertomuksessa sopivat myös ihmis- sielun luovaan toimintaan. Yksin syntyy Väinämöinen, s.o. kun ihmisnero inspiratsionin hetkenä näkee taideteoksen, ru- non, näytelmän tai sävellyksen, on se yhtenäisenä, kokonaisena aatelmana, konseptsionina, mutta sitten alkaa työ ja tuska sen toteuttamisessa. Silloin taiteilija monasti epätoivoissaan kään- tyy sisäisen jumalansa puoleen: ”enkö voi päästä näistä tuskis- ta.” Nyt tulee järki avuksi ja tuo hänen eteensä aineksia, hän muodostaa niistä kuvia, munista tulee maailmoita, ja kun näin 

on kaikki valmistettu, niin lopuksi Väinämöinen, tuo alkupe- räinen konseptsionissa nähty ihanne, se aivan kuin oman itsen- sä voimasta tulee esille taiteellisessa työssä. Todellinen nero luo sillä tavoin, että hän ensin on kauan tuskissaan synnytellyt ja sitten teos syntyy omasta voimastaan, aivan niinkuin Väinä- möinen kuitenkin itse lopulta astuu ulos emonsa kohdusta. 

KALEVALAN AVAIMET

Tietäjä 1912, nro 3 

Kun lukee tieteellisten tutkijain teoksia Kalevalasta, huomaa, kuinka he joutuvat erimielisyyteen siitä, ovatko muinaissuoma- laiset sankarit käsitettävät ihmisinä vai jumalina. Ennen arvel- tiin yleisesti, että ne ovat pidettävät suomalaisten jumalina; niinpä Agricola jo aikoinaan kuvasi, kuinka niitä uhreilla pal- veltiin j.n.e. Myöhemmin on taas koetettu löytää todistuksia siitä, että he olisivat olleet todellisia, maan päällä eläneitä ih- misiä, vaikka legenda sitten on koonnut paljon lisäaineksia hei- dän ympärilleen.

Tätä erimielisyyttä ja tätä ristiriitaa täytyy jatkua, kunnes Kalevalaa ymmärretään aivan toisella tavalla. Kalevalaa ei voi ymmärtää, jos sitä luetaan aivan tavallisena kirjana ja käsitel- lään ainoastaan tieteellisten menetelmäin mukaan. Olemme jo ennen huomauttaneet, että Kalevalaa, tullakseen oikein ymmär- retyksi, on luettava pyhänä kirjana. Sillä tarkotamme, että Ka- levala vertauskuvien muodossa esittää totuuksia toisilta aloilta, toisista maailmoista, totuuksia ihmisen sisäisestä, salaisesta elämästä, maailman ja Jumalan salaisuuksia. Kalevala on epäi- lemättä samanlainen kuin muittenkin kansojen pyhät kirjat, ja ainoastaan se ihminen voi todella ymmärtää Kalevalaa ja löy- tää mitä siinä on, joka on teosofisesti sivistynyt, s.o. kasvatta- nut itseään teosofisilla tutkimuksilla. Hän voi sitten salaisessa elämässään kokea, että Kalevalassa piilee tietoa ja että Kaleva- lan sankarit edustavat merkillisiä voimia.

Omasta puolestani voin sanoa, etten vielä vuotta pari sitten uskonut Kalevalassa piilevän siksi voimakkaita salaisuuksia kuin siinä on. Vasta kun kerran olin tilaisuudessa kokemaan, että itse Kalevalan sankarien nimissä oli samanlaista voimaa maagillisessa toiminnassa kuin muissa n.k. pyhissä nimissä, selvisi minulle epäämättömänä tosiasiana, että Kalevala sisäis- 

tää hyvinkin suuria ja merkillisiä asioita.

Sanoin, että ainoastaan se voi Kalevalaa ymmärtää, joka on teosofisesti sivistynyt. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee en- siksikin, että hän uskoo henkeen eikä aineeseen, uskoo henki- seen maailmaan, hengen voimaan, ja toiseksi, että hän jonkun verran tuntee maailman uskontoja. Materialismihan on meidän päivinämme hyvin tavallinen maailmankatsomus, mutta sen avulla ei voi ymmärtää Kalevalaa. Täytyy uskoa henkeen.

Ja jokaisen ihmisen, joka järkiperäisesti ajattelee, täytyy vastustamattomasti ennemmin tai myöhemmin tulla siihen joh- topäätökseen, että henkimaailma on olemassa, että henki on olemassa, vaikkei hänellä itsellään olisikaan suoranaista koke- musta toisista maailmoista. Kun hän tutkii itseään ja maail- maa, voi hän erottaa kaksi asiaa: aineelliset ilmiöt ja tajunnan ilmiöt. Hän on itsessään osaksi ruumiillinen olento, osaksi henkinen, ajatteleva, tahtova ja tunteva olento. Kun hän sitten huomaa fyysillisen ruumiinsa olevan yhtenä osana aineellisesta maailmasta ja sen maailman lakien alainen, niin on aivan lähei- nen johtopäätös, että hän myöskin tajuisena, henkisenä olento- na, itsetietoisena ajattelijana, on osana jostakin toisesta, henki- sestä maailmasta ja sen lakien alainen.

Miksikä ainoastaan ruumiillinen olemassaolo olisi ”todelli- suutta”? Eihän ihminen voi ajatella, että henki, tajunta olisi ai- neesta syntynyt, koska se on aina aineen vieressä esiintyvä il- miö, ikäänkuin aivan vastakkaisesta maailmasta kotoisin. Miksikä ei ihminen henkisenä olentona olisi toisen näkymättö- män maailman kansalainen ja sisässään osallinen jumalallisesta elämästä, kuten hän ulkonaisesti on osana aineellisesta maail- masta? Se ihminen, joka on kokenut, hän ei ainoastaan tätä aa- vista, vaan hän tietää, että sisässään vaikuttavat suuret henki- set, jumalalliset voimat ja että hän on itse lähtenyt jumalallises- ta alkuperästä.

Toiset, jotka eivät ole niin paljon kokeneet, voivat loogilli- sesti tulla samaan johtopäätökseen.  Ja jos kerta myönnetään, 

että ihminen henkisenä olentona on osana henkisestä maail- masta, täytyy samalla huomata, ettei tämä hänen korkeampi puolensa ole tyhjästä syntynyt ja omavaltaisesti ilmestynyt ole- massaoloon, vaan sen kehitys on ollut ja on jonkinlaisten laki- en alainen. Silloin on myöskin luonnollista, että hän voi tutkia tätä henkistä maailmaa tarkastamalla ja analysoimalla sisäs- sään esiintyviä ilmiöitä, samoinkuin hän omaa ruumistaan tut- kimalla voisi saada selville mitä näkyväisessä maailmassa on, vaikkei hän muuten tätä maailmaa voisikaan tutkia.

Tutkimalla sisäistä, henkistä olemustaan ihminen siis tekee johtopäätöksiä henkisen maailman suhteen. Niinpä hän huo- maa itsessään, sisäisessä olemuksessaan kolme pääominaisuut- ta, tahdon, tunteen ja tiedon. Silloin on luonnollista hänen teh- dä se johtopäätös, että myöskin siinä henkisessä jumalallisessa maailmassa, josta hän on lähtenyt ja johon hän kuuluu yhtenä osana, siinäkin vallitsee jonkinlainen kolminaisuus, siinä on kolmenlaisia jumalallisia voimia vaikuttamassa. Hän päättää, että henkisessä maailmassa täytyy olla olemassa kolmiyhteys,

s.o. kolme eri puolta, jotka samalla kuitenkin ovat yhtä, aivan niinkuin ihminen itsessään on yksi, vaikka hänessä on kolme voimaa, kolme perusominaisuutta.

Tämän ensimäisen huomion voi jokainen ajatteleva ihminen tehdä. Ja kun hän sitten vielä ajattelee itseään ja maailmaa, on hänen luonnollinen johtopäätöksensä, että jokin salaisuus on kaiken tämän pohjalla, sekä henkisen maailman että aineellisen maailman takana, jokin ikuinen salaisuus, Jumala, Jumaluus.

Mitä taas tulee siihen toiseen asiaan, joka on tarpeen Kale- valan ymmärtämiseksi, nim. että on täytynyt jonkun verran tut- kia maailman uskontoja, merkitsee tämä, että ihmisen on pitä- nyt huomata kaikkien uskontojen eri aikoina ja eri kansoissa opettaneen samaa. Ja mitä erittäinkin tulee äskeiseen kysy- mykseen, kolminaisuuteen, huomaamme todella, että kaikissa uskonnoissa puhutaan ja on puhuttu jumalallisesta kolminai- suudesta ja siitä Suuresta Jumaluudesta, joka on kaiken takana. 

Muutamissa uskonnoissa ja samassa uskonnossakin eri aikoina voidaan unohtaa ehdoton Kaikkijumaluus, tuo kaiken filosofi- an edellyttämä Absolutinen, johon sisältyvät sekä henkiset että aineelliset salaisuudet ja joka on sekä henkisen että aineellisen maailman takana. Silloin nähdään ainoastaan henkimaailman kolminaisuus, mutta tästä taas johtuu, että ne ihmiset, jotka ovat materialismiin taipuvaiset, kieltävät tuon henkisen kolmi- naisuuden ja sanovat: ei ole mitään Jumalaa olemassa. He huomaavat näet, että aineellinen todellisuus on tuon henkisen kolminaisuuden, ”kolmiyhteisen Jumalan” ulkopuolella ja al- kavat silloin epäillä, onko mitään Jumalaa olemassa, koska se ei ole kaikkitäyttävä. Mutta ei olisi ensinkään tätä materialis- min uhkaavaa vaaraa, jos muistettaisiin sitä ikuista salaisuutta, joka on sekä henkisen että aineellisen olemassaolon takana.

Kun tutkitaan muinaisen Intian uskonnollisia kirjoja alku- ajoilta, niin niissä puhutaan kolmesta alkuperäisestä Jumalasta, Varunasta, Indrasta ja Agnista. Nämä ylipäänsä yhdistettiin elementteihin, niin että Agnia sanottiin tulen, Varunaa veden ja Indraa taivaan jumalaksi. Mutta samalla kukin näistä oli osana tuosta kolminaisuudesta Indra-Varuna-Agni.  Myöhemmin taas, kun filosofinen ajattelu oli enemmän kehittynyt, tehtiin ero luonnon näkyväisissä ilmiöissä esiintyvän jumaluuden ja henkisen kolminaisuuden välillä. Sentähden Intiassa siitä asti puhutaan Brahmaasta, Vishnusta ja Shivasta eikä niitä enää yh- distetä mihinkään elementteihin, vaan ne ovat kaiken ilmen- nyksen takana, tuo pyhä kolminaisuus Trimurti.

Saman kolminaisuuden voimme huomata muissakin uskon- noissa. Kaldealaisilla oli Anu, Ea ja Bel, vanhassa Germanias- sa oli Odin, Thor, ja Freya j.n.e. Näitä esimerkkejä voitaisiin luetella useampia ja kaikkein tutuin meille on tietysti kristinus- kon Isä, Poika ja Pyhä Henki. Isä ― samaten kuin Shiva Intias- sa ― vastaa ihmisen hengessä sitä olemuspuolta, jota kutsumme tahdoksi, Poika sitä olemuspuolta ― Vishnua ― jota kutsumme- tunnoksi, ja Pyhä Henki sitä olemuspuolta ― Intiassa Brah- 

maa -jota kutsutaan ajatukseksi, järjeksi, luovaksi älyntoimin- naksi. Tahto, tunto ja järki ― usein myös toisin lausuttuna, tah- to, viisaus ja toiminta ― on meille kaikkein yksinkertaisin kol- mijako ihmisen hengessä ja niitä vastaa kosmillisina voimina, kosmillisena jumaluutena Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Nyt kysykäämme: tiesivätkö muinaiset suomalaiset mitään tällaisesta? Ymmärsivätkö  vanhat  ”pakanalliset”  esi-isämme jo sen kolminaisuuden, joka vallitsee henkisessä maailmassa, ja tiesivätkö myös, että kaiken, sekä henkisen että aineellisen maailman takana on Salainen Jumaluus, ääretön, tuntematon ykseys?

Me vastaamme tähän: vanhat suomalaiset tiesivät tämän ai- van yhtä hyvin kuin muut kansat maan päällä. Siitä voidaan nähdä jälkiä Kalevalassa. Puhutaan Ukko Ylijumalasta, joka on kaiken takana ja kaikkialla kaikkein korkein, syvin, sisin, vastaten filosofian ehdotonta ja intialaista Parabrahmania, per- sialaista Zeroana Akernea, juutalaisen filosofian Ain Sufia. Vanhassa suomalaisessa jumaluusopissa oli Ukko Ylijumala se salaisuus, jota me nyt teosofiassa kutsumme Suureksi Jumaluu- deksi, ikuisen elämän salaisuudeksi, abstraktiseksi, absoluti- seksi olemiseksi.

Sitten puhutaan Kalevalassa kolmesta Luonnottaresta. Jos- kus Ukko Ylijumalaa myös kutsutaan Luojaksi, mutta sitten sanotaan, että hän ensin loi kolme Luonnotarta. Siinä näkyy jo kolminaisuus. Mutta vielä selvemmin se sittemmin näkyy Ka- levalan pääsankareissa. Itse asiassa nuo sankarit ― Väinämöi- nen, Lemminkäinen ja Ilmarinen ― ovat vanhojen suomalaisten kolmiyhteinen jumala, niinkuin me kristillisellä kielellä sa- noisimme. Tämä voi tuntua hieman oudolta alussa, mutta kun tutustumme tähän ajatukseen ja syvennymme siihen ja sitten katsomme Kalevalaa suurella yleissilmäyksellä, huomaamme, että Kalevala epäilemättä sen käsityksen todistaa oikeaksi. Nä- mä Kalevalan sankarit ovat siis ilmenneen jumaluuden kolme eri puolta. Silti ne samalla voivat olla muutakin. 

Väinämöinen vastaa silloin Isää eli syvimmällä sisässämme olevaa tahtoa. Joka Kalevalaa tuntee, ei voi epäilläkään, ettei Väinämöistä olisi tahdottu esittää jumalalliseksi olennoksi. Hän on syntyperältään jumalallinen, ”tietäjä iänikuinen”. Hän on viisaampi kaikkia muita sankareita, hänen ei tarvitse mitään käsillään tehdä, koska hänen luova voimansa on sana; hän lau- lullaan vain luo. Mehän kutsumme teosofisella kielellä kol- miyhteistä jumalaa myös Logokseksi, jota nimitystä uudessa testamentissakin käytetään. Logos merkitsee Sana, Järki, Aja- tus, ja teosofiassa puhutaan sentähden ensimäisestä, toisesta ja kolmannesta Logoksesta. Väinämöinen edustaa silloin ensi- mäistä Logosta, Isää Jumalaa, tahtoa ihmisessä.

Ilmarisen jumaluutta on myöskin helppo myöntää. Ilmari- sestahan sanotaan, että hän oli ”seppo iänikuinen”, ”takoja tai- vahinen”, hänkin oli jumala, hän oli Väinämöisen veli. Usein he puhuttelivatkin toisiaan veljiksi. Jos Kalevalaa ajatellen luetaan, on vaikea kieltää Ilmarisen jumaluutta. Kaikki mitä nämä sankarit tekevät, on sellaista, etteivät tavalliset ihmiset siihen pystyisi. Kauttaaltaan huomataan, että heidän toimin- tansa on yliluonnollista, yli-inhimillistä laatua. Ilmarinen ju- malallisena olentona vastaa Pyhää Henkeä, ymmärrystä, toimi- vaa järkeä ihmisessä, kolmatta Logosta. Ilmarinen on järjen tuli, hänhän on seppä, ajatusten luoja, se, joka tekee ja toimii.

Vanhassa Kalevalassa sanoo Väinämöinen nimenomaan: ”min’ olin miesnä kolmantena ilman pieltä pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, taivoa tähittämässä.” Selvästi hän siis viit- taa sekä omaan jumaluuteensa että kolminaisuuteen. Myös tie- dämme, että Ilmarisen kerrotaan olleen taivasta rakentamassa.

Vaikeampi on ehkä myöntää, että Lemminkäinen olisi ju- malallinen olento, koska häntä kuvataan enemmän inhimillise- nä kuin Väinämöistä ja Ilmarista. Mutta meidän varhemmat tieteellisetkin tutkijat koettivat todistaa, että Lemminkäinen oli jumalallinen ja näkyyhän, että ne työt, jotka hän suoritti, eivät 

olleet tavallisen ihmisen suoritettavissa. Syvemmin katsoen on aivan epäämätöntä, että Lemminkäinen vastaa toista Logosta, Poikaa eli ihmisessä tunnetta. Lemminkäinen siis vastaa sitä, jota kristinuskossa sanotaan Kristukseksi. Hän edustaa tunnet- ta, rakkautta. Hänen luonteestaankin näkyy, että hän on teke- misissä tunteen, rakkauden kanssa. Hänen nimensäkin ”Lem- min-käinen” siihen viittaa.

Onpa Kalevalassa vielä toisiakin tunnusmerkkejä, jotka osottavat, että Lemminkäinen on jumalallinen olento. Hänen toisintonimenään tavataan yleisesti ”Ahti”, joka on veden ju- mala. Nyt me tiedämme, että vettä, merta kaikissa vanhoissa vertauskuvastoissa käytetään merkitsemään tunnemaailmaa, henkimaailmoitten tunnepuolta, jonka tähden Lemminkäistä ai- van hyvin voi kutsua Ahdiksi. Sitten vielä huomataan, että yli- päänsä vanhoissa teologioissa tämän toisen Logoksen yhtey- dessä puhutaan naisellisesta olennosta, useimmiten äidistä ja vielä nytkin teosofiassa sanotaan, että toinen Logos on aivan- kuin kaksinainen, mies-naisellinen, positivinen ja negativinen. Kaikki ne vanhojen jumaluusoppien olennot, jotka edustavat toista Logosta, kuten Kristus, Buddha ja Krishna, esiintyvät äi- din yhteydessä. Kristinuskossa esim. pidetään neitsyt Maariaa, Kristuksen äitiä, jumalallisessa kunniassa.

Kalevalassa on Lemminkäinen ainoa sankareista, jonka in- himillinen äiti mainitaan. Tämä esiintyy elävänä, toimivana olentona, vieläpä sangen merkillisen tapauksen yhteydessä. Kuten me voimme huomata ylipäänsä jumaluusopeissa, tämä toinen Logos, Jumalan Poika, Kristus, joutuu murhattavaksi ja sitten usein nousee kuolleista. Missä on kauniimmin esitetty tämä sama asia kuin Kalevalassa, jossa kerrotaan Lemminkäi- sen surmasta ja kuinka hänen äitinsä etsi hänet esille ja herätti hänet uudestaan kuolleista? Siinä on aivan täydellinen yhden- mukaisuus muitten vapahtajatarujen kanssa.

Ja jos me yleissilmäyksellä katselemme koko Kalevalaa, nähdään, että kaikilla sankareilla on oikeastaan yksi päämäärä, 

yksi toimi. Heistä kaikista kerrotaan, että he olivat kosintaret- killä. Kaikki he tahtoivat omakseen Pohjolan tyttäriä. Väinä- möisen yhteydessä puhutaan myös Ainosta, jota ei nimen- omaan sanota Pohjolan tyttäreksi ― vaikka hän oli Joukahaisen, Lappalaisen sisar ― mutta myöhemmin hänkin, kuten Ilmarinen ja Lemminkäinen oli kosimassa Pohjolan tytärtä. Tämä on sangen merkillinen piirre, sillä se esiintyy myös kaikissa muis- sa uskonnoissa. Puhutaan aina avioliitoista, hellistä suhteista miehellisten ja naisellisten olentojen välillä, ja niillä tarkote- taan uskonnoissa aivan toisia mysterioita kuin inhimillisiä lem- mensuhteita. Jokainen kristitty tuntee tuon puhetavan, että Kristus on ylkä ja seurakunta, kirkko tai yksityinen ihmissielu hänen morsiamensa. Samaten on myös kristityille tuttu tuo ohimennen Mooseksen kirjoissa (1 Moos. 6: 2) esiintyvä lause: ”Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauneiksi ja ottivat niitä vaimoikseen”. Samanlaisia piirteitä voisimme hyvin pal- jon löytää jos oppineesti tutkisimme eri kansojen jumaluusop- peja.

Suomalaisessa Kalevalassa on tämä vertaus tullut erityisen silmiinpistäväksi. Kaikki nuo sankarit kosivat Pohjan tyttöä. Jos me käytämme sitä avainta, josta tässä on ollut puhe, nim. että sankarit, Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen ovat jumalallinen kolminaisuus, niin tietysti heti sanoisimme, että nuo voimat, jumalalliset tajunnat asuvat näkymättömässä maa- ilmassa eli niinkuin me nyt teosofisesti kutsuisimme, korkeam- milla tasoilla. Kalevalan nimityksillä ne asuvat Suvantolassa, Kalevalan kankahilla, ja oletteko huomanneet, että näillä Kale- valan kankahilla aina vallitsee kesäinen tunne? He asuvat hen- kimaailman ihanilla korkeammalla tasoilla ja sieltä he pyrkivät Pohjan tyttöä kosimaan.

Mikä on silloin Pohjola, tätä avainta käyttäessämme? Se on tämä meidän mainen elämämme ja Pohjan tyttö on ihmiskunta, ihmisten sielut. Jumalalliset voimat pyrkivät kohottamaan ih- miskuntaa, ne tahtovat yhtyä ihmiskuntaan, tahtovat tulla elä- 

viksi ihmiskunnassa. Eli toista kuvaa käyttäen ne tahtovat ih- misten sielujen kautta synnyttää uuden, korkeamman ihmis- kunnan. Se on jumalallisten voimien koko pyrkimys.

Ja minun mielestäni todistaa muinaissuomalaisten korkeata maailmankatsomusta sangen kauniisti se, että he selvemmin kukaties kuin muut kansat puhuvat siitä, kuinka jumalallinen toiminta kaikkien jumalien ja Kosmoksen kolmiyhteisen juma- luuden ikuinen yhtämittainen pyrkimys on päästä yhteyteen ih- miskunnan kanssa. Vanhat suomalaiset osasivat katsoa ylhääl- täpäin, osasivat katsoa jumalallisia asioita jumalien kannalta. He eivät ainoastaan ajatelleet, että me ihmiset pyrimme yhdis- tymään Jumalaan, että me etsimme jumalallisia salaisuuksia, että me tahtoisimme oppia tuntemaan Jumalan, vaan he omista- en korkeampaa tietoa uskalsivat väittää, että Jumalakin tahtoo sitä samaa, kolmiyhteinen Jumalakin yhtämittaa koettaa tulla yhteyteen ihmiskunnan kanssa, siis rakastaa ihmiskuntaa ja tahtoisi siinä päästä vaikuttamaan. Samatenhan kristinuskossa- kin aivan rohkeasti puhutaan jumalallisista salaisuuksista, kun sanotaan: ”niin rakasti Jumala maailmaa”. Näillä sanoilla vii- tataan siihen, että elämän sisäiset voimat ovat jo meille tunne- tut, että me tiedämme, mitä ne tahtovat. Ja vanhat suomalaiset kuvasivat tuota Jumalan ikuista pyrkimystä ihmiskunnan yh- teyteen noilla yhä uudestaan esiintyvillä kosintakertomuksilla.

Tätä puheenalaista avainta voimme kutsua teologiseksi (teo- ja kosmogoniseksi) eli jumalopilliseksi avaimeksi. Mutta Ka- levalan ymmärtämiseen on tietysti useampia avaimia. Mada- me Blavatsky sanoo Salaisessa Opissaan, että jokaista pyhää kirjaa voi avata seitsemällä avaimella, riippuen siitä, minkä ta- son kannalta kirjaa tahtoo lukea. Teologista avainta käyttämäl- lä saapi kuvan jumalallisten olentojen työstä maailman luomi- sessa ja  ihmiskunnan kehityksessä;  silloin  lukee  kirjaa  kor- keimpien tasojen kannalta. Jos taas haluaa tietää, mitä kirja opettaa maailman ja ihmiskunnan ulkonaisesta kehityksestä, täytyy käyttää antropologista ja salaishistoriallista avainta. 

Muuan avain, joka totuuden etsijöille on tärkeimpiä, on mystillinen, sillä se koskee ihmisen sisäistä kehitystä. Sitä käyttämällä esim. Kalevala tulee mitä mieltäkiinnittävimmäksi ja opettavimmaksi kirjaksi. Tahdon lyhyesti viitata tämän avaimen salaisuuteen.

Kuten tiedemiehemme huomauttavat, Kalevalan sankarit ei- vät yksinomaan edusta jumalallisia olentoja, vaan kuvaavat myös inhimillisiä asioita. Kiinnittämällä katseemme ihmisen salaiseen sieluelämään ja avaamalla Kalevalan mystillisellä avaimella näemme heti, että Kalevalan sankarit edustavat eri- laisia puolia ihmisen sisimmästä psykologiasta.

Vanhassa Intiassa on aina puhuttu, että on kolmenlainen tie Jumalan luo. Jokaisen ihmisen päämäärä on yhtyä Jumalaan, päästä Jumalan tuntoon, ja siihen on kolme tietä. Ne tiet johtu- vat ihmisen sisäisestä, henkisestä kolminaisuudesta ja henki- maailman kolminaisuudesta. Itämaisilla nimityksillä ne ovat: Dshnaana Jooga, Bhakti Jooga ja Karma Jooga. Jooga mer- kitsee yhtymistä jumalaan, ja Dshnaana Jooga on yhtyminen Jumalaan tiedon eli puhtaan viisauden tietä myöden, Bhakti Jooga yhtyminen tunteen, hartauden, rakkauden tietä myöden, Karma Jooga taas yhtyminen toiminnan tietä myöden. Siis Dshnaana Jooga on tekemisissä ihmisen tahdon, hänen syvim- män ominaisuutensa kanssa, Bhakti suhtautuu ihmisen tuntoon, ja Karma hänen toimintaansa, toimikykyynsä.

Eri ihmiset ovat luonteensävyltään erilaisia, ja vaikka tiet lopulta kaikki yhtyvät, ovat ne erilaisia, koska ihmiset kulkevat eri tavalla sitä tietä pitkin, joka sisimmästi katsoen on yksi, koska se on tie Jumalan luo. Nytpä myös vanhojen suomalais- ten kesken oli olemassa tieto näistä kolmesta tiestä. Se näkyy Kalevalaa tutkittaessa. Väinämöinen kuvaa puhtaan viisauden tietä eli Dshnaana Joogaa, Lemminkäinen taas kuvaa rakkau- den tietä, Bhakti Joogaa, ja Ilmarinen kuvaa toiminnan tietä, toimivan ymmärryksen tietä. Niinpä Väinämöisen historiaa, hänen luonnettaan ja toimintaansa tutkiessamme näkyy meille, 

jos meillä on silmät nähdä, millä tavalla se ihminen Jumalaa etsii, joka tahtoo kulkea viisauden tietä, Lemminkäisestä taas voidaan oppia tuntemaan rakkauden, Ilmarisesta toiminnan tie- tä. Tätä avainta käyttäen voi jokainen teosofinen tutkija löytää rikasta ja syvällistä viisautta Kalevalasta. Mutta siitä puhum- me enemmän toisten. 

KALEVALAN AINO-TARU

Tietäjä 1912, nro 4 

Moni varmaan ihmettelee kuullessaan, että Kalevalan Aino- tarua tahdotaan teosofisesti pohtia ja selittää. Tämä kertomus on näet Kalevalassa esitetty niin ihmeen luonnollisena ― ”realistisena” ― ja samalla runollisen viehättävänä, että tuntuu siltä kuin se kokonaan pilattaisiin, jos sitä yritetään vertausku- vallisesti selittää. Aino, jos mikään henkilö, tulee meille tutuk- si ja eläväksi, jokainen meistä tuntee tuon nuoren viattoman ty- tön, jonka sielussa oma itse ei ole vielä herännyt ja joka ei vie- lä rakkaudesta mitään tiedä. Ainolle tulee kosija ― vanha mies, joka ei häntä ensinkään miellytä, ja hän kauhistuu ja suree sitä niin paljon, että hän lopulta ottaa itseltään hengen. Tämä ker- tomushan on miltei sentimentalinen, ylen tunteellinen, me sa- nomme, sillä meidän aikanamme ehkeivät useimmat nuoret ty- töt ole noin runollisia, noin hienoja, puhtaita, avuttomia, ettei- vät he osaa muuta kuin heittäytyä mereen silloin kun isä ja äiti tahtoo heitä pakottaa naimaan. Mutta kuitenkaan emme voi ol- la ihailematta Ainoa, joka niin paljon arvoa pani elämälleen ja omalle runolliselle käsitykselleen luonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui elämästä kuin möi it- sensä.

Kuinka tätä tarua voisi selittää vertauskuvallisesti, me ky- symme. Etevimmät taiteilijamme ovat Ainosta saaneet aihetta taideluomuksiin, tauluihin, veistoksiin ja näytelmiin, ja meidän täytyy tunnustaa, että sellaisenaan tämä runosikermä antaa erinomaisen kuvan Suomen kansan kaunotunteesta, sillä näitä tällaisia henkilöitä kuin Aino ei paljonkaan tapaa kirjallisuu- dessa.

Kuitenkin on tarkotukseni koettaa tätä tarua selittää toiselta- kin puolelta.

Muistelkaamme ensin, minkälainen on tämän tarun sisältö. 

Mitä siinä kerrotaan?

Vanha viisas Väinämöinen jo esiintyy ihmisenä ja runoilija- na, hänen maineensa on levinnyt Pohjolaan asti. Silloin Jouka- hainen, nuori mies, ylpeä viisaudestaan ja taidostaan, ihmette- lee itsekseen: onko olemassa sitä urosta, joka olisi tiedossa mi- nun vertaiseni? Hän lähtee tapaamaan Väinämöistä. He koh- taavat toisensa ja kilvan laulavat ja koettavat parastaan, mutta Väinämöinen voittaa ja laulaa Joukahaisen lietteeseen. Silloin tämä pätöinen poika rukoilee armoa, mutta Väinämöinen ei mistään lunnaista huoli, laulaa vain Joukon yhäti syvemmälle, kunnes hän viimein lupaa oman sisarensa Väinämöiselle puo- lisoksi. Silloin Väinämöinen ihastuu ja päästää hänet suosta. Joukahainen tulee allapäin kotiinsa ja suree sekä sitä, että tuli voitetuksi, mutta myöskin, että tuli luvanneeksi Aino- sisarensa. Itkien hän saapuu kotiinsa ― Kalevalan uroot usein itkevät ― ja kun vanhemmat ja siskot kysyvät syytä, niin hän vastaa: siksi itken, että tulin luvanneeksi Aino-sisareni Väinä- möiselle puolisoksi.

Mutta äiti ihastuu: sitäpä aina olen toivonut, että Aino saisi kuuluisan ja viisaan miehen. Ainopa itse tuon kuullessaan tu- lee yhtä suruiseksi kuin veljensäkin, hän ei sano tahtovansa mennä, hän rakastaa kotia, isää, äitiä, siskoa, veljeä, hän tahtoo leikkiä kotoisella nurmella, ei tahdo mennä vieraaseen maahan. Äiti lohduttaa: onpa onnea muuallakin, kasvaa marjoja aholla, ei ainoastaan isän kotona.

Sitten kerrotaan, kuinka Aino on ulkona koivumetsässä vas- toja tekemässä ja silloin tulee vanha Väinämöinen, ja kun nä- kee tuon kaunoisen tytön kauniine koristuksineen, sanoo hänel- le: älä muille noin pukeudu vaan minulle kanna ristisi ja helysi. Mutta Aino syvimmässä sydämessään loukkaantuu ja tuskas- tuu, heittää päähänsä nuo koristeet: ”sinulle en minä ikänäni tahdo tulla!” hän huudahtaa ja rientää kotiinsa. Kun siellä isä, veli, sisko, kysyvät häneltä, mitä hän itkee, sanoo hän vain heille hukanneensa koristeet.  Mutta kun hän tulee äitinsä luo 

ja äiti kysyy: miksikä itket? silloin hän kertoo äidille: ”minä ta- pasin metsässä tuon vanhan miehen, joka minut tahtoo omak- seen, enkä tahdo hänelle mennä.” Mutta äiti ei ota osaa lapsen- sa suruun vaan yhä sanoo: ”sinä kiittämätön lapsi, sinun pitäisi olla iloinen siitä, että Väinämöinen sinut tahtoo  omakseen. Tiedätkö, siellä on aitassa vielä paljon kalleuksia, seitsemän arkkua, Kuuttaren kutomia, Päivättären kehräämiä, sieltä etsi ja korista itseäsi ja ole iloinen, että pääset sellaiselle miehelle.”

Aino vain itkee ja valittaa: parempi olisi ollut olla syntymät- tä, miksikä minä olen maailmaan tullut? Mutta kun hän jää yk- sin, menee hän aittahan mäelle, katselee kaikkia kalleuksia, pu- kee ne päälleen ja ajattelee: parasta on, että menen mereen. Hän lähtee ulos kävelemään, kulkee kolme päivää metsässä, tu- lee sitten meren rannalle ja siellä hän istuu ja itkee yön ajan. Mutta kun aurinko nousee, näkee hän niemen nenässä kaukana aalloissa kolme neitosta, ja aurinko paistaa niin kirkkaasti paa- teen ja hän heittäytyy mereen. Vielä hän puhuu kuollessaan: tähän nyt vaivun ja haihdun mereen ja vereni ja kyyneleeni muuttuvat vedeksi ja kaikki, mitä minulla on, muuttuu luonnon eri osiksi ja voimiksi ja minä katoan ja hukun.

Tällainen on se Aino-kertomus, näin elävä, näin luonnolli- nen, aivankuin romaaneissa voi tapahtua. Kuinka sitten tätä voisi ”selittää”? Rohkeata se on, enkä minä puolestani uskal- taisi sitä yrittää ― kertomus on niin hieno ja kaunis sellaise- naan ― ellei siinä olisi yksi kohta, joka minun silmissäni pilaa kaiken eli muuttaa kertomuksen sellaiseksi, että sitä täytyy se- littää jollakin lailla. Tämä kohta on se, että Väinämöinen kosii Ainoa ja tahtoo häntä omakseen. Vakaa, vanha, viisas tietäjä, laulaja, esitetään tällaisena armastelijana, nuoren tytön kosija- na. Minua on aina ennen ihmetyttänyt, miltei loukannut tämä asia. Miksei sitten Väinämöisen paikalla ole joku toinen, nuo- rempi mies, jos kerran tämä on vain kertomus tavallisesta ty- töstä ja hänen sieluelämästään? Miksi sinne on Väinämöinen pantu, joka kaikin puolin oli kunnioitettava ja aina esiintyy 

merkillisenä runoilijana, suurena tietäjänä? Kuinka hän rupeaa nuorta tyttöä ahdistamaan niin pitkälle, että tyttö lopulta hukut- taa itsensä? Mikä urho se on, tuollainen halpamainen vanhus?

Näin on minusta aina tuntunut ja olen ihmetellyt tätä epäes- teettistä kohtaa, kuinka tämä on voinut Kalevalaan joutua. Jos se vain on elämästä otettu realistinen kuvaus, olisi pitänyt olla toinen mies siinä eikä Väinämöistä näin solvata. Mutta koska Aino-episoodi läheisesti liittyy Joukahaisen kilpalaulantaan, näkyy selvästi, että siinä on tarkotus takana, ja tämä antaa mie- lestäni aihetta siihen, että voi Aino-tarua käsittää vertauskuval- lisesti.

Sillä mikä on Väinämöinen? Väinämöinen, kuten viimeksi jo oli puhetta, on Kalevalan vertauskuvastossa Logos, Jumalan Poika, Kristus, Totuuden Henki. Hän on se henki, joka asuu luonnossa ja samalla joka ihmisen sisässä. Ja kun me pidäm- me tästä kiinni ja sitten ajattelemme, että Aino-tarua olisi seli- tettävä vertauskuvallisesti, niin heti ymmärrämme, että Kaleva- laan on kätketty suuri viisaus Aino-tarussakin. Ulkonaisesti Aino-taru kuvaa, kuinka ei rakkaudessa eikä avioliitossa saa käyttää väkivaltaa, koska rakkautta ei voi komentaa; samalla tavalla sen vertauskuvallinen käsitys sanoo meille, ettei pakko ja väkivalta saa tulla kysymykseen muillakaan aloilla, ei mis- sään suhteessa, ei henkisessä kehityksessä eikä uskonnossa. Siinä useimmat ihmiset erehtyvät ja tahtovat käyttää väkival- taa, tahtovat toista käännyttää ja saattaa mukautumaan heidän opinkappaleittensa, heidän elämänkäsityksensä, heidän siveys- sääntöjensä mukaan. Mutta pakolla ei voi henki kehittyä. Henkisen kehityksen sisäinen edistyminen on vapaaehtoisuut- ta, se on vapaan tahdon ilmaus, ja jos jotkut käsittävät väärin ― jos ihminen itse käsittää väärin ― ja luulee voivansa käyttää pakkoa itsensä tai muitten suhteen, erehtyy hän ja elämä sen hänelle paljastaa. Jos  hän  minkäänlaisesta  turhamaisuudesta tai uhkamielisyydestä luulee voivansa kehittää itseään henki- sesti, eksyy hän harhaan.       Tätä on tahdottu esittää Aino- 

tarussa,  sillä  tässä  käytämme  psykologista,  sielutieteellistä avainta sitä selittääksemme. Se on kertomus ihmissielusta.

Väinämöinen on Henki, Kristus, totuuden ääni, ihmisen opettaja. Joukahainen on ihminen, sielu vielä nuorena olles- saan, kehittymätön ihminen. Hän on käytännöllisesti materia- listi, sillä hän ei vielä usko muuhun kuin personalliseen, ulko- naiseen maailmaan, aistillisiin voimiin ja omiin  aisteihinsa. Entä Aino? Aino on tuon saman ihmisen sisar, s.o. hänen sie- lunsa kaunein puoli, sen kaunein tuoksu, sen iankaikkinen si- sältö. Äiti taas on koko luonto ja vielä lähemmin se on ruumis.

Mitä tässä silloin kuvaa Joukahaisen ja Väinämöisen kilpa- laulanta? Se kuvaa ylpeilemistä omasta etevyydestään. Ihmi- nen on aina sellainen personallisena olentona, kun hän on vä- hän kehittynyt ja tullut sivistyneen ihmiskunnan tasalle. Hän on itsestään ylpeä eikä luule mitään toista olevankaan. Hän ei oikeastaan silloin usko Jumalaan, ei näkymättömiin maailmoi- hin, ei mihinkään korkeampaan, hän ei tahdo otaksuakaan, että voisi olla mitään syvempää tietoa kuin hänen pintapuolinen tie- tonsa ja sivistyksensä. Kun hänelle puhutaan, että löytyy tietä- jiä, viisaita, ja että ihminen voi kehittyä henkisesti, niin että hän saavuttaa yliaistillisia voimia ja yliaistillista tietoa, nauraa hän sille. ”Enhän minä ole mitään sellaista havainnut, en ole nähnyt enkä kokenut; kuinka sellaista voisi olla olemassa?” Tämä on sangen tavallista. Näin ihminen määrätyllä kehitysas- teella ajattelee ja vaikkei hän niin selvästi ajattelisikaan, niin hän sen tuntee ja koko hänen sieluelämänsä perustuu sille edel- lytykselle.

Mutta samalla hän myös ajattelee: jos on mitään korkeam- paa, näyttäköön sitten itse elämä, tulkoon se näkyviin. Ja sil- loin tulee Väinämöinen. Ihminen aivan kuin omalla epäuskol- laan, ylpeydellään kutsuu luokseen totuuden henkeä, syvempää ymmärtämystä ja elämäntietoa. Se tulee hänen luokseen ja sil- loin hän hämmästyy, sillä minkälaisena se tulee? Se tulee nöy- ryyttävänä voimana, kaikenlaisina kokemuksina, se heittää hä- 

net suruihin, tuskaan, kärsimykseen ― elämä näyttää kohtele- van häntä kovakouraisesti.

Ajatelkaamme lisäksi, että ihmissielun elämä kulkee kautta monen ruumistuksen. Kun hän ensin on tuolla tavalla ylpeä ja uhmaileva ja luulee päässeensä jo tiedon huippuun, vaikka hän vielä tuntee vain pintapuolisimmat asiat, niin elämä häntä opet- taa. Viisauden henki puhuu hänen sisällään samalla kuin se häntä ulkonaisesti nöyryyttää. Se antaa hänen kokea tuskaa ja lopuksi upottaa hänet aivan suohon syvälle. Hän tuntee maan pettävän jalkojensa alla, hän ei tiedä, minkä päällä seista. Ko- ko se maailmankatsomus, mikä hänellä oli, aivan hajoaa hänen edestään, hän ei löydä enää kiintopistettä, hänen silmiensä edessä kaikki mustenee. Hän kysyy itseltään: mitä on ihminen, mitä on elämä, onko Jumala olemassa, mikä on meidän kohta- lomme, mistä minä olen tullut, mihin minä olen menevä?

Viisauden voima, elämän henki vain laulaa hänet yhä sy- vemmälle suohon, antaa yhä suuremmat tuskat ja synkemmän epätoivon. Lopulta sitten ihminen ajattelee: enkö vielä voisi tulla onnelliseksi? Enkö voisi palata takaisin entiseen elä- mään? Minä luovun rikkaudesta, luovun kunniasta, luovun kai- kesta, kunhan vaan saan elää niinkuin ennen ja tuntea olevani oma itseni. Voinhan tulla toimeen vähemmälläkin rikkaudella, mutta tahtoisin vain tuntea vielä olevani oma itseni.

Mutta elämä häntä nöyryyttää ja puhuu yhä hänen sie- lulleen. Tämä tietysti ei myöskään tapahdu yhdessä ainoassa elämässä, vaan monessa. Se on ihmissielun pitkä kokemus- kausi aina siihen, kunnes hän lupaa itsensä lunnaiksi. Hän voi tämän tehdä pian, voi myös viivyttää kauan. Mutta viimein hän sanoo: minä annan itseni sinulle, elämä, ota paras minusta itsestäni, ota Aino, ota se, mikä minussa on Aino. Silloin elä- mä, totuuden henki sanoo: nyt valitsit oikein. Se on oikea pää- tös, itsesi sinun täytyy minulle antaa.

Ja sitten elämän ääni lakkaa kuulumasta. Ihminen taas huo- maa olevansa oma itsensä.  Hän on aivankuin nähnyt, että on 

muuta olemassa, hän on kuullut totuuden äänen, hän tietää nyt, että on olemassa Jumala, on olemassa korkeampi olemassaolo, hän tietää, mitä on tämä elämä. Mutta on aivankuin hän liian äkkiä olisi saanut tämän tiedon, hän ei voi sitä sulattaa. Hän vaatimalla vaati sitä, hän oli ensin ylpeä ja sanoi elämälle: mikset sinä minulle näytä, jos toisille näytät? Sitten hän sai nähdä vähän elämän salatusta sisällöstä, näki vilahduksen Hen- gestä, ja kun taas herää tavalliseen tajuntaansa, kun hän nousee ylös suosta ja lähtee kulkemaan kotia päin ― silloin hän on alla päin. Hän on tuskissaan siitä, ettei hän enää saakaan elää sel- laisena kuin ennen, siitä ettei hän enää ole entinen Joukahai- nen, ja hän toistaa itsekseen: minä olen luvannut itseni, minä olen antanut itseni lunnaiksi totuuden hengelle. Ainon olen lu- vannut pois.

Tämä tekee hänet niin surulliseksi ja hänen sielunsa, hänen oma sisäinen sielunsa, joka on vielä nuori, se ottaa hänen su- ruunsa osaa. Mutta vanhemmat iloitsevat ― s.o. ruumis  ja luonto iloitsevat, sillä luonto tietää ja meidän ruumiimme vais- tomaisesti tuntee, että henkinen kehitys on sille helpotus. Kun ihminen kehittyy henkisesti, silloin myös luonnon ainehiukka- set puhdistuvat, niille tulee keveämpi elämä, niinkuin apostoli- kin sanoo: Koko luomakunta huokailee tuskissaan odottaen Ju- malan Poikien ilmestymistä. Luonto iloitsee siitä, että pienin- kin sanoma kuuluu: nyt joku ihminen alkaa elää korkeampaa elämää. Ja ihmisen sisässä kuuluu ääni, aivan kuin hänen oma ruumiinsa puhuisi: mitä sinä pelkäät ja suret? Jos sinun täytyy- kin jättää vanha elämä, niin  onnea on sinulla odotettavana tuossa uudessa toisessakin elämässä.

Mutta vielä ihmisen sielu kauhistuu viisautta. Se kauhistuu, sillä viisaus on sen mielestä niin vanha ja niin kylmä; viisaus vetää ihmisen aivan pois jokapäiväisestä elämästä, siitä elä- mästä, joka on hänelle tuttu. Viisaus on sellainen ääretön ava- ruus ja tyhjyys, sellainen merkillinen elämä, jossa ihminen on melkein kuin olematon, niin ettei hän tiedä, kuka on, hän ei 

tunne itseään, hän vaipuu, hän hajoaa siihen viisauden avaruu- teen, suureen jumalalliseen elämään, hän kadottaa itsensä.

Näin nyt tuntuu ihmisen sielussa: minunko pitäisi kehittää itseäni, minunko pitäisi aivan luopua itsestäni, luopua kaikesta tästä vanhasta, jota rakastan, koko tästä personallisuudestani, tästä kaikesta tutusta? Ja minkä takia, tuon kolkon, kylmän, tunteettoman elämän takia? Näin sielu aina ajattelee ja lykkää luotaan hengen, ponnistelee vastaan: en minä tahdo sentään ke- hittyä henkisesti, en tahdo antautua totuuden helmaan, en tahdo lähteä ulos tuohon tuntemattomaan elämään. Ne, jotka ovat kokeneet, ne tietävät tämän sieluntilan.

Sitten ihmisen sielu katselee itseään, kuinka se on korea ja kaunis, sillä on nauhat ja koristeet, se surulla ajattelee: näistä- kin kaikista minun pitäisi luopua, ja silloin sielua kohtaa viisa- us. Ihminen kuulee sisässään totuuden äänen, joka sanoo: niin se on; ainoastaan minua varten sinä nyt saat käyttää kaikkia noita kykyjäsi, kaikkia noita ominaisuuksiasi, jotka ovat teh- neet sinut rakastettavaksi ulkomaailmassa, kauniiksi toisten ih- misten silmissä. Nyt et enää saa ajatella itseäsi, et saa käyttää kaikkia niitä omaksi hyödyksesi etkä toisten personalliseksi hyödyksi. Kaikki, mitä sinussa on kaunista ja taiteellista, se on pyhitettävä minulle, sillä nyt olet minun omani.

Silloinpa tulee ihmisen sieluun sellainen tuskan hetki, että hän heittää luotaan kaikki nuo koristukset. Hän aivankuin heit- tää luotaan kaikki nuo kyvyt: sitten minä en käytä niitä ollen- kaan, en minä osaa niillä palvella, en tahdo. Minä en osaa niil- lä tehdä mitään. En ollenkaan tunne halua kaikkiin noihin ky- kyihin, kaikkeen siihen, mitä ihailin, ja mitä muut ihailivat. Kaikki se on nyt tyhjää, minä en sitä kärsi, heitän kaiken pois luotani.

Me näemme monasti ihmissieluja, jotka ovat tällä kohdalla. Ne ovat sellaisia, joilla on taiteellisia kykyjä, joilla on sielus- saan vetovoimaa jotakin luomaan. He tahtoisivat mielellään olla oikein eteviä taiteilijoita, suuria neroja, heissä on merkilli- 

nen kunnianhalu, he tahtoisivat luoda jotakin suurta, mutta sa- malla myös ajattelevat sivumennen: sitten samalla tahtoisin, et- tä ihmiset minua rakastaisivat, kunnioittaisivat, että itse olisin jotakin suurta. Tällaisia ihmisiä on paljon. Jotakin he voivat saada aikaan, mutta sisässään he ovat aina tyytymättömiä, he väsyvät kesken ja ajattelevat: mitäpä minä viitsisin. He ovat tulleet juuri tälle kohdalle ja ovat väsyneet, eivät jaksa, eivät voi tehdä mitään, niinkauan kuin salaisesti vielä yrittävät pal- vella itseään. Toiset ovat entisissä elämissään voineet tehdä nuo kokemukset ja saattavat tässä elämässä olla sellaisia pessi- mistejä, synkkiä olentoja, joilla on paljon mahdollisuuksia, mutta ei sisäistä tarmoa niitä toteuttaakseen. Jokainen näkee, että he voisivat suurta saada aikaan, mutta he eivät jaksa, ja se johtuu siitä, että totuuden henki on puhunut heidän sisässään ennen ja sanonut: minua sinun tulee palvella eikä itseäsi, ja sitä ne eivät ole vielä oppineet, ne eivät ole vielä uskaltaneet astua sitä askelta itsensä kieltämisessä, oman kunnian, oman etevyy- den ja menestyksen hylkäämisessä  totuuden  palvelemiseksi. He eivät mielestään ole vielä kylliksi totuutta nähneet, eivät tiedä, mitä on totuus, se on aivankuin unohtunut heiltä ja sen- tähden he ovat tuossa Ainon tuskassa, Ainon ristiriidassa, he heittävät helmet luotaan, itkevät ja lähtevät kotiin. Ja sitten he peittelevät sekä itseltään että muilta, kuinka heidän laitansa on. Omalle luonnolleen, ”ruumiilleen” he vain sen tunnustavat yk- sin ollessaan, tunnustavat ja myöntävät: sieluni on kuollut, sie- luni on rikki, revitty ja onneton, en tiedä, mitä tahdon, minä en tahdo sitä, mitä tunnen sisässäni. Olen kuullut sisässäni tuon äänen, että minun pitäisi totuutta palvella, sitä en tahdo, en jak- sa, en kykene. Enkä taas voi elää tavallistakaan elämää, en jo- kapäiväisyyteen unohtua, minun sieluni on kuollut.

Silloin kyllä vielä luonto ― äiti ― ruumis, toinen ääni ihmi- sen sisässä sanoo: Älä kadota rohkeutta, älä kadota malttiasi, tiedä, että sinun täytyy odottaa merkillistä tulevaisuutta, jos nyt uskallat ottaa tuon askeleen pois omasta itsekkyydestäsi ja it- 

sestäsi. Jätä nuo vanhat unelmat. Jos katselemme sisästäpäin, näemme, että ihmissielu tällä asteella on innostunut astrali- ja mentali-elämään, mielikuvituksen avariin aloihin: ah, kuinka elämä on runollista astrali- ja älytasolla. Jos siellä osaatte kä- vellä ja katsella, näette, kuinka ihmisen personallinen fantasia, mielikuvitus voi luoda hänelle mitä onnea tahansa, jos se vain on sellaista puhdasta, kaunista ja ihanaa. Sellaista on elämä astrali- ja äly-tasolla, ja ihmissielu on Ainon tilassa ollessaan aivankuin nukahtanut tuollaisiin unelmiin. Se ei ole herännyt vielä tuollaisesta näkymättömän maailman unesta, se tahtoo kulkea ja vaeltaa noissa ihanissa unelmissa.

Mutta totuus, joka on ylemmillä tasoilla, Kristus-henki, joka panee ihmisen kehittymään, tahtoo, että hän tästä nousisi ja huutaa alas noihin mielikuvituksiin. Sitten luonto, ruumis, se sanoo: no, mutta sinähän saat nuo kaikki ja paljon enemmän, sillä sinä saat kaikki minun salaisuuteni, minun aarteeni, niin- kuin äiti sanoi: mene aittaan, aukaise seitsemän arkkua, saat kaikki minun kalleuteni, minulla oli nuorena ollessani kolme päivää päälläni nuo ihanuudet.

Näin puhuu luonto hänelle: mikset ole rohkea? Kaikki sa- laisuuteni annan sinulle, luuletko, että sinun täytyy olla alasto- mana, rumana? paljon kauniimmat vaatteet ja helmet ja nauhat annan sinulle, saat pukea itsesi häävaatteisiin, ole vain rohkea! Mutta Aino ― sielu Ainon kohdalla ― on liiaksi väsynyt, se on liian aikaisin herännyt eikä jaksa vielä. Sentähden se vain mie- likuvituksen silmällä katselee noita ihanuuksia, se kyllä tietää: niitä on, ja pukeutuu mielikuvituksessaan niihin, mutta sitten se lähtee ulos elämään ― ja kuitenkin se on vain tuo sama elä- mä. Tuo sama mielikuvituksen maailma, astrali- ja mentali- elämän suuri meri ― se vetää sielun takaisin aineeseen, kuole- maan ja syntymään uudestaan. Näin käy ihmisen sielun, kun se ei vielä ole herännyt oman voimansa tuntemiseen vaan on nuori Aino-tyttö, joka tahtoo elää noissa mielikuvitelmissaan.

Nyt elämme juuri sellaisessa ajassa, että ihmissielu ei niin 

usein tee Ainon lailla. Joskus vieläkin ihminen voi murhata it- sensä, sentähden ettei hän tahdo olla mukana tässä elämässä, fyysillisessä näkyvässä elämässä, joka on meidän koulumme, vaan tahtoo elää unelmissaan, itsensä luomassa harhamaail- massa. Missä on onni, puhtaus, kauneus? hän kysyy silloin. Tämä elämä on raskasta rumaa, kolkkoa. Mutta useimmissa ihmissieluissa jo nykyaikana  alkaa kehittyä  rohkeus, luotta- mus, toivo, ja he alkavat tuntea, että tässä näkyväisessä elä- mässä sittenkin on löydettävissä mielikuvitusten toteutus. Ihanteiden maailma, mielikuvituksen ihanuudet on olemassa vain sitä varten, että se täällä toteutettaisiin. Tässä ovat kaikki kauniit unelmamme pantavat täytäntöön. Meidän ei pidä vain kuolla niiden puolesta, ei pidä täyttää ilmapiirimme ihanilla unelmilla ja sitten riistää henki itseltämme ja mennä siihen toi- seen maailmaan, vaan pitää ottaa ne alas tähän näkyväiseen maailmaan ja koettaa täällä niitä toteuttaa.

Tämän alkavat ihmiset yhä enemmän huomata. Meidän ai- kanamme tapahtuu suuri herätys, ääni kuuluu kautta ihmiskun- nan: herätkää ymmärtämään, mitä on elämä. Älkää kuluttako sitä pilventakaisiin unelmiin, älkää antautuko tuollaiseen tai- vas-kaipaukseen, vaan ymmärtäkää, että taivaat ja helvetit ovat teidän sisässänne. Ymmärtäkää, että te itse avaatte portit tai- vaisiin ja helvetteihin.

Paljon on jo maan päällä ollut helvettiä. Jos katsotaan taak- sepäin, kuinka oli ihmiskunnan elämä täällä maan päällä vuosi- tuhansia, vuosimiljonia sitten, täytyy meidän nähdä, että se oli paljon ihanampaa ja runollisempaa. Nyt on helvettiä enemmän toteutettu, mutta juuri sentähden, että helvetti on enemmän tul- lut ulos tähän fyysilliseen maailmaan, on tullut myös taivasta enemmän, sillä nyt voi enemmän tuntea totuutta. Totuus se on, joka voittaa sekä helvetit että taivaat ja käyttää kummankin mielikuvitukset omaksi edukseen, s.o. totuuden hyväksi, kaik- kien hyväksi, ihmiskunnan hyväksi.

Sentähden on Kalevalan Aino-taru samalla vertauskuvain- 

sesti ymmärrettynä aivankuin kuva tuollaisesta vanhemmasta ajasta, jolloin ihmissielu vielä paljon oli Ainon kannalla, mutta samalla se myös muistuttaa mieleemme sen suuren totuuden, joka pitää paikkansa nyt ja aina, ettei ihminen voi kehittyä hen- kisesti, ellei hän itse tahdo vapaaehtoisesti. 

KULLERVO-RUNOT

Tonttulassa Kalevalakokouksessa 2. 6.1912

Ruusu-Risti 1945, nro 8

Kullervo-runot ovat mitä hienoimpia episodeja Kalevalassa, vaikka se minusta tuntuu olevan aivan erikoinen historia Kale- valassa, joka tarkottaa aivan erityisiä asioita. Jos voi sanoa, et- tä toiset runot Kalevalassa sisältävät paitsi psykologisia asioita, myös niin sanoaksemme tieteellisiä asioita, toisaalta taas meta- fyysillisiä, siis kosmillisia, maailman syntyä ja maailman kehi- tystä ja elämää toisilla tasoilla koskevia asioita, niin minusta tuntuu, niinkuin Kullervo-runot olisivat puhtaasti henkinen ja psykologinen asia. Ja lisäksi vielä hyvin tärkeä kohta Kuller- vossa: hän on kansallinen. Kaikki muut Kalevalan runot ovat mysteriokuvia, joita voimme tavata kaikissa mysterioissa, kai- kissa kansoissa, kaikissa mytologioissa, ainakin samansuuntai- sia kuvauksia. Vaikka Kullervo-runoissa tietysti on piirteitä, jotka muistuttavat toisia, niin minusta tuntuu, niinkuin se sit- tenkin olisi enemmän kansallinen.

Sellaisia yhteisiä piirteitä on ensiksikin kertomus Kullervon lapsuudesta, kuinka hän heti syntymänsä jälkeen joutui vaaran alaiseksi ja hänet uhattiin tappaa ― niinkuin Jeesus yritettiin tappaa, niinkuin Zarathustra yritettiin tappaa, niinkuin vapahta- jia yleensä on yritetty ensin tappaa, kun he ovat syntyneet. Krishnan lapsuudessa kävi samalla tavalla. Toinen kohta tässä Kullervo-tragediassa muistuttaa kreikkalaista tarua Oidipuk- sesta, joka tappoi isänsä ja meni äitinsä kanssa naimisiin. Hän ei tiedä edeltäkäsin, että sellainen on hänen karmansa, vaikka hänelle kyllä edeltäpäin oli niin sanottu. Hänellehän oli ennus- tettu, että hän tulee tappamaan isänsä ja naimaan oman äitinsä. Mutta hän ei sitä ollenkaan tiennyt sitten todellisuudessa, kos- ka se tapahtuu. Se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Sitten perästä päin hän vasta sai tietää, että hän ei ollut voinut välttää

kohtaloaan. Vähän samalla tavalla kerrotaan Kullervosta, kuin- ka hän sisarensa kanssa joutuu sellaiseen seikkailuun. Se muistuttaa minusta vähän tuolta Oidipus-tarinaa, siinä on yhtä- läinen traagillinen piirre.

Sillä tämä sama kuva, tappaa isänsä ja mennä äitinsä kanssa naimisiin, on peräisin kaikista vanhoista mytologioista. Sehän tapahtuu Egyptissä ja vanhassa Mykenessä, että jumala tappaa oman isänsä ja menee naimisiin oman äitinsä kanssa. Se on sellainen puhetapa, ja se on voinut esiintyä erilaisissa saduissa ja kertomuksissa silloin, kun se on mennyt kansan mielikuvi- tuksen läpi. Kun kansa on sen osannut ottaa omakseen, niin silloin se on tullut toisella, uudella tavalla esille. Kansan mie- likuvituksella minä tarkotan vaikkapa niiden viisasten ajatuk- sia, jotka sen kansan keskuudessa elävät. Hehän kuitenkin kuuluvat johonkin kansaan. —

Tahtoisin sanoa pari asiaa, jotka ovat minun mielessäni, kun ajattelen koko tätä Kullervo-tragediaa. Toinen on silloin se, et- tä Kullervo kuvaa, voisin oikeastaan sanoa, kolmeakin asiaa. Kullervo kuvaa oikeastaan yleensä ja ennen kaikkea nerolli- suutta. Kullervo on luova ja ponnistava nero yksilössä ja kan- sassa, koko ihmiskunnassa. Ja me voimme heti sanoa, jos ajat- telemme ketä neroa tahansa ja katselemme hänen historiaansa, olkoon elävä tai ennen elänyt, että hänellä on aina ollut saman- lainen historia kuin Kullervolla. Se on aina tragedia. Siinä on muutamia kohtia, jotka heti pistävät silmään. Ensiksikin se, et- tä hänessä on luonnonvoima. Kuvataan, kuinka Kullervo on äärettömän vahva, ja kuinka häneen ei mikään pysty. Nerossa asuu sellainen luonnonvoima. Hän on vanhempi ja kokeneem- pi sielu, ja hän on tuonut mukanaan enemmän henkistä voimaa kuin muuten on tavallisella ihmisellä. Hänellä on suunnaton voima aivan pienestä saakka; hänen takanaan ja hänen sisäs- sään asuu ihmeellinen voima. Toinen seikka on, että hänen omaisensa, ihmiset, eivät häntä ymmärrä. Ja sentähden, ettei ymmärretä neron voimaa, mikä on ihmisessä, häntä sorretaan. 

Silloin on myös tavallinen kuvaava piirre, että häntä koetetaan johonkin työhön, ja että hän on siihen kykenemätön. Se on niin ollut aina, ainakin jos katsomme suurten nerojen elämää. Ottakaamme esimerkiksi meidän maastamme sellaiset kuin Lönnrot ja muut. Ainahan heitä on koetettu johonkin muuhun työhön ensin. Ja jos he ovat alaluokassa syntyneet, niin heidät pannaan johonkin ruumiilliseen työhön. Siitä ei tavallisesti tu- le mitään. Jos he ovat yläluokassa syntyneet, niin heidät pan- naan lukemaan yliopistoissa. Ja siitäkään ei tule mitään. Jos he antavat myöten, jos heidän neronsa voima ei ole niin suuri, että he voivat lykätä luotaan kaiken, niin sanoaksemme, ym- märtämättömyyden ja pahuuden, mikä tulee heidän osakseen maailman puolelta ― jos he jaksavat säilyä ja nousta, niin sil- loin vastustus on hyväkin ― jos he sortuvat, jos he mukautuvat maailman mukaan, jos he tulevat vain hyviksi virkamiehiksi tai hyviksi yhteiskunnan jäseniksi tai hyviksi työmiehiksi, niin me aina huomaamme, että he ovat kerrassaan traagillisia, onnetto- mia. Heidän täytyy aina antautua jonkin erityisen himon val- taan, he juovat tai tekevät jotakin muuta sellaista, sentähden et- tä se voima, mikä heissä on, purkautuu sillä tavalla. Jos me huomaamme ― ja niitä neroja voi aina huomata paljonkin eri kansoissa ― sellaisia neroja, sellaisia ihmisiä, joilla on tätä si- säistä henkeä, luovaa voimaa, mutta joita ulkonaiset olosuhteet kerrassaan estävät, joilla siis on sellainen karma, että se estää heitä kehittämästä itseään, niin silloin on tavallista, että he sii- nä traagillisuudessaan tekevät jotakin muuta suurta pahaa, tai jos ei aina suurtakaan, niin yleensä jotakin pahaa, ja siitä he kärsivät usein loppuelämänsä.

Tämä on minusta se yleinen merkitys, mikä on tuolla Kul- lervo-tragedialla. Se on kuvaus sellaisen neron elämästä, jota kohtaa vaikeuksia, joka ei pääse toimimaan omalla alallaan, jo- ka ei pääse toimimaan, sanokaamme, filosofisella, taiteellisel- la, tieteellisellä, tai muullaisella luovalla alalla, johon hänellä olisi taipumusta, vaan jonka voimat ja kyvyt menevät aivan

hukkaan, joka saa elää vain elämässä mukana, elättää itseään, kunnes hän sitten ehkä lopettaa itsensä, niinkuin Kullervo teki. Nämä ovat ne kaksi ensimäistä merkitystä, mitkä ovat selvästi nähtävissä tässä Kullervo-tragediassa. Tämä on oikeastaan en- simäinen, yleinen merkitys.

Mutta sitten siinä on toinenkin puoli, ja se on se, että siinä on kysymyksessä erityisesti Suomen kansan nero. Suomen kansan nerollisuutta se kuvaa, tätä pitkää aikaa Suomen kansan historiassa. Minäkin luulen, että Kullervo-runot ovat vähän myöhempiä kuin muut, sen tähden, että ne kuvaavat sitä aikaa Suomen kansan vanhassa historiassa, jolloin se ei ole voinut mitään luoda. Se on elänyt aivan kuin Kullervo; sitä on vain sorrettu. Kukaan ei ole voinut ymmärtää, kukaan ei ole voinut uskoa, että siinä asuisi mitään kulttuurimahdollisuuksia. Se on silloin kaikilla voimillaan vain saanut raataa elämisensä puo- lesta, ja kaikki se nero, mikä siinä on ollut aina takana, on tul- lut esiin hirmuisena voimana, puukkotappeluissa, paljossa juo- misessa jne. Kun ei se voima, mikä siinä on takana, ole saanut tulla muulla tavalla esille, se on tullut sellaisessa muodossa esille. Kullervo kuvaa Suomen kansan neroa sillä tavalla.

Ja samalla se sitten kuvaa minusta myöskin, ihan salaisesti, merkillisiä tapahtumia ja asioita Suomen kansan omassa salai- sessa historiassa. Ja silloin minusta Kullervo, voisi sanoa, on eräänä aikana, hyvin kauan sitten, ollut Suomen kansan johtava henki tai Suomen kansan deeva. Suomen kansan deevaa voi kuvata Kullervona hyvin pitkänä aikana. Se aika on nyt lopus- sa. Suomen kansan deevana on ollut Kullervo hyvin kauan, ja sentähden juuri siinä Suomen kansa on ollut sellaisessa tilassa ulkonaisesti, että se ei ole saanut mitään itse tehdä. Mutta nyt se on muuttunut. Nyt on aivankuin toinen deeva olisi ollut joh- tamassa jo jonkin aikaa, ja nyt meillä on aivan toisenlaisia mahdollisuuksia.

Nämä ovat hyvin salaisia asioita, ja Kullervolla on siis salai- 

nen historiallinenkin merkitys. En voi nyt puhua siitä enem- pää.

Viimeinen Kullervo-runo kuvaa sitä ääretöntä katkeruutta, joka on Kullervon mielessä ja sellaisen ihmisen mielessä, joka tuntee, että hänen elämänsä on aivan mennyt hukkaan, ettei hän ole saanut ollenkaan tuoda esille sitä, mitä hänen sisässään on.

Se on synnytystuskaa. Jokaisen neron elämässäkin voimme huomata, että vaikka hän olisikin tullut sellaiseksi, että hän saa tehdä sitä työtä, mitä hän tahtoo ja osaa, niin hänellä on kuiten- kin nuoruudessaan ollut tuollainen Kullervo-aika, jolloin kaik- ki on ollut pimeää ja hämärää. Hän ei mielestään ole mitään osannut, hänellä ei ole mitään ollut, ja hän on silloin ollut ai- van itsemurhan partaalla. Jokainen nero on sitä ollut. Ja he ovat senjälkeen aina luoneet jotakin suurta. Jos tuska nousee sellaiseen huippuun, niin silloin he osaavat luoda.

Mutta me voimme aina huomata, minäkin tunnen tällä het- kellä sellaisia ihmisiä, jotka ovat tuossa Kullervo-tilassa. He eivät osaa mitään tuoda esille. Vähän, vähän, mutta se on heis- tä pientä ja mitätöntä. Ja kuitenkin heidän sisässään on niin paljon. Ja he ovat silloin suuria pessimistejä ja oikeastaan vain ajattelevat, että eiköhän tästä pitäisi mennä mereen. Heillä on vaikeata, mutta ei heille paljon mitään voi. Se on sellainen taistelu, joka ihmisen täytyy itse taistella. Sielullisesti emme ehkä voi auttaa. Tietysti niin paljon me voimme ulkonaisesti, että me voimme ymmärtää niitä ihmisiä, ja sitten, jos sellaisia lapsia syntyy, ja me ymmärrämme heitä, niin me voimme luo- da sellaiset ulkonaiset olosuhteet, että he saavat kasvaa vapau- dessa, ja että se, mikä heidän sisällään on, saa tulla vapaasti esille. Mutta muuten sitä ei osaa mitenkään auttaa, koska on kysymyksessä jumalallinen voima, jonka täytyy itse tulla esil- le.

Sen me voisimme, että me luopuisimme omasta itsekkyy- destämme.  Kullervon äiti on hyvin kauniisti kuvattu Kaleva-

lassa. Äidin rakkaus on olemassa sitä Kullervoakin kohtaan, jota kaikki muut pelkäsivät.

Kaikki sellaiset pikkuihmiset, jotka elävät siivosti, jotka elä- vät niiden lakien ja sääntöjen mukaan, jotka on yleisesti hyväk- sytty, luulevat, että he ovat yläpuolella eläimiä. Kaikki sellai- set uskonnolliset ihmiset, hyvät yhteiskunnan jäsenet, hyvät opettajat, ”pelastetut” ja muut sellaiset luulevat, että he ovat ih- misiä, etteivät he ole elukoita, vaan pelastettuja Jumalan ar- mosta, ja ainakin oikein hyviä ihmisiä. Jos heidän keskelleen tulee sellainen nero, sellainen suuri sielu, jonka otsassa vielä on orjan leima, Kainin merkki, niin he voivat huutaa hänelle: ”Sinä orja” ― ja pilkata häntä. Vaikkeivät he sanoisi sitä sa- noin, niin he ilmaisevat sen käytöksessään. Koko yhteiskunta on rakennettu sille pohjalle, että pikkusieluja pidetään ihmisi- nä, ja se loukkaa hirveästi sellaista olentoa, joka tietää, että hä- nen sisällään on jumalallinen sielu, mistä nuo pienet sielut ei- vät mitään tiedä. Vaikka neron äitikin olisi sellainen pik- kusielu, niin hän kuitenkin on niin paljon suurempi, että hän vähän ymmärtää  poikaansa. Se on hänen rakkautensa, joka auttaa häntä ymmärtämään Kullervoa. Hän osaa vähän rakas- taa ja nähdä, että siinä on suuri voima takana, vaikkei se ole päässyt esille, eikä voi vielä tulla esille, niinkuin se ehkä ker- ran vielä joskus on tuleva.

PALANEN VANHAA JA UUTTA MAGIAA

Marjatta-renkaan luento 24. 7.1914

Ruusu-Risti 1966, nro 2 ja 1955, nro 2

Rohkenin kutsua teidät tänään tänne, jolloin Marjatta-renkaan johtokunnalla tulee olemaan kokouksensa, koska ajattelin, että meille voisi olla hyödyksi saada selvyyttä muutamiin okkulti- siin seikkoihin, selvyyttä siitä, missä suhteessa meidän Marjat- ta-renkaamme on okkultisessa työssä meidän kansamme ihmi- siin nähden, ja yleensä, mikä on ja on oleva kaiken okkultisen työn tunnusmerkki nykyään ja vielä pitkinä, pitkinä aikoina tu- levaisuudessa. Tietenkin Marjatan-renkaalla ― niinkuin me olemme sen käsittäneet ja perustelleet ― tulee olemaan aivan ulkonainen ja käytännöllinen työ edessään. Sillä on aivan käy- tännöllinen merkityksensä ja tarkotuksensa. Mutta kuta käy- tännöllisempi jokin työ on, kuta enemmän se tähtää määrättyi- hin tarkotusperiin ja saavutettaviin päämääriin, sitä tärkeämpi on, että tällä työllä on selvä Okkultinen perusta. Jos yksityinen ihminen tekee käytännöllistä työtä ulospäin, menestyy tämä ja on hänen oman tahtonsa mukainen. Se riippuu siitä, missä määrin hän sisäisesti ja henkisesti elää itsenäisesti tuota samaa työtä ja tarkotusta. Tämähän on itsessään aivan selvä teoria, ja sentähden me ymmärrämme ilman muuta, että jos tiedämme, jos meille on selvänä, minkälaisia okkultisia perusteita ja suh- teita on meidän Marjatta-renkaallamme ja kaikella esoteerisella työllä, joka tietysti on hyvin eksoteerista ja käytännöllistä ulos- päin, silloin me paremmin voimme menestyä työssämme ja pa- remmin voimme tietää, kuinka kulloinkin menetellä.

Tällainen esipuhe voi tuntua kovin juhlalliselta. Nyt ei mei- dän kuitenkaan pidä luulla, että minä tulisin tässä puhumaan sellaisia ihmeellisiä asioita, joita ei kukaan tiedä eikä aavista. Päinvastoin, se mitä minä tulen sanomaan, on aivan selvää, ja jokainen sen varmasti jo tietää, ja ehkä joku sen tietää itsetie-

toisestikin. Mutta kaikessa tapauksessa on hyvä, että vaisto- mainen tieto tulee loogilliseksi ymmärtämykseksi.

Jo tämä nimi ”Marjatta-rengas” osottaa, että se liittyy suo- malaiseen viisauteen ja okkultismiin. Nimi on saatu Kaleva- lasta, ja se nimi, vaikka se näennäisesti oli aivan kuin sattumal- ta saatu, kuitenkin oli tavallaan ennakolta määrätty, ja ainakin sen kalevalaisuus oli ennakolta määrätty. Sen nimen kalevalai- suus osottaa, että meidän työmme Marjatta-renkaassa on tarko- tettu olemaan suomalaista työtä, jossa on edustettuna suoma- laista viisautta ja suomalaista okkultismia. Sen nimi on otettu Kalevalasta sentähden, että Kalevala on meille suomalaisille se pyhä kirja, joka paljastaa meille suomalaisten muinaisen vii- sauden ja okkultismin totuuksia ja viittaa meille tietä tulevai- suuteen.

Kaikilla kansoilla on jonkinlainen pyhä kirja, ja muutamat niistä ovat tulleet enemmän tunnetuiksi. Ja me olemme huo- manneet, kun olemme tutkineet kansojen pyhiä kirjoja, että ne ― samalla kuin ne sisältävät salatiedettä ja viisautta, joka so- pii kaikille aloille, nykyhetkellä yhtä hyvin kuin kaukaisessa tulevaisuudessa ― samalla ovat saaneet ulkonaisen muotonsa ja ulkonaisen sisältönsä vanhoilta ajoilta. Ne eivät kerro nykyi- sistä tapahtumista, eivät ulkonaisesti eivätkä eksoteeriselta si- sällykseltään, vaan ne kertovat muodollisesti ja ulkonaisesti menneiden aikojen muinaisista tapahtumista. Itse asiassa me huomaamme, kun  tutkimme pyhiä  kirjoja,  että lähes kaikki poikkeuksetta puhuvat siitä suuresta mullistuksesta, joka ta- pahtui Atlantiksen sivistyksen aikana, kun suuri sota nousi val- koisen ja mustan magian välillä, kun aika oli tullut, että se musta magia, jota niin suuressa määrin oli harjoitettu Atlantik- sessa, oli kehittyvä loppuunsa, ja että valkoinen oli voitolle pääsevä, jotta sitten uusi juurirotu ja uusi sivistys saattaisi tur- vallisesti syntyä. Melkein kaikki pyhät kirjat puhuvat näistä ajoista ja näistä asioista. Me huomaamme yksin Kalevalassa- kin kertomuksia taisteluista Kalevalan sankareiden ja Pohjolan

sankareiden välillä, ja silloin tarkotetaan Pohjolalla mustan magian maata ja mustia maagikoita ja Kalevalalla eli Suvanto- lalla valkoista magiaa ja valkoisen magian seuraajia.

Meidän Kalevalamme puhuu täten menneistä asioista. Se on annettu osviitaksi ja oppaaksi viidennen juurirodun ihmisille, aarialaisille, sillä suomalaisetkin kansana ja kulttuurina kuulu- vat aarialaisiin, vaikka heissä onkin atlantilaista verta ja vaikka heidän kulttuurissaan on ollut paljon atlantilaista. He kuiten- kin kuuluvat aarialaisiin kansoihin, sillä heidän esiintymisensä maailmanhistorian näyttämöllä ei ole ollenkaan ollut niin kau- kainen ja niin etäinen, että me voisimme lukea heidät aivan at- lantilaisten kansojen joukkoon. Sitä paitsi saatamme myös jo historiallisesti, etnologisesti ja etnografisesti huomata ja ym- märtää, että suomalaiset kansat kuuluvat aarialaisiin kansoihin. Se, että meillä on Kalevala, sekin jo itsessään osottaa, että mei- dät on luettava aarialaisten kansojen joukkoon sentähden, että aarialaisilla kansoilla juuri oli sellainen pyhä kirja, joka kertoi näistä atlantilaisista ajoista. Kalevalan oma sisältö okkultisena kirjana myös todistaa, että se on aarialaiselle kansalle annettu, sillä sen Okkultinen sisällys ― samalla kuin se antaa kuvan at- lantilaisesta okkultismista ja viisaudesta ― näyttää ylimenon aarialaiseen viisauteen ja okkultismiin ja viittaa selvästi siihen, missä kohden aarialainen okkultismi poikkeaa vanhasta atlanti- laisesta.

Itse asiassa, kun me ajattelemme tulevaa Suomea, Suomen tulevaisuutta, uutta Suomea, uutta Suomen kansaa, ja tahdom- me alottaa työtä sen puolesta, jollaista työtä sisäisesti katsoen Marjatta-renkaan työ on, silloin on luonnollista, että meidän täytyy saada käsitys siitä, mikä on meidän Kalevalamme varsi- nainen Okkultinen sisältö ― ainakin joltakin kannalta. Meidän täytyy saada käsitys siitä, mikä on se vanha atlantilainen ok- kultismi, jota Kalevala tuo esiin; millä tavalla se esittää ylime- non, ja minkälainen on se aarialainen okkultismi, johon Kale- vala myös viittaa. Sillä jos meidän Suomellemme voidaan ra-

kentaa tulevaisuutta, se on tapahtuva Kalevalan pohjalla, mutta ei tietenkään vanhan atlantilaisen okkultismin eikä liioin yksis- tään sen ylimenon pohjalle, vaan sen uudestisyntyneen atlanti- laisen viisauden pohjalle, joka itse ylösnousee aarialaisesta ok- kultismista ja siis on aarialaista, ja siinä mielessä enemmänkin aarialaista, että se viittaa tulevaisuuteen.

Jotta saisimme edes jonkinlaisen kuvan ja käsityksen van- hasta atlantilaisesta ― tarkotan suomalais-atlantilaisesta ― sala- tieteestä, on hyvä, jos me hieman katselemme muuatta eksotee- rista tunnusmerkkiä atlantilaisessa salatieteessä. Tässä ei tie- tenkään voi silloin olla kysymys muusta ― kun näin puhun ok- kultismista ja salatieteestä ― kuin jostakin perusperiaatteesta. Ajatelkaapa nyt, mikä on tosiaan aarialaisen viisauden ja ok- kultismin menettelytapa, eksoteerinen menettelytapa; millä ta- valla salatieteilijät toimivat maailmassa eksoteerisesti? Millä tavalla meidän aikanamme Salainen Veljeskunta edustaa itse- ään eksoteerisessa maailmassa? Aivan selvällä ja jokaiselle tunnetulla tavalla, nimittäin sillä tavalla, että se puhuu ihmisten ajatukselle, ajatteleville ihmisille. Salatieteilijät toimivat ulko- na maailmassa ihmisten keskuudessa sillä tavoin, että he esittä- vät joitakin ajatuksia. He koettavat tehdä muutamia luonnon totuuksia ymmärrettäviksi ihmisille sillä tavoin, että esittävät niitä loogillisessa muodossa, siis sillä tavoin, että se herättää ajatuksia. Olkoon esitys suullinen tai kirjallinen, menettelyta- pa on sama: puhutaan ihmisten älylle. Ei ole mitään todellista aarialaista salatiedettä se, joka ei puhu älylle. Heidän täytyy puhua ajatukselle, heidän täytyy olla loogillisia, ainakin niin loogillisia kuin sillä hetkellä tarvitaan. Heidän täytyy olla niin selviä ja loogillisia puhuessaan tai kirjoittaessaan yhdelle tai useammalle, että heidän kuulijansa ymmärtävät. Se, joka ei ymmärrä, jää vaikutuksen ulkopuolelle. Hän saa jäädä ulko- puolelle, sillä hän on aivan vapaa olento; hän lähtee pois ym- märtämättä mitään ja on oma vanha itsensä taas, kun hän jää omiin oloihinsa. Tai jos hän on lukenut kirjan, niin hän ei mi-

tään ymmärrä, ellei ymmärrä; ja hän panee sen pois sanoen: ”Ei tuo kuulu minulle!” Mutta jos hän on vastaanottava, silloin tapahtuu niin, että hänen ajatuksensa ymmärtää, hänen ymmär- ryksensä ja järkensä alkaa toimia ja sanoo hänelle: ”Näin on!” Hänen sisässään on ääni, joka kuiskaa hänelle, että asiat ovat, niinkuin ne esitettiin. Mutta hän ei kuulisi tuota hengen kuis- ketta, ellei hänen ajatuksensa ja ymmärryksensä, järkensä myöntäisi, että kirjassa puhuttiin oikein ― totta. Sillä tavoin jo- kainen meistä on tullut teosofiksi; järki saa siitä tyydytystä. Samalla kuin ääni hänen sisässään sanoo että tuo on totta ― sa- malla kaikki selvitetään hänen järjelleen; ja hänen järkensä on pakotettu tekemään työtäkin, että se kaiken ymmärtäisi.

Tämä on menettelytapa, jota kaikki aarialaiset salatieteilijät noudattavat. Tässä viidennessä juurirodussa ei saa toisin me- netellä, jos tahtoo todella vaikuttaa ihmisiin; ja Salainen Vel- jeskunta on itse ytimessään ihmiskunnan käsittävä tahto. Sa- lainen Veljeskunta edustaa sitä tahtoa meidän ihmiskuntamme sisällä, joka on sitä kasvattava tahto, tahto kasvamaan, nouse- maan ylöspäin. Se, mikä meissä on hämäränä haluna, hämärä- nä vaistona, epäselvänä viettinä niin sanoakseni, on Salaisessa Veljeskunnassa itsetietoista, toimivaa tahtoa. Se tahtoo, että ihmiskunta nousee; se tahtoo sitä, mitä ihmiskunta itsekin si- simmässään tahtoo: nousta, kasvaa. Salainen Veljeskunta toi- mii nykyään maailmassa aina sillä tavoin, kuin edellä oli puhe, niin että sen edustajana, opettajana toimiva ― jos meidän ai- kanamme tulee esiintymään suuria opettajia tai joku hyvin suu- ri opettaja ― ei saa poiketa tästä samasta menettelytavasta. Hän saa kyllä tuoda ― ja epäilemättä tuokin ― pienen aavistuksen uusista menettelytavoista, joita tullaan välttämättömästi käyttä- mään kuudennessa juurirodussa ― kaukaisessa tulevaisuudes- sa ― niissä sivistyksissä, joita silloin luodaan. Mutta hänen täy- tyy ennen kaikkea ja yleisesti katsoen noudattaa aarialaista me- nettelytapaa ja toimia siis vain ajatuksen selvyyden, loogilli- suuden, älyn ja järjen voimalla. Hän ei saa tulla millään tavoin

ihmisiä sokaisemaan vaan ainoastaan heitä valaisemaan. Hä- nen tahtonsa on vain avata enemmän näköaloja älylle, tehdä meidän ajatuksemme vielä loogillisemmaksi kuin mitä se nyt on.

Mutta jos me katselemme taaksepäin, jos näemme henges- sämme taaksepäin atlantilaiseen aikaan, jos luomme silmäyk- sen siihen, mitenkä oli muinaisissa sivistyksissä, silloin näem- me aivan selvästi toisenlaisen näytelmän. Tämän näytelmän me näemme selvimpänä itse Atlantiksen sivistyksessä, mutta jälkikaikuja siitä näemme myös vanhoissa aarialaisissa sivis- tyksissä, niissä, joissa atlantilaiset traditsionit olivat vaikutta- massa. Mehän tiedämme, että kun uusi juurirotu syntyy, niin se kyllä syntyy uutena yhdessä tietyssä maailman kolkassa ja sieltä sitten leviää muualle. Mutta muu maailma ei ole suin- kaan tyhjä, vaan siinä on vielä jäljellä vanhaa sivistystä, edelli- sen juurirodun kulttuuria. Näin kävi myös atlantilaisen juuri- rodun vaihtuessa aarialaiseen. Kun sitten uuden juurirodun si- vistykset ja kansat levisivät vanhojen kansojen keskuuteen, ta- pahtui sekotuksia, tapahtui assimilatsioni: sulautuminen ja se- kottuminen. Sentähden emme juuri voi tavata puhdasta aaria- laista kulttuuria missään; siihen on aina sekottunut traditsioni- en voimasta atlantilaista kulttuuria. Mutta kuta myöhempi ja meille läheisempi aika on, sitä selvemmiksi käyvät kuitenkin aarialaisen älyn voimat toiminnassaan ja vaikutuksessaan kult- tuuriin, sillä huomatkaamme, meillä ei ole mitään eksoteerista, ulkonaista tietoa siitä ensimäisestä viidennen juurirodun ryh- mästä ihmiskunnassa, joka nykyisessä Goobin erämaassa syn- nytti uuden juurirodun, vaan se ensimäinen sivistys, josta me olemme puhuneet, oli Intiassa. Me emme enää puhu siitä si- vistyksestä, joka Manun johdolla kukoisti niillä paikoin, missä nyt on Goobin erämaa entisen Sisä-Aasian meren  paikalla, vaan kun me puhumme ensimäisestä alarodusta, tarkotamme niitä Intian sivistyksiä, jotka olivat niin sanoakseni ensimäisiä oksia tuosta alkuperäisestä rungosta, josta ei ole enää mitään

historiallista tietoa. Ensimäinen oksa siitä on Intiassa syntynyt, mutta ei Intiakaan ollut autio ja tyhjä maa, kun ensimäiset aa- rialaiset sinne tulivat, vaan siellä asui muita kansoja ― atlanti- laisia ja lemurialaisia ― ja nämä kaikki jonkin verran sekottui- vat toisiinsa aikojen kuluessa.

Meidän Kalevalamme esittää ― kun katselemme sen okkul- tismia ― atlantilaista okkultismia suomalaisessa muodossa, vaikka suomalainen kulttuuri, kun me sitä katselemme, ei ole- kaan yksinomaan atlantilaista; vaikka siinä on luonnollisesti aarialaistakin mukana, niinkuin Kalevalasta näkyy, niin siinä on myös edustettuna atlantilaista okkultismia siitä luonnolli- sesta syystä, kuten jo on sanottu, että kaikissa aarialaisissa on myös atlantilaista pohjaa ― sekä verisiteiden nojalla että myös ulkonaisista syistä. Kalevalassa esitetään siis atlantilaista ok- kultismia; siinä viitataan selvästi siihen, mikä oli Okkultinen menettely Atlantiksen aikoina. Tämä Okkultinen menettelytapa selittää meille sellaisetkin Kalevalan kohdat, jotka tuntuvat vaikeatajuisilta, jopa mauttomilta meistä nykyajan ihmisistä. Ajatelkaamme vain esimerkiksi Väinämöistä, joka on tietäjä iänikuinen, oikein vanha viisauden edustaja  Kalevalassa. Meille kaikille on tunnettua, kuinka tuo vanha viisas Väinä- möinen esiintyy merkillisessä valossa. Hänestä kerrotaan Ka- levalassa nimenomaan ― niinkuin muuten kaikista Kalevalan sankareista ― että hän kosi nuorta tyttöä, Ainoa. Ja sitten, niin kuin on sanottu Kalevalassa ja niin kuin esimerkiksi runoilija Erkko on esittänyt Väinämöis-Aino episodin, Väinämöinen tuona ukkona vanhoilla päivillään vähän hullaantui, teki pienen erehdyksen rakastuessaan nuoreen tyttöön ja jäi sitten narriksi, kun ei tuota nuorta tyttöä saanut. Voisi luulla näin muutamista Kalevalan omista sanoistakin, ja kuitenkin, kun asiaa syvem- min tarkastaa, on asia aivan toisin. ― Nyt en puhu mystillistä avainta käyttäen, jota kerran eräässä Olympia-teatterissa pide- tyssä luennossani käytin ja jonka mukaan Aino, Joukahainen ja Väinämöinen saivat kaikki symbolisia merkityksiä, jotka kuva-

sivat ihmisen sisäisiä sieluntiloja ja sisäisiä sielun ominaisuuk- sia. Joukahainen on sitä avainta käyttäen ihmisen pelkkä per- sonallinen tajunta, äly, ymmärrys; Aino on Joukahaisen hie- nompi puoli, hänen sisarensa, personallisen sielun hienompi, kauniimpi puoli; äiti on yleensä sielua ympäröivä maailma se- kä ulkonaisesti että todella sisäisestikin, traditsionien maailma ja ruumis, kaikki, mikä on vanhaa perintätietoa. Väinämöinen on korkeamman ihmisen, voisimme vielä sanoa, jos käytämme tuttua sanaa ― Kristuksen ― ohjelma, korkeamman minän voi- ma ihmisessä. Tuo on kaikki näin, kun käytämme mystillistä avainta. Nyt emme siihen ollenkaan kajoa; nyt käytämme ai- van toista avainta, nimittäin okkultis-historiallista avainta. Ja silloin me saamme, kuten jo sanoin, Väinämöisestä tuon kum- mallisen kuvan, että hän kosi nuorta tyttöä.

Vielä on kohta Kalevalan viimeisessä runossa, jossa Marja- tan poika nuhtelee Väinämöistä, kun Väinämöinen ehdotti, että poika vietäisiin suolle, kuten muistatte, näillä sanoilla:

”Ei sinua silloinkana, Eip’ on vielä suolle viety,

Kun sa miesnä nuorempana, Menettelit neiet nuoret, Alle aaltojen syvien,

Päälle mustien mutien.”

Marjatan poika siis syyttää Väinämöistä siitä, että tämä nuo- rempana miehenä ― hän on tässä viimeisessä runossa siis hyvin vanha ― jolloin oli myös vanha, menetteli erityisellä tavalla nuorten neitosten suhteen, vietteli heidät menemään aaltoihin. Marjatan poika nuhteli Väinämöistä, ja tämäkin tietenkin tun- tuu meistä sangen oudolta. Kumminkin voimme asian ymmär- tää, kun me nykyajan ihmiskunnan silmillä katselemme Väinä- möistä ja toiselta puolen saamme kuulla, että hän on viisas, itse viisauden edustaja, tietäjä iänikuinen.    Kalevalassahan kerro-

taan, kuinka Väinämöinen ahdistaa Ainoa kosimisellaan niin, ettei hän muuta osaa kuin mennä virtaan. Me ihmettelemme tuota aivan syystä. Mutta juuri tällä kertomuksella on tahdottu kuvata meille käsitystä muinaisajan atlantilaisesta okkultismis- ta. Muistattehan, mitä edellä sanoin, että kirja, jossa on okkul- tista sisältöä, vaikuttaa vain esteettisesti tai epäesteettisesti nii- hin, jotka eivät osaa tunkeutua syvemmälle, mutta jos tunkee Kalevalaan syvemmälle, niin että sen sisältö vaikuttaa älyyn, järkeen, silloin pitää kaikki asiat selvitä, ja kaiken pitää astua meidän tajuntaamme oikeassa valossa. Silloin meidän pitää ymmärtää asiat inhimillisellä tavalla, ei millään ylevällä taval- la, että me itse olemme viisaampia ja katsomme ylevästi yl- häältä päin, vaan sillä tavalla, että näemme aivan realistisesti, mitä siinä on kerrottu. Mikä merkillinen opetus on siinä tah- dottu antaa? Me ymmärrämme sen, jos muistutamme mie- leemme, millä tavalla Okkultinen menettely tapahtui neljännes- sä juurirodussa, kun sitä tahtoo aivan tyypillisesti esittää. Mi- kä siis oli atlantilaisen okkultismin menettely? Menettelytapa riippuu tietysti ihmisistä.

Viidennen juurirodun Okkultinen menettelytapa perustuu siihen, että meissä ihmisissä nyt on herännyt ymmärrys, äly, ajatus, jota pitää kasvattaa ja josta pitää lähteä...*

Nyt on viidennessä juurirodussa ajattelu korkein prinsiippi, joka voi kehittyä ihmisessä, ja sentähden juuri sen kautta on vaikutettava. Mutta atlantilaiset ihmiset eivät olleet samanlai- sia kuin nykyiset, eivät tienneet mitään älyllisestä ymmärtämi- sestä, vaan äly ilmeni mielikuvituksen voimalla ja se oli ensi- mäinen älyn ilmeneminen, sillä ihmiset eivät olleet niin yksi- löllisiä kuin nyt. Heillä oli ikäänkuin joukkotajunta ja tunsivat kuuluvansa ryhmiin. Tämä oli luonnollinen tila, heillä ei ollut mitään loogillista älyä. Kun   salatieteilijät tahtoivat heitä kas-

* (Tähän päättyy Pikakirjoitettu muistiinpano. Esitelmän loppuosa on otet- tu toisesta, lyhentäen muistiinkirjoitetusta esitelmän muistiinpanosta).

vattaa, eivät he voineet puhua älylle, vaan herätettiin kiitolli- seen toimintaan se mikä heissä jo oli olemassa. Heissä täytyi vedota mielikuvitukseen, niin että se erotti heidät yksilöiksi, pois joukkotajunnasta. Menettelytapa siis silloin oli toisenlai- nen kuin se nyt on, se tähtäsi siihen, että lumouksen voimalla vetäisi ihmisen pois siitä lumouksesta, jossa hän jo oli, vaikut- taen niin, että hän ihastui ja näki uutta mielikuvaa. Puhutaan, kuinka Väinämöinen soittaa ja laulaa, jolla hän lumosi. Mutta se ei ollut oikea tapa.

Oli ihmisellä toinenkin voima, sukupuolivoima, jolla voitiin vaikuttaa ihmisiin. Vielä nytkin ihminen helposti voi joutua tämän voiman orjaksi, jos hän rakastuu toiseen eikä jaksa hilli- tä itseään. Nyt on ihmisellä äly, jolla hän voi hillitä tätä voi- maa, aistinmielikuvituksen ilmennyksissä ja siis myös suora- naisesti omassa ruumiissaan. Mutta alussa tämän voiman saat- toi herättää taitavammat toisessa ja hallita sitä toista siten ja si- toa itseensä, jolloin he joutuivat orjiksi, ellei se ollut valkoinen maagikko, joka sen avulla tahtoi herättää järkeä. Mustat käyt- tävät samaa voimaa kuin valkoiset. Nyt mustatkin käyttävät älyä, mutta ottavat meidät vangiksi. Samoin Atlantiksessa, he- rättämällä sukupuolisuutta, he ihastuttivat meidät itseensä, mutta eivät herättäneet meissä älyä. Valkoiset taas herättivät älyä. Ihmiset ihastuivat laulajaan ja soittajaan. Mutta tällä hän siis johti oppilastaan loogilliseen ajatukseen, joka päästi hänet kaikesta lumouksesta.

Huomaamme kuinka vaikeaa on aina salainen työ. Se käyt- tää edustajia, mutta nämä edustajat saattavat erehtyä. Kaikista korkein viisaus on aina salassa takana. Jos on kuinka korkea mestari tahansa, antaa hän vain osan viisautta. Se kansa, jolle hän antaa tämän viisauden osan, tulee ikäänkuin personoimaan tätä viisauden puolta. Se on jotain vihkimystä, mutta ei kor- keinta. Sentähden  suomalainen viisauskaan ei ole korkeinta viisautta.

Kun Kalevalan sankarit kosivat ihmisten tyttäriä, tarkottaa

tämä, että he vaikuttavat herättämällä eloon mielikuvitusta, mi- kä ihmisellä oli. Sankari Lemminkäinen edustaa varsinaista at- lantilaista magiaa, sillä hän liikkui nuorten tyttöjen kesken ja ihastutti heitä itseensä. Väinämöinen ja Ilmarinen esiintyivät ehkä hienommin, sillä he kosivat ja tahtoivat naida jonkun tyt- täristä. Näin ymmärrämme, mitä Kalevalan kertomukset tar- kottavat.

Sitten on Aino-episodi. Ainoastaan ohimennen mainitaan Lemminkäisen varsinaisesta magiasta. Kalevala kohdistaa var- sinaisen päähuomionsa Väinämöisen ja Ainon suhteeseen. Sii- nä viitataan uuteen asiaan. Tapaus kuvaa ylimenoa atlantilai- sesta aarialaiseen. Jotta se tulisi selväksi, että oppilas saisi opetuksen, asetetaan Aino etualalle ja Väinämöinen jää edusta- maan vanhaa menettelyä, kuitenkin niin, että Väinämöinen ih- misenä oli toinen, näki kauemmaksi. Aino-episodi on niin sy- vä, niin hieno toistaiseksi okkultisesti; se kuvaa kaikkia niitä voimia, jotka liikkuvat ylimenossa, ei ainoastaan oppilaiden, vaan myös opettajien sielussa. Sillä opettajat myös ja heidän suhteensa ihmiskuntaan muuttuvat ulkonaisesti personallisessa sielunelämässään, kun eri sivistykset muuttuvat. Aino on näh- tävästi ihminen, joka on ennen edellisessä elämässään paljon kokenut, sillä hänessä asuu selvä vaisto. Aino tietää, että Väi- nämöinen on viisas, että hän voi saada Väinämöiseltä viisautta, että Väinämöinen tahtoo hänet oppilaakseen, että juuri se on Väinämöisen tarkotus. ”Ei”, sanoo Aino, ”minä en siten tahdo oppia viisautta. Väinämöinen lähestyy minua väärin, en tahdo kehittyä atlantilaiseen tapaan.” Aino on uuden ajan ihminen; hän pitää korkeampana itseänsä; hän tietää, että hän on ajattele- va olento; hän ei voi alistua niinkuin toiset. Mutta traagillisuus on siinä, että hän rakastaa Väinämöistä; mutta hän pelkää, ettei Väinämöinen ymmärrä todellista inhimillistä rakkautta. Siksi hän surmaa itsensä. Siten hän luulee voivansa kasvattaa Väi- nämöistä. Ja Kalevala kertoo, kuinka Väinämöinen itkee yötä ja päivää, huomaa, että hän rakasti Ainoa personallisena olen-

tona, Ainoa, joka jo oli ihminen. Hän lähtee etsimään häntä tuonelasta, mutta hänen silmänsä eivät sielläkään ole niin auki, että hän voisi nähdä uudella tavalla, paremmin kuin fyysillises- sä elämässäkään. Hän saa lohen, joka onkin Aino, jota hän ei kumminkaan tunne, ja Aino sanoo: ”minun piti tulla sinulle ikuiseksi puolisoksi, vaimoksi Väinämöiselle, eikä hänen syö- täväkseen.”

Sitten on Marjatta-episodi. Tämä jatkaa ylimenon kuvausta. Marjatta onkin jälleensyntynyt Aino. Se ominaisuus, joka Ai- nossa oli vasta herännyt, se on Marjatassa voimakkaana ja itse- tietoisena. Marjatta kuvataan heti aivan ylpeäksi puhtaudes- saan ja ylpeydessään. Hänessä ei ole hituistakaan atlantilaises- ta suunnasta. Hän on jo täydellisesti itsetietoinen ihminen. Mutta kun tämä yksilöllisyys on vahvistunut, tulee hän kuin ih- meen kautta raskaaksi ja hänen ylpeytensä vie hänet suurim- paan nöyryyteen. Kun hän näin oli pakotettu luopumaan yl- peydestään, tuli hän äidiksi ja synnytti pojan, jota hän rakasti. Näemme siis, kuinka neitseellisyys lankeemuksessa muuttuu äidilliseksi rakkaudeksi. Siis Ainosta Marjattaan. Väinämöi- nen tuomitsee pojan suolle vietäväksi. Mutta silloin pieni poi- ka Väinämöistä nuhtelee. Ylimeno oli luonut uuden ajan. Pie- ni poika heti puhuu ja vetoaa älyyn. Väinämöinen ymmärtää tämän ja lähtee pois sanoen: ”Minä kuitenkin sisässäni edustan viisautta, olen sinunkin isäsi. Minun menettelyni on atlanti- laista, mutta kun olette oppineet uutta aikaa elämään, tulen mi- nä takaisin uuden Sammon saattajaksi jne. Kun tulen takaisin, tulen uudella, teidän aarialaisella tavallanne, mutta samalla enemmän viittaan tulevaisuuteen, vien teidät uutta aikaa kohti. En edusta ainoastaan uutta yksilöllistä, vaan tuon mukanani uuden soiton, uuden ilon, atlantilaiset voimat uudestisyntynei- nä buddhisessa äidillisyydessä.”

LEMMINKÄINEN

Muistiinpanoja esitelmästä 28. 2.1915

Ruusu-Risti 1957, nro 2

Samalla kun Kalevalaan on kätketty okkultista tietoa, on sen muoto taiteellisesti ehjä. Jos okkultismia esitetään ainoastaan älylle, syntyy siitä filosofia, mutta kun sitä esitetään elävästi niin, että se vaikuttaa koko ihmisen luontoon, turvaudutaan tai- teelliseen muotoon; se silloin aina vaikuttaa, että kirjaa voi lu- kea kuka tahansa ja saada siitä hyötyä itselleen. Vaikka muoto on jonkin tietyn ajan mukainen, voi siinä silti olla salaista si- sältöä, ja vaikka Kalevala ei ylevyydessä ole Uuden testamen- tin arvoinen, ovat sen sankarit kuitenkin suuria ja yleviä.

Kalevalan kertomukset ovat kuin satuja, mutta niistä kuiten- kin käy ilmi, että on kysymys muustakin, todellisista syvistä asioista, luomisesta y.m.

Lemminkäinen on se sankari, joka on kenties inhimillisin. Esimerkiksi hänen seikkailunsa saaren immen kanssa. Iloit- semme, että meilläkin Pohjolassa on kuumatunteinen ihminen, jokin Espanjan Don Juan, ja samalla reipas, rohkea, miehekäs mies, joka kuitenkaan rakkaudessaan ei voi olla uskollinen. Nämä ominaisuudet tekevät Lemminkäisen erityisen inhimilli- seksi.

Lukiessamme salatieteellisesti Kalevalaa, emme kuitenkaan kiinny Lemminkäisessä näihin seikkoihin, vaan siihen, että hän hukkuu Tuonelan virtaan ja että hänen äitinsä herättää hänet kuolleista. Tämä selvästi viittaa jälleensyntymiseen. Äiti, luon- to, herättää meidät uudestaan elämään, jatkamaan kesken jää- nyttä työtä, jossa emme vielä onnistuneet, kuten Lemminkäi- sen, joka hukkui kesken toimintaansa.

Kaarle Krohn on myös huomauttanut, että samoin germaa- nien Balder, Jeesus Kristus ja Lemminkäinen tapetaan ja herä- tetään ylös.  Siitä syystä tämä tiedemies luulee kaikkia taruja

kristillisiksi.  Mutta  tässä  hän  varmaan  erehtyy,  sillä  sama myytti esiintyy jo hyvin varhain, esim. egyptiläisillä.

Kun käytämme okkultisia avaimia, tulemme vielä rikkaam- piin tuloksiin Kalevalan okkultismista. Voimme löytää erilai- sia avaimia Kalevalaa selittämään. Jos käytämme teologista avainta, luomista koskevaa avainta, saamme että Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen vastaavat Jumalan kolminaisuutta: Väinämöinen Isää, Ilmarinen Pyhää Henkeä, Lemminkäinen Kristusta, Poikaa. Kun näin katsomme ikäänkuin  Jumalasta päin Kalevalaa, silloin Lemminkäinen vastaa poikaa, niitä ju- malallisia voimia, tunteen kannalta katsottuna, jotka liikkuvat ihmisen hengessä. Väinämöinen tahtoa, Ilmarinen järkeä, älyä.

Kun vertaamme uutta Kalevalaa vanhempaan Kalevalaan, huomaamme, että Lemminkäisen tarussa on esitetty salatieteel- lisiä asioita, mutta että siinä on sekotettu yhteen erilaisia episodeja. Lönnrot koetti yhtäjaksoisesti kuvata Lemminkäi- sen elämää. Lemminkäinen kyllästyi vaimoonsa Kyllikkiin ja lähti kosimaan Pohjolan neittä. Oikeastaan Kyllikki-episodi ei kuulu Lemminkäisen yhteyteen, vaan Ahti kuuluu Kyllikki- episodiin, vaikka sitten huomataan sisästä päin katsoen, että Ahti ja Lemminkäinen on sama voimahenkilö, vaikka hän esiintyy eri nimillä. Lemminkäinen on Ahtina kuvaamassa toista kohtaa voimien toiminnassa, toista aikakautta ja jaksoa voimien vaikutuksessa ihmisessä. Sisäisesti ne ovat (nim. Väi- nämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen) jumalaisia voimia, si- säisiä, sielullista voimia, jotka tahtovat pelastaa ihmiset, yhdis- tää ne itseensä ja lähtevät kosimaan tiettyä olentoa.

Ihmisminät, monadit, ruumistuvat eläinmuotoihin nostaak- seen ne ylöspäin, pelastaakseen ne. Korkeampi minuus kosii alempaa muotoa ja yhtyy sen kanssa. Tätä kuvataan myöskin Kalevalassa. Sen sankarit lähtevät valon ja onnen mailta Poh- jolaan kosimaan ihmisten tyttäriä. Lemminkäisen kosintaretki Saaren neitosten joukossa kuvaa monadin laskeutumista ruu- miiseen. Pohjolan neidon kosinta kuvaa myös myöhempää ai-

kaa ― sitä, kuinka pimeydessä eläviä sieluja lähtee pelasta- maan, ”kosimaan” ja ”naimaan” nämä jumalalliset sankarit.

Mutta voidaan myös sanoa, että nämä sankarit kuvaavat eri teitä; Ilmarinen älyn ja toiminnan tietä, Lemminkäinen tunteen ja hartauden tietä, Väinämöinen viisauden tietä. Silloin huo- maamme, että jokainen ihminen, joka tulee kulkemaan bhaktin eli pojan tietä, on näytellyt ennen elämässään rakastajaa, Ahtia, Lemminkäistä; hän antaa tunteittensa kuohua ja hankkii siten viisautta. Hän aina esittää rakastajan osaa ja vasta väsyttyään aina etsimään uutta, hän tahtoo löytää sen, johon voi kiintyä, jota voi iankaikkisesti rakastaa päästäkseen huikentelevaisuu- destaan, löytääkseen Pohjan tytön, oman itsensä, sillä muuten hän etsii vain itseään toisista ihmisistä. Vasta löydettyään ju- malallisen puolisonsa, oman itsensä, hän voi rakastaa. Hän saa viisailta kuulla, että on olemassa ihana Pohjan impi pimento- lassa, monen vaaran takana. Sitä hänen täytyy lähteä etsimään, sillä hän ei saa rauhaa muualla; hän lähtee etsimään omaa itse- ään. Mutta hän on saanut kuulla, että sitä varten hänen täytyy valmistua, puhdistua, varustautua matkalle.

Hän kysyy ensin kahdesta muusta talosta, onko siellä jo Pohjola, mutta vasta kolmannesta hän sen löytää. Ensimäinen talo on fyysillinen tajunta, aivot, ja hän kysyy: ”Saanko näillä silmilläni nähdä jumalallisen itseni?” Silloin pieni poika, ihmi- sen persoonallisuus, vastaa, ettei hän vielä ole kokenut. Toi- sessa talossa akka kiukaalta, astraali- eli tunneruumis, vastaa. Huonosti kävisi, jos ihminen luottaisi kuvien harhaan. Hänen täytyy matkustaa vielä eteenpäin. Vasta kolmannesta talosta hän sen löytää: ihminen tulee puhtaaseen älyruumiiseensa ja huomaa, että älyn silmällä hän voi nähdä. Se on syntynyt si- ten, että ihminen on voittanut päivätajunnan, unitajunnan, ja kaivautunut puhtaaseen järkeensä, jonka silmällä hän jo voi nähdä Pohjolan, sen maailman, jossa hänen Jumalansa on. Sil- loin häntä vastaan ensin tulee Pohjan akka, inhimillinen tietä- mättömyys, ja kysyy: ”Mitä sinä täällä teet?” Silloin ihminen

on kasvattanut itsessään laulajakykynsä ja laulaa, puhdistaa it- sensä älyllisessä ponnistuksessa, ajaa kaikki syrjäiset, heikkou- den ja synnin, pois Pohjolan tuvasta. Mutta Pohjolan paimen jää tupaan; ihminen paljastaa viimeisen heikkoutensa; hän vi- haa ja halveksii Pohjolan paimenta, eläimellisen syntisyyden edustajaa, eikä tunnusta sitä itsellensä, ei tahdo laulaa sitä ulos, joka ei hänelle kuulu, hän paljastaa Akilleen kantapäänsä. Nyt Lemminkäinen tahtoo itsessään piilevän Pohjan neidon omak- seen, omassa syntisessä itsessään. Hän tahtoo sitä Pohjan akal- ta. Mutta akka sanoo, ettei sitä hevillä anneta, ilman määrätty- jä ansiotöitä: on hiihdettävä ensin Hiiden hirvi, tultava ensin oman älynsä käyttövälineen herraksi, hallittava oma ajatuksen- sa, joka saattaa palvella pahaa. Lemminkäinen on innostunee- na valmis sen tekemään, mutta ei onnistu, vaan nöyrtyy ja pyy- tää apua luonnolta ja Jumalalta; ja sisäisen rukouksen ja mietis- kelyn avulla hän voittaa ja vangitsee Hiiden hirven. Mutta ak- ka vaatii nyt häntä suistamaan Hiiden tulisen ruunan. Ihminen ymmärtää, että astraalitunne on hillittävä: hänen täytyy oppia istumaan oman hevosensa selässä. Lyhyemmässä ajassa tämä onnistuu, kun kerran ajatukset ovat hillityt. Mutta akka vaatii vielä, että hänen pitää ampua tuonelan joutsen.  Ja ihminen ymmärtää, että vaikka hän jo voikin nähdä Pohjan neitosen, kun hän hillitsee ajatuksensa ja tunteensa, niin hänen täytyy li- säksi päästä oman ruumiinsa herraksi, ennen kuin hän voi omistaa Pohjan neidon; hänen täytyy ampua tuonelan joella ui- va joutsen, hallittava ihmisen eetteriruumis, joka on silta näky- vän ja näkymättömän maailman välillä. Eetteriruumiissa asu- vat kaikki taipumukset, kaikki kyvyt. Nyt vaaditaan, että hän voisi yhtyä korkeampaan itseensä, jumalaansa, pitää sisäiset häänsä; eetteriruumiin, ihmisen luonteen on oltava niin puhdas, ettei hän voi kyetä mihinkään pahaan. Ampuminen nuolella yhdellä kertaa merkitsee, että se on otettava käsiinsä ikään kuin kuolleena, vapaana itsekkyydestä, jolloin vasta voi antaa luon- tonsa Jumalan palvelukseen. Lemminkäinen lähtee ampumaan

tuonelan joutsenta, mutta ei ota lukuun Pohjan paimenta, van- haa karmaansa, joka väijyy häntä elämän ja kuoleman rajalla ja jonka ihminen on ylpeydessään kieltänyt ja jota hän vihaa. - Mutta voitto tapahtuu vasta rakkauden avulla! ― Siinä Lem- minkäisen traagillisuus: hänet ampuu märkähattu Pohjan pai- men.

Lemminkäisen täytyy syntyä jälleen, ennen kuin hän voi jat- kaa. Lemminkäinen ajattelee kuollessaan: ”Voi, etten osannut suojella itseäni matkalle lähtiessäni tuolta myrkyltä!”

ILMARINEN

Marjatta-renkaan esitelmä 7.3.1915

Ruusu-Risti 1959, nro 2

Ilmarinen vastaa älyllisiä voimia. Miksi Ilmarista kuvataan jonkin verran tyhmäksi, jos hän kuvaa älyprinsiippiä? Mutta samoin ovat Väinämöinen ja Lemminkäinen puutteellisia nii- den ominaisuuksien puolesta, joita he kuvaavat. Vaikka Lem- minkäinen kuvaa Kristus-rakkautta, osottautuu hän sangen in- himilliseksi ja huikentelevaiseksi luonteeltaan. Kalevala tah- too viitata siihen, että nämä perusprinsiipit ovat kehityksenalai- sia ihmiskunnassa. Ilmarinen edustaa älyä, toimintaa. Hän on seppo, toiminnan mies, ainainen taitava toimija, Väinämöinen laulaja, Lemminkäinen rakastaja, soturi.

Ilmarisen historia voidaan avata kahdella avaimella. Ensik- si hänen merkityksensä ihmiskunnan historiassa yleensä ja toi- seksi, miten hän salaisen tien pyrkijänä saavuttaa päämääränsä. Ilmarinen suorittaa sellaisen teon, jota ei kukaan toinen olisi voinut toimittaa. Hän takoo Sammon. Se on Ilmarisen salai- suus.

Mikä on Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, kun otamme tarkastettavaksi ihmisen  luomisen historian. Väinä- möinen, joka ensimäisenä kosii Pohjolan tytärtä, edustaa mo- nadia ihmisessä, jumalallista puolta, Jumalan poikaa, joka mo- nadi on omassa olossaan täydellisesti viisas, vaan joka vapaa- ehtoisesti astuu aineeseen oppiakseen käyttämään voimiaan ai- neellisella tasolla. Väinämöinen kuvaa tätä monadia, vanhaa, ikuista viisautta ja samalla jonkin verran kokematonta.

Lemminkäinen kuvaa Kristus-rakkautta, eikä hän alussa yri- täkään kosia Pohjan tytärtä. Se joka ensimmäisenä voi astua aineeseen, tehdä ihmisen itsetietoiseksi, on äly, Ilmarinen, joka siis samalla edustaa ihmiskunnan korkeampaa minuutta, maa- nasaputroja.  Ne  minuudet,  jotka  olivat  syntyneet  kuu-man-

vantarassa, saavat yhteisen edustajansa Ilmarisessa. Tiedemie- hetkin ovat oikeassa verratessaan Ilmarista Thoriin, ja me ver- taamme häntä myös Marsiin ja Merkuriukseen ― Mars, alem- pi maapallon minuus, ja Merkurius ylempi, Mars alempi eläi- mellinen luonne yhtyneenä älyyn, Merkuriukseen, puhtaaseen korkeampaan älyyn.

Nyt Ilmarinen, ei edusta ainoastaan marsluonnetta. Hän syntyi raudan kanssa heti sepäksi, vasara kädessä, kuten Thor, ja Mars on okkultisesti raudan kanssa tekemisessä, Ilmarinen on myös Merkurius, korkeampi äly, jolla samalla on tekemistä Marsin ja raudan kanssa, jotka kuvaavat fyysistä ja himoluon- toa. Ja älynpojat eivät saattaneet syntyä maan päälle ennen- kuin neljännessä, kaikista aineellisimmassa intohimon kierrok- sessa, kun Mars-planeetta alkoi vaikuttaa maapalloon. Meidän korkeammat minuutemme saavat meissä aikaan kaksinaisuu- den, ylemmät Merkurius-voimat ja alemmat Mars-voimat. Ka- levala asetti Ilmarisen enemmän Merkurius-voimien yhteyteen ja jätti Lemminkäiselle Mars-luonteen, sotaiset ja tunteen voi- mat. Ilman eläimellistä luonnetta ei älykään ilmenisi alempana älynä. Tunne-elämä alkuaikoina on pakotettu ilmenemään eläimellisessä luonnossa. Kun älynpojat ovat ruumistuneet, herää eläimellinen tunne-elämä. Siksi Lemminkäinen ensin syntyy karjanpaimenena ja ”märkähattuna”, joka sitten myö- hemmin on hänen kynnyksenvartijansa. Pohjan paimen on esi- tetty yhteydessä eläinten kanssa. Ihmiset ensin yhtyivät eläi- miin ja matkivat eläimiä. Sitten Lemminkäinen elää iloisena Ahtina Saaren neitosten parissa. Ja silloin Ilmarinen edustaa ihmiskunnan älyllisyyttä sekä Venuksen älyolentoja ja takoo Väinämöisen kehotuksesta Sammon, joka on Salaisen Veljes- kunnan perustaminen, josta sai alkunsa kaikki inhimillinen kulttuuri. Lönnrot kaikista selvimmin näki Sammon merkityk- sen, Castren otaksui, että itse nimitys Sampo on tibettiläistä al- kuperää, buddhalaisten Sampo-temppeli, siitä tibettiläinen sa- na, Sangfu, salainen lähde. Sanskritin sana samboo merkitsee

korkein heräymys (boo-Buddha). Comparetti on arvellut, että Sampo on skandinavinen sambo ― yhdessäasuminen, yhteishy- vä. Tämä tuntuu mahdollisesti kuitenkin tekaistulta, vaikka henkisesti osuu oikeaan.

Tibettiläinen sana Zampun on elämänpuu, jossa on lohikäär- me. Toiset tiedemiehet pitävät Sampoa lohikäärmeenä. Mei- dän mukaan Sampo voi olla ihminen itse, jossa on herännyt viisauden käärme. Sampo on täten salainen alkulähde, josta kaikki sivistys ja elinkeinot lähtevät, se on impulssi, jonka suu- ret salaiset olennot antoivat ihmiskunnalle.

Sitten Ilmarinen ei välitäkään Pohjan tyttärestä. Hän on puhdas älyllinen voima, joka on auttanut ihmiskuntaa, mutta hänen tarkotuksensa ei ollut kosia ihmiskuntaa. Jos ajattelem- me puhdasta korkeata nerokkuutta ilman tunneluontoa, huo- maamme, että sellainen ihminen on jonkin verran kylmä; hän on taitava, tahtoo suorittaa tekoja, mutta hän ei välitä tunne- elämästä. Kalevala viittaa Ilmarisessa tähän. Vasta sitten hän innostuu haluamaan Pohjan tytärtä, kun hän saa tietää, että toi- nen, Väinämöinen aikoo viedä Pohjan tyttären. Tämä viittaa siihen, että meidän täytyy kiittää älyllisiä voimia kulttuuristam- me. Äly ei tahdo sinänsä saada ihmiskuntaa kulkemaan salaista pelastuksen tietä, ennenkuin saa kehoituksen viisaudelta. Toi- minnanhaluinen ihminen on Ilmarisen tyyppiä. Sitten kun hän lähtee kosimaan Pohjan tytärtä, hän saa hänet omakseen. Täs- sä viitataan siihen, että ihminen tarvitsee älyn kehitystä, ennen- kuin hän voi ottaa viimeisiä askeleita. Kun äly, filosofinen ne- rokas ajattelu, on ihmisessä herännyt, silloin hänen on verraten helppo astua salaiselle tielle. Ja silloin Pohjan tyttö mieluum- min luottaa rehelliseen älyyn ja antautuu sen johdettavaksi. Rehellisellä ei ole pelkoa joutua salaisten vaarojen valtaan. Il- mariselle annetaan tehtäväksi kyntää kultaisella auralla kyinen pelto, puhdistaa ajatusruumis pahasta. Ihminen huomaa mie- tiskellessään, että hänen älyssään on kyykäärmeitä, jotka hän saa poistumaan.    Toinen tehtävä on suistaa Tuonen karhu eli

Manalan susi. Ilmariselle se on helppoa, sillä hän saa apua Pohjan tyttäreltä, korkeammalta minältään, saa tunteen voimat haltuunsa. Kolmas työ on Tuonen joen suuren hauen pyytämi- nen, fyysisen eli eetteriruumiin voimien haltuun ottaminen, Il- mariselle itselleen se ei onnistu, sillä hänelläkin on kynnyksen- vartija, vetehinen, hirviö Tuonen joessa. Mutta hänellä on aut- taja, kotka, hänen hyvä karmansa, jonka hän on hankkinut. Kun ihminen on avaamaisillaan salaisen tiedon portteja, vartija tulee hänen eteensä, tapahtuu jonkinlainen punnitseminen. Toiselle puolelle asetetaan kynnyksenvartija ja toiselle hänen hyvä karmansa, hänen ansionsa. Vanhan karman voi voittaa ainoastaan uudet hyvät teot, ei ainoastaan olemalla hyvä, vaan tekemällä hyvää, takomalla itselleen vaakalinnun, kotkan; vas- ta silloin hän voi voittaa kynnyksenvartijan. Ilmarinen saa haltuunsa kaikkein vaikeimman kyvyn muuttaa luonnettaan, oman itsensä myös ulkonaisessa maailmassa, ja vasta sitten voi hän ottaa ainaiseksi asujaksi itsessään korkeimman itsensä, Pohjan tyttären.

SOTA SAMMOSTA   I

Muistiinpanoja esitelmästä 14.3.1915

Ruusu-Risti 1963, nro 2

Kalevalan sota Sammosta kuvaa Atlantiksen suurta sotaa mus- tien ja valkoisten maagikkojen välillä (Raamatun vedenpaisu- mus).

Kalevalaiset päättävät lähteä jakamaan Sampoa pohjolaisten kanssa tai pahimmassa tapauksessa sen ryöstämään. Kun kale- valaiset tahtovat olla varmat voitostaan, vaivuttaa Väinämöi- nen pohjolaiset syvään uneen, kuten valkoiset maagikot Atlan- tiksella hypnotisoivat mustat maagikot uneen lähettiläittensä avulla. Mytologiat, samalla kun ne kuvaavat historiallisia ta- pauksia Atlantiksen aikana, samalla kuvaavat hyvän ja pahan taistelua ihmissielussa. Kaikkien kulttuurien takana piilee mah- dollisuutena salainen tie täydelliseen tietoon ja viisauteen.

Kun luomme yleissilmäyksen Kalevalaan, huomaamme, että Kalevala jakautuu kahteen jaksoon. Ensimäiseen kuuluvat Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kosintaretket, mitkä kuvaavat puhdistuksen valmistavaa tietä vihkimyksen portille. Ihmisen sielu pyrkii yhtymään ihmisen sisälle kätkettyyn Poh- jan neitoon, korkeampaan minäänsä. Sitten sota Sammosta ku- vaa itse asiassa vihityn tietä, vihityn sielunponnistuksia, ellei samassa, niin myöhemmissä ruumistuksissaan. Saavutettuaan vihkimyksen ihminen syntyessään uudestaan maan päälle ei it- se personallisessa tajunnassaan muista vihkimystään, vaan on tietoinen siitä ainoastaan korkeammassa minässään. Mutta ih- minen on silloin sangen omituisessa asemassa, ja häntä kutsu- taankin ”kodittomaksi vaeltajaksi” (parivraadshaka hindulai- sessa terminologiassa). Ulkonaisesti voi ihminen olla missä asemassa tahansa yhteiskunnassa, mutta ”kodittomana vaeltaja- na” hän on muukalainen maan päällä eikä sydämessään mitään omista; hänellä on ainainen kaiho siihen, minkä hän tietää löy- tyvän omassa itsessään. Tämä yksinäisyyden, maailman surun

tunne ahdistaa vaeltajaa, ja sitä Kalevalassa kuvataan siten, että Ilmarinen suree kadotettuaan Pohjolan tyttären kuoleman kaut- ta. Oikeastaan Ilmarinen kuoli, ja syntyen uudestaan menetti tietoisuutensa korkeammasta minästään, Pohjolan tyttärestä. Tämä sama asia saattaa tapahtua samassakin elämässä. Ensi- mäisen vihkimyksen tulos voi hävitä, otetaan pois tietoisuudes- ta, ja ihminen saa taas uudestaan ponnistaa. Silloin ihminen et- sii ja kaipaa. Ilmarinen takoo itselleen vaimon kullasta ja ho- peasta. Sama esiintyy kreikkalaisilla Pygmalion-tarussa. Pyg- malion takoo ihanan naisen, jolle hänen rukouksiensa johdosta jumalat lahjoittavat elämän. Ennen kuin Ilmarisen onnistuu ta- koa kultainen neito, vetää hän ensin ahjosta miekan ja sitten or- hin tai uuden Kalevalan mukaan ensin lampaan ja sitten suden. Kun ensimäiset saavutukset tulivat ahjosta, niin lietsovat orjat ihastuivat. Mutta Ilmarinen tuli sitten vasta tyytyväiseksi, kun ahjosta tuli kultainen neito. Ilmarinen on luova nero ja etsii si- ten luomisella, toiminnalla. Hän luo miekan, toimii uljaasti maailman vääryyttä vastaan. Orhi voi tarkottaa vaikka taiteel- lista toimintaa, ja maailma siihen ihastuu, mutta itse nero ei ole löytänyt etsimäänsä. Kultainen puoliso on kuva entisestä lii- tosta, puolisosta. Hän sanoo itselleen: ”Jos luon itselleni puh- taan, pyhän, kauniin personallisuuden, varmaan voin saavuttaa ihanteeni.” Silloin hän ensin luulee olevansa tyytyväinen, mut- ta muut eivät pane sille arvoa. Hän on pannut huolta itseensä, omaan hyvyyteensä, ja sitä ei maailma hyväksy, niinkuin muut hänen tekonsa. Mutta hän huomaa, ettei kultainen kuva häntä tyydytä, ja hän kääntyy Väinämöisen puoleen (oman itsensä puoleen) ja tarjoaa tälle luomustaan. ― Mutta Väinämöinen ei sitä huoli. Jos ihminen omaa itseään ajatellen on luonut itses- tään pyhimyksen, ei Jumala sitä huoli. Ja silloin Ilmarinen tah- too lähteä kosimaan Pohjolan toista tytärtä. Ilmarinen omasta itsestään herättää salaisia, sielullista, okkultisia voimia. (Taivaan valtakunta otetaan väkirynnäköllä). Ilmarinen pyytää Pohjolan tytärtä, ryöstää hänet vastoin hänen tahtoaan ja lopul- ta kyllästyy häneen, kun tyttö pettää hänet.  Kuvaus voimista,

joita hän herätti pakolla, ryöstämällä, ja jotka hänet pettävät, vievät hänet perikatoon. Ilmarinen manaa tyttären pois, muut- taa hänet luodolle lokiksi ― samoin vihitty etsii monin tavoin, mutta huomaa heti, että psyykkiset voimat voivat viedä hänet harhaan, väärille teille. Mutta hänet pelastaa se, että hän on vi- hitty. Hän aina lopuksi voittaa pahan, ei voi langeta mustaan magiaan.

Ilmarinen tulee silloin Väinämöisen luo ja kertoo, että Poh- jolassa eletään huolettomasti Sammon turvin. Väinämöinen sanoo, että on väärin heidän käyttää sitä itsekkyyttään varten. Sentähden täytyy Väinämöisen ja Ilmarisen pelastaa jumalalli- nen viisaus tietämättömyyden käsistä ja ottaa itsekkäiltä voi- milta se valta, jonka ne vääryydellä ovat anastaneet. Tällainen tehtävä annetaan vihitylle. Ilmarinen innostuu ja ehdottaa, että he lähtisivät sinne maata myöten, mutta Väinämöinen tahtoo mennä meritse. Ensin he menevät maitse, kunnes he tapaavat veneen valittamassa, ettei sitä enää mihinkään käytetä. Urhot astuvat siihen jatkamaan matkaansa.

Ihminen luulee ensin, että hänen on fyysillisessä tajunnas- saan suoritettava työnsä, mentävä Pohjolaan. Hän pelkää mer- ta. Mutta Väinämöinen tietää, että Pohjolaan täytyy mennä meritse, näkymättömänä, salaiseen maailmaan taistelemaan sellaisten olentojen kanssa, joita ei tavata fyysillisessä ruumiis- sa. Jos ihminen puhdistuksen tiellä on astraalimaailmassa, on hän siellä sama personallisuus kuin fyysillisessä ruumiissa, hä- nellä ei ole kuin yksi ja sama personallisuus, joka puhdistuu ja toimii. Vihkimyksessä hän on myös fyysillisessä tajunnassa. Hän saa lisää uuden tajunnan puolison.

Vihityn täytyy hylätä personallisuutensa, lähteä uudessa olemuksessa matkalle, ja hän pelästyy ensin. Mutta vene, ih- misen kyvyt ja käyttövälineet sanovat: käytä meitä, luo meistä uusi käyttöväline (maajaaviruupa). Ja Ilmarinen lopulta suos- tuu. Mutta vene lähtee vasta sitten liikkeelle, kun Ilmarinen it- se rupeaa soutamaan.

Vihitty on olento siinä maailmassa, johon hänen uusi ruu- miinsa kuuluu.

SOTA SAMMOSTA II

Muistiinpanoja esitelmästä 21.3.1915

Ruusu-Risti 1964, nro 2

Paavi lausui viime vuosisadan loppupuolella, että raamatussa joka sana on Jumalan sormen kirjottama. Mutta symbolisia kirjoja ei saa lukea kirjaimen mukaan, vaan on koetettava pääs- tä niiden sisäisestä tarkotuksesta selville. Pyhissä kirjoissa on kuitenkin kohtia, joita saa ja täytyy yksityiskohtaisesti tutkia. Kalevalan sampohistoria on siten tutkittava. Se on jokseenkin tarkasti jo alussa pantu muistiin eikä siitä löydy juuri toisintoja kuten muista runoista.

Koko se psykologia, jota sampohistoriassa esitetään, koskee korkeammalle kehittyneen vihityn sielunelämää, ja siksi se eh- kä on jäänyt kaikkien laulajien muistiin paremmin, koska kaik- ki eivät ole voineet sitä tarkemmin käsittää. Kun Väinämöinen on saanut Ilmarisen lähtemään Sampoa etsimään, takoo Ilmari- nen Väinämöiselle miekan, johon Väinämöinen on tyytyväi- nen. Tätä miekkaa tarvitaan myöhemmin hauin tappamiseen, ja se siis ei ollut tavallinen, vaan totuuden miekka, ja juuri to- tuuden miekkaa tarvittiin suoritettavaan työhön.

Ilmarinen tahtoi lähteä matkaan fyysillisessä tajunnassa, ja Väinämöinen suostuu tähän, vaikka sanookin, että Pohjolaan täytyy mennä meritse, s.o. astraalitasolla sen tason välineen avulla. Ero puhdistuksen tien ja vihkimyksen tien välillä on siinä, että puhdistuksen tiellä ihmisessä on toimivana päivätie- toisuus ja se etsii Pohjan tytärtä, saavuttaa sen ja tulee vihityk- si. Vihkimyksen tiellä työ tapahtuu korkeammassa minässä, sisästä päin on nostettava personallisuutta, niin että sen kautta voi ilmetä korkeampi ihmisolento. Voidakseen tähän sisäiseen työhön ryhtyä täytyy ihmisessä ikäänkuin herätä toinen olento, sillä fyysillinen olento ei voi toimia näkymättömässä maail- massa.    Ihmisen tajunnan painopiste siirtyy näkymättömään

maailmaan. Väinämöinen sanoo, että kun Ilmarinen ei uskalla antautua kulkemaan näkymättömässä maailmassa Pohjolaan, mennään sinne alussa päivätajunnassa ja käytetään hevosta matkaa varten. Hevonen kuvaa astraaliruumista, sillä jo Platon käytti sitä vertauskuvana. Ihminen on itse ajaja, joka ratsastaa astraaliruumiin hevosella. Ilmarinen oli jo hillinnyt hevosensa ennen vihkimystään ja osasi sitä varmasti ohjata.

Mutta Väinämöinen ja Ilmarinen tapaavat veneen itkemästä. Nyt ei kelpaa hevonen matkalle, vaan tarvitaan mentaalista käyttövälinettä, maajaaviruupaa, jonka ihminen itse on luonut itselleen. Sitä kuvaa vene hyvin sattuvasti. Jos käytetään eläi- men nimeä, merkitsee se, että astraaliruumis on vielä elävä, mutta elottomasta luonnosta valittu symboli, vene, on ihmisen käytettävissä, ilman että sillä on omaa elämää; se on siis täysin ihmisen hallinnassa.

Ihmisen tunteet pukeutuvat eläinten muotoon astraalimaail- massa. Mustasukkaisuus on esimerkiksi kuin keltaisenvihreä käärme. Siksi viisaat ovat käyttäneet eläinnimityksiä tunteita kuvamaan. Kuoleman jälkeen ihminen joutuu aivan kuin eläinten keskelle, esimerkiksi raatelevien susien joukkoon, jot- ka hyökkäävät hänen päälleen, jos hän on himokkaasti tai väki- valtaisesti tavotellut jotakin itsekästä elämässään.

Väinämöisen ja Ilmarisen täytyy siis turvautua veneeseen. Väinämöinen keskustelee ensin veneen kanssa: laulaa veneen täyteen väkeä, nuoria ja vanhoja, nuorukaisia ja neitoja. Ja ai- noastaan Väinämöinen ja Ilmarinen ovat tosi-ihmisiä veneessä, sillä toiset ovat laulaen luodut. Nämä kuvaavat kaikenlaisia eri kykyjä astraaliruumiissa, jotka herätetään vain sitä varten, että ne palvelisivat majaaviruupan käyttäjää, ihmistä, ja ilman niitä ei astraaliruumis olisi organisoitu. Ne kuvaavat sitä organisoi- dun astraaliruumiin ominaisuutta, jonka avulla voi hillitä ast- raalimaailman olentoja. Ei-vihitylle pukeutuu kaikki astraali- maailmassa fyysiseen muotoon, ja sentähden hän ei kykene ot- tamaan selvää astraalimaailman todellisuudesta. Mutta vihityl-

lä on organisoitu astraaliruumis, ja silloin hän ymmärtää ast- raalimaailmaa sen oikealta, todelliselta kannalta. Hän tutkii si- tä siten, kuin sitä täytyy tutkia. Sentähden täytyy turvautua symboleihin, kun tahdotaan kuvata näkymättömän maailman todellisuutta. Nuo kyvyt eivät saa muistuttaa eläimiä eikä elo- tonta luontoa, vaan niiden täytyy olla kuin ihmisiä, sillä ihmis- muoto kuvaa itsetietoisuutta. Kaikkien kykyjen tulee organi- soidussa astraaliruumiissa olla itsetietoisia.

Jos tavallinen ihminen osaa mietiskellä hartaudella ylevää asiaa, mestaria, Jumalaa, pukeutuvat hänen tunteensa kukka- siksi. Jos hän taas on terävä ajattelija, niin silloin hän ajatelles- saan jotakin ylevää asiaa selväpiirteisesti ja loogillisesti luo it- sestään geometrisen ajatusmuodon (kivennäismaailmasta). Esimerkiksi Logoksen ajatteleminen tuottaa selvän kuvan. Tä- mä kuva on Salomonin sinetti. Vain silloin kun ihminen ajat- telee rakkaudella toista ihmistä, silloin se muoto, joka meistä lähtee, on meidän itsemme näköinen ja liikkuu rakastetun ym- pärillä, mutta se ei voi muuta tehdä kuin lohduttaa ja antaa voi- maa.

Mutta vihitty on samassa asemassa kuin vene Kalevalassa. Ajatelkoon hän mitä hyvänsä, niin hän lähettää itsensä näköi- sen ajatusmuodon, joka ei kuole, vaan tulee lähettäjälle takai- sin kertomaan, kuinka asia on. Usein silloin tapahtuu niinkin, että luonnonhaltia ottaa tämän ajatuksen itseensä, vaikka on it- se kuolevainen olento. Mutta silloin hän aivankuin saa sielun, ja äärettömällä ilolla hän palvelee adeptia, mutta se kuitenkin on pian ohimenevä, sillä se tehtävä ei kestä kauan.

Nyt liittyy mukaan myös Lemminkäinen, rakkaus, into, ihastus ja vastaa itse asiassa Pohjan neittä. Ilmarisessa ei enää ole alempaa personallisuutta, vaan ainoastaan yksi minuus ja on itse tullut Pohjan neidon asemaan, kun hänessä maajaavi- ruupa on organisoitu ja hän ymmärtää elämänsä, kun rakkaus, Lemminkäinen on häneen yhtynyt.

Sitten alkaa uusi jakso, tulee eteen koski.

SOTA SAMMOSTA III, Kanteleen synty

Muistiinpanoja esitelmästä 28. 3.1915

Tekee mieli kysyä, mitä kertomus kanteleen synnystä tekee keskellä Pohjan matkaa. Siitä on kaksi toisintoa. Itse asiassa on vain yksi kertomus kahdessa toisinnossa. Siinä kuvastuu Suomen kansan runollinen henki. Se on ylistyslaulu taiteelle, kansan soitannolliselle hengelle. Kreikkalaisilla oli Orfeus, jo- ka soitti ja lumosi luonnon, mutta kanteletarina ei ole silti lai- nattu kreikkalaisilta. Okkultisesti kanteleen synty on aivan paikallaan omassa yhteydessään Pohjolanmatkan kanssa. En- nen mainittu vene lähtee kulkemaan koskia alas ja tarttuu kiin- ni, kun luullaan että on jo koskesta onnellisesti päästy. Lem- minkäinen sen huomaa, että vene on tarttunut hauin hartioille. Ilmarinen kehottaa häntä tappamaan haukea, mutta Lemmin- käinen putoaa jokeen sitä miekallaan sivaltaessaan. Ilmarinen vetää Lemminkäisen ylös, mutta hänen ei liioin onnistu tappaa haukea. Vasta Väinämöinen saa sen tapetuksi miekallaan. Ja pääpuoli siitä nousee miekan mukana veneeseen. Pää syödään yhteisenä ateriana ja luista Väinämöinen tekee kanteleen, jota ei kukaan osaa soittaa, ei edes Pohjolassa. Ainoastaan Väinä- möinen sillä soittaa ja lumoaa ihmiset ja luonnon, näkyväiset ja näkymättömät luonnonhenget.

Kun katselemme sielun kehityksen mysteriota, niin huo- maamme, että sitä juuri kuvataan Kalevalassa. Kun käyttöväli- ne on organisoitu ajatusmaailmassa, niin että ihminen salaises- sa minuudessaan on paljon suurempi ja toinen olento kuin fyy- sillisessä maailmassa, niin hänen tehtäväkseen jää ikäänkuin uudestaan astua alas aineeseen tietojaan laajentamaan sekä ky- kyjään kehittämään, fyysillisen eetteriruumiin niin haltuunsa saamaan, että hän siinä ollen on välittömässä yhteydessä näky- mättömän maailman kanssa. Sellaisessa yhteydessä ovat kaik- ki nerot, ja he ovat alttiita hengen maailmoille, vaikka se ilman

poikkeusta on itsetiedotonta, ja tämän kaikki nerot tunnustavat, että he saavat inspiratsioninsa korkeammalta. Hänen sielunsa on niin merkillisen rikas ja siitä hän ammentaa inspiratsionin- sa, ja se pulppuaa esille silloin, kun se itse tahtoo. Jokainen luova nero on siinä asemassa, että hänellä on näkymätön per- sonallinen olemuksensa suurempi alempaa personallisuuttaan, mutta hän ei ole siitä täysin tietoinen.

Kalevalan laivaretkessä ja kanteleen synnyssä kuvataan sekä neron syntyä että salaisen vihkimyksen ottamista, joka tekee ihmisen fyysillisesti itsetietoiseksi korkeammastaan. Se on mahdollinen ainoastaan siinä määrin kuin fyysillinen ruumis saattaa värähdellä sopusoinnussa sisäisen pyhän käyttövälineen kanssa. Siis näkyväinen ruumis on organisoitava sellaiseksi, että se voi kantaa kuninkaallista sielua. Vene-episodi kuvaa, miten on organisoitava fyysillisen ruumiin sisempiä voimia. Kun vene tarttuu haukeen, se merkitsee, että sisäinen käyttövä- line ja tajunta tarttuu kiinni eetteriruumiiseen eikä pääse sen lä- pi fyysilliseen ruumiiseen. Koskenlasku on tälle varsin kuvaa- va. Jokainen on kokenut, että on juuri nukahtamaisillaan ja sit- ten äkkiä herää ja tuntee kuin hirmuisella vauhdilla putoaa alas jostain. Ihminen on poistumaisillaan astraaliruumiissaan, mut- ta jostakin syystä vedetään takaisin ja herää. Fyysillisessä ruu- miissa on aivan kuin keskuspyörre, joka imee ihmisen takaisin fyysilliseen ruumiiseen. Vene pääsee onnellisesti koskea alas ja se osottaa, että tajunta ei häviä, kun tuo imeminen alkaa; vasta kun vene tarttuu haukeen, häviää tajunta. Lemminkäinen on ensimäinen, Ilmarinen toinen ja Väinämöinen kolmas, joka yrittää tappaa hauen. Näitä asioita on hyvin vaikea ymmärtää. Eetteriruumis on voitettava, saatettava haltuun, kehitettävä yli- aistillisia kykyjä, ja se on okkultisesti aivan toista kuin mitä yleensä luullaan. Todelliset yliaistilliset kyvyt asuvat eetteris- fyysillisessä ruumiissa, ja niitä pitää herättää vasta sitä myöden kuin ihmisellä on valtaa fyysillisen ruumiin yli. Eetteriruumis on  pysyvien,  karmaan  kuuluvien  luonteenominaisuuksien  ja

lahjojen, tavan ja muistin sija, asunto. Jos siis tahdomme muuttaa itseämme, tapojamme, luonnettamme, täytyy meidän osata muuttaa eetteriruumistamme. Me tahtoisimme elää ihan- teittemme mukaan, mutta ruumiimme tekee meille alinomaa kepposia. Me emme osaa äkkiä muuttaa luonnettamme, eette- riruumistamme. Kun huomaa jonkun taipumuksen, jota ei hy- väksy, neuvotaan siitä pääsemään sillä tavalla, että sitä vähän tyydyttää; se väsyy itseensä, ja silloin siitä pääsee. Silloin asettuu aivankuin rakastavalle kannalle himonsa suhteen. Se on Lemminkäinen, joka koettaa tappaa hauin, mutta putoo itse veteen: himo valtaa hänet. Silloin nousee hänessä Ilmarinen, ajatus, ylpeys. ”Noin huonoko minä olen? Ei tule antaa pe- rään, vaan vastustaa!” Ja yhtä huonosti hänkin onnistuu hauin tappamisessa. Kun molemmat menetelmät ovat epäonnistu- neet, on Väinämöinen jäljellä, jolle Ilmarinen on takonut totuu- den miekan, ja sillä hän voi hauin tappaa. Rauhallista mieltä, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea totuutta tarvitaan pahan voit- tamiseksi ihmisessä. Turvautua pahan syntyyn, saada selvä sii- tä, miten paha on syntynyt, se on Väinämöisen taito.

Wieniläinen professori Sigmund Freud esitti psykoanalyyt- tisen metoodin. Tutkittiin, miten on syntynyt jokin sielun omi- naisuus. Sairaalle asetetaan sattuvia kysymyksiä, ja sairas ai- van kuin huomaamattaan paljastaa itsensä, kaivaa esiin sairaan muistin, kunnes siten tullaan siihen kohtaan, joka aiheutti sai- rauden, ja silloin sairas vapautuu ja hänen on verrattain helppo voittaa itsensä. Tavallisesti alkusyy on niin mitättömän lapsel- linen, naurettava, että sairas helposti siitä pääsee. Se on esi- merkki vanhasta metoodista, että ainoastaan pääsemällä asian ytimeen voi sen voittaa.

Olkoot nämä esimerkkinä siihen, että eetteriruumis on voi- tettava, on herätettävä eetteriruumis-tshakroja, lootuskukkia, luvultaan kymmenen, joista puhutaan vain seitsemästä ja tule- vat kysymykseen valkoisessa magiassa. Jos ihminen tahtoo herättää niitä, voi hän ensin seurata Lemminkäistä, asettua pal-

velevalle kannalle, ja silloin käy niin, että pyrkijä noudattaa menetelmää, jonka avulla herätetään plexus solaris toimintaan navan kohdalla. Sitä on verrattain helppo herättää vissejä tapo- ja noudattamalla. Ihminen tulee jonkun verran selvänäköiseksi ja selväkuuloiseksi, mutta hän ei tiedä, että ne kyvyt ovat aivan epäluotettavia. Hän näkee ja kuulee aivan mitättömiä asioita. Hän aivan kuin joutuu panettelijoiden ja juonittelijoiden kes- kuuteen, hän joutuu tekemisiin vain personallisen maailman kanssa. Hulluus usein alkaa siten, että ihminen aivan kuin kuulee ihmisten juttuja, vaikka ei ketään ole läsnä. Ilmarisen tavalla ei niitä voi herättää, ja silloin ihminen ylpeästi sanoo, että hän tahtoo niitä herättää vaikka itsekiduttamalla. Mutta si- ten ei kuitenkaan mitään herää eikä hän saa mitään aikaan. Ja vaikka ne heräisivät, ei sen metoodin avulla saa mitään pysyviä tuloksia. Ainoa oikea keino on Väinämöisen. Se sanoo: ei mi- tään yliaistillisia kykyjä ennenkuin ne tulevat totuuden mukai- sesti, itsestään, silloin kuin ihmisellä on valtaa itsensä yli, en- nenkuin totuuden miekka saa voiton eetteriruumiin yli. Silloin heti kaikki alemmat tshakrat (hauin pyrstö) vaipuu mereen, ja pääpuoli nousee ylös, ja siitä tehdään ateria. Eetteriruumiin voimat annetaan ihmisen käytettäviksi ylemmissä tshakroissa. Eetteriruumis kokoo auringosta praanaa ja tämä voima se jou- tuu myös nyt salatieteilijän käytettäväksi, että on aivan kuin hän siitä söisi, ja silloin Väinämöinen muodostaa luista kante- leen. Saatuaan vallan eetteriruumiin yli ihminen organisoi seit- semän ylempää tshakraa, ja eetteriruumis tulee silloin soittoko- neeksi, jolla ihminen soittaa.

VÄINÄMÖISEN SOITTO   I

Muistiinpanoja esitelmästä 11. 4.1915

Väinämöisen soitosta on kaksi toisintoa. Nämä täydentävät toisiaan salatieteellisesti, ja yhdistämällä voi saada kokonai- suuden molemmista. Väinö itse laittoi kanteleen, toisen hauin leukaluusta, toisen koivusta. Kun kantele on valmis, tarjoo Väinö sitä toisille soitettavaksi, mutta kukaan ei kykene soitta- maan; ei tunnu ilolle, ei soitolle. Vanha ukko arvostelee soit- toa ja lausuu:

”Jos ei soitto Suomen kansan Vasta vaikuta ilolle,

Eli uuvuta unehen, Maku’usen maanittele, Niin vetehen visko’otte, Aaltoihin upottaotte, Tahi viekötte takaisin, Soitto tuonne saattaotte Miehen tehnehen käsille, Sormille sovittelian!”

Ihminen, joka kärsii, saa lievennystä soitosta sekä sielulli- sesti että ruumiillisesti. Matalat äänet vaikuttavat rauhallisesti ruumiiseen. Lapsikin nukkuu, kun sille lauletaan. Soitto ottaa ihmisen pois päivätajunnastaan ― tai stimuleeraa hänen iloaan ja riemuaan.

Kantele annetaan sitten vasta Väinölle, ja hän alkaa soittaa, ja sillä soitolla on ihmeellinen vaikutus. Koko luonto kuunte- lee; maan, veden ja ilman henget, eläimet, kasvit, kivet ja kan- not. Koko näkyväinen ja näkymätön luonto ottaa osaa soit- toon. Maan haltiat, veden haltiat ja ilman haltiat. Vain odottaa, että vainajatkin soittoa kuuntelisivat, ja silloin olisi luettelo ol- lut jokseenkin täydellinen.  Väinö itkee, ja kyyneleet helminä

saadaan maan ja valtiaitten iloksi.

Kanteleen teko oli monimutkainen, eikä muut sillä voineet soittaa. Soittimella ei osaa kukaan soittaa, joka ei ole siihen oppinut. Kantele oli tehty siitä hauista, joka kuvaa eetteriruu- mista. Väinö oli eetteriruumiista muodostanut hyvin organisoi- dun käyttövälineen, jossa säilyy kaikki taito, taipumus.

Jokaisella taiteilijalla on erityisesti organisoitu eetteriruu- mis. Tieteellisesti tunnustettu asia on, ettei esim. suuri säveltä- jä voi syntyä muuhun kuin musikaaliseen perheeseen. Kaleva- la opettaa, että hyvin organisoitua eetteriruumista ei kykene kuka tahansa käyttämään. Jos ihmiset voisivat vaihtaa eetteri- ruumista, ei toinen voisi soittaa toisen koneella, siitä syntyisi rumia, kauheita ääniä. Voi joskus sattua, että siinä perinnössä, jonka saamme vanhemmilta, on jotain sopimatonta oman kar- man kanssa. Kuta kehittyneempi ihminen on, sitä enemmän hän voi kehittää ja hallita eetteriruumistaan ja voittaa huonoja taipumuksia ja kehittää hyviä.

Sentähden kantele annetaan lopullisesti Väinämöisen käsiin, ja hän sillä soittaa. Ensin voimme kääntää huomiomme siihen, että koko näkyväinen luonto kuuntelee ihastuksella. Annetaan siinä suuremmoinen opetus, kuinka vanha suomalainen viisaus katseli elämää. Väinö on suomalaisuuden ihanneihminen, joka soitollaan hurmaa kaikki. Koko luonto, elottomatkin kuuntele- vat häntä, ihastuvat ja rakastuvat häneen. Tämä piirre on täy- dellisen ihmisen ominaisuus. Ihminen voittaa koko luonnon myötätunnon, kauneuden ja totuuden voimalla, rakkaudella. Luonto on täynnä kaikenlaisia eläimiä ensinnäkin, jotka vielä suurimmaksi osaksi ovat villitilassa. Ihminen on toistaiseksi kesyttänyt ainoastaan kotieläimet, mutta meidän tehtävämme on kesyttää koko eläinkunta, kasvattaa se rakkaudella meitä palvelemaan. ”Koko luomakunta huokaa ja odottaa sitä aikaa, jolloin jumalanpojat ilmestyvät.” Kun joogi istuu ja mietiske- lee, kokoontuvat hänen ympärilleen rauhallisina tiikerit, leijo- nat ja käärmeet lämmittelemään hänen kirkkaudessaan. Legen-

dat eivät koskaan synny aiheettomasti. On huomattu, että py- hät ihmiset ovat sellaisissa ystävällisissä väleissä eläinten kanssa. Viisaus myös opettaa, että meidän täytyy ymmärtää myös kasveja ja puita. Kasvikunta on täynnä elämää ja tajun- taa ja voi tuntea rakkautta. Puutarhurit ja kasvien hoitajat to- distavat meille, että kasvit ja puut ovat eläviä olentoja. Rakka- us synnyinseutuun ei ole yksipuolista, vaan siellä kaikki koivut ja kuuset ja männyt uskollisesti rakastavat meitä. Suomalaisil- la on erityisesti ominaista tuntea kaipausta kotipaikkaansa ― meillä on taipumusta mystiikkaan tässä suhteessa. Puun oma tajunta voi pukeutua ihmisen muotoon ja puhua, vaikka se ta- pahtuu harvoin. Huonosti me kasvatamme kasvikuntaa, ja me kohtelemme sitä kylmästi ja tunnottomasti.

Vielä viittaa Kalevala siihen, että n.s. eloton luontokaan ei ole eloton, vaan kivet ja vuoret, asunnot ja rakennukset ovat elämää täynnä: ”Laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloit- si.” Ei ole mitään elotonta luontoa. Tiede todistaa, että esim. metallit saattavat väsyä (partaveitsi voi esimerkiksi olla väsy- nyt, sanovat parturit). Jos juttelemme esim. veturinkuljettajan kanssa, sanoo hän, että veturit ovat kuin eläviä olentoja ja ovat pahalla tuulella, jos vieras häntä käyttää. Jos ihminen on pa- halla tuulella tai alakuloinen, voi samaten joku vanha huoneka- lu häntä lohduttaa, jos hän on tullut ystäväksi kotinsa kanssa.

Sitten maan, veden ja ilman haltiat kuuntelivat Väinön soit- toa. Me emme ole ainoat, jotka asumme maapallolla, vaan on olentoja, jotka eivät kuulu meidän järjestöömme ja asuvat tääl- lä. Me olemme vain pienempi osa maan päällä asuvista. On toinen järjestelmä, johon kaikki haltiat kuuluvat.

VÄINÄMÖISEN SOITTO   II

Muistiinpanoja esitelmästä 18. 4.1915

Maa tarkottaa fyysillistä maailmaa, vesi tunne- ja ilma älymaa- ilmaa. Voi sanoa, että Kalevala tarkottaa vaan fyysillisen tason haltioita maassa, vedessä ja ilmassa, jotka kuitenkin ovat näky- mättömiä ja edustavat luonnonvoimia.

Suomalaiset, kuten kaikki luonnonkansat, palvelivat näitä luonnonvoimia haltioiden muodossa, kuten tiedemiehetkin se- littävät. Suomen kansa ei ajatellut näitä olentoja minkäänlaisi- na hierarkioina, vaan kansan demokraattinen henki näkyi siinä- kin suhteessa, että se kuvasi ja käsitti haltiat riippumattomiksi toisistaan ilman eri arvoasteita, ainoastaan veljellisessä yhteis- työssä. Tiedemiehet kuitenkin selittävät, että tämä kansan us- ko perustuu vain tietämättömyyteen ja oli kansan mielikuvituk- sen luoma, henkisen kaipauksen aiheuttama. Näin sanovat tie- demiehet siksi, etteivät usko mihinkään näkymättömään. Mut- ta me ymmärrämme, että ihmisessäkin on muutakin kuin näky- väinen ruumis, ja että on olemassa näkymätön maailma. Otamme askeleen eteenpäin ja ymmärrämme, että siinä maail- massa on muutakin kuin kuolleitten ihmisten sieluja ― enkelei- tä, korkeita jumalallisia olentoja.

Mutta yleensä on vaikea uskoa ja ymmärtää, että tässä näky- väisessä maailmassa on haltioita, tonttuja ja menninkäisiä j.n.e. Selitys on siinä, että nämä olennot ovat kehityksen edistyessä yhä enemmän vetäytyneet pois ihmisten  maailmasta. Mutta vielä kansa uskoo, että näitä olentoja on kaikkialla olemassa. Voi monella tavalla, ei vain näkemällä, kokea näkymättömän maailman olemassaoloa. Kansassa on sellaisia ihmisiä, jotka kertovat, että pienestä saakka ovat olleet näiden olentojen kanssa yhteydessä, ovat rakastaneet oleskella yksin metsässä ja seurustella Tapiolan väen kanssa. Sanotaan että haltiat ovat pientä väkeä, lapsen kokoisia ja puetut ihmisten tapaan sinisiin,

punaisella kirjailtuihin pukuihin.

Okkultisesti katsoen ymmärrämme, että nämä kansan näke- mät olennot ovat enimmäkseen maan haltioita, ja erotamme kolme haltialuokkaa. Ensimäinen on kaikista aineellisin, ja siksi se eniten esiintyy ihmisille. Ne ovat gnoomeja, kuten Pa- racelsus niitä kutsui, ja ne voivat esiintyä aivan pieninä peuka- loisina tai myös jättiläisinä, mutta luonnollinen koko on lapsen suuruus. Heidän muotonsa on tehty eetteriaineesta, ja he asu- vat syvissä metsissä tai vuorten sisässä, sillä fyysillinen aine ei tee heille mitään estettä. He ovat tekemisissä metallien kanssa ja ovat aivan kuin kullanvartijoita. Jos esim. löydetään kultaa maan sisästä, niin nämä olennot johdattavat ja näyttävät, missä kultaa on löydettävissä, sillä ilman heidän lupaansa ei kultaa löydettäisi.

Kerrotaan, että esim. keskiaikana ihmiset möivät itsensä pa- holaiselle. Sillä tarkotetaan sitä, että ihminen jollain maagilli- sella tempulla on päässyt tonttujen tuttavaksi ja siten saavutta- nut rikkautta maailmassa. Hän on sopinut tonttujen kanssa, et- tä ne antavat hänelle kultaa ja hän kuoltuaan heille ruumiinsa. Sellaisen ihmisen ruumis on usein hävinnyt; tontut ovat sen vieneet vuoren sisään salaisiin tarkotuksiinsa. Tällainen suhde ei ole suinkaan luonnollinen eikä luvallinen. Kalevala antaa opetuksen, että tällainen hypnoottinen suhde näihin olentoihin on väärä, ja ainoa oikea suhde on, että ihmisen tulee oppia näi- tä olentoja rakastamaan. He tulevat mielellään ihmisen ystä- viksi, jos ihminen osaa hillitä omaa ruumiillista itseään. Jos ihminen ei ole juomari, syömäri, himokas ja julma, vaan uhkuu rakkautta eläimiä kohtaan, lähettää itsestään rauhallisia virta- uksia ympärilleen, silloin tulevat nämä gnoomit mielellään hä- nen ystävikseen ja voivat vaikka tulla asumaan hänen asun- toonsa. Se merkitsee sangen merkillistä seikkaa. Sillä ihmi- sellä on hyvä onni. Hän menestyy maailmassa aivan kuin sat- tumalta. Tämä suhde voi olla perustettu edellisessä elämässä, ja gnoomit ovat vapaita auttamaan ihmistä.

Jolleivät Mestarit itse tahdo, ei kukaan voi heitä löytää. Jos täällä Suomessa asuisi Mestari ja lähtisimme vaikka 10,000 suurena ihmisjoukkona häntä etsimään ja risteilisimme joka neliömetrin ja vaikka olisimme kuulleet, että hän asuu suu- ressa linnassa, emme löytäisi häntä eikä linnaa, ellei hän tah- do. Hänellä on joukko palvelijoita, maanhenkiä, gnoomeja, ja niillä on erityinen taito vaikuttaa ihmisen näköön kuten Intian fakiireilla. Fakiireilla on luonnonhenki palvelemassa, joka lu- moo kansanjoukon. Mestari istuu linnassaan omissa töissään ja haltiat eksyttävät meitä, ettemme häntä löydä.

Toinen luokka, veden haltiat ovat ihmisen kanssa vielä vä- hemmässä tekemisessä. Vedenneidot ja ahdit ihailevat sielus- saan puhdasta sukupuolirakkautta, rakkauden kaihoa, sillä as- teella, ettei se mitään tyydytystä saa, sellaista, jota ihminen tuntee ensimäisessä nuoruudessaan ilman sukupuoliyhteyttä. Rakastavat mielellään soutelevat järvellä; siellä heidän rakkau- tensa pysyy puhtaana kaihona. Sitä rakkautta aallottaret lisää- vät ja kohottavat, mutta kääntyvät pois, jos siihen sekottuu ais- tillisuutta. Aino näki Vellamon neidot aamulla, ja ne kutsuivat hypnoottisella voimallaan Ainon luokseen. Me voitamme ny- kyään hyvin pian tällaisen nuoruuden rakkauden; olemme kaikki käytännöllisiä, ja Vellamon neidot kääntyvät meistä pois.

Ilman haltiat melkein astraalitasolla elävät, ja ovat suurem- massa tekemisessä ihmisten kanssa. Kun kirjailija kirjottaa draamaa, luo hän itselleen joukon henkilöitä mielikuvitukses- saan, joiden tulee esiintyä, ja yhä elävämmäksi ne käyvät, niin että hän näkee ja kuulee ne. Tämä perustuu siihen, sanovat tie- demiehet, kuin unien näkeminenkin, personallisuuden jakautu- miseen. Runoilijassa tapahtuu tämä jakautuminen, ja hän nä- kee itsensä luomat olennot. Tämä on okkultisestikin oikein. Ihminen luo aurassaan ja säilyttää jonkun aikaa tällaisia olento- ja, kuulee niitä ja puhuu niiden kanssa. Mutta joskus saattaa tapahtua niin, että tällainen runoilijan luoma personallisuus ru-

peaa todella elämään ja voi vastustaa itse runoilijan tarkotuk- sia, ei tahdo kuolla, vaikka runoilija tahtoo. Ne erkanevat ih- misen aurasta, ja ilman haltia, sylfi, ihastuu johonkin tällaiseen muotoon ja menee sen sisälle asumaan. Sylfit voivat tulla ih- misen ystäviksi, jos hän täyttää määrättyjä ehtoja. Hänen täy- tyy olla ajatustensa herra, kolminaismaailman herra, silloin hän voi joutua erikoiseen suhteeseen ilman haltioiden kanssa. Ih- minen voi tehdä kuolemattomaksi sylfin, jos ihminen luo itsel- leen puhtaan ihanteen, jolle ei mistään löydä vastinetta. Sylfi voi silloin ihastua tuohon ihannekuvaan ja itse ihmiseen ja voi joutua ihmisen kanssa sellaiseen suhteeseen, että haltia voittaa itselleen kuolemattoman sielun. Voi syntyä avioliittokin sylfin kanssa, mutta siinä tapauksessa on myös lupaus tehtävä. Jos se rikotaan, niin tämä ihmiseksi tullut ihminen katoaa.

Väinämöinen itki soittaessaan ja kyyneleet vierivät me- reen. Ihminen saattaa joutua sellaiseen  haltiotilaan,  täyttyä niin voimakkailla tunneajatuksilla, että hänestä nämä ajatukset lähtevät ulos maailmaan eivätkä joudu hukkaan, vaan helminä saavat kestävän elämän, jotta toinen ihminen voi ne löytää. Mitä suuri ja nerokas ajattelee ja tuntee, jää helminä tuleville ihmisille löydettäviksi.

SAMMON RYÖSTÖ

Muistiinpanoja esitelmästä 25.4.1915

Ruusu-Risti 1964, nro 2

Sammon ryöstö oli Pohjolan retken päämäärä. Sampo merkit- see maagillista Salaisen veljeskunnan omistamaa tietoa ja tai- toa. Sampo on kätkettynä Pohjolassa, jossa Pohjan akka on sen vuoreen kätkenyt, 9-10 lukon taakse. Pohjola tarkottaa fyysillistä elämää ja fyysillistä ruumista, sillä korkein maagilli- nen tieto on kätkettynä fyysilliseen ruumiiseen. Samalla kun nousemme ylöspäin tasolta tasolle, samalla myös laskeudum- me alaspäin tasolta tasolle. Kun tahdomme ymmärtää tätä, on meille avuksi, että muistamme vanhan lauseen ”niin ylhäällä kuin alhaalla”. Sillä on kuvattu vastaavaisuuksien lakia, ja sen mukaan ihminen on mikrokosmos, ja aurinkokunta on makro- kosmos. Ihminen on tämän makrokosmoksen kuva. Kabbalis- tit kuvaavat aurinkokuntaa suurena ihmisenä, ja Logos on ikäänkuin personoitu olento, suuri ihminen, joka kukaties on olemassa avaruudessa ihmisen muotoisena. Salatieteilijälle esiintyy Logos ihmisen muotoisena tai vanhuksen muotoisena auringon sisällä eikä minkäänlaisena jättiläisenä. Ei ole tarko- tettu, että ihminen fyysillisessä muodossaan olisi Jumalan ku- va, vaan että hänessä on samat salaisuudet kuin itse makrokos- moksessa. Syvimmät maagilliset salaisuudet ovat kätkettyinä ihmisen fyysilliseen olemukseen. Nietzsche sanoo: ”Jos ihmi- set tietäisivät, mikä salaisuus piilee heidän ruumiissaan, niin he enemmän kuuntelisivat sen ääntä.” Ihmiset joutuvat harhaan siksi, etteivät he kuuntele omaa ruumistaan ja tulevat siten lou- kanneeksi oman ruumiinsa vaatimuksia. Kuinka tämän ym- märrämme? Meidän ajatuksemme ja tunteemme vastaavat makrokosmoksen ajatuksia ja tunteita. Tutkiessaan omaa aja- tus- ja tunne-elämäänsä, pääsee ihminen siten maailmankaik- keuden ajatus- ja tunne-elämän yhteyteen.  Ihminen yhtyy ju-

malalliseen järkeen, ja hän voi sanoa, että Jumala ilmoittaa it- sensä hänen järjessään. Kun ihminen puhdistuu tunne- elämässään, pääsee hän tuntemaan makrokosmoksen tunne- elämää, jumalallista rakkautta. Fyysillisessä ruumiissa ajatuk- set asuvat päässä ja tunteet sydämessä. Ihminen pääsee siten tuntemaan hyvyyttä ja viisautta, valkoista tietoa. Mutta ruu- miissa on paljon muutakin kuin pää ja sydän; paljon voimak- kaampi, mahtavampi salaisuus on ihmisessä hänen vatsansa. Se on paljon voimakkaampi luonnon salaisuus. Myös suku- puolivoima on niin voimakas, että se asetetaan rinnan vatsan kanssa. Nämä jälkimmäiset kerrassaan värittävät ihmisen aja- tus- ja tunne-elämän. Ihminen ei osaa rakastaa eikä ajatella niinkuin Jumala, siksi että nämä voimat sen estävät. On kum- minkin niin, että nämäkin voimat vastaavat salaisuuksia mak- rokosmoksessa. Niiden voimien paikallissuhteista luulemme voivamme päätellä, että ne ovat alempia kuin ajatus ja tunne. Mutta asia on päinvastoin. Ne ovat ruumiissa alempana, siksi että ne symbolisoivat sitä, että ovat syvempiä ja korkeampia salaisuuksia. Vatsan ja sukupuolivoimien haltuunotto on vai- keampaa kuin ajatuksen ja tunteen hallitseminen. Valkoisessa magiassa mennään fyysillisesti ylhäältä alaspäin, siis okkulti- sesti alhaalta ylöspäin. Mustassa magiassa on laita päinvas- toin. Ja jokaisen tietäjän täytyy matkansa loppupäässä syven- tyä mustan magian salaisuuksiin. Mustan maagikon täytyy en- sin kiduttaa ruumistaan, saada niin valta sen yli, että se on kuin kuollut kappale hänen kädessään. Askeetit ja itsekiduttajat ko- ettivat tätä tietä kulkea, mutta pelastuivat, kun huomasivat, että se oli liikaa, kääntyivät takaisin tai tulivat hulluiksi.

Kalevalassa selitetään valkoisen magian salaisuuksia. Sam- po saadaan kivimäestä vasta kun muut ruumiit ovat valloitetut. Väinämöinen nukuttaa soitollaan Pohjolan väen ja silloin Sam- po ryöstetään. Korkeammassa tietoisuudessaan kysyy ihminen ruumiiltaan: ”Annatko sinä minulle herruuden itsesi yli?” Ja ruumis, joka on elävä, tietoinen olento, vastaa: ”Ei”.   Meidän

täytyy maagillisella soitolla nukuttaa eläimellinen tajunta, ja sitten ryhtyä Sampoa ottamaan. Ilmarisen täytyy avata 9-10 lukkoa, joiden taakse Sampo on kätketty. Ikivanha itämainen sanonta on, että ruumis on yhdeksän portin kaupunki. Siinä on yhdeksän aukkoa. On olemassa myös kymmenen tshakraa, joista seitsemää käytetään valkoisessa ja kolmea alinta mustas- sa magiassa. Ne on herätettävä myös fyysillisessä ruumiissa. Ajatuksen avulla ihminen herättää tshakrat fyysillisessä ruu- miissa, ja ajatuksen avulla ihminen ottaa haltuunsa yhdeksän porttia. Mietiskellessä ihminen koettaa asettua sellaiseen ti- laan, etteivät hänen aistinsa häntä häiritse. Mutta todellisuu- dessa täytyy ihmisen oppia sulkemaan kaikki portit, ja se on vaikea saavuttaa. Samalla on tapahtuva Sammon ottoja se on niin syvällä maassa, että Lemminkäinen ei saa Sampoa sieltä lähtemään. Väinämöinen käskee Lemminkäisen ottamaan en- sin sukupuolisalaisuuden ruumiista. Pohjolan härän avulla Lemminkäinen saa Sammon irti: härkä kuvaa kundalinitulta, sitä voimaa, joka on käärmetulen silmiinpistävin ominaisuus. Jos ihmisessä kundalinituli herää, se tuo ihmiselle merkillisen voiman tunteen. Hän tuntee, että vaikka kivimuuri kaatuisi hä- nen päälleen, hän poistaisi sen ylös pikkusormellaan. Kun rak- kauden avulla härkä, käärmetuli herää, saa Lemminkäinen Sammon irti. ― Sen voi herättää myös mustan magian avulla, mutta se tappaa taitamattoman. Viisaalle se antaa ikuisen voi- man.

Kun ihminen on saanut tällaisen maagillisen tiedon ja taidon haltuunsa, hän nostaa sen pois fyysillisestä ruumiista korkeam- paan tajuntaan. Hän nostaa sen rintaan ja päähän. Kun ihmi- nen on löytänyt ruumiistaan jonkin salaisuuden, hän iloitsee ja luulee, että nyt on kaikki hyvin, ja hänet täyttää merkillinen ilo ja riemu. Hän tuntee, kuinka hän voisi nostaa koko ihmiskun- nan käsivarsilleen. Mutta salaisuuden toteuttaminen on tapah- tuva viisaasti. Lemminkäinen tai Väinämöinen lauloi riemus- saan vähän ylimielisesti, niin että kurki siitä pelästyi ja lensi

Pohjolaan ja herätti Pohjolan väen. Ihminen nostattaa samalla kaikki mustat voimat, jotka nousevat häntä vastustamaan. Ih- mistä, joka on voittanut itsensä, käsketään nyt taistelemaan ko- ko luonnon varjopuolia vastaan. Louhen ja hänen väkensä ko- ko viha herää, kun Sampo on ryöstetty. Louhi lähetti usvaa pi- mittämään ihmisen järkeä, herättämään pelkoa, toivottomuutta, arkuutta. Ja jollei ihminen muista, että hänellä on totuuden miekka, millä halkaista usvan, hän voi jäädä vaikka pariksi elä- mäksi usvaan harhailemaan. Sitten Louhi nostaa merestä Iku- Turson, suuren astraalisen lohikäärmeen, joka täytyy vaivuttaa iäksi mereen. Ja lopulta tulevat mustat voimat, itse Louhi sotu- reineen. ― Kalevalaiset voittavat, mutta Sampo menee rikki. Pohjolan väki vie kannen, ja muu osa hajoaa maailmaan. Kun ihminen nöyryydessä huomaa, ettei hän voikaan pitää koko Sampoa, hän iloitsee siitä, että hänelle jää kuitenkin muruja, ja muu osa joutuu koko ihmiskunnan hyväksi. Se on kuin Jee- suksen kuolema ristillä.

VÄINÄMÖINEN TUONELASSA

Sunnuntai 1916, nro 8

”Sunnuntain” toimitus on hyväntahtoisesti pyytänyt minuakin kirjottamaan jotakin sopivaa sen Kalevala-numeroon. Toimi- tus tietää, että olen esi-isäimme viisauden ihailija ja omalla ta- vallani innokas Kalevalan tulkitsija. Olen pitänyt kymmeniä esitelmiä Kalevalan runojen salatieteellisestä sisällöstä, ja toi- von voivani samasta aiheesta julkaista kirjan niin pian kuin säännölliset työni sen myöntävät.

Vaikka Kalevalan ymmärtämiseen yleensä tarvitaan avai- mia, jotka paljastavat vertauskuvissa piilevän todellisen elämän ja joita ilman Kalevala jää siksi lapselliseksi satukirjaksi, mikä se monen mielestä onkin, on epäilemättä kohtia, jotka jo si- nään ― ilman symbolitulkintaa ― kelpaavat todistuskappaleiksi esi-isäimme syvästä viisaudesta.

Semmoinen kohta Kalevalassa on Väinämöisen tuonelassa käynti, 16. runo, säkeet 147-412. Se on luultavasti vain kat- kelmana säilynyt ― kaipaan paljonkin lopussa säkeen 384 jäl- keen ― ja se on itsessään välikohtaus pitemmästä esityksestä, Väinämöisen veneenteosta,  joka taas  kokonaisuudessaan  on symboliikkaa, mutta se kuvaa semmoisenaan merkillistä to- siseikkaa ihmisten suhteesta tuonelan elämään, joka seikka heti kiinnittää asiantuntijan huomiota. Tätä kohtaa koetan nyt pa- rilla sanalla valaista.

Lukekaamme Kalevalasta Väinämöisen tuonelassa käynti aivan irrallisena episodina! Siinä kerrotaan  miehestä, jonka päähän pälkähtää lähteä tuonelaan kuolleita katsomaan, ei suin- kaan itsemurhaajana, vaan täysin terveenä ja elinvoimaisena maan päällä eläjänä. Tämä yksin riittää todistamaan, että Väi- nämöinen ei ollut jokapäiväinen ihminen, mutta silti hänestä ei tässä kohden tarvitse tehdä jumalata, niinkuin on Kristuksesta tehty, joka myös kävi Haadeksessa eli vainajien valtakunnassa;

pikemmin voimme Väinämöistä tässä yhteydessä verrata kreik- kalaiseen Orfeukseen, joka lähti Tartarokseen Eurydikeänsä et- simään, samoinkuin Väinämöinen etsii Manalasta kolme puut- tuvaa sanaa. Väinämöinen on tuonelaan lähtiessään totuuden etsijä, salatieteilijä, joka yrittää murtaa kuoleman portit ― se näkyy kuvauksen yksityiskohdista.

Yksin käy ihmisen matka Tuonen maahan, senkin, joka vä- kivallalla siihen tunkee. Sentähden Väinämöinen lähtee yksin taivaltamaan ja viipyy viikon matkalla, ennenkuin näkyy Ma- nalan saari.

Millä tavalla Väinämöinen matkallensa lähtee? Näkyväi- sessä fyysillisessä ruumiissako? Ei suinkaan. Ei kuumota tuo- nen kumpu näkyväisessä maailmassa. Pois on heitettävä kar- kea kahlehtiva verho, jos mielii näkymättömään maailmaan as- tua. Eikä kuitenkaan kokonaan, jos mielii säilyttää itsetietoi- sen personallisuutensa.

Tässä minun täytyy väittää jotakin, jolle skeptikot pudista- vat päätään. He kutsuvat sitä taikauskoksi, joka elää villikan- sojen keskuudessa, mutta jonka kulttuuri on poistanut. Ikävä kyllä en voi siihen mitään, että syvempi tieto todistaa kulttuu- ria vastaan.

Väitteeni on, että jokainen ihminen nukkuessaan jättää fyy- sillisen ruumiinsa ja erkanee siitä. Tämä ei aivan merkitse sitä, että hänen sielunsa matkustaisi kaukaisiin maihin, Amerikkaan tai Australiaan, sillä useinkin hän viivähtää nukkuessaan ruu- miinsa läheisyydessä, ollen toisessa maailmassa, jonka ajan ja paikan suhteet ovat toisenlaisia kuin fyysillisen maailman. Mutta uni on itsessään tajuisen olennon poistumista ruumiista, ja fyysillinen ruumis on jätetty niin sanoakseni eheänä tilal- leen.

Nyt ihmisen personallinen itsetietoisuus on riippuvainen hä- nen aivoistaan. Kun hän uneen vaipuessaan poistuu aivoistaan, kadottaa hän samalla vallan oman itsensä yli. Hän säilyttää ta- juntansa, mutta ei ole teknillisessä merkityksessä itsetietoinen:

itsekontrolli  on  poissa.  Sentähden  erottaa  tajuttomuushetki valve- ja unitilan toisistaan.

Jos siis itsetietoinen tahtoo poistua ruumiistaan, on raken- nettava silta valve- ja unitilan välille, silta, joka sallii tajunnan säilyä. On aivan kuin kannettava aivot mukana tilasta toiseen. On vietävä yli fyysillisen ruumiin hienoimmat osaset, sen eet- terisimmät alkuvoimat. Tätä tarkotin, kun sanoin, että fyysil- listä ruumista ei aivan kokonaan saa jättää.

Väinämöinen osasi tämän tehdä. Hän lähti matkalleen tuo- nen maahan puettuna siihen eetteriseen kaksoishaamuun, joka salli hänen liikkua ja ajatella päivätajuiseen tapaansa, vaikka olikin näkymättömässä maailmassa.

Mistä tämän tiedämme? Kalevalan omista sanoista. Runo kertoo dramatisella tavallaan juuri Väinämöisen ponnistuksis- ta. Keskustelu Tuonen tytön kanssa kuvaa selvin sanoin ruu- miista erkautumista.

Väinämöinen saapuu näet Manalan joelle ja pyytää Tuonen tyttöä tuomaan venettä veden poikki päästäkseen. Tuonen tyt- tö kieltäytyy. Syntyy pitkä väittely. ”Ainoastaan kuolleita soudetaan joen yli, sinä et ole kuollut”, sanoo tyttö. Väinämöi- nen koettaa alussa vakuuttaa olevansa kuollut, mutta tunnustaa lopulta syyn, miksi manalle pyrkii. Surkuteltuaan Väinämöi- sen hulluutta Tuonen tyttö silloin noutaa hänet veneellä joen poikki.

Ei ole vaikea käsittää tämän kertomuksen tarkotusta. Mana- lan virta ― Styx ― on juuri juopa kahden maailman välillä, juo- pa, jonka yli silta on rakennettava. Se on unhotuksen ja tajut- tomuuden virta, joka tempaa ihmisen mukaansa, kun hän val- mistumattomana erkanee ruumiistaan. Jokainen nukkuva sii- hen syöksyy, ja noustessaan toiselle rannalle hän ei enää ole eheästi oma itsensä.

Ainoastaan parissa tapauksessa ihminen kuljetetaan tajuis- saan Tuonen virran yli ― ja kuitenkin vain virran yli, sillä toi- sella rannalla hänelle jo tarjotaan unhotuksen juoma, joka riis-

tää häneltä osan hänen tajunnastaan. Toinen näistä tapauksista on kuolema. ”Kuolleet soudetaan tämän joen poikki”, sanoo Manalan matala neiti, ja niin kreikkalaisten Kharonkin kuljetti vainajia Styx-virran yli.

Mitä se on? Tässäkin kertomuksessa kuvastuu vanhojen sa- lainen tieto. Kuollessaan jokainen ihminen näet jättää maisen majansa toisella tavalla kuin nukkuessaan. Kuollessaan ihmi- nen vie mukanaan fyysillisen ruumiinsa hienoimmat ainekset, eetterisen kaksoispuolen.

Ja nyt Kalevalan kertomus selvästi osottaa yksityiskohtaista asiantuntemusta. Tuonen tyttö sanoo Väinämöiselle: ”Jos sinä olisit tautiin kuollut, näkisi sen päältäsi: sinulla olisi tuonen hattu hartioilla ja manan kintahat käessä ― laihat ja taudin uur- tamat olisivat kasvosi ja kätesi. Jos rauta olisi sinut manalle saattanut, valuisivat vaatteesi verta. Jos veteen olisit hukkunut, valuisivat vaatteesi vesin. Jos tuli olisi sinut manalle tuonut, olisivat kutrisi kärventyneet ja partasi pahoin palanut.”

Asia on nimittäin se, että eetterihaahmossa kuvastuu kuole- man syy: toisin sanoen eetterihaahmo on sen näköinen kuin fyysillinen ruumis oli kuolinhetkellä. Väinämöisen päältä nä- kyi siis selvästi, että hän ei ollut kuollut. Hän oli rohkea ja pel- käämätön etsijä, joka henkensä tarmolla voitti tavalliset luon- nonlait. Hän tahtoi kuulua niihin harvoihin, joista Tuonen tyt- tö sanoi: ”Äijä on tänne tullehia, ei paljo palanneina.”

Heti kun Väinämöinen on tajuissaan päässyt toiseen maail- maan, yrittävät tämän maailman voimat viedä häneltä hänen it- setajuntansa. Tuonelan emäntä tarjoo hänelle olutta ja vaivut- taa hänet uneen. Väinämöinen ei juo ― ja hänen nukkumisensa on puoleksi valvontaa. Hän tosin ei saavuta tarkotustaan tuo- nelassa käynnillään, hän ei löydä etsimäänsä kolmea sanaa, mutta hän säilyy ja palaa takaisin maan päälle omana itsenään ja täydessä tajussaan. Täten hän osottautuu todelliseksi tietä- jäksi, sillä tavalliset kuolevaiset juopuvat heti tuonen olueesta ja kadottavat personallisen kontrollin itsensä yli.

Vielä sananen. Olen tässä katkelmallisesti viitannut muuta- maan tosiseikkaan okkultisen fysiologian alalta. Esitykseni on luonnollisesti ollut vaikeatajuinen niille lukijoille, jotka eivät kokemuksesta tai edes kuulemalta tunne tämänkaltaisia asioita, eikä se ole läheskään kosketellut kaikkia Kalevalan runossa mainittuja kohtia. Olihan Väinämöinen tehnyt kokemuksia itse tuonelassakin ― siihen viittaavat hänen omat loppusanansa sä- keissä 401–412 ― vaikka kertomus niistä on mielestäni puuttu- vainen. En liioin tässä lyhyessä kirjotuksessani ole lausunut mitään arvosteluja, eetillisiä tai okkultisia, Väinämöisen käyt- tämästä menettelytavasta. Tämä kaikki vaatisi pitkää peruste- lua ja selvittelyä. Saatan niin ollen hyvällä syyllä yhtyä Väinä- möisen omaan moralipäätelmään tuonelanmatkastaan:

”Elköhön hyvä Jumala, Elköhön sitä suetko, Itsemennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeinutta!”

Mutta vaikkeivät ”Sunnuntain” lukijat olisi voineetkaan hy- väksyä ja oikeiksi ymmärtää näitä rivejäni, toivon kuitenkin, että useimmat heistä saattavat hyväksyä seuraavan loppupon- nen:

Kalevala ei ole mikään tavallinen kirja. Kalevala on syvän elämänviisauden esitys. Kuinka ei siinä puhuttaisi asioista, jot- ka ensi näkemältä tuntuvat käyvän yli ymmärryksen? Todelli- suudessa ne käyvät vain yli meidän pienen jokapäiväisen ym- märryksen. Suurempi järki ja rikkaampi kokemus löytää Kale- valasta vastakaikua itselleen. Ei jokainen  lause Kalevalassa pyhä ole, mutta sen vertauskuvakieli on elämän mysterioista kotoisin ja sen esittämät tosiasiat paljastavat tietäjäin tietoa elä- mästä ja kuolemasta.

ANTERO VIPUNEN

Esitelmä Sunnuntai -lehden Kalevala-juhlassa 28. 2.1916

Ruusu-Risti 1956, nro 2

Mitä Kalevala on, sehän on meille suomalaisille, jokaiselle meistä, ylen tärkeä kysymys. Mehän olemme yleensä vakuut- tuneita siitä, että Kalevala kuvastaa meidän omaa muinaisuut- tamme. Kalevalassa me näemme oman henkisen itsemme. Kalevalassa näemme, mitä meidän kansamme voi henkisessä elämässään saavuttaa. Kalevalassa kuvastuu vanha suomalai- nen kulttuuri. Meillä on alusta saakka ollut korkea ajatus siitä, mitä Kalevala on. Me olemme uskoneet, että Kalevala on meille tärkeä kirja. Mutta uskon, että meillä ei vielä ole täyttä käsitystä siitä, mitä Kalevala todella on. Vaikka me panemme arvoa Kalevalalle, niin uskon, että me myös yhtä yleisesti ajat- telemme, että Kalevalassa on paljon vanhaa taikauskoa. Kale- valassa kuvastuu vain suomalaisten esi-isiemme elämänkatso- mus, mutta tämä maailmankatsomus on monessa kohdassa tai- kauskoinen. Me elämme nyt valistuneella ajalla ja tiedämme elämästä enemmän kuin vanhat. Ja siksi Kalevala yhdeltä kan- nalta on myös kuin satukirja. Olemme verrattain monet, sekä kaupunkilaiset että maaseutulaiset, sitä mieltä, että Kalevala onkin vain vaikuttava satukirja. Siinä on koottuna vanhoja kä- sityksiä, ja ne ovat puetut satujen muotoon. Jos otamme mel- keinpä minkä kohdan tahansa, on siinä melkein aina sellaista, jota meidän realistinen järkemme pitää yliluonnollisina piirtei- nä, sellaisina, jotka eivät meitä miellytä ja jotka meistä en- sinäkemältä ovat vanhoja tarunomaisia käsityksiä. Otamme esim. Väinämöisen käynnin Antero Vipusen luona. Väinä- möinen kaipasi veneen teossa kolmea sanaa. Koko Väinämöi- sen veneen teko oli merkillinen siinä, että hän tahtoi tehdä ve- neen sanan ja laulun voimalla, niinkuin Kalevalassa yleensä tehdään paljon sanan ja laulun voimalla.  Väinämöinen kaipasi

kolmea sanaa. Hän lähti etsimään, meni tuonelaan, mutta ei löytänyt niitä sieltä. Mutta silloin vanha paimen sanoo, että Antero Vipusella, joka on aikoja sitten kuollut, varmaan on tie- toa. Hän tietää tuhannet sanat ja ehkä hän tietää nuokin sanat. Mutta on vaikea sinne mennä. Väinämöinen lähtee kuitenkin, voittaa kaikki vaikeudet ja tulee Antero Vipusen luo. Antero Vipunen makaa pitkässä unessa, niin pitkässä, että metsä on kasvanut hänen kasvojensa yli. Väinämöinen joutuu tuon jätti- läisen suusta sisälle, rakentaa pajan hänen vatsaansa, ja vaivaa häntä niin, että Antero Vipunen herää ja alkaa ihmetellä, mikä häntä vaivaa. Lopuksi Väinämöinen vaatii Antero Vipusta il- maisemaan tietojaan, ja Antero Vipunen suostuu. Väinämöi- nen saa kuulla maailman synnyn ja monet asiat ja löytää niistä etsimänsä kolme sanaa. Väinämöinen pääsee sitten pois Ante- ro Vipusen vatsasta ja jatkaa veneen tekoa.

Moni ajattelee, että tämä on sulaa satua: ei saata ymmärtää, mikä on se jättiläinen, jonka vatsaan Väinämöinen meni. Jos meillä on tämmöinen katsantokanta Kalevalasta, niin se perus- tuu siihen kantaan, joka meillä on itsellämme, sillä kirjaa luki- essa on yhtä tärkeä se katsantokanta, joka on meillä itselläm- me, kuin kirjan esittämä kanta. Tämä ei koske kaikkia kirjoja, vaan niitä, joissa on syvempää viisautta. Ajatelkaamme vain Uutta Testamenttia. Sitä lukee materialistismielinen  lääkäri. Hän lukee siinä Jeesus-nimisestä miehestä, joka kapinoi sillois- ta kirkkoa vastaan; jolla oli parantava ja ihmeitä tekevä voima ja joka oli monessa suhteessa sairaalloinen haaveilija. Materia- listismielinen lukija voi saada tämmöisen, monta loukkaavan mielikuvan, kun hän lukee Uutta Testamenttia. Ja kuitenkin tiedämme kuinka suuri opas sielullisissa ja henkisissä vaikeuk- sissa Uusi Testamentti on ollut monelle tuhannelle ihmiselle, jotka ovat pitäneet sitä jumalallisena ilmestyksenä. Ja he ovat nähneet siinä sellaista viisautta, joka on heitä rohkaissut ja hei- dän omiatuntojaan rauhottanut. On olemassa myös toinen kat- santokanta, jonka mukaan esim. Uusi Testamentti on, niinkuin

tahtoisin sanoa, pyhä kirja, ja pyhäksi kirjaksi sen monet tun- nustavatkin. On olemassa tämmöinen katsantokanta, joka sa- noo, että Uusi Testamentti on pyhä kirja, mutta joka ei rajotu tähän, vaan sanoo, että kaikilla kansoilla on ollut ja on tämmöi- nen pyhä kirja. Tämä katsantokanta sanoo meidän suomalai- sesta Kalevalastamme, että sekin on pyhä kirja, ja se voi häm- mästyttää monia meikäläisiä. Missä merkityksessä Kalevala voisi olla pyhä? Ajatelkaamme vain sitä, että Kalevalassa ku- vastuu esi-isiemme elämänkatsomus, ja siksi se on ollut heille pyhä. Se oli heille pyhä, koska siinä oli tuotu esiin heidän vii- sautensa. Ja tämä toinen, spiritualistinen näkökanta silloin sa- noo, että nämä kirjat, jotka ovat olleet pyhiä ennen, ne ovat py- hiä aivan ikuisessa merkityksessä, ne ovat pyhiä vielä tänä päi- vänä. Meidän Kalevalamme on pyhä kirja.

Ja mikä on tämä toinen elämänkatsomus, jota kutsuimme spiritualistiseksi? Tämä elämänkatsomus on sitä, että ihminen on henkinen olento, että ihminen on sielullinen ja henkinen olento, ei ainoastaan ruumiillinen. Meillä on ruumis käyttövä- lineenä, mutta ihminen on itse henkinen olento. Koko maail- ma on vain näennäisesti aineellista, itsessään se on henkeä eli tajuntaa. Tämän maailmankatsomuksen mukaan ihminen on tajuava olento, osa suuresta elämän hengestä, osa suuresta ta- junnasta, ja sen kautta meillä on mahdollisuus päästä tietoon, mahdollisuus kehittyä tiedossa. Tässä ei tarkoteta, että ihmi- nen kehittyisi vain siinä tiedossa, joka tutkii tätä näkyvää luon- toa ja ruumista, vaan saisi sitä tietoa, joka saavutetaan elämällä henkisessä todellisuudessa. Nyt luullaan yleensä maailmassa, että tätä asiaa ei voi tutkia, ja luullaan, että ihminen ei voi päästä tietoon sanokaamme vaikkapa elämän ja kuoleman sa- laisuudesta, että ihminen on määrätty vaeltamaan tietämättö- myydessä. Mahdollisesti vuosituhansien kuluttua, kun tiede on ennättänyt tutkia näitäkin asioita, voidaan niistä saada tietoa, mutta nyt pidetään mahdottomana, että ihminen heikkona, kuo- levaisena olentona voisi nousta tietoon, voisi nousta elämän

mysterioihin. Jos jotakin tahtoisimme sanoa kirkosta ja sen eri lahkoista, on se, että ne yhdestä suusta sanovat: mahdotonta on ihmisen päästä tietoon.

Nyt tämä toinen sanoma sanoo: juuri tietoon voi ihminen päästä. Ja se ihminen, joka pääsee vähän kasvamaan Jumalan tuntemisessa, se, joka vähän tunkeutuu elämän ja kuoleman mysterioihin, se ihminen ymmärtää, että on olemassa pyhiä kirjoja, se ihminen ymmärtää, että kaikilla kansoilla on pyhät kirjansa; ja kaikilla kansoilla on muistomerkkejä siitä, että hei- dän joukossaan on ollut tietäjiä, jotka ovat jotain tienneet. He ymmärtävät, että Kalevala on pyhä kirja, siksi että he Kaleva- laan syventyessään näkevät, että noissa saduissa kuvastuu luonnon ja elämän salaisuuksia. Niissä kuvastuu salaisuuksia näkymättömästä maailmasta, salaisuuksia tajunnan, hengen ja Jumalan maailmasta. Ne eivät ole tieteellisiä siinä ulkonaises- sa merkityksessä kuin me sitä käsitämme, ne eivät ole tieteelli- siä siinä merkityksessä, että ne kuvastaisivat salaisuuksia tässä näkyväisessä maailmassa, vaan ne ovat tieteellisiä siinä merki- tyksessä, että kuvastavat salaisuuksia tajunnan ja hengen todel- lisuuksista.

Tuollainenkin taru kuin kertomus Antero Vipusesta tuntuu aivan järkevältä, selvältä ja sisällykselliseltä, kun sitä ajatellaan sisäiseltä kannalta. Väinämöinen on totuudenetsijä, joka etsii kolmea sanaa. Ja hän tapaa silloin vanhan paimenen, joka on silloin aivan kuin vanha, kokenut tietäjä, joka sanoo: vaikeata on saada niitä sanoja. Lähde vanhan tietäjän luo, tietäjän, jossa kaikki menneisyys elää. Kun menet sen luo, niin menet maail- maan, missä elää muisto kaikesta entisestä tiedosta ja viisau- desta, sillä luonnosta ei mikään häviä, sillä tajunnasta ei mi- kään häviä. Luonnon suuri tajunta on aivan kuin ikuinen valo- kuvauskone, johon sisältyy kaikki. Tajunnan syvin salaisuus on siinä, että se aivan kuin ikuisessa nykyisyydessä käsittää kaiken menneen ja aavistaa tulevan. Tämä muisti on luonnos- sa, ja sitä ihminen on oikeutettu lukemaan, kun hän sitä lukea

taitaa. Ja paimen selittää, kuinka vaikeata on kehittää kykyä, jonka avulla voi syventyä luonnon muistiin, jonka kautta voi yhtyä tajunnassaan Jumalan kaikkimuistavaan tajuntaan. Väi- nämöinen voitti kaikki vaikeudet. Hän nousi siihen tajunnan tilaan, jossa hänen edessään avautui luonnon muisti, joka ker- toi hänelle maailman historian, maailman synnyn. Hän sai lu- kea sitä elämän kirjaa, joka on lukittu kaikilta muilta, kunnes ovat kehittäneet itsessään tämän kyvyn. Antero Vipunen on vain nimi sille tajunnalle luonnossa, joka syö ne ihmiset, jotka eivät hengen maailmassa ole niin voimakkaita, että he jaksavat seistä luonnon muistin keskellä.

Ihminen on sielullinen olento, mutta samalla jälleensyntyvä olento, joka syntyy monta kertaa maan päälle. Hänen sisin henkensä on sama, mutta personallisuus on uusi. Hänen per- sonallisuutensa, joka on aina uusi, on siis luonnon edessä kuo- levainen. Ihminen on personallisena olentona kuolevainen, ja silloin joutuu hän Antero Vipusen uhriksi, Antero Vipusen syömäksi. Kun ihminen kuolee, niin hän kuin nousee hengessä aste asteelta, kunnes maailman muisti hänessä herää ja hän yh- tyy luonnon muistiin. Ja hän näkee kuin välähdykseltä, mikä hän on, ja tätä hän ei kestä. Tämä näkemys on vain välähdys, ja sitten se katoaa ja haihtuu luonnon suureen muistiin ja henki pukeutuu uuteen ruumiiseen.

Ainoastaan semmoinen ihminen kuin Väinämöinen, joka on kulkenut vaikeata ja vaarallista tietä, ihminen, joka on kehittä- nyt itseään, ainoastaan semmoinen ihminen tietää: ihminen on kuolematon. Ja kuinka ei meidän kansamme, kun se on luonut näitä kuolemattomia olentoja, kuinka ei se nöyrän ylpeänä voi- si julistaa, että sen helmassa on tietäjiä herännyt, ja että ne tie- täjät elävät vielä tänään. Kuinka emme tänään saisi olla nöy- rän ylpeitä siitä, että meidän keskellämme on elänyt tietäjiä, ja että he ovat kuolemattomia, ja että he saattavat syntyä tänne ja neuvoa, miten meidän on elettävä ja miten meidän on kuoltava.

KALEVALA, KRISTINUSKO JA SUOMEN KANSA*

Tietäjä 1917, nro 4

Suomen kansa ei ole vielä lopullisesti ratkaissut millaisessa ar- vossa sen tulee pitää Kalevalaansa, s.o. vanhaa isiltä perittyä viisauttaan, vaikka kyllä on valmiita mielipiteitä siitä, mitä Ka- levala muka on. Onhan tieteellinen katsantokanta, joka pitää Kalevalaa ja Suomen kansan vanhoja runoja yleensä osaksi es- teettisinä todistuskappaleina kansamme runollisuudesta, osaksi historiallisina muistomerkkeinä kansamme menneisyydestä. Ennen kaikkea runot kuitenkin ovat taiteellisia todistuksia Suo- men kansan rikkaasta mielikuvituksesta, syvästä luonnon ihai- lusta ja ehtymättömästä runosuonesta.

Onhan sitten toinen, jokapäiväinen katsantokanta, joka ar- vostelee Suomen kansan vanhaa runoutta kristityllä silmällä. Samalla kun se myöntää Kalevalan taiteellisen kauneuden, se pitää siinä esiintyvää elämänymmärrystä aito pakanallisena, jonka tähden Kalevalalla ei ole mitään elävää ja oleellista mer- kitystä nykyajan ihmisille. Emme me nykyajan kristityt ihmi- set saattaisi ottaa Kalevalan pakanallisia sankareita esikuvik- semme ja oppaiksemme, olivat ne aikoinaan kuinka ”viisaita” tahansa!

Tuntuu täten siltä, kuin Kalevalan ja Suomen muinaisen ru- nouden problemi olisi jo tyystin ratkaistu ― ja ratkaistu sangen yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla.

Mutta on olemassa kolmas näkökanta Suomen kansan ru- nouden ja muinaisuuden suhteen, näkökanta, joka on siksi sel- väpiirteinen ja voimakas, joka tuo Suomen kansan pakanuuden niin elävänä eteemme, että tämä aivankuin sanoo: ”tässä olen,

* Puhuin tästä aiheesta Kalevala-juhlassa helmikuun 25 p:nä. Puhettani ei Pikakirjoitettu; olen laatinut tämän selostuksen H. R:n tilaisuudessa tekemi- en muistiinpanojen mukaan.

Suomen kansan vanha pakanuus, tässä olen kalevalaisten ru- nojen muodossa ja tässä asetan itseni nykyaikaisen kristillisen elämänkäsityksen rinnalle. Olen niin voimakas ja elämää täyn- nä, että teidän pitää valita kristinuskon ja minun välilläni tai omistaa molemmista paras!” Tämä kolmas näkökanta ei ole vielä kaikkialla tunnettu, mutta sillä on kansassamme jo niin paljon kannattajia ― ja minä tahtoisin lukea näiden joukkoon karjalaiset runolaulajat ja tietäjät itse ― ettei sitä käy syrjäyttä- minen. Ja vaikka väitettäisiin, että mistään valinnasta kris- tinuskon ja Suomen kansan pakanallisen elämänviisauden vä- lillä ei voi olla kysymystäkään, koska se valinta jo on tapahtu- nut, täytyy asiaa harkitessa myöntää, että tuo kolmas näkökan- ta sittenkin on oikeutettu epäillessään, onko valinta tapahtunut. Sillä olemmeko me nykyajan ihmiset todella valinneet kris- tinuskon? Onko Suomen kansa todella omaksunut kristinus- kon? Ei ole, sillä vielä ei olla selvillä eikä yhtä mieltä siitä, mitä kristinusko on.

Itse asiassa on monenlaisia selityksiä kristinuskon olemuk- sesta ja enimmin levinnyt on tietenkin kirkon selitys. Mutta jos olemme rehelliset itsellemme ja kristinuskolle, täytyy sa- noa, että on olemassa selitys, jota ei voi kumota, vaikka sitä kuinka kierrettäisiin. Tämä selitys kuuluu: kristinusko on Jee- suksen Kristuksen seuraamista ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Kukaan ei voi kieltää, ettei olisi kristinuskoa seurata Jeesusta. Päin vastoin täytyy jokaisen tunnustaa, että kristinusko ainakin on sitä, että seurataan Jeesusta Kristusta elämässä.

Pitämällä kiinni tästä kristinuskon määritelmästä saatamme syystä kysyä, onko meidän aikamme, onko Suomen kansa kris- titty, ja nöyrä vastaus kuuluu: ei ole. Huulillamme tunnustam- me olevamme, mutta todellisuudessa emme ole kristittyjä, kos- ka emme ajatuksissa, sanoissa ja töissä joka hetki elämässäm- me seuraa Jeesusta Kristusta, koska emme aina kulje hänen jäl- jissään.

Mutta jos emme ole kristityitä emmekä liioin pakanoita, mi-

tä sitten olemme? Taistelevatko ehkä kristinuskon ja pakanuu- den voimat meissä ylivallasta? Älkäämme ainakaan hämmästy- kö, että esi-isäimme vanhan väinämöisviisauden ääni kuuluu kansassamme ja kysyy: ”osaatteko valita meidän välillämme, osaatteko valita vanhan pakanuuden ja kristinuskon välillä? Osaatteko valita vai osaatteko mahdollisesti luoda jotain uut- ta?”

Mikä sitten on tuo kolmas katsantokanta, joka asettaa mei- dät tämmöisen ristiriidan eteen? Se on vanhan väinämöis- viisauden oma kanta. Kuten edellisetkin kannat se perustuu määrättyyn maailmankatsomukseen, joka eroaa sekä tieteelli- sestä materialismista että lahkolaishenkisestä kristillisyydestä, maailmankatsomukseen, joka on sekä materialismin että lahko- laisuuden vastakohta. Tätä maailmankatsomusta kutsutaan eri- laisilla nimillä, milloin teosofiaksi, milloin salatieteelliseksi näkökannaksi, milloin esoteerisuskonnolliseksi, milloin spiri- tualistiseksi maailmankatsomukseksi. Sen pohjasävel on usko henkeen, se näkee hengessä, tajunnassa, sielullisuudessa elä- män painopisteen. Se ei rajota elämän todellisuutta näkyväi- seen maailmaan, vaan uskoo ja opettaa, että näkyväinen maail- ma on vain todellisuuden ulkonaisin verho, jumalallisen puvun ulkonaisin lieve, ikäänkuin kosmoksen pinta. Näkyväinen maailma on henkisen eli todellisen maailman ilmennys, jonka sisässä ja takana on aatevaltojen todellisuus.

Tämä spiritualistinen maailmankatsomus on Kalevalan oma, sillä Kalevalakin näki muodon takana todellisuuden, luonnon täynnänsä eloa ja eläviä olentoja.

Kun pidämme kiinni tästä Kalevalan elämänymmärryksestä, silloin heti luovumme materialistisesta maailmankatsomukses- ta, koska uskomme sieluihin ja henkiin ja näkymättömään maailmaan.

Eikä tämä kalevalainen kanta ole niinkään järjetön.

Millä tavalla esim. arvostelemme ihmisiä ja kansoja? Muu- an arvostelutapamme turvautuu suorastaan sanaan ”henki”. Sa-

nomme näet, että toiset ihmiset ovat henkisesti kuolleita eli henkisesti nukkuvassa tilassa ja toiset taas henkisesti hereillä eli henkisesti eläviä. Henkisesti kuollut on mielestämme ihmi- nen, joka syö ja juo, tekee työtään ja jatkaa sukuaan, mutta ei harrasta mitään henkisiä asioita, vaan on kokonaan kiinni ai- neellisessa maailmassa ja ruumiillisissa nautinnoissa. Kun taas sanomme ihmisestä, että hän on henkisesti hereillä, niin ajatte- lemme esim. työmiestä, joka täyttää velvollisuutensa tunnolli- sesti, mutta samalla harrastaa oman henkensä valistamista, ot- taa osaa yhteiskunnallisiin rientoihin j.n.e. Henkisesti virkeä on myös uskonnollisesti herännyt ihminen, joka ei yksinomaan usko kivettyneihin dogmeihin, vaan samalla ja etupäässä koet- taa siveellisesti kasvattaa itseään. Niinikään ovat runoilijat, kirjailijat, filosofit, oppineet, taiteilijat, luovat nerot henkisesti hereillä, sillä heillä on näköaloja, heillä on ihanteita, joiden puolesta työskentelevät, heille on auennut elämän suuruus, koska heidän sydämessään palaa rakkaus aatteelliseen työhön ja toimintaan. Ja jos ajattelemme sotilasta, joka lähtee sotaan rakkaudesta isänmaahansa, täytyy meidän sanoa, että hänkin on henkisesti herännyt.

Sama on kansojen laita. Henkisesti kuolleen sanomme sen kansan olevan, joka ei tavottele muuta kuin aineellista suuruut- ta ja sapelivaltaa, jonka harrastus rajottuu kansalaisten aineelli- seen mukavuuteen, joka on noussut rikkauteen, mutta ei käytä rikkauttaan kuin nautintojen hankkimiseksi, joka ei rakasta sie- lullisia ja henkisiä elämän arvoja. Me sanomme semmoisesta kansasta, että se kulkee rappiotaan kohti. Mutta se kansa, joka elämässään, taiteessaan, tieteessään tahtoo ratkaista suuria inhi- millisiä problemeja, se kansa on henkisesti elävä kansa.

Jos nyt kysymme itseltämme ja toisiltamme, minkätähden kutsumme toista yksilöä tai kansaa eläväksi, toista kuolleeksi, emme saata muuta vastata kuin että tunnemme sen niin olevan, ilmaisemme sanoillamme sisäisen näkemyksemme ja arvoste- lumme. Ja kuitenkin voimme kysyä erityisellä äänenpainolla,

minkätähden toiset ovat henkisesti eläviä ja toiset henkisesti kuolleita? Jokapäiväinen ihminen, joka ei harrasta kuin omaa ja omaistensa aineellisia etuja, on henkisesti kuollut. Toinen ihminen haaveilee ja harrastaa yleishyödyllisiä asioita ja ky- syy, eivätkö olot ja asiat voisi olla niin ja niin. Hän on henki- sesti elävä. Tiedämme hänen elämällään olevan enemmän ar- voa kuin toisen. Mutta miksikä? Jos materialismi on oikeassa, ei tällä elämällä ole paljonkaan arvoa. Yksilön kannalta on yh- dentekevä, elääkö hän ihmiskunnan vai oman onnensa eteen! Ihanteellisella elämällä on korkeintaan esteettinen arvo. Mutta minkätähden itsekästä onnea kaipaava yksilö uhrautuisi estetii- kan takia? Ja kansojen suhde on sama!

Meidän arvostelumme osottaa siis tahtomattamme ja huo- maamattamme, ettemme ole materialisteja! Emme hyväksy kielteistä kantaa. Emmekä kuitenkaan tiedä todellista syytä, minkätähden arvostelemme niinkuin arvostelemme.

Silloin tulee meille avuksi tuo kolmas maailmankatsomus, Kalevalan oma elämänymmärrys. Se tulee meille avuksi ja se- littää, minkätähden meidän tulee kutsua toisia henkisesti elä- viksi ja toisia henkisesti kuolleiksi. Tämä elämänymmärrys, joka uskoo henkimaailmaan ja tietää, että näkymättömässä maailmassa toimivat ja vaikuttavat henkiset voimat, se sanoo, että aatteet ja ihanteet, mielikuvat ja ajatukset, kaikki nuo suu- ret tunteet, jotka elähyttävät yksilöitä ja kokonaisia kansoja, ne ovat todellisuuksia, ne ovat olemassa. Aatteet eivät ole ole- massa ainoastaan yksilöiden sielussa jonkinlaisina subjektiivi- sina voimina, jotka tilaisuuden sattuessa purkautuvat pinnalle, vaan ovat objektiivisina todellisuuksina olemassa henkisessä maailmassa. Henkimaailman kannalta on sentähden semmoi- nen yksilö ja kansa kuollut, jota ei elähytä mitkään henkiset voimat, mitkään todellisuudet näkymättömässä maailmassa vaan joka on henkisesti katsoen ontto ja tyhjä, kuin nukkuva elämän näyttämöllä. Ja se kansa tai yksilö sitä vastoin elää henkisesti, jonka takana toimivat suuret henkivoimat, joka us-

koo henkiseen todellisuuteen ja saa tarmonsa ja elämänintonsa näkymättömiltä auttajiltaan.

Tältä kannalta katsoen kalevalaiset aatteet, kalevalaiset san- karikuvat, Kalevalassa esiintyvät henkilöt ja jumalat ovat ole- massa näkymättömässä maailmassa elävinä  todellisuuksina. Ne ovat suuria psykologisia voimia nuo Kalevalan Väinämöi- set, Ilmariset, Lemminkäiset ja muut sankarit, sielullis-henkisiä voimia näkymättömässä maailmassa. Sentähden ovatkin elä- neet läpi aikojen kansan muistissa, sentähden ovat nyt tulleet päivän valoon Suomen kansassa. Ei Lönnrot löytänyt Kaleva- laa sentähden että Suomen kansa oli sattunut muistissaan säi- lyttämään joitakin runonpätkiä, vaan Kalevalan sankarit kutsui- vat esille kansastaan Lönnrotin sentähden, että Suomen kansa oli uskonut niihin henkivaltoihin ja niihin henkisiin todelli- suuksiin, joita kuvataan kalevalaisten sankarien nimillä. Sitä enemmän, koska ne eivät ainoastaan ole psykologisia voimia, vaan myöskin henkisiä personallisuuksia, eläviä henkiolentoja, jotka omalla olemisellaan ylläpitävät muistoa itsestään kansan mielikuvituksessa.

Tältä kannalta ymmärrämme myös, kuinka nuo sankariku- vat alkuaan ovat syntyneet kansan mielikuvituksessa. Semmoi- set kuvat astuvat kansan mielikuvitukseen sillä tavalla, että kansan keskuuteen syntyy yli-ihminen, jonka  henki on rik- kaampi kuin tavallisten ihmisten, joka aivankuin personoi jon- kun henkisen ihanteen. Jokin yksilö näyttää ensin tuon ihan- teen ruumistuneena, personallistuttaa aatteen, ja kun hän on poistunut elämän näyttämöltä, lisäävät jälkeläiset piirteitä ja voimia hänen kuvaamalleen henkiselle todellisuudelle. Näin syntyvät henkimaailman suuret psykologiset ja aatteelliset voi- mat, ja missä sankarivainajat yhä elävät ja vaikuttavat kansansa tajunnassa, siinä kansalla on mahdollisuus jatkuvasti edistyä ja kehittyä. Sillä aatevallat yksin luovat historiaa.

Ymmärrämme niinikään, millä tavalla kristinusko on synty- nyt ja mikä on kristinuskon voima. Me tiedämme sen histori-

asta. Kristinusko on syntynyt sillä tavalla, että mahtava henki- personallisuus, Jeesus Kristus on maan päällä esiintynyt, näyt- tänyt maailmalle ihanteellisen kuvan ihmisestä, personoinut suuren jumalallisen todellisuuden ja jättänyt jälkeensä sankari- kuvan, johon myöhemmin on piirre piirteeltä tehty lisäyksiä. Mutta kuoltuaan hän ei ole hävinnyt olemattomiin eikä poistu- nut ihmiskunnan ilmoilta. Hänen luomansa kuva  ihanteesta elää näkymättömässä maailmassa suurena psykologisena voi- mana, jota voimme kutsua Jeesukseksi  Kristukseksi.  Mutta hän itse elävänä henkipersonallisuutena elää kuvansa takana ja vaikuttaa niihin inhimillisiin sieluihin, jotka Jeesukseen Kris- tukseen uskovat.

Tällä hetkellä meillä suomalaisilla on edessämme pakanuus ja kristinusko. Eikä ole pakanuus vanhaa ja kuollutta, ei ole kristinusko dogmisysteemiä eikä määrättyä kirkkoa, vaan mo- lemmat ovat elävää todellisuutta. Suomen kansan pakanuus on ikivoimaista väinämöis-viisautta, se on niitä suuria psykologi- sia voimia näkymättömässä maailmassa, niitä elämän ihanteita ja niitä sankarikuvia, joiden takana ovat elävinä muinaiset hen- kipersonallisuudet, Väinämöiset, Ilmariset, Lemminkäiset: Väi- nämöis-voimien takana Väinämöinen, koko Suomen muinai- nen viisaus personoituna. Samalla tavalla on kristinuskon ta- kana todellinen, elävä, psykologinen voima näkymättömässä maailmassa, Jeesuksen Kristuksen mahtava voima ja sen taka- na Jeesus Kristus henkisenä personallisuutena.

Ja sentähden meidän täytyy kysyä, niinkuin alussa kysyim- me, tuleeko meidän valita vanha pakanuus vaiko uusi kristinus- ko? Mitä meidän tulee valita? Ja kysymykseemme meidän täytyy saada vastaus, sillä kuten sanoimme, vielä kristinusko ei ole valittu. Onhan historiallinenkin tosiseikka, että kun Suo- men kansa tuli kristityksi, ei se tiennyt, mitä kristinusko oli, ei se vapaaehtoisesti valinnut kristinuskoa pakanuutta etevämpä- nä elämänoppina. Kohtalon pakosta kansamme silloin tuli kristityksi, mutta nyt kansamme eteen tulee aika, jolloin valinta

on tapahtuva. Tulee aika, jolloin kansaltamme kysytään, tah- tooko se vapaaehtoisesti ruveta seuraamaan Jeesusta Kristusta, sillä muuta todellista kristinuskoa ei ole. Ja silloin kansamme on ymmärtävä, että kristinusko ei olekaan pakanuuden vasta- kohta, vaan pakanuuden jatkoa. Tie kristinuskoon kulkee pa- kanuuden kautta. Jaloimmassa itsessään jokainen ihminen ja jokainen kansa on pakana. Tähän jaloimpaan itseen jokaisen täytyy eläytyä, ennenkuin hänestä voi tulla Kristuksen seuraa- ja. Suomen kansan, joka ei ole elänyt loppuun jaloa pakanuut- taan, vaan jonka sydämessä pakanuuden viisaus syrjäytettynä elää, Suomen kansan tulee käydä Kristuksen luo pakanuutensa kautta.

Tämä tapahtuu siten, että me suomalaiset omaksumme sen kalevalaisen maailmankatsomuksen, sen teosofisen elämänym- märryksen, joka hiljaa hiipii meidän sydämiimme. Silloin val- mistumme vapaaehtoisesti omaksumaan kristinuskon, joka ei ole kirkkoa eikä dogmeja, vaan ainoastaan elävää elämää, aino- astaan kulkemista Jeesuksen Kristuksen jäljissä. Silloin an- namme muinaiset sankarikuvat sydämissämme kasvaa ja kehit- tyä. Silloin Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja muut sankarit meidän kauttamme omaksuvat, mitä kristinuskossa on pakanuutta korkeampaa. Silloin emme tee väkivaltaa kenelle- kään. Riemumielin Väinämöinen meissä tervehtii Kristusta siinä, missä Kristus on suurempi. Ja Suomen kansamme luo sivistyksen semmoisen, jossa väinämöis-viisaus vaikuttaa, sa- malla kun kansan yksilöt yrittävät kulkea Jeesuksen Kristuksen jäljissä.

KAARLE KROHN: Kalevalankysymyksiä

Tietäjä 1919, nro 3

Suomalais-ugrilainen seura julkaisi jouluksi uuden kirjan pro- fessori Kaarle Krohnilta. Kirjan nimi on ”Kalevalankysymyk- siä. Opas Suomen kansan vanhojen runojen tilaajille ja käyttä- jille ynnä suomalaisen kansanrunouden opiskelijoille ja harras- tajille.” Kirja on todella opettavainen ja valaiseva. Tämä käy selväksi, jos vain mainitsee muutamia otsakkeita sisällöstä: Kelpaako Kalevala runotutkimuksen aineistoksi? Ovatko ru- nojen käsikirjoitukset luotettavia? Miten runon alkumuoto on määrättävä? Onko runoissamme ulkolainoja? Milloin runot ovat syntyneet? Onko Kalevalassa historiallisia aiheita? Mitä runojen tutkijalta ennen kaikkea on vaadittava? j.n.e.

Syy, miksi tässä otin asian puheeksi, on se, että prof. Krohn kirjansa ensimäisessä luvussa (Kelpaako Kalevala runotutki- muksen aineistoksi?) omistaa muutamia sanoja ”Kalevalan avaimelle”. Prof. Krohn osottaa ensin, miten runotutkimuksen nykyinen kanta on, että Kalevala samoinkuin Lönnrotin ko- koonpanot yleensä ei kelpaa runojen alkumuodon ja syntype- rän tutkijalle, jonka ehdottomasti on pysyttävä alkuperäisissä kansanrunojen kirjaanpanoissa. ”Yleensä ei enää Kalevalaa käytetäkään muinaistieteellisen tutkimuksen aineistona. Mutta yksityiskohdissa siihen joskus vielä ajattelemattomasti turvau- dutaan. Myös kansantajuisissa esityksissä ja koulujen oppikir- joissa voi nähdä Kalevalan todistuksiin epäilyksittä vedotta- van.”

Esimerkin tämmöisestä Kalevalaan vetoamisesta mainitsee prof. Krohn ”Kalevalan avaimen”, lausuen kuitenkin samalla: ”Sen tekijä, teosofinen kirjailija Pekka Ervast, tuntee hyvin Kalevalan tutkimuksen, mutta siitä huolimatta hän esityksensä Suomen kansan muinaisesta tiedosta perustaa Lönnrotin Kale- valaan”.   Ja sitten hän ”Kalevalan avaimesta” toistaa lausun-

non, joka ”räikeästi valaisee” minun ”käsityskantaani”. Tiede- miehen tarkalla silmällä hän valitseekin kohdan, jonka tunnus- tan muodollisesti erittäin heikoksi, nimittäin nuo ihailemani sä- keet: ”Yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkenevat, yksin syntyi Väinämöinen.”

Se on muodollisesti heikko kohta, sillä, kuten prof. Krohn todistaa, kaksi ensimäistä säettä on otettu Kultaneidon taonnan toisinnoista ja viimeistä ei semmoisenaan ole missään. Väinä- möisen ammunnassa esiintyy toisintosäe ”yöllä syntyi Väinä- möinen” ja tästä Lönnrot muuntamalla on saanut tuon oman sä- keensä ”yksin syntyi Väinämöinen”.

Olen tämän kyllä tiennyt ”Kalevalan avainta” kirjottaessani ja sanonut, että ”Lönnrot on menetellyt kuin todellinen runo- laulaja, kuin tietäjä ainakin” (s. 74). Prof. Krohn siitä huo- mauttaa ja tekee sitten seuraavan loppupäätelmän, joka on siksi mielenkiintoinen, että sen tähän kokonaisena toistan:

”Onko yleensä olettamus, että Lönnrot olisi inspirationista kirjoittanut semmoista, josta hänellä ei ollut aavistusta, ”Kale- valan avaimen” kirjoittajalle tuiki tarpeellinen? Eihän mahdol- lisuus, että vasta Lönnrotin välityksellä on Suomen kansan ru- noihin tullut korkeampaa viisautta, ole tekijälle pääasia. Kä- sittääkseni hän pyrkii osoittamaan, että kansanrunojemme mui- naiset sepittäjät olivat tietäjiä, teosofisessa merkityksessä. Miksi ei silloin teosofinenkin tutkimus käänny alkuperäisten lähteitten, Suomen kansan vanhojen runojen puoleen? Ajatel- kaamme, että joku 1800-luvun intialainen olisi yrittänyt muo- dostella yhtenäistä runoelmaa pyhinä pidetyistä Rigvedan lau- luista. Saisiko Rigvedan tutkija tyytyä tähän kokoonpanoon ja jättää alkulähteet käyttämättä?

”Tietysti ei olisi kellään mitään muistuttamista, jos tarkoi- tuksena olisi käyttää Kalevalaa, samoinkuin on tapana isän- maallisissa juhlapuheissa, pelkkänä runollisena alustana omille mielikuvitelmille. ”Kalevalan avaimen” tekijä kuitenkin tun- nustaa tieteellisen tutkimuksen ja tahtoo itse olla totuuden etsi-

jä, mikä on hänelle kunniaksi luettava. Silloin on hänelle myös asetettava aivan samat vaatimukset, kuin muille totuuden etsi- jöille, ainakin mitä tulee tiedonlähteitten käyttämiseen.”

*

Prof. Krohnin yllä toistetuissa lauseissa on jotakin niin sy- dämellistä ja niin inhimillistä, etten löydä sanoja, millä osottai- sin hänelle kiitollisuuteni ja iloni. Hän on johtopäätöksissään aivan oikeassa enkä minä tahdo puolustaa mitään omia ereh- dyksiäni tai laiminlyöntejäni. Kysymys ei ole ollenkaan siitä, kuinka hyvin minä ― tai joku muu ― kykenen Kalevalaa* ok- kultisesti tulkitsemaan, vaan siitä, onko muinaissuomalaisilla yleensä ollut okkultista elämäntietoa ja onko heidän runoutensa todistuksena heidän viisaudestaan.

Jos olisin perinpohjin tutustunut tieteelliseen runotutkimuk- seen, ennenkuin sain tietoa suomalaisten muinaisesta viisau- desta, olisin epäilemättä voinut välttää kaikenlaisia tieteellisiä kompastuskiviä. Nyt sitävastoin olen koettanut perehtyä tiede- miesten näkökantoihin vasta sen jälkeen kuin itse ydinkysymys minulle jo oli ratkaistuna, ja sentähden olen saattanut ja saatan lausua ajatuksia, jotka tuntuvat joko liian rohkeilta tai suoras- taan tuulesta temmatuilta. Tämä ei tietenkään ole eduksi asial- le ja itse soisin, että semmoista voisin välttää, kuten olen lausu- nut viimeisessä broshyyrissani ”Onko Kalevala pyhä kirja?” Mutta se johtuu siitä, etten Kalevalasta ole etsinyt itse viisaut- ta, vaan runoudessa säilyneitä todistuksia viisaudesta, jonka tiesin olevan.

Prof. Krohnin ystävälliset sanat tekevät minulle mahdolli- seksi painostaa tätä seikkaa pelkäämättä joutua väärinkäsityk- sen tai pilkan alaiseksi. Vakaumukseni siitä, että muinaissuo- malaisilla oli okkultista tietoa, on kotoisin toisesta maailmasta.

* Tällä nimellä tarkotan laajemmassa merkityksessä kaikkea muinaissuo- malaisten mytologista runoutta. Kalevalan avain, s. 50 seur.

Tämmöinen väite on abrakadabraa tieteelliselle tutkijalle, sillä hänelle ei paljon selvitä, vaikka lisäänkin, että muinaissuoma- laiset tietäjät ovat itse minulle sen todistaneet toisessa maail- massa. Tämä jää tieteellisesti katsoen paljaaksi olettamuksek- si, jos se ollenkaan otetaan huomioon. Se se kuitenkin antaa avaimen minun Kalevalatutkimusteni ymmärtämiseen.

Kalevala oli minulle ennen lukittu kirja, jonka kieltä en rah- tuakaan käsittänyt. (Olihan äidinkieleni ruotsi.) Äkkiä se muuttui pyhäksi kirjaksi. Minulle oli selvinnyt, että muinais- suomalaiset olivat olleet osallisia muinaiseuroppalaisista mys- terioista, ja kun sen perästä otin Lönnrotin Kalevalan käteeni, näin ja tunsin, että siihen oli kätketty todistuksia vanhasta viisaudesta. Tieten tai tietämättään Lönnrot oli antanut muo- don muutamille suurille mysterio-ajatuksille. ”Tietämättään”, lisään nyt, sillä Lönnrot oli mediumi, kansallishaltian valitse- ma välikappale. Sentähden sanoin ”Kalevalan avaimessa”, että Lönnrotin inspiratsioni osui oikeaan, kun hän sommitteli nuo kolme ihanaa säettä Väinämöisen syntymän yhteyteen. En puolusta minkäänlaista mielivaltaisuutta, mutta vanhan okkul- tisen viisauden kannalta oli tieteellisen tunnollisuuden ohella yhtä tärkeätä, että se, joka sai osakseen todistaa maailmalle tuosta vanhasta viisaudesta, runoilijan vaistolla osasi sitoa kat- kelmia yhteen, niin että edes joitakuita mysteriokuvia säilyisi eheänä. Jos vain tarkkoja fragmentteja olisi tarjottu, ei Kaleva- lan henkinen vaikutus olisi lähimaillekaan ollut sama. Kun itse asia ensin on sanottu, on kyllä myöhemmin tilaisuutta korjata virheitä ja oikaista erehdyksiä.

Elias Lönnrotin työ ei ollutkaan lopullinen. Koko tämä suu- ri ja ihmeellinen tieteellinen tutkimus, joka hänen työnsä joh- dosta syntyi ja jonka kunniakkain edustaja on Kaarle Krohn, on kerran kantava kauniin hedelmän. On vielä ilmestyvä ru- noilijatietäjä, joka mahtavalla intuitsionilla luo uuden, kolman- nen Kalevalan, joka uskollisesti perustuu kansan omiin runoi- hin, mutta samalla epäämättömästi uudessa runollisessa syntee- sissä paljastaa niiden salaisen viisauden.

HAKARISTI

Ruusu-Risti 1928, nro 2

Hakaristi on kaikille tuttu merkki, meillä Suomessakin tavalli- nen, koska esim. sairaanhoitajattaret sitä kantavat ja koska se on suomalaisessa vapaudenruusussa. Sitä on kahta lajia riippu- en siitä, mihin suuntaan poikkiviivat kulkevat, siis joko näin

  tai päinvastoin. Edellinen muoto on yleisempi Europassa, mutta jälkimmäinen on tavallinen Kiinassa. Muuten hakaristi on niin kansainvälinen vertauskuva, että sen käyttöalue kulkee leveänä vyönä maapallon ympäri päiväntasaajan molemmin puolin: pohjoisimpana se on Islannissa ja Lapissa ja eteläisim- pänä Brasiliassa. Tietosanakirja sanoo: ”Hakaristiä on ikiajois- ta asti käytetty ornamenttinä mitä erilaisimmissa esineissä Eu- ropassa ja Aasiassa, aikaisimmin se ehkä esiintyy Välimeren itäalueella, Troija-Hissarlikin alemmissa kerrostumissa; maala- tuissa Hallstatt-ajan saviastioissa; Ruotsissa jo pronssiajan lo- pulla, Suomessa ainakin jo myöhemmällä rautakaudella; myös suomalaisessa kansatieteellisessä puukalustossa ja suomalais- ugrilaisten kansain ompelukoristeissa; se tavataan myös Afri- kassa ja Amerikassa”.

Oleellisena osana hakaristissä on risti, ja kristikunnassa on aina ajateltu, että risti on puhtaasti kristillinen symbooli, mel- keinpä että se on kristittyjen keksintöä. Puhutaan ”uskon ristis- tä” ja sanotaan, että ristissä on oikean uskon salaisuus. Saar- noissa viitataan ristin merkilliseen jumalalliseen voimaan ja kehoitetaan ”pakenemaan ristin juurelle”. On syntynyt kuin ristin palvonta meillä kristikunnassa. Kun parikymmentä vuot- ta sitten arvostelin erään norjalaisen papin kirjaa, jossa puhut- tiin rististä, ja sanoin, ettei risti ole kristinuskon alkuperäisiä vertauskuvia, loukkaantuivat muutamat uskovaiset ja huudahti- vat: ”Kuinka voidaan noin ylimielisesti puhua rististä, joka on kristinuskon salaperäisin, syvin ja merkillisin perustotuus?”

Tietysti ymmärrän, että risti mystillisenä totuutena merkit- see paljon kristikunnassa, mutta silti lausun julki sen totuuden, ettei ristillä alkuaan ollut mitään  tekemistä  kristinuskon kanssa. Risti on niin vanha symbooli, ettei toista vertauskuva- merkkiä ole niin paljon ollut maan päällä käytännössä. Jos kristityillä onkin risti roomalaisen ristin muodossa, se ei asiaa muuta ― risti kuin risti. Jeesus Kristus ei ristiä opettanut pal- vonnan merkityksessä, hänen suussaan se oli vertauskuva. Pa- ras todistus siitä, ettei risti kuulunut alkuperäiseen kristinus- koon, on se, että vanhimmat muistomerkit, kristilliset piirus- tukset Rooman katakombeissa eivät sisältäneet mitään ristejä. Vasta toisen vuosisadan lopulla alkoi ilmestyä ristin kuvia ka- takombeissa,  ja  ne  olivat  tämmöisiä  . Niiden jälkeen vasta  tuli  roomalainen  risti    käytäntöön. Ennen näitä oli ainoa symbooli, mitä kristityt käyttivät, ankkuri; sitä tavataan toisen vuosisadan alussa ja keskivaiheilla.

Mutta on vielä selvempi todistus siitä, ettei ristiä ole ollut alkuperäisessä kristinuskossa. Roomalainen asianajaja Minu- cius Felix kirjoitti v. 80 kristillisen puolustuskirjan, jonka nimi on Octavius. Siinä hän yhdessä kohden sanoo sanasta sanaan näin: ”Sillä me emme palvo mitään ristejä, emmekä me sitä tahdokaan. Te (pakanat), jotka pidätte puisia jumalia pyhinä, palvotte ehkä puisia ristejä ikäänkuin jumalien osina, sillä mitä muuten kenttämerkit, sotaliput, ovat muuta kuin kuvattuja ja kirjailtuja ristejä?” Hän sanoo siis nimenomaan: ”Te pakanat käytätte ristejä, me kristityt emme välitä niistä, meillä on uusi elämänymmärrys”. Mutta kristinusko oli kuitenkin voimaton. Se ei osannut säilyttää omaa henkeä kauemmin kuin ensimmäi- set 300 vuotta. Sitten, kun kirkko teki liiton valtion kanssa, sen oli pakko mukautua semmoisiin asioihin, jotka valtion kan- nalta olivat hyödyllisiä. Silloin täytyi omaksua pakanamaail- masta sellaisia muotoja, ettei pakanoita olisi loukattu. Tämä oli luonnollinen olojen kehitys, sillä jos jokin asia yht’äkkiä pääsee valtaan, on sille edullista, ettei se ketään liian paljon

sorra. Kun kirkko käytti hyväkseen semmoisia muotoja, mitkä olivat vallalla, se osoittautui ymmärtäväiseksi ja hyväksi, sa- malla kuin se oli mahtava, vaikka totuus epäilemättä kärsi tästä diplomaattisesta hyvyydestä.

Palataksemme hakaristiin kysykäämme, miten se on sym- boolina syntynyt. Tavallisin tieteellinen selitys on seuraava: risti on syntynyt vanhimmasta luonnollisesta symboolista eli hieroglyyfistä, mikä ihmisten mieleen on tullut, nim. auringon symboolista. Suomalaiset puhuivatkin ”auringon pyörästä”. Aurinko, joka elämälle on niin tärkeä, kiinnitti ihmisten huo- mion ennen muita luonnon ilmiöitä, joten on ymmärrettävää, että he sitä merkillä kuvasivat. Ja sen luonnollinen kuva oli tietysti ympyrä. Mutta luonnollinen oli myös seuraava ajatus: aurinko kulkiessaan on kuin pyörä, joka kierii eteenpäin. Siten vähän myöhemmin aurinkoa ruvettiin kuvaamaan pyöränä s.o. ympyränä, jossa oli neljä puolaa, ja sitä nimitettiin ”auringon pyöräksi”, jota nimeä vanhat suomalaiset käyttivät.

Kun auringon pyörä siten oli muodostunut tavanomaiseksi merkiksi, oli sen täydellinen piirtäminen jonkun verran hanka- laa, joten oli yksinkertaisempaa jättää ympyrä piirtämättä ko- konaisuudessaan ja piirtää vain osa siitä, niin että saatiin tällai- nen merkki . Kun tätä vielä yksinkertaistutettiin, jätettiin toiseen tai toiseen suuntaan vähän kaaresta piirtämättä, jolloin kuviosta muodostui hakaristi.

Hakaristi on siis auringon symbooli useiden tiedemiesten mielestä. Mutta vanhat kansat eivät pitäneet sitä auringon ver- tauskuvana, jona he käyttivät ympyrää tai ristiä ympyrän sisäl- lä, vaan hakaristi oli onnen merkki. Se oli itsenäinen merkki, joskin syntyisin auringon pyörästä. Niinhän oli ihmisen onni- kin hänelle ominainen, vaikkakin riippuvainen ja lähtöisin elä- män tuojasta, auringosta. Ilman aurinkoa ei ollut mitään on- nea, sillä ihmiset eivät voineet iloita elämästä, jolleivat saaneet aurinkoa nähdä. Näin voimme käsittää, että hakaristi tuli on- nen merkiksi kaikilla kansoilla.

Hakaristin nimenä Indiassa on svastika. Mikä on svastika? Se on indialainen sana, joka kuvaa onnellista tilaa. Suasti on sama kuin kreikankielessä heuesti, joka merkitsee: hyvin on. Svastika merkitsee siis onnea, sillä =ka on suffiksi, joka ei muuta merkitystä (tekee vain väillä substantiivista adjektiivin).

Hakaristi on onnen merkki. Sitä varten se toivottavasti on otettu meidänkin nuoressa valtiossamme käytäntöön, vaikka tä- mä seikka saattaa johtua siitäkin, että se on vanha suomalainen symbooli. Meillä käytetään sitä tavallisesti tässä muodossa jota vastoin Kiinassa, kuten sanottu, melkein yksinomaan käy- tetään päinvastaista muotoa.

On tutkijoita, jotka tekevät eron näiden merkkien välillä ja sanovat, että se muoto, joka meillä on käytännössä, kuvaa pi- kemmin saamattomuutta ja onnettomuutta, jota vastoin kiina- lainen muoto taas kuvaa paremmin onnea. Ei tiedä, vaikka tuommoisessa väittessä olisi perää. Olen kyllä ihmetellyt, että meidän lentokoneemme, joissa on tuo vasenkätinen hakaristi, yksi toisensa perästä putoavat maahan. Voisihan myös sanoa, että Kiina on monen tuhannen vuoden aikana ollut onnellinen valtakunta. Valitsevatko kansat tietämättään itselleen sattuvia vertauskuvia?

Mutta eipä vasenkätinenkään hakaristi ole jyrkän onnetto- muuden symbooli. Hakaristi on itsessään niin voimakas onnen vertauskuva, että kaariviivat vasempaan suuntaan kääntyneinä korkeintaan osoittavat, että onni on ponnistusten, vaikeuksien ja tappioiden takana.

Ehkä tämäkin seikka selvenee, jos tutkimme hakaristiä mys- tillisesti. Taas käännämme silloin ensin huomiomme auringon pyörään.

Millä tavalla auringon pyörä syntyi mystillisenä, pyhänä vertauskuvana ja mitä se ilmaisi? Se ilmaisi erilaisia asioita. Vanhat symboolit yleensä ovat seitsenkertaisia; voi käyttää seitsemää avainta riippuen siitä, miltä tasolta kuvia katselem- me.   Emme tunne kaikkia avaimia, sillä korkeimmat avaimet

annetaan ainoastaan määrätyissä vihkimyksissä, mutta joitakin olemme saaneet käsiimme.

Kun Opettaja tahtoi oppilaalle kuvata ristiä ja auringonpyö- rää, sen syntyä ja sen elävää luonnetta psykologiselta kannalta, niin hän sanoi: ”Käännä katseesi taivaanrantaan! Minkälainen se on?” Oppilas vastasi: ”Taivaanranta on kuin viiva.” Opettaja jatkoi: ”Näetkö kaikki, mitä tuolla taivaanrannalla on?” Oppi- las sanoi: ”Näen, mutta ainoastaan silloin, kun katseellani seu- raan sitä. Jos päätäni liikuttamatta katson, näen epäselvästi kaikki.” ― ”Mitä sinun pitää siis tehdä, että näkisit selvästi?” ― ”Minun pitää liikuttaa katsettani kohdalta kohdalle.” ― ”Ja mitä vielä?” ― ”Minun täytyy hetkeksi kiinnittää huomioni joka koh- taan.” ― ”Minkälaiseksi siis sinun tajuntatoiminnassasi tulee taivaanranta?” ― ”Se tulee viivaksi, joka on kokoonpantu pis- teistä.” Pisteet kuvaavat kaikki sitä konsentratsioni- eli keski- tystyötä, jota oppilaan pitää tehdä. Sillä tavalla on psykologi- sesti syntynyt taivaanranta kokonaisena kuviona. Piste liikkuu vaakasuorasti, jolloin syntyy vaakasuora viiva psykologisena havaintona.

Sitten Opettaja sanoi: ”Siirrä taivaanranta lähemmäksi! Muuttuuko asia?” ― ”Ei, se on aina vaakasuora viiva.” ― ”Niin, kun nostat katseesi, muodostuu vaakasuora viiva, ja kun sen lasket, muodostuu vaakasuora viiva. Aina, kun maailmaa tut- kit, muodostuu vaakasuora viiva. Siis kuva ulkonaisesta maa- ilmasta on sinulle vaakasuora viiva, joka on pisteistä muodos- tunut. Se on ulkokohtainen tutkimusalue. Mutta jos tahdot tie- toa totuudesta, riittääkö silloin, että sinä ainoastaan tällä tavalla teet havaintoja, ainoastaan kuljet vaakasuoraa viivaa pitkin ja tutkit ulkonaista maailmaa?” ― ”Ei suinkaan, sillä minä en ole silloin vielä oppinut tuntemaan itseäni.” ― ”Niin, toinen asia, jota sinun täytyy tutkia päästäksesi totuuden tietoon, on oma it- sesi. Miten on sisäistä maailmaa tutkittava, käykö se samaan suuntaan kuin ulkonaisen tutkiminen?” ― ”Ei taida käydä, sillä mihin minä käännän katseeni?” ― ”Kun sinä tutkit itseäsi, sil-

loin sinun pitää mennä syvälle itseesi ja nousta myöskin korke- alle: sinun täytyy nousta ja laskea. Siis sinun itsetutkimuksesi ja sisäinen havaintosi ei ole siinä, että vain luokittelet kaikkia niitä mielteitä, mitä olet saanut ulkomaailmasta, kaikkia niitä opetuksia, mitä sinulle on annettu, sillä niin ollen et ole vielä oppinut tuntemaan muuta kuin ulkonaista  maailmaa.  Mutta kun tahdot itseäsi tutkia, täytyy sinun mennä alas ja taas ylös ja joka kohtaan keskittyä. Minkälainen viiva siitä muodostuu?” ― Siitä muodostuu nousevat ja laskevat pisteet eli pystysuora vii- va.” ― ”Pystysuora viiva kuvaa sinun henkesi toimintaa, se ku- vaa sinun henkesi maailmaa. Vaakasuora viiva kuvaa ulko- naista maailmaa, ainetta, pystysuora sisäistä maailmaa, henkeä. Vaakasuora viiva kuvaa rauhaa, kuolemaa, hiljaisuutta, pys- tysuora elämää, liikuntoa. Sinä et voisi havaita maailmaa, jos kaikki liikkuisi, sen täytyy maata rauhassa sinun edessäsi, sinä itse liikut. Ja kun tutkit sisäistä maailmaa, sinä olet elämän keskellä ja olet itse elämä, ja sinun tulee tutkia elämän henkeä. Kun opit totuuden tuntemaan, tunnet maailman ja itsesi. To- tuuden tunteminen kuvataan ristillä.”

Vielä lisäsi Opettaja: ”Osaatko sinä tutkia rajattomasti? Tarkasta tätä ulkonaista maailmaa! Onko horisontti suora vii- va?” ― ”Ei, se on näköpiiri, joka on kaari. Minun tutkimusalaa- ni rajoittaa näköpiiri ulkonaisessa maailmassa.” ― ”Niin, sisäi- sessä on samalla tavalla, siinäkään et voi tutkia rajattomasti, ai- na siinäkin ympäröi semmoinen näköpiiri, joka sanoo: ei mi- nun ylitseni. Sinulla on aina rajoitettu äärettömyys kaiken ym- pärillä, sinä voit vain tutkia rajoitettua äärettömyyttä.”

Auringonpyörä kuvaa totuuden etsijän tutkimusta, hänen si- säistä elämäänsä totuuden etsijänä ja tutkijana.

Taasen Opettaja jatkoi: ”Koska kaikki on alhaalla niinkuin ylhäällä ja ylhäällä kuin alhaalla, niin mitä oppia sinä otat tästä maailman suhteen?” ― Oppilas vastasi: ”Vaakasuora viiva ku- vaa kosmogeneettisestikin ainetta ja pystysuora henkeä.” ― ”Mikä on aine kosmogeneettisesti?” ― ”Se on jumaluudessa pii-

levä ilmenemisvoima.” ― ”Mikä se on?” ― ”Se on aineen taika- voima, joka antaa muodon hengelle, mutta joka samalla rajoit- taa, vastustaa henkeä. Aine on itsessään hengen vastustaja. Olemassaolossa on kaksi perusprinsiippiä, henki ja aine, elämä ja kuolema, sisältö ja muoto, luoja ja vastustaja, repijä, tappaja. Tappaja, aine, antaa elämän ja ottaa elämän, sillä aine antaa muodon, ilman muotoa ei ole ilmennyttä elämää. Mutta mi- kään muoto ei voi olla ikuinen, sillä henki yksin on ikuinen. Aine on tappaja samalla kuin se on elämän antaja.”

”Äärettömyys sinään, onko se ilmennyt?” ― ”Ei. Vasta kun äärettömyydessä syntyy jokin rajoitus, on se ilmennystä.” ― ”Mikä se rajoittaa? Mikä on hengen ja muodon yhteistyö, mi- kä on henki ja mikä aine?” ― ”Maailman kaksi salaista voimaa, ikuisesti äärettömässä olevaa, mutta niiden yhteistoiminnasta syntynyt tajunta, maailma eli jumala. Jumalallinen tajunta se rajoittaa itsensä. Sentähden ilmenevä Jumala, Logos, merkit- tiin vanhassa mysteriokielessä ympyrällä, jonka keskellä on piste. Sillä on samalla kuvansa luonnossa, sillä sitä käytetään aina auringon merkkinä.” ― ”Minkätähden?” ― ”Sentähden, että kehä kuvaa todellista aurinkoa ja piste näkyvää aurinkoa.”

Viisaiden silmille näet aurinko, joka fyysillisesti voidaan nähdä, oli ainoastaan pienoiskoossa heijastus todellisesta aurin- gosta tai niinkuin auringon sydän, joka kristalloituu tähän fyy- silliseen maailmaan. Itse aurinko on se suuri pallo, piiri, joka käsittää kaiken sen, mitä nimitetään aurinkokunnaksi. Aurin- gon ääriviivat ovat hirmuisen etäällä näkyväisestä auringosta. Aurinkopiirin ulkopuolelle ei mikään planeetta voi mennä. Aurinko on kuin sydän ja planeetat kuin hermokimppuja sen ympärillä. Vanhojen Viisaiden mukaan aurinko ei ole paljas palava ainekasa niinkuin tiedemiehemme väittävät tutkiessaan sitä spektroskoopilla. Todellisuudessa emme tiedä, mitä kaik- kea siinä on. Aurinko on tämän aurinkokunnan voimakeskus, jonka lähde ei ole fyysillisessä auringossa, vaan virtaa siihen jostakin. Näkyvä aurinko on kanava, jonka läpi elämän voima

virtaa meidän aurinkokuntaamme. Näkyvä aurinko ei synnytä itse voimaa ja elämää, vaan välittää sitä. Tämä on vanha Ok- kultinen katsantokanta.

Auringonpyörä on psykologisestikin katsoen kosmillinen symbooli, kuten olemme nähneet. Mutta jos maailma on mak- rokosmos, on ihminen puolestaan mikrokosmos, kuten vanhat sanoivat, pienoiskuva maailmasta sekä henkisesti että sisäisesti katsoen. Maailmaa kuvattiin auringonpyörällä, siinä oli edus- tettuna henki ja aine. Mutta ihminen on myös siinä kuvattuna koko olemuksellaan. Mikä on näet ihminen? Jos hän levittää käsivartensa, silloin hän on risti. Ja jos katsotaan ihmistä sel- vänäköisesti, silloin hän ei ole ainoastaan roomalais-kris- tillinen risti , vaan samalla oman auransa ympäröimä. Auri- seen munaan on jokainen ihminen kätketty. Ihminen on myös- kin äärettömyyden rajoitus omassa aurassaan. Siis ihminen on auringonpyörä omassa olemuksessaan.

Kun nykyinen Kalevalamme ensin syntyi, kun Lönnrot ke- räsi ja julkaisi sen, kirjoitti hän itse alkulauseessa, että Kaleva- la kuvasi vanhaa sivistystä ja kaikki kalevalaiset nimitykset, esim. Sampo, korkeita, ihmeellisiä asioita. Kalevalan ilmes- tyttyä kaikki tutkijat koettivat alussa keksiä, mitä Sampo mer- kitsi ja kaikki sanoivat, että se oli vertauskuva, samankaltainen kuin germanilainen Grotte-mylly, taikakalu, joka jauhoi onnea, kultaa, leipää. Myöhemmät tutkijat jo ajattelivat, että se oli noitarumpuja kaikista viimeinen käsitys on, että Sampo kuvaa aarteita, suuria kultakasoja, joita oli Gotlannissa. Siellä siis oli Sampo. Väinämöinen ja Ilmarinen, jotka olivat hienoja aatelis- miehiä, lähtivät Gotlantiin ryöstämään noita kultia. Kalevala on muka kertomus näiden herrojen ryöstöretkistä.

Mutta kuinka kukaan voi ajatella, oli hän vaikka oppinut, et- tä joidenkuiden ryövärien retkistä tehdään runoja? Mikä sii- nä olisi niin inspiroivaa? Vanhat kansat kävivät ryöstöretkillä, mutta jos niistä laulettiin, laulettiin miesten urhoollisuudesta tai kuvattiin historiallisesti retken vaiheita.   Mutta kun ajatel-

laan, että Kalevalassa kuvataan itse retken tarkoitusta, Sammon hakemista, ei siis miesten kuntoa, niin siinä ei mielestäni voi ajatella runoutta tavallisen ryöstämisen yhteydessä. Täytyy ol- la suurempi sisältö, henki ja merkitys itse asialla, jota mennään hakemaan. Samoin Kreikassa Argonauttien retki kuvaa kultai- sen taljan etsimistä.

Sentähden pysyn yhä uskossani, että Kalevala on mytologi- nen sisällöltään, s.o. että se kuvaa suuria, ikuisia totuuksia.

Sampokin voi silloin olla toista kuin joku kultakasa. Mitä näet Sampo silloin voi olla? Sanon sen toisella nimellä, mutta sanon sen hypoteesina: Sampo on juuri tuo hakaristi, joka ku- vaa ihmisen onnea. Sillä ei olekaan muuta suomalaista nimeä, sillä hakaristi on ilmeisesti sukua sanoille hakkorset, das Ha- kenkreuz. Ehkä ei ole niin hullu olettamus, että sen suomalai- sena nimenä ennen on ollut Sampo.

Mitä tuo hakaristi sitten on? Sitä kuvataan joko niin, että hakaset ovat vasempaan suuntaan tai niin, että ne ovat oikeaan suuntaan, joka on yleisempi muoto. Edellinen on tavallinen Kiinassa, jälkimäistä käytetään yleisesti nykyisessä viidennes- sä juurirodussa. Mikä on ero niiden välillä? Tämä selvenee, kun selitän, minkätähden hakaristi on Sampo. Olen ennen pu- hunut Sammosta kirjoissa ”Kalevalan avain” ja ”Onko Kaleva- la pyhä kirja” ja koettanut niissä näyttää, että Sampo tarkoittaa ihmistä selvänäköisesti nähtynä silloin, kun hän on pitkälle ke- hittynyt henkisesti. Silloin hänen auransa loistaa kuin aurinko. Silloin todella tulee näkyviin ihmisen symboolinen makrokos- millisuus. Hän on tietäjänä mikrokosmos, sentähden sanotaan hänen auraansa aurinkoruumiiksi. Tavallisen ihmisen aura ei ole sellainen vielä. Mutta ei siinä kyllin, että vihityn koko aura loistaa, vaan lisäksi on huomattavissa selvä ero hänen ja toisten ihmisten välillä.

Ihmisiä voi jakaa kolmeen luokkaan: tavallisiin ihmisiin, joissa ei ole mitään yliaistillisia kykyjä, sellaisiin, joissa nuo kyvyt ovat jonkun verran heränneet, ja lopuksi niihin, jotka

ovat okkultisesti kehittyneet. Selvänäköisesti katsottuna en- simmäiseen luokkaan kuuluva ihminen on kuin risti ja ympyrä, jossa näkyy muutamia pikkuristejä. Mutta jos ihmisellä on jonkun verran yliaistillisia kykyjä, silloin nämä pikkuristit ovat vasenkätisiä hakaristejä. Ja mitä ne silloin merkitsevät? Että hänessä heränneet yliaistilliset kyvyt ovat mediumistista laa- tua, eivät maagillisia eli okkultisia. Jos taas aurassa näkyvät hakaristit ovat oikeakätisiä, on tämä merkki okkultisesta kehi- tyksestä. Ja vielä on huomattava, että nämä hakaristit eli niin- kuin niitä tavallisesti nimitetään, ruusut, lootuskukat, tshakrat, jotka ensimmäisessä tapauksessa seisoivat liikkumattomina, pyörivät mediumistisen ihmisen aurassa siihen suuntaan, jota hakanen ikäänkuin liehuvana lippuna kuvaa, toisin sanoen va- sempaan päin. Sitä vastoin korkean adeptin eli tietäjän aurassa tshakrat pyörivät oikeaan suuntaan.

Siis hakaristin ja hakaristin välillä on ero. Tämä muoto  on altis pahalle, koska se ei vielä ole itsensä eikä siis luon- nonvoimien herra, vaikka se on näihin vedonnut.

Sampo ei tarkoita niin paljon aurinkoruumista kuin juuri näitä tshakroja. Se onkin äänellisesti vähän samanlainen sana. Sen kanssa mystillisessä yhteydessä on myöskin sana sacr, jos- ta tulee sakramentti. Sakramentti on okkultisesti semmoista toimintaa, joka vaikuttaa tshakroihin. Sampo on käsittääkseni juuri tshakran nimitys.

Kun Väinämöinen ja muut lähtivät Sampoa ryöstämään, lähtivät he hakemaan tietoa, joka kehitti heissä aurinkoruumis- ta, Samporuumista. Tämä kehitys ihmisen mystillisissä her- mokimpuissa, jotka oikealla tavalla eloon herätettyinä pyörivät oikeaan suuntaan, asettaa ihmisen jälleen yhteyteen puhtaan hengenmaailman kanssa.

ORAAKKELIT JA MYSTERIOT

Esitelmä 20.1.1929

Kosmillisen Kristuksen laskeutuminen tasolta tasolle yhä lä- hemmäksi meidän maapalloamme, meidän maapallomme ih- miskunnan tajuntaan sekä etenkin, miten tämä kosmillinen Kristus vaikuttaa ihmiskunnan elämään ja oloihin täällä maan päällä, se käy meille selvemmäksi, kun hankimme itsellemme pienen historiallisen katsauksen muinaisiin aikoihin, kolman- nen juurirodun aikoihin. Viime kerralla koetimme kääntää huomiomme vanhoihin lemurialaisiin aikoihin, kolmannen juu- rirodun aikoihin ja mainitsimme, että se mitä ihmiskunnan ke- hityshistoriasta tulee näkyviin kolmannen juurirodun aikana, oli yhteydessä sen kanssa, että kosmillinen Kristus oli silloin tullut, niinkuin sanomme, aurinkotasolle ja sieltä kosmillinen Kristus laskeutui planeettatasolle, planeettamaailmaan, meidän aurinkokuntamme planeettamaailmaan meidän maapalloamme varten, ja tämä lankeaa yhteyteen Atlantis-maan historian kans- sa, neljännen juurirodun kanssa. Miten ihmiskunta tässä nel- jännessä juurirodussa kehittyi, se oli tekemisissä kosmillisen Kristuksen laskeutumisen kanssa tähtimaailmaan. Siihen viit- tasimme, kun sanoimme viime kerralla, että kosmillinen Kris- tus inkarnoitui tähtimaailmoissa ja sieltä vaikuttaa meidän ih- miskuntaamme päin astraalis-mentaalisessa tajunnassa. Ja sil- loin myöskin mainitsimme, että tätä kosmillista Kristusta, näin suuria kosmillisia voimia, palvotaan täällä maan päällä niiden jumalien muodossa, joista puhutaan kaikissa vanhan ajan my- tologioissa, tarustoissa, kuten esim. kreikkalaisissa tarustoissa käytetään nimiä Apollon, Mars, Jupiter jne. ja suomalaisessa puhutaan Väinämöisestä ja Lemminkäisestä. Ne kaikki olivat todellisia jumalallisia olentoja, jotka eivät ainoastaan eläneet toisissa tähdissä, planeetoissa, vaan myöskin esiintyivät joskus täällä maan päällä ihmisten kesken korkeina ja viisaina jumal-

olentoina, kuninkaina, opettajina j.n.e. Se oli jumalien tilapäis- tä sekaantumista ihmiskunnan elämään, sillä kun he eivät enää itse olleet fyysillisesti täällä, he esiintyivät hetkeksi harharuu- miissa maan päällä. Ja kun nuo jumalolennot eivät enää näky- vinä esiintyneet, niin heidän muistonsa säilyi ja heitä palvottiin muinaisissa uskonnoissa ja pyhissä mysterioissa, temppeleissä ja oraakkeleissa. Ja on tärkeää, että saamme oikean kuvan At- lantis-rodun ihmiskunnasta ja sen ihmiskunnan psykologiasta, jotta meille selviäsi kosmillisen Kristuksen  työ  ja  vaikutus. Siksi koetan sitä lyhyin piirtein kuvata.

Niinkuin muistamme, niin muinainen Atlantis oli siellä, missä nykyisen Atlantin meren aallot lainehtivat. Ja tämä manner, joka oli useampia miljoonia vuosia, näki suuremmoi- sen näytelmän, josta kaikissa tarustoissa kerrotaan, suuren so- dan valkoisten ja mustien välillä, surunäytelmän, jossa koko manner hukutettiin mereen. Jotka Atlantiksella elivät, olivat paljon aineellisempia kuin lemurialaiset; lemurialainen rotu al- koi vasta loppupuolella saada, niinkuin sanotaan, nahkavaat- teet, fyysillisen ruumiin, tässä merkityksessä. Sitä ennen he olivat enemmän eetterisiä. Ja tämä fyysillisen ruumiin saami- nen oli yhteydessä sukupuolisuuden kanssa. Atlantiksen ih- miskunta oli suuressa määrin samanlainen kuin meidän nykyi- nen ihmiskuntamme, paljon kookkaampia vain, mutta olivat ai- van fyysillisessä ruumiissa ja, niinkuin Salaisessa Opissa sano- taan, vielä karkeammassa fyysillisessä ruumiissa kuin nyt. Meidän aivomme ovat Atlantiksen ajoilta jo vähän pehmen- neet, niinkuin Madame Blavatsky leikillisesti sanoo Salaisessa Opissa. Tämä ihmiskunta, joka oli karkeammassa fyysillisessä ruumiissa, ei suinkaan Atlantiksen alkuaikoina ollut niin kiinni fyysillisessä ruumiissa kuin me nykyään, vaan kuten kaikki muistatte, mitä olette lukeneet, ihmiset Atlantiksen aikoina ai- van loppupuolelle saakka olivat toisenlaisia kuin nykyajan ih- miset, sentähden, että heillä oli astraaliset aistit, heidän astraa- liruumiinsa oli siksi voimakas verrattuna fyysilliseen, heidän

kaikista voimakkain prinsiippinsä, että sillä oli omat aistinsa, semmoiset, jotka mekin vielä saamme takaisin ja jotka silloin ovat sangen toisenlaiset, kehittyneempiä ja alttiimpia palvele- maan ihmisen henkistä tosi kehitystä. Mutta jos ihmiset nyt väärällä tavalla koettavat herättää uudestaan ne aistit, silloin ne tulevat jokseenkin samanlaisia kuin ennen Atlantiksella, ja sil- loin me nimitämme sitä mediumistiseksi selvänäköisyydeksi. Silloin olivat ihmiset semmoisia, että he tunsivat, näkivät ja kuulivat astraalimaailmaa samalla tavalla kuin tätä fyysillistä. Ja tämä fyysillinen maailma ei ollut yhtä selvä heidän silmil- leen kuin se on nykyään meidän silmillemme, se oli koko lailla heille hämärä silloin, ja ihmiset olivat kuin kahden maailman välillä, heidän tajuntansa käsitti kaksi maailmaa, toinen oli fyy- sillisesti näkymätön, toinen fyysillinen. Tämä fyysillinen maa- ilma oli koko lailla hämärä ensin, ja Atlantis-rodun fysiologi- seen kehitykseen kuului oppia näkemään tätä fyysillistä maail- maa. Lemurialaiset olivat sellaisia selvänäköisiä, että näkivät henkimaailmaan ja seurustelivat henkiolentojen kanssa, luon- nonhenkien ja haltioiden kanssa, mutta heidän silmänsä oppi- vat yhä enemmän kääntymään tähän ulkonaiseen maailmaan, näkemään sen suuria petoeläimiä ja taistelemaan niitä vastaan. Kolmannen juurirodun loppupuolella tämä fyysillinen näkö al- koi kehittyä enemmän ja enemmän, niin että Atlantis-ajan lop- pupuolella fyysillinen näkemiskyky oli jokseenkin semmoinen kuin nykyään meillä. Tietysti me olemme tieteellisesti kehittä- neet sitä monessa suhteessa, mutta suurin piirtein se oli täm- möinen Atlantis-ajan loppupuolella.

Mutta juuri tuo seikka, että ihmiset olivat astraalisesti tietoi- sia samalla, kun he olivat enemmän ja enemmän fyysillisesti tietoisia, se teki, että noissa ihmisissä saattoi heidän luonnolli- nen kehityksensä itsestään kulkea toiseen tai toiseen suuntaan. Toiset atlantilaiset kehittivät enemmän tuota sisäistä, astraalis- ta näköä, ja muutamissa heidän mysteriokouluissaan opetettiin erikoisesti astraalista kehitystä, opetettiin, että ihmisen piti op-

pia tulemaan toimeen tuossa astraalisessa, sielullisessa maail- massa. Taas toiset atlantilaiset olivat luonnostaan taipuvaisia tähän ulkoiseen, katsomaan tätä ulkonaista maailmaa, ja oli mysteriokouluja, jotka kehittivät sitä puolta ihmisessä. On huomattava, että Atlantismaalla oli tämmöisiä suoranaisia kou- lulaitoksia ihmisten kehitystä varten. Lemurialla ei ollut mi- tään varsinaisia kouluja, siellä oli paradiisi teknillisessä merki- tyksessä, puutarha, vieras maa, johon ihmiset saattoivat nousta ja se oli mentaalitasolla, mutta se ei ollut mikään koulu. Tässä Atlantiksella me heti näemme temppeleitä, kouluja, mysterioi- ta. Kaikista korkein oli koulu, mysterio, temppeli, joka oli py- hitetty auringolle, toisin sanoen kosmilliselle Kristukselle. Se oli se koulu, jossa kaikista kiinteämmin, selväpiirteisemmin pyrittiin kosmillisen Kristuksen yhteyteen juuri kaikki käsittä- vänä hengen voimana. Ja sitä kuvattiin auringolla, tuo aurin- kojumala oli aurinkotason kaikkien puolien symbooli. Me voi- simme sanoa häntä myöhemmällä nimellä Väinämöiseksi ja Apolloniksi. Tämä Väinämöinen, Apollon, oli korkeimman, puhtaimman koulun opettaja ja Jumala. Mutta sitten oli toisia temppeleitä, kouluja ja mysterioita, joissa palvottiin kosmillis- ta Kristusta noissa planeettailmennyksissä, inkarnatsioneissa. Joku temppelioraakkeli oli pyhitetty Marsille, Venukselle, Ju- piterille, Kuulle, Merkuriukselle, Saturnukselle, Vulkanukselle jne. Atlantiksella oli erilaisia kouluja, joissa silloin yhdysside korkeamman maailman kanssa kulki tuon kosmillisen Kristuk- sen inkarnatsionin luo, jota edusti määrätty planeetta ja joka myös tapahtui jossakin määrätyssä planeetassa. Ja me voimme ymmärtää, että jos tuo aurinkotemppeli mysterioissa ja kou- luissa pysyi puhtaana, niin taas nämä toiset temppelit, joissa palvottiin vaan jotain määrättyä puolta Kristus-voimista, olivat alttiimmat degeneroitumaan, menemään taaksepäin ja saastu- maan. Nythän tiedämme, että Atlantiksella oli tuo mustan ma- gian näytelmä, ja se hyvin paljon johtui siitä, että noissa eri temppeleissä palvottiin eri puolia kosmillisesta Kristuksesta,

semmoisia planeettavoimia, että kun niihin yksin kohdisti huo- mionsa, otti se liian suuren sijan ja teki ihmiselle mahdotto- maksi kehittää toisia puolia itsessään. Ja silloin siis ne ihmiset, jotka saivat tämmöistä sisäistä, okkultista, uskonnollista kasva- tusta, olivat alttiit monenlaisille kiusauksille, ja ne olennot, jot- ka olivat omiansa erikoisesti kiusaamaan ihmisiä mustaan ma- giaan, Saturnus-olennot, saivat valtaa ihmisten yli sillä tavalla, että he aivan kuin painoivat ihmisissä niitä nappuloita, jotka olivat liian voimakkaat. Ja sillä tavalla mekin tavalliset ihmi- set, jotka emme  muuten olisi langenneet  mustaan magiaan, jouduimme siihen. Tämä asia selviää myöhemmin paremmin.

Huomattava seikka Atlantiksella olivat nuo suuret kansain- vaellukset. Muistakaamme, että sieltä päin missä nyt on Atlan- tin meri, tapahtui suuria kansainvaelluksia Europpaan ja Aasi- aan. Se ei estä, että myöhemmin on tapahtunut vaelluksia idäs- tä päin Europpaan. Melkein kaikki Aasian väestöstä ovat sel- viä atlantilaisia rotuja, kuten mongolilaiset ja kiinalaiset. Kun sanotaan, että suomalaiset kuuluvat mongolilaisiin, ei se pidä ainakaan enää paikkaansa: suomalaisissa on voinut olla mon- golilaista verta alussa, mutta sekin on epäilyttävä asia, meissä on siksi paljon viidennen rodun ainesta, että voimme sanoa kuuluvamme puhtaasti aarialaiseen rotuun. Mutta semmoises- sa ajatuksessa voi olla perää, että kun tapahtuivat nuo vaelluk- set Atlantiksella, niin semmoinen vaellus, joka kulki Europan läpi, jätti aina joukkoja jälkeensä, niin että niistä joukoista voi- vat olla alkuperäiset suomalaiset, joihin myöhemmin sekoittui Aasiasta tulleita kansoja. Alkuperäinen suomalainen heimo on hyvin vanha täällä Europassa, sillä niinkuin tiedämme, ovat meidän historialliset tutkijamme menneet monta tuhatta vuotta taaksepäin ajassa ja löytäneet tätä suomalaista sukua Venäjällä. Siinä on varmasti ollut aikaisemmin lännestä tullutta joukkoa, Atlantikselta tullutta ja myöhemmin idästä päin tullutta.

Nyt kun näitä kansainvaelluksia ajattelee ja katselee, niin silloin voi tehdä sen huomion, että yleensä ne kansat, jotka tu-

livat tänne pohjoiseen päin, eivät siis menneet Afrikan halki, vaan kulkivat Europan läpi Skandinavian maihin, ne Atlantik- sen ihmiset olivat enemmän sitä lajia, jossa silmä luonnostaan kääntyi tähän ulkoiseen, fyysilliseen maailmaan. Ja taas, kun katselemme niitä ihmisiä, jotka vaelsivat etelään päin, Afrikan kautta Aasiaan päin, niin huomaamme, että ne taas olivat enemmän sisäänpäin kääntyneitä, semmoisia ihmisiä, joiden silmä oli kiinni astraalisissa asioissa. Sentähden näemme, että ne ihmiset, jotka olivat täällä Pohjois-Europassa, olivat enem- män innostuneita tähän näkyväiseen, fyysilliseen maailmaan ja heidän unielämänsä ei ollut niin astraalisesti kiintoisa, he eivät nukkuessaan olleet innostuneita astraalimaailmaan ja sen asioi- hin, vaan mieluummin, mikäli se oli heille mahdollista, vetivät muistoa tästä fyysillisestä maailmasta ja näkivät unia, jotka muistuttivat tätä elämää. Tietysti, mitä kauemmaksi menemme taaksepäin, huomaamme, että heidän huomionsa itsestään kääntyi astraalisiin asioihin, mutta he olivat enemmän innostu- neita fyysillisiin asioihin, jota vastoin etelästä päin olevat oli- vat enemmän innostuneet sisäisiin asioihin, joten heidän unielämänsä oli rikkaampi. Sentähden näemme myös selvän eron heidän jumalkäsityksissään, jumalanpalvelusmuodoissaan ja mysterioissaan ja ennen kaikkea heidän sisässään, okkulti- sessa kasvatuksessaan, jota heille koetettiin antaa ja jota he ko- ettivat itse harjoittaa. Niitä, jotka olivat pohjoispuolella ja joi- den silmä oli kääntynyt fyysilliseen maailmaan, opetettiin huo- maamaan, kuinka tässä fyysillisessä maailmassa on itse asiassa henkimaailma sisällä. Ei heitä varsinaisesti opetettu sulke- maan silmiään astraalimaailmaan, vaan heitä opetettiin näke- mään, että tuon sisäisen silmän ei tarvinnut katsella toisen maailman asioita, vaan heitä opetettiin katsomaan tämän fyy- sillisen maailman läpi ja huomaamaan tämän näkyväisen maa- ilman sielua. Heille opetettiin, jos niin voisimme sanoa, että jumalat ovat etsittävä tämän fyysillisen maailman takaa. Hei- dän piti oppia näkemään vähän kuin ulos itsestään, tai he eivät

kohdistaneet huomiota omaan personaansa, vaan ympäröivään maailmaan. Heille sanottiin: ”Oppikaa näkemään tämä fyysil- linen maailma ja huomatkaa, mitä siinä on sielullista.” Ja ne taas, jotka olivat toisenlaisia ihmisiä, saivat oppia, että kun he kääntävät huomionsa sisäänpäin, itseensä, silloin he voivat päästä jumalien yhteyteen, löytää sitä, mitä ihmiset etsivät, sil- loin he voivat nähdä, mitä todella on henkimaailman takana. Ja tämä oli erittäin tärkeä opetus meille ihmisille, että kun he kohdistuivat itseensä, niinkuin heidän halunsa oli, omaan sie- lunelämäänsä, niin he huomasivat, että se oli hyvin rikasta, että siinä oli kaikenlaisia ihmeellisiä voimia, ihmeellisiä demoone- ja, pahoja henkiä, jotka olivat heissä ja ahdistivat heitä. Ja hei- dän täytyi siis oppia puhdistamaan itseään, hankkimaan itsel- leen moraalista selkärankaa, jotta he voisivat käskeä näitä de- mooneja poistumaan, että he pääsisivät näkemään oikeita ju- malia.

Tämä kaikki kuuluu tietysti meille nykyajan ihmisille hyvin oudolta, emme tunne sukulaisuutta näiden olentojen kanssa, mutta muistakaamme, että he ovat meitä itseämme. Meillä on tänä päivänä samat asiat jäljellä, vaikka eivät samassa muodos- sa kuin silloin. Me puhumme tänä päivänä siitä, että jollakin ihmisellä on kovat sieluntuskat, aivot raatelevat, ja me ajatte- lemme, että se on subjektiivista raatelua ihmisen sisällä, eikä ihminen pääse rauhaan, ennen kuin hän voittaa itsensä ja saa- vuttaa omantunnon rauhan. Niin puhumme nykyaikana. Ja me olemme aivan toisenlaisessa asemassa kuin Atlantiksen ihmi- set, jotka vaelsivat etelän kautta, me emme näe, mitä meissä ta- pahtuu, vaan me ainoastaan tunnemme ruumiissamme, mutta atlantilainen ihminen näki, kuinka oli julmia olentoja, pahoja henkiä, jotka olivat häntä raatelemassa, syömässä, oli kuin kot- ka olisi syönyt hänen maksaansa, ja sitten vasta, kun hän voitti ne, hän saavutti rauhan. Kun ihminen tuon kaiken omilla sil- mällään näki, oli luonnollista, että Okkultinen kasvatus kävi sii- hen suuntaan, että hänen täytyi tulla moraaliseksi, silloin me

ihmiskuntana vain noudatimme kaikkia sielullisia, sisäisiä vaistoja ilman mitään varsinaista käsitystä siveellisyydestä, sitä opetettiin meille, mutta meillä ei ollut se itsessään valmiina. Nyt meillä jokaisella on omatunto ja aineellinen vaisto, joka puhuu meille. Se on tulos tästä pitkästä seikkailusta muinaisi- na aikoina. Taas, kun ajattelemme noita pohjoisia ihmisiä, jot- ka olivat enemmän innostuneita tähän ulkonaiseen, me huo- maamme, että löydämme tänä päivänä itsessämme sitä samaa, vaikka se esiintyy objektiivisessa, realistisessa itsessämme, sitä samaa kuten silloin. Nythän on sillä tavalla, että tämä näkyväi- nen maailma, elämä, on se, jota täytyy elää. Kaikki nuoret ih- miset tahtovat tietää, mikä elämä on, he tahtovat tietää, millä tavalla eletään maan päällä, miten paljon hyvää ja pahaa täällä on, mitä tämä silmälle näkyväinen elämä on. Jos tahdon oppia sitä tuntemaan ja toisten ihmisten elämää, niin tahdon myöskin antautua itse siihen seikkailuun. Ainoastaan hyvin harva ihmi- nen ajattelee seuraavalla tavalla: elämä ei tietysti voi olla tämä ulkoinen ilmiö, se ei ole sitä, mitä eletään tässä nykyisessä maailmassa, elämän täytyy olla itsessään salaisuus, joka on kaiken takana, kaikkien paheitten ja hyvyyksien takana. Jos tahdon oppia elämää tuntemaan, täytyy minun etsiä sitä elä- mää, joka on kaikkien ilmiöiden takana, joka suinkaan ei up- poudu kaikkiin paheisiin eikä tyhjenny hyveisiin, vaan joka on salaisuutena kaiken takana. Näin voi joku filosofisempi ihmi- nen ajatella. Ja nyt me ymmärrämme silloin, että me kehityim- me juuri Atlantiksella niin, että ajatus vähän alkoi kehittyä ja aloimme silmäillä, katsella tätä ulkoista maailmaa, ja silloin koko ulkonainen maailma kaikuu meille: ”Tänne päin, tätä si- nun täytyy oppia tuntemaan.” Se oli aivan välttämätöntä, muu- ten meidän aistimme eivät olisi saavuttaneet tasapainoa. Ja sa- malla opetettiin mysterioissa, ja se oli vaikeampaa opetusta: ”Jos sinä tahdot oppia jumalia tuntemaan, et saa antaa fyysillis- ten ilmiöiden sokaista itseäsi. Koeta nähdä, mikä on elämä, to- dellisuus, ilmiöiden takana.” Itse asiassa me olemme tänä päi-

vänä samassa kohdassa, samojen probleemien edessä kuin sil- loin, vaikka kaikki on muuttanut muotoansa.

Nyt me voimme, käyttämällä tuttua nimitystä historialliselta ajalta sanoa, että pohjalaiset ihmiset, jotka tahtoivat oppia ul- konaista maailmaa tuntemaan, olivat enemmän apollonisia, au- rinkojumalan inspiratsionin alaisia, ja toiset joiden silmä tahtoi kääntyä sisäiseen maailmaan, enemmän dionysosmaisia. Siis Väinämöinen hallitsi enemmän pohjoisessa ja Lemminkäinen etelässä. Tämä nimitys Dionysos on koko lailla kiintoisa, sillä se on itse asiassa sama kuin juutalaisten Jehova ja käyttämällä jotain astronomista vertausta, voimme sanoa, että Apollon vas- taa aurinkoa, Dionysos kuuta. Ja Dionysos vastaa Jehovaa sen- tähden että, niinkuin Madame Blavatsky huomauttaa Salaisessa Opissa* Jahve eli Iaoo oli Siinain Jumala, mutta Vanhassa Tes- tamentissa se esiintyy myös Nissin nimellä, jolla on suoranai- nen kielellinen yhteys Dionysos-sanan kanssa. Tiedemiehet selittävät, että Dionysos on kokoonpantu sanasta Dio-, jumala, latinaksi Deus, sanskritinkielellä Djaus, ja nysos on sama kuin Nissa eli Siinai Palestiinassa. Jos jotkut tutkivat näitä taruja ja symbooleja, on erittäin kiintoisaa tietää, että Jehovah on sama kuin Dionysos, Apollon on taas tekemisissä aurinkovoimien kanssa. Apollon eli kosmillinen Kristus  aurinkovoimana,  ja kuu on kuvaava nimitys kosmilliselle Kristukselle planeetta- maailmassa. Jehovah, Adonai, Vanhan Testamentin Jumala, ei voi olla muu kuin planeettakauden jumala, siis hyvin ihmis- mäinen, sentähden, että hän on kostava, vihaava jumala, hänel- lä on ihmismäisiä vikoja korkeimmassa potenssissa. Tämä ohimennen sanottuna.**

*       H.P. Blavatsky, Salainen oppi, Kolmas osa,luku 30.

** Esitelmä jatkuu: loppuosa ― päätössanoja lukuunottamatta ― on julkais- tu Pekka Ervastin kirjassa Kristuksen tutkimaton rikkaus, s. 78-83.

VÄINÄMÖINEN TUONELASSA JA VIPUSESSA

Esitelmä Jyväskylässä 25. 4.1932

Ruusu-Risti 1977, nro 4

Mehän kaikki tiedämme, että Kalevalaa ja yleensä suomalaista kansanrunoutta voidaan tutkia mitä suurimmalla mielenkiin- nolla. Sitä on tutkittu ― myöskin ulkomailla ― ja on opittu tätä suomalaista runoutta pitämään aivan erikoislaatuisena. Se ku- vastaa niin kehittynyttä ja kaunista kansallista sielunelämää, et- tä sellaista tuskin tapaa muualla; siksi erikoislaatuista se on ol- lut. Me saamme heti ylevän kuvan muinaisten suomalaisten elintavoista, oli se tapahtunut esi-isien aikana tai oli se eletty muualla. Missä vain suomensukuisia kansoja on ollut, on hei- dän elämänsä ollut sangen romanttista, niinkuin se kuvastuu muinaissuomalaisessa runoudessa. Sen ulkonaisessa elämässä on ollut monenlaisia piirteitä; esimerkiksi huolenpito puhtau- desta ja terveydestä, jollaista ei muualla ole huomattu.

Kaikista merkillisin ja kuvaavin piirre meidän kansamme muinaisuudessa oli sen erikoinen luottamus sanan ja tiedon voimaan. Sana merkitsi paljon. Kansa uskoi sanan voimaan - ”Sanasta miestä, sarvesta härkää”. Sanalla oli sellainen voima, että ken tunsi synnyt syvät, hänellä oli valtaa sen yli, johon hän oli sanansa kohdistanut. ― Suomen kansa on näin ollen meidän mielikuvituksessamme kuin toistenkin kansojen mielikuvituk- sessa ollut tietäjäkansa, jonka tieto ja taito oli toisista kansoista poikkeava, jonka tieto ulottui syvälle ja joka osasi käyttää tätä tietoa. Maailman kirjallisuuden runoteoksista tuskin tapaam- me sellaista sankaria kuin Väinämöinen. Sanansa voimalla hän voi tehdä mitä vain: Väinämöinenhän rupesi tekemään venettä sanan voimalla. Se on harvinainen piirre ihmiskunnan kirjalli- suudessa. Sentähden emme ihmettele sitä, että Suomen kansaa on pidetty erikoisena kansana. Mitä Kalevalassa kerrotaan Väinämöisestä, sen tapaista kerrotaan kyllä muistakin. ― Tosin

kyllä suomalaiset käyttivät miekkaakin ja kävivät sotaa; mutta tunnetut tutkijat selittävät, että he eivät pitäneet niin suuressa arvossa miekan käyttöä kuin sanan käyttöä ― ja se onkin se puoli tässä Suomen  kansan muinaisuudessa, mikä meitä on eniten viehättänyt.

Nyt, kun tavallisesti tutkitaan suomalaisten ominaisuuksia, ei kiinnitetä paljonkaan huomiota juuri näihin asioihin. Niitä pidetään taikauskoisina, taianomaisina ja yliluonnollisina. Yleensä ajatellaan vain heti, että kaikki kansat ovat alkuasteel- laan olleet taikauskoisia. Ne eivät ole tienneet, kuinka asiat ovat elämässä olleet ja ovat kuvitelleet kaikenlaista, ja heillä on ollut samanlaisia taikauskoisia käsityksiä ihmisen voimasta kuin yleensäkin alkuperäisillä kansoilla. Tieteelliset tutkijat ei- vät sen enemmän kiinnitä huomiota niihin; nehän ovat tavallis- ta taikauskoa heidän mielestään. Heidän huomionsa kiinnittyy realistiseen kauteen ja siihen, mitä muistoja on Suomen kansan historiasta. Se on antanut yleensä kauniin kuvan Suomen kan- san elämästä. ― Mutta kun ihminen, joka on perehtynyt meikä- läiseen ajatukseen; joka kuka ties on kokenut jotakin niin sano- tuista yliluonnollisista asioista ja nimittää itseään okkultistik- si ― kun sellainen ihminen tutustuu sellaiseen vanhaan mytolo- giaan kuin Kalevalaan, hän lukee sitä aivan toisella tavalla.

Hän kiinnittää tietenkin suurta huomiota kaikkiin realistisiin kuvauksiin siitä, mitä on ollut fyysillisestä elämästä. Mutta melkein vielä suurempaa huomiota hän kiinnittää niihin asioi- hin, jotka tuntuvat salaperäisiltä, mielikuvituksellisilta ja tai- kauskoisilta, sillä niistä hän on näkevinään, kuinka paljon ky- seessä olevalla kansalla on ollut tietoa ja kokemuksia. Hänen huomionsa kohdistuu sellaisiin asioihin, jotka tuntuvat aivan tuulesta temmatuilta, esimerkiksi juuri siihen, että Väinämöi- nen veistää itselleen venettä sanan voimalla, jolloin hän huo- maa, että häneltä puuttuu kolme syntysanaa, joita hän sitten lähtee etsimään. Hän etsii niitä ensin maailmalta, mutta ei löy- dä niitä, sitten tuonelasta, mutta ei löydä niitä sieltäkään.  Sit-

ten hän matkaa vanhan tietäjän Antero Vipusen luo, jonka vat- sassa saa nuo kaipaamansa sanat. ― Nämähän ovat hassuja ker- tomuksia, joissa ei ole pontta eikä perää. Mutta okkultistin huomio kiinnittyy niihin, kun hän lukee tuollaista runoa sen tähden, että hän huomaa siinä kertomuksessa tulevan näkyviin, että tuolla kansalla on ollut tietoa toisenlaisistakin asioista kuin vain näkyvistä. Hän myöskin huomaa heti, onko nämä asiat oikein kerrottu, perustuvatko ne oikeaan kokemukseen ja tie- toon, vai ovatko ne turhia ja onko niihin lisätty sellaista, joka ei vastaa todellisuutta. Hän osaa sen arvostella, sillä hänellä on toista tietä saatua tietoa; kun hän lukee, hän osaa myös arvos- tella. Ehkä hän ilokseen näkee, että ― ”nämä kirjathan kertovat aivan realistisesti”, tai ― ”tuossa on jotakin lisätty ja tuossa on jäänyt pois...” jne. Hän ei ollenkaan välitä siitä, että tieteelliset tutkijat sanovat, kun he lukevat Väinämöisen tuonelan matkas- ta: ”Jaa, jaa..., siinä koko aines on saatu kristinuskosta, katoli- sen kirkon legendoista, sillä Jeesushan kävi tuonelassa. Hänes- tä kerrotaan, että hän kävi Haadeksessa ja saarnasi sieluille vankeudessa. Epäilemättä on koko tämä tuonelakertomus siitä saatu; ja on sellainen toisinto, jossa kerrotaan tuonelan matkas- ta Jeesuksen yhteydessä, ja mainitaanhan jotakin kirkostakin siinä matkassa.” ― Tämä osoittaa, arvelee tieteellinen tutkija, että koko kertomus, joka on niin kauniisti kuvattu, on kirkollis- ta alkuperää.

Noin ei ajattele kuitenkaan okkultisti, sillä hän muistaa heti, ettei tuollaisen viisaan olennon käynti tuonelassa ole kristillistä alkuperää. Jos Jeesuksesta kerrotaan, että hän kävi tuonelassa saarnaamassa, niin samantapaistahan kerrotaan myöskin esi- merkiksi Orfeuksesta -ja ne kertomukset ovat paljon vanhem- pia kuin kristinusko. Orfeus meni myöskin manalaan. Siellä oli joki, jonka yli Kharon souti veneellään. Tiedemiehet sano- vat, että koko Orfeus-legenda on saattanut tulla Egyptistä. Täl- laisia kertomuksia oli Euroopassa, Egyptissä, Intiassa, Persias- sa ― ja Amerikassakin jo silloin, kun Amerikka oli vielä tunte-

maton Euroopassa. Tämä kertomus ei ole millään tavalla kris- tillistä alkuperää, vaan se on aivan yleismaailmallinen. ― Kysy- mykseksi muodostuukin nyt: onko se saanut alkunsa jostakin määrätystä paikasta maapallolla ja missä se sellainen paikka on, vai onko se syntynyt itsestään. Onko siis taru tuonelassa käynnistä syntynyt Egyptissä ja kulkeutunut Kreikkaan, vai on- ko se syntynyt eri paikoissa ja eri aikoina ikäänkuin itsestään. Jos se olisi syntynyt tietyllä seudulla ― emme välitä mistä syys- tä ― sillä ei ole mitään merkitystä: sadut voivat syntyä niin kuin itsestään, ei se mitään merkitse eikä tarkoita. Mutta jos saman- laisia satuja on syntynyt kuin itsestään siellä täällä, silloin ky- symys muuttuukin toiseksi. Silloin emme enää voi pyyhkäistä sitä pois ja sanoa, ettei se mitään merkitse. Täytyy kysyä itsel- tään, mitä tuo tuonelassa käynti merkitsee, joka esiintyy eri kansoilla ja samanlaisena. Silloin voimmekin kääntyä asioi- hin, joita okkultisti tietää.

Jokainen tällainen tuonelassakäynti on asia, joka tulee jokai- sen ihmisen eteen -ja on jokaisen suuren ihmisen edessä. Jo- kainen suuri ihminen, vapahtaja, viisas ihminen, on kyllä saa- nut aina käydä myöskin tuonelassa; hänelle on tuonela ja kuo- leman maa täytynyt olla avoinna. Kun tuollaiset legendat eli myytit ovat syntyneet eri puolilla maapallolla, niin se merkit- see, että näissä eri kansoissa on elänyt ihmisyksilöitä, jotka ovat käyneet tuonelassa. Asia on tällä tavoin ajatellen yksin- kertainen ja luonnollinen

Kun me luemme ja tutkimme Väinämöisen tuonelassa käyn- tiä, niin meidän täytyy heti tunnustaa, että kertomus siinä koh- dassa kuin se esitetään ja kaikissa muissakin paikoissa on rea- listinen, oikein kerrottu. Väinämöinen lähti tuonelaan hake- maan kolmea sanaa, lähti siis hakemaan sieltä tietoa. Hän oli elävä ihminen lähtiessään näin tuonelaan. Mutta millä tavoin hän sinne lähti? ― Ei tuonelaan lähdetä noin vain tässä fyysilli- sessä ruumiissa. Meidän täytyy ymmärtää ilman muuta, että Väinämöinen lähti tuonelaan samalla tavoin kuin kaikki suuret

viisaat aina ovat sinne lähteneet. Hän astui ulos tästä näkyväi- sestä ruumiista; ei tappamalla itseään, vaan okkultisella tavalla, jolla viisaat kylliksi kehittyneet ihmiset voivat astua ulos ruu- miistaan. Väinämöinen lähtee siis tuonelaan toisessa ruumiis- sa ― nimittäkäämme sitä astraalis-eetteriseksi ruumiiksi -ja sil- loin hän tulee tuonelan joelle, jonka toisella rannalla on Tuo- nen tytti. Tätä hän kehottaa tuomaan veneen, jotta hän pääsisi tuonelan joen yli. ― Väinämöinen tahtoo mennä vainajien luo katsomaan, minkälaiset olot heillä siellä ovat ja samalla saa- maan ohjausta ja tietoa heiltä siitä, mitä etsii. ― Tuonen tytti katsoo Väinämöistä hyvin pitkään ja sanoo: ”Mikä sinut on tänne tuonut ja mitä täällä teet?” ― Väinämöinen vastaa: ”Kuolema toi.” ― Tuonen tyttiä ei vastaus tyydytä; hän sanoo Väinämöistä ”kielastajaksi” kysyen, mikä hänet tappoi. ― ”Teräs tempoi tuonelaan”, vastaa Väinämöinen. ― ”Ei sovi va- lehdella”, sanoo Tuonen tytti. Ja kun Väinämöinen vielä keksii sanoa, että vesi hänet manalle saattoi, selittää Tuonen tytti, että jos teräs tappoi, kuinka verta valuisi; jos vesi manalle saattoi, silloin vesi vaatteista valuisi. ― Tuonen tytti näkee Väinämöi- sestä, että tällä on kummallinen ruumis. Kumma kyllä, jos ih- minen kuolee veteen, silloin hän äkkiä lähtee ulos fyysillisestä ruumiistaan, ja se heijastuu hänen ulkomuotoonsa ― tuo koste- us ja veden valuminen. Samoin jos ihminen on äkkiä eronnut maailmasta muunlaisen kuoleman kautta, sekin näkyy hänen eetteriruumiistaan. Sen tähden tämä Kalevalan kuvaus on ai- van yhtäpitävä okkultismin kanssa. ― Väinämöisen on lopulta tunnustettava, että hän on tullut muulla tavoin, ja surkutellen Tuonen tytti viimeinkin ottaa hänet tuonelaan. ― Koko tämä keskustelu on huomattava siinä suhteessa, että meistä kuka ta- hansa ei voi astua tuonelaan ilman lupaa. Täytyy ensin saada lupa mennä aivan kuin kuolleiden rauhaa häiritsemään, jos ni- mittäin menemme persoonallisesti kuolleiden maailmaan. Tä- mä on hyvä ja realistinen kuvaus yksityiskohtiaan myöten. Sitten, kun Väinämöinen on  päässyt tuonelaan, niin tuonen

väki alkaa pitää puoliaan. Ei sanota mitään vainajista; ne eivät kykene mihinkään, mutta muut tahtovat kahlehtia Väinämöi- sen, ja he nukuttavat hänet; Tuonen akka antaa hänelle juomaa, joka nukuttaa. Väinämöinen silloin itsekseen arvelee melkein kuin arkana, mitenkä tässä oikein käy ― kun suuret voimat al- kavat vetää hänen sieluaan niin, että on vaikeata päästä siitä vapaaksi. ― Sitten kerrotaan, että Tuonen ukko alkaa kutoa verkkoa, jonka Tuonen poika vetää jokeen esteeksi Väinämöi- sen poispääsylle tuonelasta. ― Tämä taas kuvaa sitä, kuinka mieletöntä on lähteä kuoleman maailmaan, jollei ole saanut sii- hen lupaa ja jollei osaa täydellisesti hallita tilannetta. Tämä on mielenkiintoinen realistinen kuvaus; sillä ei ole tahdottu sanoa, että Väinämöinen olisi niin huono, ettei tietäisi mihin menee. Väinämöiselle ei näet käynyt hullusti. Hän muutti itsensä käärmeeksi ja puikkelehti verkon lävitse ja pääsi pois. Kerro- taan, että hän varoitti ihmisiä näkyväisessä maailmassa herätty- ään fyysilliseen maailmaan: ”Älkää menkö tuonelaan ilman asiaa eikä sillä tavoin, että itsenne tappaisitte. Siellä on vaikea olla.” ― Itse runossa ei ole kerrottu mitä havaintoja hän teki; mutta jälkeenpäin hän kertoo: ”Siellä on vaikea olla käärmei- den kanssa. Jos ei ole hyvin elänyt täällä maan päällä, on vai- keaa olla tuonelassa.” Se oli hänen varoituspuheensa alku. ― Sitä etsimäänsä tietoa hän ei saanut tuonelasta; hän kävi siis astraalitasolla vainajia katsomassa, mutta ei löytänyt kaipaa- maansa tietoa. ― Sitten Väinämöinen tiellä kulkiessaan tapaa vainajan, joka sanoo hänelle, että ne sanat ovat tuolla vanhalla Antero Vipusella, joka on vallan mahdoton ukko. Hän on maannut horroksissa jo niin kauan, että pensaat ja puut ovat kasvaneet hänen päälleen, että hän on aivan metsän peitossa. ― Väinämöinen, tultuaan paikalle, hakkaa koko kasvullisuuden pois nähdäkseen mikä otus siellä alla oikein on. ― Ja kerrotaan, että kun Väinämöisen jalka luiskahti, hän putosi Vipusen suu- hun ja siitä edelleen vatsaan. Siellä Väinämöinen ajatteli, että täytyy herättää tämä ukko.  Hän teki itselleen pajan ja rupesi

takomaan siellä Vipusen vatsassa. Ja kun hän piti semmoista jyminää, vanha Vipunen heräsi ja antautui keskusteluun. Mon- ta sivua on Kalevalassa siitä, mitä kaikkea tuo Vipunen silloin sanoo. Hän manaa ja sättii aluksi, mutta Väinämöinen ei ole millänsäkään, vaan takoo edelleen ja odottaa, että Vipunen lo- pettaisi puheryöppynsä. Kun Vipunen vihdoin lopettaa pitkän nuhdesaarnansa, Väinämöinen sanoo hänelle tulleensa tietoa saamaan ja tahtoo kolme tarvitsemaansa sanaa. Hänen vaati- muksessaan on mm. nuo ihmeelliset sanat:

”Ei sanat salahan joua Eikä luottehet lovehen,

Mahti ei joua maan rakohon, Vaikka mahtajat menevät.”

Vipunen lopuksi lauhtuu ja ihmettelee, että jopa on kumma mies tullut hänen luokseen. Ja Vipunen ”aukaisi sanaisen ar- kun”. Väinämöinen saa kuulla syviä asioita, joiden joukossa ovat ne ”kolme sanaa”, joita hän oli kaivannut. Kun Vipunen sitten pyytää Väinämöistä lähtemään pois häntä vaivaamasta, jättää Väinämöinen hänet rauhaan; hän oli saanut mitä oli tah- tonut.

Kun lukee tätä kertomusta Väinämöisen Vipusessa käynnis- tä, silloin tuollainen salatieteen asiantuntija ymmärtää, että se viisaus ja se tieto, joka Väinämöiselle annettiin, johtaa näky- mättömään maailmaan johonkin vielä syvemmälle kuin äskei- nen käynti tuonelassa. ― Tuo sana ”syvälle” on kuin nousua korkealle, mutta se on syvälle samalla. Voisi sanoa, että hän meni taivaaseen, mutta samalla meni maan sisään. ― Ja voisi sanoa, että jos Väinämöinen tuonelassa käydessään vetoaa nii- hin joukkoihin ja niihin tietoihin, joita oli varhemmassa luo- miskaudessa, jota nimitetään kuu-manvantaraksi niin tässä hän käydessään Vipusen luona vetoaa niihin olentoihin, jumaliin ja enkeleihin, jotka ovat vielä varhemmista ajoista; aurinko- ja sa-

turnus-manvantaroista. Ja siihenhän ei kykene kuka tahansa; tarvitaan paljon enemmän tietoa ja voimaa, enemmän kykyä voidakseen mennä Vipusen vatsaan. ― Asiahan realistisesti katsoen on niin kummallinen, että kun ihminen salatieteellisel- lä tiellä tulee siihen kohtaan, että hänen pitää etsiä tietoa hyvin kaukaisesta maailmasta, hyvin vanhaa tietoa, jota muinaisilla viisailla olennoilla on ollut, niin hän aivan realistisesti ― se on juuri kummallinen kohta ― joutuu suuren jättiläisen eteen, ja hänen täytyy silloin ― niin voi epäilemättä käydä ― astua suun kautta sen sisään. Mutta niinkin voi käydä, että hän väkipakol- la lohkaisee itselleen tien sisään sen jättiläisen ruumiin läpi, ja siellä hän sitten etsii ja saa sitä tietoa, niitä näkemyksiä ja taito- ja, joita kaipaa. ― Tämä on siis myöskin aivan hämmästyttävä kohta Kalevalassa. Siinä on näin realistisesti kerrottu miten asiat tapahtuvat. Tuollaista ei voi arvostella, jos ei tiedä mi- tään niistä asioista; mutta jos sattumalta tietää kuinka asiat ovat, täytyy sanoa että iloisesti hämmästyy, kun näkee, että tuossa vanhassa muinaissuomalaisessa runoudessa on kuvattu symbolisesti näitä mystillisiä asioita. Totuudenetsijän, joka kolkuttaa taivaan ovelle, täytyy vähän kuin väkirynnäköllä val- lata tuo taivas. Niinhän Jeesuskin sanoo. Eihän tänä päivänä Antero Vipusen ”tasoa” eli taivastasoa tarvitse kuvata niinkuin Kalevalassa. Voimme puhua henkisemmällä tavalla ”ovista” joiden kautta täytyy mennä. Mutta asia on sama. Ja minä tie- dän, että tällainen käynti jättiläisen vatsassa voi tulla meidän eteemme.

Toinenkin piirre Kalevalassa pistää silmään. Se on se, että kun Vipunen herää, hän alkaa kovasti puhua, jolloin hänen suustaan tulvii sellaisia nuhdesanoja, että se tuntuu kerrassaan kauhealta. Niin on, kun totuudenetsijä laskeutuu syvyyksiin. Siellä oudot voimat alkavat häntä pelotella ja kietoa siinä mää- rin, että jos hän ei pysy rohkeana, hän voi säikähtää ja pelästyä pahasti, rynnätä tiehensä; eikä sitä tiedä, kuinka siinä saattaa käydä. ― Tämä on siis neuvo totuudenetsijälle: älä ole mil-

läsikään; ole tyyni. Jos tuntuu, että nuo voimat ovat rohkeasti sinua vastaan, niin ole sinä samalla tavalla sanoissa. On kysy- mys mielen asenteesta. Tämä kertomus toteaa, että Väinämöi- nen takoo. Mutta sanotaan myöskin, että hän käytti omia jäse- niään takoessaan. Se osoittaa, että salatieteellisellä totuudenet- sijällä ei tarvitse olla ulkonaisia aseita puolustuksekseen. Hä- nellä ei saa olla muuta kuin malttinsa ja tietonsa, sillä hän ei säikähdä noita voimia. Ja silloin hän saa niiltä sitä tietoa, mitä kaipaa.

Ja kun Väinämöinen tuli pois sieltä Vipusen vatsasta, hän osasi rakentaa veneensä valmiiksi.

Olen kertonut näistä samoista asioista kirjoissani ”Kale- valan avain”, ”Onko Kalevala pyhä kirja” ja ”Uudestisyntyvä Suomi”. Ja toivoni on, että edelleen vielä enemmän voisin tut- kia tätä vanhaa suomalaista okkultismia.

KRISTUS JA KANSALLISHALTIA

Esitelmä 5.3.1933

Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan, kuinka Väinämöinen väistyi Karjalan kuninkaan, Marjatan pojan, tieltä, ja koska yleisesti ollaan sitä mieltä, että tämä Marjatan — Marian — poika, tämä Karjalan kuningas, oli Kristus, niin tällä ymmärre- tään, tällä viimeisen runon episoodilla, että pakanuus siirtyi pois Suomesta kristinuskon tieltä. Sitä se epäilemättä tarkoit- taakin: oli vanhan haltian väistyttävä uuden tieltä, vanhan ajan uuden ajan tieltä. Mutta siinä Väinämöisen jäähyväisissä on huomattava kohta. Kerrotaan, kuinka hän istuessaan  venee- seen lauloi viimeisen laulunsa kanteleensa säestyksellä, ja lau- loi nuo sanat, joita niin usein toistetaan, ainakin meidän piiris- sämme:

”Annapas ajan kulua, Päivän mennä, toisen tulla, Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan Uuen sammon saattajaksi, Uuen soiton suoriaksi, Uuen kuun kulettajaksi, Uuen päivän päästäjäksi, Kun ei kuuta, aurinkoa, Eikä ilmaista iloa.”

Tässä viimeisessä runossa kuvataan myöskin, kuinka Väinä- möinen lähtiessään ei ainoastaan lähtenyt mihinkään toiseen maahan, ei meren yli johonkuhun toiseen valtakuntaan asu- maan, vaan kuinka hän läksi, niinkuin sanotaan Kalevalassa, ”yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin”. Hänen lähtönsä oli siis hieman mystillinen.    Sentähden on luonnollista, että

Kalevalan tulkitsijat sen ymmärtävät vertauskuvalliseksi paka- nuuden poistumiseksi. Se haihtui kuin ilmaan uuden uskon tieltä. Mutta laulajat itse, ne joiden suusta Lönnrotkin kuuli nämä säkeet, ne eivät itse niin ajatelleet, että tämä oli vertaus- kuva pakanuuden ja kristinuskon välisestä kamppailusta, vaan he ajattelivat itse toisella tavalla. Ja Lönnrot kertoo nimen- omaan, millä tavalla nuo laulajat ajattelivat.  He  ajattelivat niin, että Väinämöinen siirtyi näkymättömään maailmaan, jon- nekin taivaisiin ja siellä Väinämöinen yhä elää ja sieltä vielä kerran tulee takaisin.

Lönnrot, joka oli erittäin intuitiivinen niinkuin tiedämme ja ymmärsi kansansa syviä runoja, hän sanoo sitten omana mieli- piteenään, että tällä tavalla todella ne ajattelivat. Ja voimme ymmärtää, että näin se tarkoittaa, että Väinämöinen tulee sil- loin aina takaisin, kun Suomen kansa ikäänkuin väsyy muualta tuotuun sivistykseen ja palaa omaan itseensä ja etsii omasta muinaisuudestaan lohtua. Sitenhän tapahtui. Kun Lönnrot ke- räili runot ja julkaisi Kalevalan, silloin Suomen kansa aivan- kuin palasi takaisin isiensä aikaan mielikuvituksessaan. Emme voi tietenkään sanoa, että Suomen kansa olisi väsynyt mihin- kään muuhun kulttuuriin, sillä eihän meidän varsinaisella kan- sallamme ollut mitään kulttuuria. Mutta kuitenkin kansamme ikäänkuin syventyi itseensä ja etsi oman kulttuurin mahdolli- suutta ja kykyä ottaa vastaan, mitä muualta tulisi.

Lönnrot käsitti asian vertauskuvallisesti kyllä, mutta ym- märtävällä tavalla, ei yliolkaisesti asettunut kirkon uskoa kan- nattamaan, vaan hänellä oli syvä ymmärtämys muinaistietojen suhteen ja kansan muinaisiin vaiheisiin nähden, ja hän ymmär- si sentähden sen niin kauniisti, että Suomen kansan, niinkuin jokaisen kansan, täytyy aina palata alkujuurellensa, muistella omaa muinaisuuttaan, tullakseen toimeen elämässä, samoin kuin jokaisen ihmisen täytyy palata lapsuuteensa, ammentaak- seen voimaa sieltä. Kun ihminen palaa lapsuuteensa, huomaa hän, että hän oli kerran ihminen, joka ei ollut vielä pahaa, syn-

tiä, tehnyt elämässään. Hän saa moraalista tukea ja voimaa sii- tä muistosta. Jos meillä ei olisi muuta kuin muistot niistä asi- oista, jotka juuri tapahtuvat ympärillämme ja joihin itse otam- me osaa, emme todella saisi niin paljon sisäistä tukea ja voi- maa kuin meillä nyt voi olla siitä, että saatamme ajatella omaa lapsuuttamme ja nuoruuttamme, silloin kun ajatukset kääntyvät menneihin aikoihin ja huomaamme, kuinka vilpitöntä oli pyr- kimyksemme, kuinka selvä, kirkas ja kauaskantoinen oli mei- dän näkemyksemme. Ja sama on myöskin kansan laita. Sen- kin täytyy palata omaan alkujuureensa. Ja sillä tavalla hän ym- märsi Väinämöisen profetalliset sanat. Mutta, kuten sanottu, laulajat itse ymmärsivät ne sanat vielä kiinteämmin. He otta- vat Väinämöisen personallisuuden siihen mukaan. Väinämöi- nen itse henkilökohtaisesti palaa vielä takaisin.

Nämä asiat ymmärtää paremmin ja selvemmin, kun käym- me käsittelemään tämänpäiväistä aihettamme ”Kristus ja kan- sallishaltia”, ja sitä varten taas täytyy meidän tehdä itsellemme selväksi, mitä nämä sanat ”Kristus” ja toiselta puolen ”kansallishaltia” merkitsevät.

”Kristus” ― se on tuttu nimitys kaikille, ja kaikki kristityt ih- miset kristikunnassa sanovat ja selittävät, että ”Kristus, sehän oli Jeesus Kristus, joka eli täällä maan päällä yhdeksäntoistasa- taa vuotta sitten ihmisenä ja kuoli ihmiskunnan syntien puoles- ta. Mutta Jeesus Kristus ei tietysti ollut ihminen, vaan Jumalan Poika. Jumalan Poika oli syntynyt maan päälle, eli täällä ja kuoli sitten meidän syntiemme puolesta. Lunasti meidät ikui- sesta kadotuksesta ― kun vaan ottaa vastaan uskon.” Tällä ta- valla kristityt selittävät ja silloin oikeastaan heidän käsityksen- sä Kristuksesta rajoittuu määrättyyn personallisuuteen, Jeesus Natsarealaiseen, jota nimitettiin Kristukseksi ja joka eli 1900 vuotta sitten.

Kun kristitty ajattelee Kristusta, hän muistaa ennen kaikkea Vapahtajan kuolemaa; kuinka hän kuoli ristinpuulla ja lunasti ihmiskunnan perkeleen vallasta. Hän muistaa sitä asiaa ja sitä

hänen elämäänsä, ja se on siis semmoinen, niinkuin voisi sa- noa, valmis, suoritettu työ, joka kerran tapahtui, historiallinen seikka. Nyt sitten riippuu meistä, otammeko vastaan Jumalan armon uskossa. Mutta olen ollut omasta puolestani huomaa- vinani pitkin elämääni, että eivät uskovaisetkaan omaa niin sel- vää käsitystä siitä, että Kristus todella elää vielä. Tietysti he teoreettisesti sanovat, että Kristus elää, istuu Isän oikealla puo- lella taivaissa, mutta sillä elämisellä nyt ei ole niin suurta käy- tännöllistä merkitystä, kuin on sillä ristinkuolemalla 1900 vuotta sitten maan päällä. Sillä on varsinainen suuri merkitys kristikunnassa, jonka jokainen kristitty omakstuu uskossa. Että Kristus nykyään elää ja on meidän kanssamme maailmassa, se on kristittyjen mielikuvituksessa enemmän semmoinen kaunis tosiasia, mutta joka ei merkitse käytännössä niin paljon kuin hänen kuolemansa 1900 vuotta sitten.

Ja nyt taas meidän tekee mielemme sanoa, että niin tärkeä ja merkityksellinen kuin Jeesus Kristuksen kuolema oli 1900 vuotta sitten, niin paljon tärkeämpi on kuitenkin elävä Kristus, se Kristus, joka tänäpäivänä elää ja joka on aina ja iankaikki- sesti elänyt. Jos Kristus Jeesus Natsarealaisen hahmossa esiin- tyi maan päällä 1900 vuotta sitten ― eli ja kuoli ― tämä oli aino- astaan episoodi hänen elämässään. Mutta Taivaallisen Juma- lan Pojan elämä on käynyt kautta ikuisuuksien ja käy maail- man loppuun.

Se on tämä elävä Jumalan Poika, elävä Kristus, joka meille on ensimäinen. Että emme sano dogmatiikan sanoilla: Kristus meidän puolestamme ― vaan sanomme myöskin dogmatiikan sanoilla: Kristus meissä. Sillä puhumme aina siitä seikasta, et- tä tämä ikuinen Jumalan Poika, jota nimitämme myöskin Tai- vaalliseksi Ihmiseksi, Isän Jumalan täydellisyysajatukseksi, in- himilliseksi ihanteeksi, tämä joka aina on ollut meidän maail- mamme takana, tässä aurinkokuntamme takana,  tämä  ikui- nen Jumalan Poika on kaikissa maanpäällisissä suurissa profee- toissa ja Jumalan miehissä esiintynyt.

Hän on puhunut kaikkien kautta, mutta 1900 ― ja vähän enemmän ― vuotta sitten tämä sama Jumalan Poika, elävä Tai- vaallinen Ihminen, Isän täydellisyysihanne ilmestyi Jeesus Nat- sarealaisessa täällä maan päällä, hänen personassaan. Sentäh- den Jeesus Natsarealaisen elämä ja kuolema oli niin merkittä- vä. Sentähden se oli korkein saavutus, mitä  ihmiskunnassa vielä oli saavutettu. Sillä ennen jos Kristus puhui profeettain suun kautta, niin Jeesus Kristuksessa tämä Taivaallinen Ihmi- nen eli kokonaan, täytti Jeesuksen olemuksen kokonaan, niin että Jeesus saattoi sanoa niinkuin ei kukaan ennen häntä voinut sanoa: ”Se joka näkee minut, näkee Isän.”

Jumala näkyi aivan kuin välkkeenä niille ihmisille, jotka nä- kivät Jeesus Kristuksen. Jeesus Kristus oli Jumalan Poika en- nen näkemättömällä tavalla. Kristus oli hänessä kokonaan, täytti hänet kokonaan, ja sentähden todella Jeesus Kristus antoi ei ainoastaan sanoissa ja teoissa, niinkuin entiset, vaan koko olemuksessaan, koko personallisuudessaan aavistuksen Isästä Jumalasta. Tämä on se Kristus, jonka kaikki mystikot, teosofit ja kaikki meikäläiset totuudenetsijät tahtovat asettaa etualalle; tämä mystillinen Kristus, niinkuin häntä nimitetään, kun ajatte- lemme häntä ihmisessä; tämä kosmillinen Kristus, kun ajatte- lemme häntä koko tämän meidän maailmamme täyttäjänä. Sil- lä kun kerran Kristus, täydellisyysajatus, on joka paikassa, joka luontokappaleessa, jokaisessa atoomissa, kuinka hän ei voisi olla joka ihmisessä. Hän on joka ihmisessä. Niinhän vanha sa- nanlasku sanoo: ”Mitä meitä hyödyttäisi, jos Kristus syntyisi vaikka miljoona kertaa Betlehemissä, kun hän ei synny ihmi- sessä.” Sen kohdan ovat teologit ja kristityt ihmiset unohtaneet, että Kristuksen, Taivaallisen Ihmisen, inhimillisen ihanteen, täytyy syntyä meissä. Se ei ole ainoastaan mikään semmoinen historiallinen tapahtuma, joka kerran esiintyi maan päällä, vaan ikuinen Kristus on syntyvä meissä, ja kukaan meistä ihmisistä ei tule täydelliseksi, ei tule pelastetuksi -jos käytämme sitä sa- naa ― ei tule Isän yhteyteen, ennenkuin Kristus hänessä syntyy.

Eihän kukaan ihminen sentään ole kadotettu; se on Jumalan pilkkaa. Ihminen on henkiseltä puoleltaan ikuinen olento, mut- ta hän ei tule tietoiseksi omasta Jumalan poikuudestaan, Kris- tuksesta, joka hänessä on ja asuu, ennenkuin Kristus hänessä syntyy. Sitten vasta kun tuo maailmankaikkeuden täyttävä Kristus syntyy hänessä, hän tietää olevansa Jumalan Poika ja kulkevansa ikuisia autuuksia, ikuisia kohtaloita kohti. Sentäh- den on tämä kosmillinen, mystillinen Kristus meidän silmis- sämme niin tärkeä. Ja se kosmillinen, mystillinen Kristus ku- vaa todellakin meille Kristus-sanaa ja sen tarkoitusta ja merki- tystä. Kun me ajattelemme Kristusta, emme ajattele ainoastaan historiallista Jeesus Kristusta, vaan iankaikkista Jumalan Poi- kaa, joka aikojen aamusta lähtien on koettanut lähestyä ihmis- kuntaa ja vihdoin pääsi tämän fyysillisen ihmiskunnan keskelle Jeesus Natsarealaisen personassa ja sitten vaan odottaa, pyrkii, työskentelee, että hän pääsisi syntymään jokaisessa ihmisessä vähitellen. Se tapahtuu vähitellen; ihmisessä toisensa jälkeen.

Sitten on meillä tuo sana ”kansallishaltia”, ja silloin te myöskin tiedätte, mitä silläkin sanalla tarkoitetaan. Mutta hy- vähän meidän on muistella, tuoda uudestaan mieleemme, mitä se sana ”kansallishaltia” tarkoittaa. Sehän on muistaakseni joi- takuita vuosikymmeniä vanha sana, ja minä tarkoitin sillä mää- rättyä asiaa.

Nythän tiedämme, että kaikki kansat ovat ihmiskunnassa yhtä, mutta kuitenkin erilaisia toisiinsa nähden. Jokainen kan- sa on erilainen kuin toinen kansa, niinkuin jokainen yksilö on toisenlainen kuin toinen yksilö, niinkuin jokainen perhe on toi- senlainen kuin toinen perhe. Kaikki ovat erilaisia erikseen ja yhtä kuitenkin kokonaisuudessa. Me sanomme, että tämä niin huomattavasti näkyy meille, ja näkyykin meille ― ainakin muu- tamille ― että jokainen, varsinkin elävä olento ainakin, on, niin- kuin sanomme, auran ympäröimä.

Olemme niistä asioista puhuneet tänäkin talvikautena, ja jo- kainen tietää, mitä tuolla auralla tarkoitetaan.  Se, aura, on se

ilmakehä, joka muodostuu jokaisen yksilön ympärille, ihmisen ympärille, hänen haluistaan, tunteistaan, pyrkimyksistään. Ko- ko se sielullinen ilmapiiri, joka häntä ympäröi, on hänen auran- sa ja jokaista ihmistä ympäröi hänen auransa. Olemme kaikki hieman erilaisia ja auramme on erilainen. Aura näkyy silmil- lemme lukemattomina eri värivivahduksina.

Jokainenhan meistä tietää, että hän viihtyy omassa huonees- saan, jos hän on tottunut huoneeseen, ja jos hänellä on ensin oma huone. Ei sitä kaikilla yksilöillä ole. Köyhässä perheessä esimerkiksi äidillä ei ole omaa huonetta, vaan hän muodostaa koko kodin oman auransa täyttämäksi. Mutta jos ihmisellä on oma huone, hän täyttää tuon huoneen omilla ajatuksillaan, tun- teillaan, pyrkimyksillään, sisimmillä sielullisilla todellisuuksil- laan, ja tuo huone on kuin vastaanottavainen, muodostuu sem- moinen ilmapiiri, joka on hänen oman auransa kaltainen ja hän viihtyy siinä. Sentähden hän nimittää kodikseen sitä. Jos hän muuttaa, sinnekin hän laatii kodin itselleen. Ja nyt on tavallis- ta, että ihminen omistaa huonekaluja, ne hän vie mukaansa uu- teen huoneustoonsa, ja ne ovat täyttyneet hänen aurallaan, että ne uudetkin huoneet täyttyvät hänen aurallaan. Siinä hän viih- tyy. Sentähden jokainen tietää, että jos hän menee vieraaseen paikkaan, ei hän tunne olevansa kotonaan. Ei se riipu häijyy- destä tai pahuudesta; päinvastoin, se ihminen, jonka luo hän menee, voi olla erinomaisen hyvä ystävä, joka tahtoo kaikkea hyvää vain hänelle. Mutta kuitenkin on siinä jotain vierasta, sillä ajatukset, tunteet... ovat toisenlaisia. Ne voivat olla pa- rempia kuin hänen, mutta joka tapauksessa ovat erilaisia. Tä- män jokainen tiedämme kokemuksestamme; tiedämme koke- muksesta, että aura on olemassa. Tietysti, jos olemme hyvin kehittyneitä ihmisiä, jotka emme elä enää varsinaisesti omassa personallisessakaan aurassa, on kaikkien kodit yhtä kodikkaita, voimme viihtyä missä vain. Ja ihminen voi sanoa silloin, niin- kuin Vapahtaja sanoi: ”ihmisen pojalla ei ole mihin päänsä kal- listaa; ketuilla on luolansa, ihmisen pojalla ei ole”.    Hän on

niin vapautunut personallisesta aurastaan, että se ei enää mer- kitse mitään. Hän on koditon vaeltaja, niinkuin vanhat india- laiset sanoivat. ― Tämä on toinen seikka; mutta joka on joka- päiväisestä elämästämme tuttu, on se seikka, että aurat ovat olemassa ja että tunnemme niiden olemassaolon jokapäiväises- sä elämässämme.

Nyt ei ole ainoastaan yksilöllä, perheellä ja kodilla oma au- ransa, vaan myöskin kansoilla on oma auransa kullakin, joka maan yläpuolella on kuin suuri valopiiri, kuin jonkunlainen suuri liekki. Siinä on tuhansia erilaisia värejä, mutta kullakin maalla on aurassaan joku väri pohjavärinä, niinkuin yksilöillä ja kodeillakin on. Tällä kansallisella auralla on joku pohjaväri, joka on erilainen kuin toisen kansan pohjaväri. Ja tämä aura ulottuu ulkopuolelle maan rajoja. Mutta kun tulemme toiseen maahan, tulemme toiseen auraan. Siinä on taas sellainen aura sen yläpuolella. Se on erilainen kuin omamme. Sentähden jo- kainen ihminen vieraalla maalla tuntee koti-ikävää. Kun hän on ensi kertaa ulkomailla, hänen on vaikea olla. Hän tuntee sa- nomatonta koti-ikävää. Se on hänen oman maansa aura kun sen tekee. Sentähden jokaisen ihmisen on niin vaikea olla vie- raalla maalla. Toisille se ei ole niin vaikeaa. Toisille kansoille on helpompaa olla missä vain. Englantilaiset esimerkiksi, jot- ka ovat kansoittaneet joka maanpaikkaa, voivat olla kotonaan missä vain. Mutta suomalaiset ovat erikoisen koti-ikävän val- lassa. Kun suomalainen esimerkiksi lähtee Amerikkaan, hä- nestä tuntuu ensin vallan kauhealta. Hän voi itkeä ensimäiset päivät Amerikassa, sitten hän vähitellen tottuu ajattelemaan Amerikan tavalla. Ja kun Amerikan kansa on niin monenlai- sista Europan eri kansoista kokoonpantu, on siinä niin monta vivahdusta, että hän  tottuu paremmin asumaan  Amerikassa, kuin esimerkiksi jos hän muuttaisi Saksaan. Se koti-ikävä on kuitenkin meille käsinkosketettava todellisuus. Se tulee oman maan ja vieraan maan aurasta. Se tuntuu meidän sielullemme ja ruumiillemmekin luihin ja ytimiin saakka. ― Nyt voimme

siis olla vakuutettuja siitä, että tämmöiset kansalliset aurat ovat olemassa.

Jokaisella kansalla on oma auransa. Ja semmoisella kansal- la kuin esimerkiksi Suomen kansa, jossa on kaksi eri heimoa asunut hyvin kauan, suomea puhuva ja ruotsia puhuva heimo, tämmöisessä kansassa on aurassa pieniä vivahduksia, eri vi- vahdus missä on ruotsalainen asutus ja eri vivahdus missä on suomalainen asutus. Mutta kuitenkin se on sama aura. Ruot- salaiset asuvat täällä Suomen maan aurassa ja Suomi on heidän isänmaansa, ei vieras maa. Jos me täällä Suomessa, tässä ko- vin pienessä maassa ja pienessä kansassa, riitelemme kes- kenämme kahden heimon oikeuksista, kenen esimerkiksi pitää olla määrääjänä ja kenen orjan asemassa, osoittaa se, että me olemme vielä kovin kehittymättömiä, jos en sanoisi sivistymät- tömiä. Jos me riitelemme, kadehdimme, olemme pahansuopia, olemme sitä. Historia osoittaa kyllä meille, että ruotsia puhu- vat ihmiset tässä maassamme olivat ja tunsivat itsensä vieraiksi suomalaisten suhteen, että heidän välillään ei vallinnut mikään veljellinen suhde. He olivat joutuneet vieraiksi toisilleen. Koska kieli oli erilaista, oli se luonnollista. Ruotsalaiset olivat joutuneet käskijän asemaan, koska Ruotsinmaa valloitti tämän Suomen silloin kun kristinuskokin tuotiin maahan. Ruotsalai- set asettuivat käskynhaltijoiksi tänne ja vanhat ruotsalaiset tun- sivat itsensä kodikkaammiksi Ruotsin kansan kanssa. Suomen kansa jäi syrjään ja se ainoastaan palveli ja auttoi ruotsalaisia. Ei siis ruotsalaisten tarvitse olla erittäin ylpeitä siitä historiasta, mikä heillä on ollut täällä Suomessa. Mutta yhdestä asiasta he voivat ylpeillä; siitä että he toivat tänne kristinuskon ja länsi- maisen sivistyksen. Vaikka Suomen suomea puhuva kansa ei tullut osalliseksi tästä länsimaisesta sivistyksestä, se syöpyi kuitenkin siihen niin, että suomalainen kansa oli valmis omak- sumaan täydelleen länsimaisen sivistyksen.

Suomen kansa on saanut paljon hyvää sen kautta, että se joutui Ruotsin yhteyteen ja että ruotsalaisia oli täällä.    Mutta

nyt olisi väärin, jos tilanne tulisi semmoiseksi, että ruotsalaiset ja suomalaiset riitelisivät täällä jonkunlaisesta yliotteesta. Se on ohi se aika. Me ymmärrämme jo täällä, että kullakin olkoon oma oikeutensa; ruotsalaisilla olkoon täysi oikeus kehittää omaa sivistystään ja taas suomenkielisillä. Kuitenkaan ei saa olla mikään tunne näiden eri heimojen välillä, että ne kuuluisi- vat eri valtakuntiin. He, ruotsalaiset, kuuluvat Suomen kan- saan ja ovat Suomen kansan aurassa. Minä tiedän äärettömän hyvin tämän, koska itse olen syntynyt ruotsinkielisenä ja tun- nen niitä asioita. Se on niin yksinkertainen asia ja helppo rat- kaista sillä yksinkertaisella tavalla kuin ratkaisin sen. Koetin oppia suomenkieltä niin hyvin kuin mahdollista ― puutteellista se on ― ja koetin tehdä työtä suomenkielellä. Se oli minusta kovin yksinkertainen asia ratkaista omassa yksilössään noiden kahden heimon vaikeudet. Silloin sitä kuitenkin ymmärtää, et- tä olemme yhtä kansaa ja sama aura on meidän yllämme. Jos on pieniä vivahduksia ― niinkuin mainitsin ― ei se merkitse sen enempää kuin yksilöillä on eri vivahduksia. Jos otamme jon- kun ruotsalaisen ja ruotsinmaalaisen tänne vierekkäin: ruotsin- maalainen on viritetty oman Odininsa, oman kansallishaltiansa mukaan ja meidän ruotsalainen on viritetty Suomen kansal- lishaltian mukaan, sillä Suomen kansan aura ympäröi ja asuu jokaisessa ruotsinkielisessäkin yksilössä tässä maassa. Sentäh- den me olemme veljiä ja ystäviä. Ja sehän on hassua, että em- me rakasta toisiamme, pidä ystävinä toisiamme. Tunnustaa täytyy, että jokaisen, vaikka on ruotsalainen, pitäisi oppia suo- mea, sillä suurin osa kansasta puhuu suomea vain. Voimme odottaa niinsanotuilta yläluokilta ainakin ja sivistyneiltä, että he osaisivat molempia kieliä. Silloin he itse tuntisivat kuulu- vansa Suomen kansaan. Kyllä he sen tuntevat, mutta tuntevat surukseen. Sen tuntee heti, jos lähtee Ruotsiin. Minäkin, kun kerran ensi kerran nuoruudessani menin Tukholmaan, aivan kuin hengähdin syvään: mutta tämähän on ihmeellistä, kaikki puhuvat ruotsia, hyvää, kaunista, sointuvaa ruotsia!   Minähän

asuin paljon siellä Ruotsissa, joka vuosi, ja kuta enemmän pe- rehdyin kaikkiin oloihin siellä, sitä selvemmin ja syvemmin myöskin tunsin, että Suomi on minun maani ― vaikken osannut oikein suomeakaan vielä ― Suomi on minun maani ja Suomen kansa minun kansani; sen takia tahdon elää. Sanoin ystävälleni kerran: voitko sinä ymmärtää, että tässä minä istun sinun hie- nossa budoaarissasi ja minulla on hullu ja mieletön halu päästä Suomen metsään ja vetää sisääni sitä metsän hajua ja langeta polvilleni ja suudella maata? ― Hän nauroi ja sanoi: ”ymmärrän kyllä”. ― Semmoinen tunne on meillä suomalaisilla enemmän kuin muilla. Me olemme niin pieni ja kuoreen vetäytynyt kan- sa. Sentähden meillä on vaikeampaa vielä tulla toimeen suu- ressa maailmassa. ― Ainakin meidän, totuudenetsijäin, jotka ajattelemme itseämme teosofeiksi ja ruusuristiläisiksi j.n.e., meidän pitäisi olla aivan selvillä siitä, että ei ole mitään eroa olemassa kahden heimon välillä, jotka meillä ovat. Ottakaam- me oppia ainoastaan toisistamme; ruotsalaiset myös suomalai- sista ja suomalaiset ruotsalaisista. Molemmin puolin meidän pitää hyötyä toisistamme. Ei katsoa karsain silmin ja epäillä, vaan rakastaa.

Mutta tämä kansallisaura ei ole vielä ollenkaan ratkaissut sen nimen arvoitusta, jota on käytetty ― kansallishaltia. Sillä mitä kansallishaltia on? Kansallishaltia ― siitähän runoilijat ovat kyllä puhuneet. Topelius on siitä kyllä puhunut, vaikka hän ― kun oli ruotsalainen ― ei käytä nimeä ”kansallishaltia”. Mutta hän sanoo: ”enkeli”. Suomen enkelistä hän puhuu. Ja vanhassa Sanskritinkielessä käytetään nimitystä deeva ― loista- va olento, Jumala. Siitähän tulee latinankielessä Deus, krei- kankielessä Theos, ranskaksi Dieu, italiaksi Dio j.n.e. Kaikissa noissa latinalaisissa kielissä on tuo sanskritinkielinen sana ”deeva”, joka merkitsee loistava olento, Jumala. ”Jumala” ei merkityksessä ääretön jumaluus, vaan jumalallinen olento. Nyt vanhoissa kielissä vanhat kansat, niinkuin tiedätte,  puhuvat juuri näistä kansojen enkeleistä, deevoista. Ja kun siis puhum-

me Suomen kansallishaltiasta, tarkoitamme juuri tämmöistä enkeliolentoa, deevaolentoa, joka palvelijajoukkoineen suoje- lee ja ohjaa tätä kansaa. Suomen deevaolento, Suomen kansal- lishaltia, on siis eräs enkeliolento, hyvin korkealle kehittynyt jumalallinen olento, joka siellä näkymättömässä maailmassa suurine apujoukkoineen todellakin valvoo Suomen kansan kohtaloita ja tahtoo viedä Suomen kansaa eteenpäin. Sentäh- den kun me katselemme tätä Suomen auraa, Suomen maan ja Suomen kansan auraa, niin me näemme silloin myöskin tuon äärettömän joukon näkymättömiä olentoja. Sillä ensiksikin on tässä Suomen kansan aurassa kaikki vainajat. Kaikki suoma- laiset ja ruotsinkieltä puhuvat suomalaiset ovat kaikki vainaji- na siinä Suomen kansan aurassa, ja ne ovat kuin tässä alhaalla pyramiidissa. Kun nousemme ylöspäin, on kirkkaampia ja kirkkaampia olentoja — paljon luonnonhenkiä ja haltioita, ai- van niinkuin Suomen kansan perintötiedoissa kerrotaan, että luonto on aivan täynnä haltioita. Vanhat suomalaiset uskoivat, että metsässä, ilmassa, tulessa ja hyvin monessa puussa, ja sit- ten taloissa, kaikkialla, oli haltioita, luonnonhenkiä, ihmeellisiä pieniä keijukaismaisia ja suurempia tontun tapaisia, ja saman- laisia vellamonneitosia vedessä, ilmattaria ilmassa... Kaiken- moisia tuommoisia olentoja on Suomen kansan aura täynnään. Niitä näkee, kun sisäisellä silmällä saa katsoa tuohon auraan. Mutta sitten kun noustaan ylemmäksi, ja on kirkkaampia olen- toja aina vaan, on kaikkien johdossa eriskummallinen loistava olento. Minä esimerkiksi olen nähnyt hänet nuorukaisena, mutta eräs ystäväni, joka oli myöskin tilaisuudessa näkemään, hän näki hänet, joka on kaiken johdossa — kruunatun olen- non — nuorena naisena. Ja kun hän kuvaili sitä, sanoi hän, että sillä oli nuoren naisen yläruumis ja kauniit ihanat muinais- suomalaiset kasvot, ja sitten se oli siniseen vaippaan puettu ja se laskeutui alaspäin leviten. Ja hän huomasi, että siihen vaip- paan mahtui Suomen kansa ja ulkopuoleltakin muut Suomen heimot mahtuivat siihen vaippaan. Äärettömän kaunis nainen

se oli. Ja tiedän, että joku on voinut nähdä hänet vanhana uk- kona. Tämä riippuu niinkuin sanomme personallisesta ekvat- sionista, omista silmälaseista. Mutta voimme kyllä huomata, kun vapaudumme personallisista silmälaseista, joiden lävitse ensi kerran näkee, että itse asiassa se olento, joka silloin on Suomen kansallishaltiana, voi ottaa kulloinkin erilaisen muo- don päälleen. Se voi näyttäytyä naisena, nuorukaisena, miehe- nä, ukkona... Se aivan riippuu hänestä itsestään, tilanteesta ja sitten niistä, jotka näkevät. Minä luulisin, että se riippuu etu- päässä myöskin hänen omasta tahdostaan, millä tavalla hän tahtoo näyttäytyä niille, jotka hänet näkevät.

Se oli minulle muutama kymmenen vuotta sitten, kun tulin tietoiseksi tämmöisestä, hyvin suuri heräymys, hyvin ihmeel- listä. Olin Topeliuksen kirjasta oppinut ajattelemaan Suomen enkelistä, mutta en voinut muodostaa itselleni kuitenkaan oi- keata mielikuvaa siitä, että se oli minullekin suuri heräymys, kun näin kuinka asia oli. Ja kun tulin selvyyteen siitä, että Suomen kansaa on johtamassa tuommoinen näkymätön enke- liolento, minun teki suuresti mieleni tutkia tuota asiaa ja päästä selvyyteen siitä, mikä tuo enkeli sitten on, ja onko se semmoi- nen enkeli, joka on noin nyt toisesta järjestöstä, enkelijärjestös- tä, lähtenyt tänne johtamaan tätä kansaa. Minua hämmästytti se seikka, että olin näkevinäni, että kansallishaltia oli kuin suo- malaisuuden ihanne, edusti kaikkea, mikä on suomalaisuudessa parasta, ja hän ajatteli ja tunsi koko ajan semmoista suomalai- suuden ihanteesta tai Suomen kansan sisäisestä  tehtävästä. Hän täytti tämän auramme yhtämittaa omilla ajatuksillaan; se ei ollut siis ainoastaan tulos meidän ajatuksistamme. Eikä edes tämä aura meidän kansamme yläpuolella ole tulos meidän jo- kapäiväisistä ajatuksistamme ja tunteistamme, vaan on paljon enemmän. Siinä on elävät olennot takana, hän ja suuri joukko muita, ja ne yhtämittaa ajattelevat jotain suomalaista, kuin in- spiroivat tätä auraa, täyttävät sen äärettömän voimakkailla aja- tuksilla ja tunteilla, että meidän auramme on tulos sekä siitä in-

spiratsionista, että meidän kuolleitten yksilöiden ajatuksista ja tunteista. Sentähden minulle selveni noin heti, että kansal- lishaltiamme on niinkuin ensimäinen suomalaisista, kaikista suomalaisin, ei missään ahdasmielisessä merkityksessä, mutta kaikista inhimillisin, juuri suomalaisin ihminen. Vaikea löytää sanaa sille, mitä tarkoitan, mutta te voitte ymmärtää.

Ja kun noin kaksikymmentä vuotta sitten rupesin tutkimaan tuota, koetin päästä selville vähän hänen mysteriostaan, silloin minulle selvisi, että hänen nimensä on Väinämöinen. Ei aino- astaan tuommoisessa vertauskuvallisessa merkityksessä, vaan siinä merkityksessä, että hän oli ollut ihminen ja johti meidän kansaamme kaukaisia aikoja sitten. Hän on esiintynyt tietäjä- nä, sankarina, laulajana, viisaana..., josta muinaiseen aikaan kerrotaan Väinämöisen nimellä. Hän, kaikista viisain suoma- lainen, joka oli elänyt maan päällä, oli Suomen kansan näky- mätön johtaja, sen kuningas. Ja se havainto täytti minut sano- mattomalla riemulla. Ja sitten minä olin näkevinäni, kuinka se oli käynyt, kuinka hän itse asiassa oli ollut semmoinen yksilö, joka oli syvästi suomalainen, tuhansia vuosia sitten Suomen heimoon jo kuuluvana, kun Suomen heimo  ei  ajatellutkaan asua näillä mailla ― Etelä-Europassa jossain ― silloin tämä Väi- nämöinen, tämä yksilö, individi, oli asunut ihmisenä suoma- laisten kesken, ja hän oli merkillinen siinä suhteessa, että hä- nellä oli niin ylpeä ja rakastava sydän. Hän rakasti omaa hei- moaan. Hän ajatteli aina toisiakin, ei itseään niinkuin on taval- lista ihmisten kesken. Hän oli kuin ensimäinen suomalainen, jossa heräsi ajatus: eikö tästäkin meidän heimostamme voisi kehittyä jotakin suurta ja kaunista. Ja hän kulki sitten tietysti sitä kaitaa tietä, joka vei hänet mysteriosta mysterioon sisäises- sä maailmassa. Mutta sitten kun hän oli ― niinkuin sanallisesti sanomme ― ottanut useampia vihkimyksiä, alkoi hänelle selvi- tä, että häntä ei tyydytä se, että hän saa syntyä uudestaan ja uu- destaan oman heimonsa keskuudessa ja sitä johdattaa, vaan hä- nessä heräsi semmoinen ajatus, että hän tahtoo aina johtaa sitä heimoaan ja pitää sitä sylissään ja viitata tietä ja viedä sitä eteenpäin. Hän tahtoo aina sitä tehdä.

Hän ajatteli, etsi, toivoi ja mietiskeli, millä tavalla se oli ta- pahtuva. Sitten hän sai kuulla eräässä mysteriossa, että on semmoinen mahdollisuus, että ihminen voi tulla enkeliksi, voi mennä enkelijärjestöön ja voi tulla pääenkelinä oman kansansa näkymättömäksi johtajaksi. Ja Väinämöiselle selvisi se, että ”siksi tahdon minä tulla. Näkymättömissä tahdon olla, mutta tahdon rakastaa kansaani ja viedä sitä eteenpäin.” Ja kun se oi- kein selvisi hänelle nuoruusvuosinaan eräässä inkaraatsionissa pitkiä aikoja ennen Kristusta, silloin hän tiesi tai sai tietää mes- tariltaan, että hänen pitää nyt hakea kaksitoista ystävää itsel- leen, kaksitoista opetuslasta itselleen. Ei ainoastaan opetuslas- ta, vaan ystävää, jotka olivat valmiit uhraamaan itsensä Suo- men kansan tulevaisuuden puolesta ja hänen puolestaan. Hei- dän piti yhtyä siihen ajatukseen, että hän tulkoon johtajaksi. Ja sitten hänellä oli jo ystäviä ennestään ja oli niin järjestetty, että ne kaikki syntyivät juuri suomalaiseen heimoon yhden inkar- natsionin aikana ennen Kristusta. Hän sai ne ikäänkuin ympä- rilleen nuo kaksitoista ystävää ja yhdessä he sitten kehittelivät ja innostuivat tuosta aatteesta, että ”tahdomme uhrata itsemme Suomen heimon hyväksi ja koota kansan Suomen heimosta, jo- ka voi saada jotain aikaan. Tahdomme rakastaa tätä kansaa ja viedä sitä eteenpäin.” ― Tämä oli ennen Kristusta.

Ja sitten heidän työnsä kärjistyi siihen, että he siellä Euro- passa eräässä metsässä yöllä säännöllisesti pitivät kokouksiaan. Ja he kaikki istuivat ympyrässä ja Väinämöinen keskellä ja nuo kaksitoista lauloivat loitsuja ja mantroja. He lauloivat loitsuja, jotka vaikuttivat Väinämöisen ruumiiseen. Heidän kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet Väinämöisen ruumiiseen.  Hän taas tajunnassaan kohosi ulos, ylös ruumiistaan ja heidän laula- essaan hän sitten nousi korkeimpaan taivaaseen tajunnassaan. Ja tämä uudistui yhtämittaa joka viikko ja kuukausi monen vuoden aikana.      Ja lopulta Väinämöinen sitten noustessaan

tuonne ylös saavutti semmoisen mestarivihkimyksen, joka ava- si hänelle tien myöskin enkelimaailmaan, ja nuo toiset, hänen ystävänsä vain iloitsivat siitä, että heistä nyt yksi oli saavutta- nut semmoisen korkeuden. Ja Väinämöinen syntyi sitten ker- ran vielä ja johdatti kansansa pois juuri tänne Pohjolaan meren poikki, Itämeren poikki ― ei Venäjän kautta ― nykyiseen Suo- meen. Hän oli siis täällä, kun suomalaiset muuttivat tänne, mutta sitten hän muutti pois. Ja hän muutti juuri taivaaseen. Hänestä tuli pääenkeli, joka johtaa Suomen kansaa.

Ja mitä tuli noista kahdestatoista, jotka olivat auttajia hänel- le ja joita ilman hän ei olisi voinut kohota Suomen kansal- lishaltiaksi? He jäivät hänen auttajikseen. Mutta kun he eivät kaikki siirtyneet enkelijärjestöön, he jäivät ihmisiksi ja syntyi- vät silloin tällöin maailmaan, myöskin muuanne kuin Suo- meen. Mutta he myöskin näkymättömässä maailmassa olivat aina Väinämöisen ympärillä ja palvelivat häntä. Kaksitoista on hänellä ystävää, jotka ovat kuin pääauttajia, kaksitoista kuin ri- taria ja Väinämöinen on kuin kuningas vertauskuvallisesti. He ovat hänen auttajiaan, eli hän sitten missä tahansa täällä maan päällä. Ja en malta olla mainitsematta, että yksi niistä auttajista on juuri se yksilö, joka ilmestyi täällä meillä viime vuosisadal- la ― Elias Lönnrotin nimellä. Hänellä oli suuri tehtävä, koska hän oli niin lähellä Väinämöistä, sillä tämä Kalevala on pyhä kirja. Ei Lönnrot ole pannut sinne mitä vaan. Hän ei ollut kyl- läkään tietoinen, mikä on hänen asemansa Väinämöisen suh- teen ja mikä Väinämöinen oli. Se olisi raskauttanut häntä lii- aksi. Mutta kuitenkin hän oli päivätajunnassaan niin tietoinen, että hän osasi laatia Kalevalan. Ei kukaan muu olisi voinut sii- hen kyetä. Ne voivat kyllä pyyhkiä jonkun sanan pois ja lisätä jotain j.n.e., mutta ei kukaan olisi osannut sitä rakentaa. Joku runoilija olisi pannut siihen omiaan, ja taas tiedemies olisi teh- nyt sen niin kuivaksi. Mutta kun Lönnrot laati sen, on se kuin muistopatsas meille. Ja meidän on ymmärrettävä, että Väinä- möinen on inspiroimassa aina takana kaikkia maalareita, runoi- 

lijoita, säveltäjiä, ketä tahansa, jotka tahtovat olla vastaanotta- vaisia Suomen kansan sisimmille pyrkimyksille. Hän on inspi- roimassa niitä kaikkia ja hän pitää silmällä niitä joitakin myös. Niitä on ollut kyllä aina joskus. Tiedän esimerkiksi kyllä, että Eino Leino oli hyvin lähellä Väinämöistä ja hänen inspirat- sioninsa alainen. Samoin oli Topelius, Runeberg, Snellman ja kaikki suuret miehemme ― samalla tavalla Sibelius. He ovat kaikki olleet Väinämöisen välittömän inspiratsionin alaisia, ja vielä ne, jotka elävät toisessa maailmassa.

VÄINÄMÖINEN JA KRISTUS

Esitelmä 12.3.1933

 Kristus ja kansallishaltia -esitelmässä viime sunnuntaina koetin esittää, kuinka meidän Suomen kansallishaltiamme, jota olen nimittänyt ja jota hyvällä syyllä voidaan nimittää Väinämöi- seksi, kuinka hän oli alkuaan yksi Suomen heimon yksilöistä, joka aivan erikoisesti tahtoi rakastaa ja auttaa tätä heimoa ja kuinka hän sitten erinäisten pyrkimysten ja ponnistelujen avul- la tuli nostetuksi enkelijärjestöön ja kuinka hän sitten sai tehtä- väkseen varjella ja johtaa tätä Suomen kansaa semmoisena eri- koisena Suomen heimon edustajana. Tähän Suomen kansaan, tähän Väinämöisen johtamaan valtakuntaan, jos niin sanoisim- me, epäilemättä myöskin kuului joitakin muitakin kuin ainoas- taan meidän Suomen maan kansamme. Tulimme viime sun- nuntaina esitelmässäni kohtaan, jossa sanoin, että nyt tahdon kertoa eräästä huomattavasta asianhaarasta, ja se jäi nyt sitten tämänpäiväiseksi aiheeksi. Olen tätä esitelmää nimittänyt ni- mellä Väinämöinen ja Kristus, koska nyt juuri näemme, kuinka Väinämöinen tuli itseasiassa lähelle Kristusta.

Tahdon sitten myöhemmin tässä esitelmässäni kertoa, miten se tapahtui, mutta nyt ensiksi tahdon vain todeta, että kesinä 1917, 1918 ja 1919 minulle aivan erikoisella tavalla selvisi asia, josta en ollut niin selvillä ennen, että Väinämöinen Suo- men kansallishaltiana oli antanut itsensä Kristuksen palveluk- seen. Hän oli siis tullut, jos niin tahdomme sanoa, kristityksi. Ei kristityksi missään jokapäiväisessä, dogmaattisessa merki- tyksessä, vaan kristityksi siinä merkityksessä, että hän tahtoi seurata Kristusta, tahtoi seurata Jeesus Kristusta sillä tavalla kuin Jeesus Kristus itse täällä eläessään maanpäällä oli neuvo- nut ihmisiä häntä seuraamaan. Jeesushan aina sanoi, että se ei ole mitään, jos huutaa häntä Herraksi ja Mestariksi, emmekä kuitenkaan tee, mitä hän käskee. Ainoastaan semmoinen ihmi-

nen on todella hänen seuraajansa ja todella hänen ystävänsä, joka tekee, mitä hän on käskenyt, joka ennen kaikkea tietää, mitä hän on käskenyt, sillä kuinka me voisimme tehdä ja elää Jeesus Kristuksen käskyjen mukaan, jollemme tiedä, mitkä ne käskyt ovat. Kristikunta ei sitä tiedä, yleensä ja yleisesti katso- en. Poikkeustapauksia on tietysti aina. Saattaa olla joku kirk- ko ja seurakunta tässä kristikunnassa, joka tietää, mitä Jeesus Kristus on opettanut. Mutta yleisesti katsoen voimme sanoa, että kristikunta on sangen tietämätön Jeesuksen opetuksista.

Minun täytyy tässä omasta kokemuksestani mainita esi- merkki, joka selvästi todistaa tämän. Me tiedämme nyt, me, jotka olemme tutustuneet evankeliumeihin, me tiedämme, että Jeesuksen ensimmäinen käsky vuorisaarnassa on: ”Älä vihastu, älä suutu”. Kun minä olin lapsi, olin erikoisen altis suuttumuk- selle. Minulla oli arvatenkin erikoisen tulinen veri, etelämaa- lainen veri, joka ei sietänyt mitään vastahakoista, ei mitään vääryyttä. Kun näin vääryyttä tehtävän itselleni tai toiselle, niin julmistuin ja suutuin. Kukaan ei milloinkaan minulle mi- tään sanonut. Ei koulussa opetettu, että suuttuminen olisi mil- lään tavalla kielletty. Sitä saatettiin pitää rumana, se ei ollut erikoisen kaunista, ei oikein hienoa, mutta ei kukaan tiennyt, että suuttuminen olisi mitään ihmiselle erikoisesti väärää tai semmoista, jota hän ei saisi tehdä. Hän ei saa suuttua ja vihas- tua, jos hän tahtoo olla ihminen. Sitä ei kukaan tiennyt ja ei kukaan siis voinut sitä minulle opettaa. Päinvastoin näin, kuin- ka ihmiset ympärilläni, puhumattakaan lapsista, loukkaantuivat ja suuttuivat ja kiivastuivat. Se oli niin tavallista silloin, niin- kuin se on epäilemättä aina ollut ja on vieläkin. Ei kukaan pannut siihen mitään erikoista merkitystä ja huomiota. En mi- näkään tietysti lapsena liioin ymmärtänyt mitään. Ei minulla ollut elossa äitiä, joka olisi siinä suhteessa epäilemättä voinut ohjata ja auttaa asioita. Minä olin  siis  kauhea  suuttumaan. Olin sitten neljätoista vuotias, kun kerran taas kauheasti suu- tuin, ja merkillistä oli, että silloin jo panin merkille ― luultavas- 

ti moni ihminen on voinut huomata sen ― että itse tahdoin noin, että minun nyt pitää suuttua. Nyt on vääryys tapahtunut, ja nyt sitä täytyy suuttua. Oli kuin olisin veivannut jotain itsessäni ja päästänyt jotain auki, niin se pani koko olemukseni väreile- mään ja aaltoilemaan. Ei ollut mikään konsti suuttua. Silloin siis olin neljätoista vuotta.

Yhtäkkiä kuulin äänen. Ei se ollut kukaan tässä ulkonaises- sa maailmassa, vaikkakin se ääni kuului aivan korvani juures- sa. Kuulin hyvin lempeän, mutta samalla mahtavan ja käs- kevän äänen: ”Mitä varten sinä suutut? Ei sinun tarvitse kos- kaan suuttua. Vihastuminen on aivan turhaa. Siitä eivät asiat parane. Et sillä maailmaa paranna, etkä itseäsi.” ― Nuo sanat toivat silloin sieluuni merkillisen riemun ja rauhan tunteen, ja minä näin siinä silmänräpäyksessä, että turha on suuttua. Ei ole mitään merkitystä sillä, että suuttuu. On ihmiselle luonnol- lisempaa ja parempi, että hän säilyttää tyyneytensä. Se oli niin suggestiivinen tuo ääni, sen vaikutus oli niin suuri, että minun täytyy sanoa, että ei olisi tullut kysymykseen seuraavan kym- menen vuoden aikana, että minä ikinä olisin suuttunut. Vaikka ennen olin aivan suuttumuksen vallassa, niin nyt osasin täydel- lisesti hillitä itseäni, niin etten millään tavalla sydämessäni suuttunut, enkä ulkonaisesti, vaan aivan osasin hillitä itseäni, ja se johtui vain siitä, että tunsin heti niin suurta riemua, kun se ihmeellinen ääni oli  sanonut minulle,  ettei  tarvitse koskaan suuttua.

Sitten vasta noin neljä vuotta myöhemmin sain tietää, että se oli Jeesuksen käsky. Minä olin jo ylioppilas, kun sain sen tie- tää. Ei kukaan ollut minulle sitä ennen sanonut. Minä elin kristikunnassa, kävin lapsena kirkossa, kuuntelin hyvin har- taasti, ja olin yhteen aikaan hyvin uskonnollinen. Ei kukaan osannut sitä sanoa, että Jeesus oli kieltänyt meitä vihastumasta. Eihän hän ole tarkoittanut sillä mitään leikkiä. Minä käännyin aivan kuin hengessäni kokonaan pois tästä kristikunnasta. Mi- nusta se oli niin ääretöntä humbuugia, niin ihmeellistä petosta, 

että kristikunta ja kaikki sen kirkot nimittivät itseään kristilli- siksi ja ihmiset kutsuivat itseään kristityiksi, ja eivät kuiten- kaan tienneet, mitä Jeesus oli opettanut. Koulussa saimme päinvastoin kuulla jostain aivan erikoisesta vihasta ja vihastu- misesta, joka suorastaan oli oikeutettua, se oli teologinen viha. Viha on vielä paljon enemmän kuin suuttumus. Täytyy vihata, sanottiin koulussa, ihan jumaluusopillisella tavalla vihata. Täytyy vihata niitä, jotka tahtovat esittää väärää oppia. Minä huomasin, että Jeesus olisi siis ensimmäinen, jota tämä teologi- nen viha olisi kohdannut. Jos kirkon kaikki ruhtinaat ja papit pysyvät omissa dogmeissaan, niin silloinhan heidän täytyy vi- hata Jeesusta, joka on opettanut päinvastaisia asioita kuin mitä he opettavat. Sentähden tämä oli minulle hirmuinen heräymys ja yllätys.

Väinämöinen oli tullut todellisella tavalla kristityksi. Hän tahtoi seurata Jeesusta. Hän tahtoi siis vaikuttaa kansaansa niinkuin Kristuksen apostoli, hän tahtoi inspiroida kansansa kulkemaan Kristuksen jäljissä. Ja ero on hyvin suuri. Se oli todella suuri heräymys Väinämöiselle, kun hän ymmärsi, mitä Jeesus Kristus oli opettanut. Hän oli aivan kasvanut ennen mo- nen, monen inkarnatsionin aikana ihmisenä siihen käsitykseen, että miehinen tunnusmerkki on uljuus ja rohkeus ja voiman käyttö. Sentähden hän esimerkiksi osasi käyttää miekkaa vi- hollista vastaan. Hän oli aivan eläytynyt siihen maailmankat- somukseen, että kansat ovat toistensa kanssa vihamiehiä, taik- ka saattavat olla, taikka ovat kuin olojen pakosta. Kansat eivät kaikki tahdo mahtua tänne maan päälle, ja sentähden ne val- loittavat toistensa maita ja sortavat toisiaan. Väinämöinen oli siis tottunut ajattelemaan, että miehen korkein kunto oli juuri tämä miekan oikea käyttö kansan ja kaiken oikean ja hyvän puolesta. Kaikki ne, jotka eivät tahtoneet antaa minun kansani elää rauhassa, levitä niinkuin se tahtoi, kaikki ne semmoiset olivat vihollisia, ja heitä vastaan piti siis taistella, heidät piti voittaa. 

Niin oli Väinämöisen maailmankatsomus aina ollut, ja kun Väinämöinen sitten sai oppia tuntemaan Kristuksen opin, kun Väinämöinen istui Kristuksen jalkojen juuressa, niinkuin voi- simme sanoa, niin silloin hän näki muistissaan noin, että kun hän aikaisemmin tutki ruhtinasmysterioita eräässä inkarnat- sionissa ennen Kristusta kyllä, mutta vähän ennen Kristusta, niin hän kyllä kuuli puhuttavan suuresta Buddhasta, itämaiden suuresta Buddhasta, ja oikeastaan nekin mysteriot, joissa hän oli oppilaana, olivat buddhalaisia hengeltään. Niissä opetettiin, niinkuin Buddha oli opettanut, että viha ei koskaan lopu vihal- la, vaan ainoastaan rakkaudella. Silloin oli Väinämöinen, taik- ka se yksilö, jota olemme nimittäneet Väinämöiseksi, tuntenut sisässään merkillistä vastakaikua. Hän ajatteli: ”Tämäpä on merkillistä. Minä en ole uskonutkaan miekan voimaan niin paljon kuin sanan ja tiedon voimaan.” Hän tunsi sisässään sil- loin, että hänen sydämessään oli jotakin, joka kammoi väkival- taa ja miekkaa ja joka rakasti taas sitä valtaa, jonka ihminen saavuttaa, kun hän voittaa itsensä. Hän saavuttaa silloin valtaa, mutta aivan väkivallatonta valtaa sanoissaan, teoissaan ja esiin- tymisessään, semmoista valtaa, joka ei turvaudu aseihin. Väi- nämöinen oli tämän ymmärtänyt silloin noita ruhtinasmysteri- oita tutkiessaan, ja hän oli ollut iloinen siitä. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt vielä sitä koko laajuudessaan, semmoisen katsan- tokannan merkitystä. Väinämöinen ei osannut silloin nähdä ja ymmärtää, että sillä Buddhan opilla olisi mikään suurempi kantavuus, että se olisi ollut käänteentekevä ihmiskunnan his- toriassa.

Kuten tiedämme, niin se olikin juuri valmistavaa työtä. Buddha valmisti tietä Kristukselle. Nyt voi tuntua noin mel- kein ihmeelliseltä, että Buddha itse asiassa selvemmin opetti, että ei pidä käyttää aseita esimerkiksi. Buddhan oppi oli sel- vempi sota-asioissa. Alussa ei Buddha ottanut ollenkaan soti- laita vastaan opetuslapsipiiriinsä. Ei kukaan saanut tulla budd- halaiseksi, joka oli sotilas. Sitten Buddha muuttui ja ymmärsi, 

että ihminen on eroitettava ammatista. Hän otti sitten myö- hemmin sotamiehiäkin vastaan opetuslapsikseen.  Buddha opetti siis erikoisen tarkasti väkivaltaa vastaan. Taas kun ajat- telemme Kristusta, niin moni sanoo, että eihän Jeesus Kristus aivan selvästi opettanut, että ei saa sotia. Päinvastoin on koko kristikunta sotinut niin kauheasti. Ei koskaan ole missään niin sodittu kuin kristikunnassa, ja niin suurella innolla ja innostuk- sella. Eihän Jeesus Kristus opettanut sotaa vastaan. Tämä on- kin sangen merkillinen kohta, että Kristuksen edeltäjä ja tien- raivaaja, Buddha, oli tätä erikoisesti painostanut. Mutta kui- tenkin on myös Jeesus Kristus sen selvästi opettanut, kun tu- tustuu hänen oppeihinsa, käskyihinsä, kun tutustuu hänen hen- keensä.

Kristus oli käänteentekevä tapahtuma ihmiskunnan histori- assa. Kristus oli jumalallinen inkarnatsioni. Kristus muutti maailman kulun. Hän muutti historian, ja sentähden hänen te- konsa, hänen elämänsä, hänen esiintymisensä ja olemisensa oli vielä suurempi, merkillisempi kuin hänen sanansa, toisin sano- en emme pääse aivan selville hänen opeistaan ja sanoistaan, jollemme pääse yhteyteen hänen pyhän henkensä kanssa. Hän oli itse niin suuri Okkultinen todellisuus, että hän muutti maail- man. Sentähden meidän täytyy tulla hänen henkensä yhteyteen oikein ymmärtääksemme, tajutaksemme, että Jeesus Kristuskin opetti samaa kuin Buddha ja samalla vielä enemmän. Sillä Jeesus Kristus opetti ja näytti, että Buddhan opetukset valmis- tivat sitä suurta muutosta näkymättömissä, jonka Kristus sai aikaan, näkymättömässä ensin ja sitten vähitellen tässä näky- väisessä maailmassa. Tämän Väinämöinen ymmärsi.

Väinämöinen näki juuri tämän, sillä tämä asia on kyllä sel- vempi ymmärtää näkymättömässä maailmassa, kun kerran on siinä kotonaan, kun ei ole personallisen ihmistajunnan rajoitta- ma. Jos joku meistä hyppäisi näkymättömään maailmaan ja säilyttäisi tämän personallisen tajuntansa eikä se olisi okkulti- sesti kyllin kehittynyt, niin me emme mitään siellä sen erikoi- 

semmin näkisi emmekä ymmärtäisi. Me emme voisi ymmär- tää elämän hengestä sen syvällisemmin personallisella tajun- nallamme kuin täälläkään. Päinvastoin, jos siellä joutuisimme yhteyteen elämän suuremman todellisuuden kanssa, niin me saisimme aivan kuin jonkunlaisen sielullisen halvauksen, me melkein kuolisimme sielullisesti. Niinhän on sanottukin, niin- kuin muistatte, ”nähdä Jumala ja kuolla”. Jos ei nimittäin osaa Jumalaa nähdä, nähdä totuus yhtäkkiä, se kyllä silloin tappaa meidät, jos emme ole tässä tajunnassamme ja personallisuudes- samme valmistaneet itseämme. Sentähden ei meille olisi mi- tään hyötyä siitä, jos meidät äkkiä temmattaisiin näkymättö- mään maailmaan näkemään, miten asiat ovat, jollemme ole it- seämme valmistaneet. Sentähden meidän elämämme kuole- man jälkeen ei koskaan mene pitkää matkaa personallisuuden ulkopuolelle. Silloin kun se alkaa mennä taivaissa suurella voimalla, niin personallisuus kuolee.

Nyt Väinämöinen tietysti oli semmoinen henkilö, semmoi- nen olento, joka oli aivan personallisuudesta luopunut. Hän ei ollut mikään inhimillinen personallisuus. Hän oli kyllä ollut inhimillinen yksilö. Hän ainoastaan riemuitsi ja ymmärsi enemmän, kun hän pääsi suurempien totuuksien  yhteyteen. Hän saattoi nähdä selvästi, että ihmiskunnan historia on käynyt jonkun ahtaan portin lävitse Jeesus Kristuksen ilmestymisen kautta ja nyt me kuljemme hitaasti mutta varmasti kohti suu- rempaa tulevaisuutta. Sentähden Väinämöinen on, niinkuin sanottu, pitänyt Kristusta silmiensä edessä, Kristus-ihannetta ja sitä tulevaisuutta, jota hän toivoo Suomen kansalle ja Suomen heimolle. Siihen sisältyy silloin niin tärkeänä kohtana juuri tuo oppi, jos niin voisin sanoa, väkivallasta luopumisesta, siis so- dan voittamisesta kulttuurin avulla.

Nyt voimme kysyä, niinkuin minäkin kysyin, millä tavalla Väinämöinen joutui kosketuksiin näiden asioiden kanssa. Mei- dän ei pidä ajatella, että näkymättömässä maailmassa olisi pal- jon helpompi kuin tässä näkyväisessä ottaa kaikesta selvää ja 

joutua jos minkälaisten asioiden kanssa yhteyteen. Päinvas- toin, näkymättömässä maailmassa se on vaikeampaa. Täällä me voimme esimerkiksi matkustaa toiseen maahan ja tutustua sen sivistykseen. Me voimme täällä oppia eri kieliä ja lukea erilaista kirjallisuutta. Me voimme täällä ensin kuulla jostain vihitystä ja lähteä sitten hänen opetuksiaan kuulemaan ja me voimme silloin myöskin torjua kaikkea ja me voimme tuntea sisässämme, ettemme välitä niistä asioista, emme välitä noista opetuksista. Me olemme vapaat tekemään miten tahdomme. Näkymättömässä maailmassa ei ole aivan niin. Siellä ei ilman muuta voi katsella, vaikkakin näkymättömässä maailmassa on juuri enemmän asioita auki meidän katseellemme, mutta me emme voi katsella sitä, mikä on meille vierasta, se pysyy meil- le suljettuna. Väinämöisellä ei kukaties ollut mitään erikoista syytä ajatella buddhalaista elämänihannetta joksikin ihmiselä- män laiksi. Hän ei osannut sitä tehdä ilman muuta. Hän ei siellä näkymättömässä maailmassa ilman muuta joutunut kos- ketuksiin Jeesus Kristuksen kanssa, vaan se tapahtui erikoisen tapahtuman kautta.

Minäkin olin sitä miettinyt ja kysynyt, mutta olin vain saa- nut ikäänkuin semmoisen vastauksen, että ”kyllä tuo asia itses- tään selviää, kun on aika. Ei sinun tarvitse sitä urkkia”. Sitten tapahtui pieni tapahtuma (tämä on kuin satu tai anekdootti). Minulla on eräs iäkäs ystävä toisessa kaupungissa täällä Suo- messa, ja vuonna 1920 syyskuussa lähdin häntä katsomaan. Minä en ollut häntä kovin kauan tuntenut ennen sitä, mutta meistä oli kuitenkin ennättänyt tulla ystävät. Me olimme pan- neet yhteistyön alulle. Minä menin häntä nyt siis katsomaan. Me lähdimme sitten yhdessä eräänä kauniina syyskuun iltana kävelemään. Meidän kanssamme oli eräs toinenkin meikäläi- nen hyvä ystävä, taisi olla kaksikin. Hän on muuten nytkin täällä mukana. Me kävelimme siis, ja hautausmaa on myös sii- nä mäessä, jota kuljemme. Sitten tuo vanha ystäväni rupeaa kertomaan, että hänellä oli tässä kerran hyvin kummallinen ta- 

paus. Hän oli eräänä iltana kulkenut tätä samaa tietä hautaus- maan ohi ja silloin äkkiä kuullut puhetta, hyvin äänekästä pu- hetta. Hän oli pysähtynyt katsomaan, mutta ei ollut nähnyt mi- tään. Se puhe tuli lähemmäksi, ja hän ymmärsi, että kaksi olentoa puhui keskenänsä. Näkymättömiä ne olivat fyysillisel- le silmälle. Nämä kaksi olentoa seurasivat häntä ja puhuivat hyvin äänekkäästi, mutta sitten äkkiä häipyivät. Ystäväni oli ollut koko lailla ihmeissään, sillä hän ei ollut ymmärtänyt hei- dän puhettaan. ― Tällä tavalla kertoi ystäväni kulkiessamme tä- män hautausmaan sivuitse. Ja silloin minä samalla näin jotain, minä sain vastauksen yhteen kysymykseeni. Minä en aivan he- ti kertonut, mitä näin, mutta kysyin sitten hetken kuluttua ystä- vältäni: ”Puhuivatko ne tähän suuntaan?” Sitten minä matkin jotain puhetta. Ei se ollut mitään kieltä, mutta matkin jotain kieltä, jota en nyt osaa matkia. Se kieli, jota matkin, oli jon- kunlaista vanhaa hebrean tai aramean kieltä. Kohta ystäväni vastasi minulle: ”Se oli aivan tuohon suuntaan.” Eihän hän tie- tysti mitään sanaa muistanut, ja minä rauhoitin häntä ja sanoin, etten minäkään mitään sanaa osannut. Puhuivatko ne tähän suuntaan? Hän sanoi, että ne puhuivat juuri siihen suuntaan. Hyvä on, minä sanoin. Tämä on hyvin merkillinen asia, minä sanoin, ne ovat kaksi deevaolentoa. Ne eivät ole ihmisiä eikä vainajia, vaan ne ovat kaksi deevaolentoa, kaksi enkeliolentoa, jotka ovat Palestiinasta kotoisin, jotka ovat ennenmuinoin ol- leet siellä Palestiinassa. He kuuntelivat Jeesus Kristuksen ope- tuksia, puheita ja saarnoja ja liittyivät hänen opetuslapsikseen. Tuommoinen suuri opettaja ja vapahtajaolento puhuu myöskin aina näkymättömille olennoille eli siis enkeleille, jumalille ja haltioille ja kuolleille vainajille. Näinhän aivan nimenomaan kerrotaan Buddhasta. Nyt oli Jeesuksen opetuslapsiksi liittynyt

m.m. nämä kaksi deevaa, nämä kaksi haltiaolentoa. Kun Jee- sus sitten lähetti opetuslapsiaan ympäri eri paikkoihin, niin hän sanoi näille kahdelle deevalle, että heidän on lähdettävä pohjoi- seen, siihen ja siihen maahan. Sitten Kristuksen kuoleman jäl- 

keen jolloin kulloin nämä deevat muuttivat tänne Suomeen ja saivat asua täällä ja vaikuttaa täällä näkymättömissä. Heidän erikoistehtävänsä oli, kun Väinämöinen tuli kansallishaltiaksi, kertoa hänelle Kristuksesta, sillä Väinämöinen tietysti oli heti tietoinen ja lähti tarkastamaan kaikkia alamaisiaan, siis toisin sanoen vainajia, enkeleitä ja jumalia, jotka kuuluivat hänen pii- riinsä, ja silloin nämä deevat, jotka olivat Palestiinasta ja jotka olivat Jeesuksen opetuslapsia, saivat tilaisuuden kertoa Kris- tuksesta. Tämä oli suuri apu Väinämöiselle, ja sen perästä hän tietysti istui Jeesuksen jalkojen juuressa.

Näin minä selitin tuossa kulkiessani ja tunsin, että tuo vanha ystäväni oli hyvin tyytyväinen. Hän näytti minulle muistiin- panonsa. Hän kirjoitti nimittäin joka päivä muistiin kaikki, mi- tä hänen Mestarinsa oli sanonut ja mitä hän oli nähnyt näky- mättömässä maailmassa. Nyt tuo ystäväni näytti minulle yh- den päivän muistiinpanot. Ne oli kirjoitettu noin kuukausi ai- kaisemmin. Tuohon muistiinpanokirjaansa hän oli kirjoittanut, että hän oli erikoisesti kysynyt Mestariltaan, että mitä nuo olennot olivat ja mitä ihmeellistä kieltä ne olivat puhuneet, ja silloin Mestari oli vastannut: odota, kunnes Ervast tulee sinulle selvittämään. ― Tämä oli todella kuin ihme, mutta se on erittäin tavallista okkultisessa maailmassa. Tämmöistä kyllä tapahtuu ja silloin tietysti kyseessäolevat henkilöt tulevat iloiseksi, kun he saavat kuin jonkunlaisen vakuutuksen siitä, että asia on oi- kein.

Väinämöinen oli kyllä tehnyt pieniä yrityksiä silloin tällöin, ja minun kokemukseni eivät ole muuta kuin pari yritystä tällä vuosisadalla. Ensimmäisellä kerralla en edes tiennyt, että se oli Väinämöinen, sillä en tiennyt mitään kansallishaltioista ja semmoisista. Se oli vuonna 1905. Se oli siis silloin, kun oli

n.s. suurlakko. Se oli silloin kuin Väinämöisen puolelta yksi yritys, joka onnistui. Väinämöinen nimittäin erikoisesti silloin tahtoi, että voitettaisiin henkisesti, ainoastaan sanan ja hengen avulla, eikä miekalla, voitettaisiin semmoinen valmistava va- 

paus, suurempi itsenäisyys. Tämä henkinen voitto oli ainoas- taan mahdollinen sen kautta, että silloin Suomen kansa kieltäy- tyi itse mitään väkivaltaa tekemästä. Tämmöiset asiat ovat tie- tysti hirmuisen vaikeita, ja kuinka voi odottaa, että yksi kansa, jossa on kaikenlaisia elementtejä, että se voisi jollain ratkaise- valla hetkellä kieltäytyä väkivaltaa tekemästä, mutta on myös- kin vanha elämän laki semmoinen, ettei tarvitse kaikkien yh- dessä kansassa olla tietoisia asiasta. Mutta jos on, niinkuin Vanhassa Testamentissa kerrotaan, vaikkapa vain 50 000* van- hurskasta, niin voi pelastus tulla. Jos on joku joukko ihmisiä, jotka henkisesti käsittävät jonkun asian, niin silloin voidaan kyllä sen heistä lähtevän henkisen voiman avulla hillitä ja tal- tuttaa toisia ihmisiä. Nyt oli vuonna 1905 Väinämöisellä käy- tettävään siksi paljon yksimielistä henkivoimaa, että hän todel- la sai kaiken verenvuodatuksen estetyksi.

Minä en nyt voi tämmöisessä julkisessa esitelmässä kertoa mitään detaljeja, mutta minä voin sanoa, että se asia on minulla tiedossa. Tiedän, että oli niin, että henkiseltä taholta voitiin saada asiat menemään rauhallisesti. Sen nojalla Väinämöinen- kin tuli iloiseksi ja ajatteli, vaikka hän ehkä ei voinut täydelli- sesti uskoa, mutta ajatteli ainakin mahdollisuutta, että vielä voisi niin tapahtua eteenkinpäin. Yhtenä hetkenä hän riemas- tuksella ajatteli, että kukaties on hetki lyönyt, jolloin me voim- me astua Europan näyttämölle ja pelastaa koko maailman. Mutta sitten tuli maailmansota ja silloin tietysti Väinämöinen- kin rupesi epäilemään, että voisiko nyt meidän kansamme vielä mihinkään kyetä, voisiko se näyttää tietä Europan toisille kan- soille. Kuitenkin kun aika läheni kriitillistä kohtaa kesällä 1917, niin Väinämöinen ajatteli, että pitää yrittää, jos vielä sen- tään olisi yksimielinen joukko Suomen kansassa, joka ymmär- täisi, mikä ääretön tilaisuus heille annetaan nyt, kun maailman- sota loppuu. Nyt me voisimme pelastaa maailman. Me voisim- me näyttää maailmalle, että väkivallassa ei ole mitään voimaa. 

Tämä oli kuin hetkellinen riemastus Väinämöiselle: olisiko hetki lyönyt? Mutta se ei ollut lyönyt. Minä en tässä yhtey- dessä voi kertoa yksityiskohdista, mutta minä sanon vain, että taas tiesin, kuinka asiat olivat, ja nyt tällä kertaa paljon selvem- min kuin ennen. Nyt minä jo tunsin Väinämöisenkin.

Väinämöinen olisi tahtonut, että olisi joukko, joka olisi ai- van selvästi tiennyt, että nyt ei pelasta Europpaa mikään muu kuin rakkaus. Jos me voisimme rakastaa, jos me voisimme ol- la yksimielisiä hyvyydessämme, silloin voisimme pelastaa Eu- ropan. Mutta se ei käynyt. Se oli sangen merkillinen huomio, että edellisellä kerralla vuonna 1905 se, mikä meissä oli mies- tä, totteli naista, miehet tottelivat vähän naisten hyviä, naiselli- sia inspiratsioneja, mutta toisella kerralla vuonna 1918 se, mi- kä meissä on naista, totteli miestä, miehet ottivat johdon kä- siinsä ja kaikki meni hullusti. Väinämöinenkin teki sen ha- vainnon ja huomion, niinkuin jokainen voi tehdä, että henki- sesti katsoen ei nyt enää pitäisi olla valtaa miesten itsekkyydel- lä ja raakuudella, vaan se aika saisi olla lähellä, jolloin naisten luonnollinen hyvyys, rakkaus, lämpö ja hellyys pääsee oikeuk- siinsa. Se on ainoa, joka voi maailman pelastaa. Miesten ko- va, sydämetön oikeudentunto ei pelasta. Täytyy olla mukana naisen hellä ja lempeä käsi.

Se nainen on meissä jokaisessa, niinkuin mies on meissä jo- kaisessa. Miestä on enemmän etualalla miehissä ja naista etu- alalla naisissa. Mutta se on naisten suuri erehdys, jos he anta- vat arvoa ainoastaan itsekkäälle väkivallalle. Ennen maailmas- sa saattoi olla paikallaan, että naiset jumaloivat miehissä hei- dän väkivaltaisuuttaan ja heidän rohkeuttaan ja komeuttaan, mutta se ei ole enää paikallaan, ei sisäisesti katsoen. Naisten pitäisi nyt kääntää mielensä toiseen suuntaan ja tehdä itselleen toinen kuva miehestä ja hänen uljuudestaan ja rohkeudestaan ja sankaruudestaan. Tämän Väinämöinen hyvin selvästi huoma- si, ja voimme melkein leikillisesti sanoa, että jos hän hieman kadotti uskonsa miehiin, niin hänen uskonsa naisiin taas lisään- 

tyi. Hän näki, että naisissa on toivoa. On toivoa siitä, että nai- set oppivat ymmärtämään oman pohjimmaisen ja syvimmän luonteensa, että he oppivat tietämään, mitä äiti on ja mitä tyttö on, mikä on todellinen nainen. Silloin he samalla kuin tulevat tuntemaan todellisen naisellisen itsensä, he luovat itselleen oi- kean kuvan siitä miehestä, joka vastaa tätä naista, tätä uutta, hienoa tulevaisuuden naista. Silloin he äiteinä kasvattavat noi- ta uusia miehiä.

Emme voi yhtäkkiä loihtia maailmaa puhtaaksi, emme voi yhtäkkiä tehdä miehistä, jotka ovat luonnostaan raakoja ja vä- kivaltaisia, emme voi yhtäkkiä tehdä heistä kaikista oikein rau- hallisia ja kesyjä olentoja, sillä sitähän on miehen itsensäkin tahdottava. Paljon on tietysti miehiä, jotka ymmärtävät näitä asioita, mutta tie kuitenkin kulkee sillä tavalla tässä ihmiskun- nassa, että nainen ottaa vastaan pyhän hengen ja sitten hän syn- nyttää pojan, jota hän voi kasvattaa pyhässä hengessä. Väinä- möinen on sillä tavalla täällä Suomen kansassa asettanut toi- veensa naisiin. Sehän merkitsee tietysti myöskin miehiin, sillä hän toivoo, että miehet tulevat oikein miehiksi, toisin sanoen siis ihmisiksi.

Väinämöisellä on itseasiassa erinomainen auttaja näkymät- tömässä maailmassa ja kaikilla, jotka siihen suuntaan tahtovat työtä tehdä. Se on madonna, Jeesuksen äiti. Katolinen kirkko- han palvoo kovin madonnaa. Se on Jeesuksen äiti, joka on myöskin enkelimaailmassa. Hän on vähän samanlaatuinen olento kuin Väinämöinen. Hän liittyi myöskin enkeleiden joukkoon ja on kaikkien Jeesuksen seuraajien, todellisten usko- vaisten henkisenä yhdistäjänä. Hän aivan kuin lähettää sitä py- hää henkeä, joka Kristuksesta lähtee, kaikille ja auttaa ihmisiä hädässä pyhää henkeä saamaan.

Tämmöinen puhe on tietysti hirmuisen kömpelöä, kun me koetamme fyysillisillä käsitteillä tuoda esiin jotain, joka on nä- kymättömässä maailmassa, joka on aivan henkistä, aivan sem- moista sisäistä, voimaperäistä, näkymätöntä laatua.