Kalevala on koko'naisvaltainen äitimme

Lemminkäisen äiti haki poikansa "tuonenvirrasta" uuteen inkarnaatioon.

Kalevalan Marjatta oli äitinä Kristuslapselle.

Arvoisa Kalevan kansa.

 

Kun esitykseni nimi on Kalevalainen äitimme, ajattelin kertoa teille miten Kalevala esilletuo ilmennyttä ja meille vielä ilmenemätöntä maa- eli luontoäitiämme, niin ulkoista kuin sisäistäkin.

 

Kalevalahan maalaa elävän kuvan äiti maan ja isä ilman eli maa’ilman valtavasta luomistapahtumasta. Luomistapahtumasta, joka meissä ihmisissä vastaavuutena jatkuu ja kehittyy.

 

Raamatussahan miehinen Jumala loi maailman. Kun taas Kalevalassa luojajumala kuvataan synnyttävänä äitinä. Vertauskuva tulee siten ihmistä lähemmäksi.

 

Luontoäiti ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin, eli ykseydessä ollessansa, impenä eläessänsä, ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.

 

Jotta ilmennystä muotoihin voisi tapahtua pitää tajunnan suhtautua aineen atomeihin tietyllä tavalla ja saada siten syntymään liikettä, joka sitten ilmenee muotoina.

 

Elämä ilmetessään alkaakin sykkimään kahden polariteetin välillä, eli astuu dualismiin, eli ilmennyksen maailmaan.

 

Jop on astuiksen alemma, laskeusi lainehille. Raamatunkin Jumala liikkui vetten päällä.

 

Tuli suuri tuulenpuuska, iästä vihainen ilma, joka saattoi sitten Ilman-immen raskaaksi, eli ominaispainoltaan raskaammaksi, eli matalampaan, karkeampaan värähdystasoon.

 

Tässä on hyvin kuvattu liikkeen ja dualismin polariteettien: kuten henki-aine, viha-rakkaus suhdetta.

 

Muotoon pukeutuminen on yhtä kuin rajoitukseen astuminen, mikä aiheuttaa kärsimyksen.

 

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata, tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa. "Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona: vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni.

 

Avaruudessa 273 asteen pakkasessa saattaa tosin vilustua.

 

Elämä ja etenkin maapallon elämä on monasti tuskallisten ponnistusten koulua. Suuri elämä hyvyyttään tarjoaa meille vilussa värjöttäville monenlaisia porkkanoita saadakseen liikettä aikaan ja tämän aasin pysymään liikkeessä eli kehityksen pyörässä.

 

Ja ehkäpä suurin porkkana meille ihmisille on kahden sukupuolen välinen polaarinen jännite. Se saa yleensä aikaan suurimmat kärsimykset, mutta myös suurimmat ilon ja onnen kokemukset tässä persoonallisessa elämässä.

 

Kalevala tietää tämän, mutta se tuo myös tiedon kuinka kaikesta vapaudutaan, sillä se on myös kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen henkisestä kehitystiestä.

 

Ja niin kuin monasti olen sanonut se on koko’naisvaltainen kuvaus, sillä Kalevala arvostaa ja kunnioittaa erityisesti naista ja etenkin naista äitinä, ja asettaa naisen äitinä myös huomattavimpiin asemiin kasvattajana, niin kuin perheissä yleensäkin äiti on se joka ainakin toistaiseksi on lasten kasvatuksesta eniten joutunut huolehtimaan.

 

Joten siinäkin suhteessa voidaan perustellusti sanoa Kalevalaa matriarkaaliseksi.

 

Pohjanakka, jonka ihanaa puhtaan valkeaa tytärtä Kalevalan uroot tavoittelevat, pistää nämä pojat puhdistautumaan ja nöyrtymään ennen kuin on mitään toivoa tyttärestä.

 

  Ja tyttäressä polvi vain paranee, sillä hän pistää itse Väinämöisenkin kuvainnollisesti polvilleen eteensä.

 

Sukupuolten välistä vetovoimaa on kautta aikain käytetty myös vallankäytön välineenä.

 

Mutta kun tarkastelemme henkiseltä kannalta Kalevalan kertomuksia ymmärrämme, ettei siitä missään tapauksessa niissä ole kysymys. Vaan kaikki on vertauskuvaa ihmisessä itsessään tapahtuvista prosesseista.

 

Onhan se jopa imartelevaa ja lohduttavaa tietää, että tämä ihana tytär vain kaihoten odottaa koska minä ”sohvaperuna” uljaana prinssinä saavun hänet noutamaan ja perimään kokonaisen uuden valtakunnan.

 

Tällaisista miesten aatoksistahan saattaisi vaimoväki jo tulla mustasukkaisiksi elleivät itse mitään taivaallisesta ylkästään tietäisi.

 

Ihminen on menneisyytensä tulos. Ja me tulemme siksi, mitä eniten ajattelemme, sillä ajattelu on luovaa tekoa ja toimintaa.

 

Suomalaiset ovat vanhaa tietäjäkansaa. Siksi tietoa on meillä aina arvostettu.

 

Mutta se ei tarkoita, että olisimme arvostaneet äly eli Joukahaistietoa, vaan sitä tietoa mikä on aina myös taitamista.

 

Kalevala hienolla tavalla osoittaa, että meillä on ollut aina myös tietäjiä, jotka ovat päässeet jumalaisen tiedon yhteyteen ja ehkäpä siksi miehen ja naisen yhdenvertaisuutta on aina arvostettu.

 

Olemmehan siinä suhteessa tällä hetkelläkin maailmassa valistunein kansa, monilla mittareilla mitattuna.

 

Kalevalahan opettaa, että vasta kun mies ja nainen eli äly ja tunne ihmisessä löytävät toisensa tasavertaisina, kummankaan alistamatta toistaan voi ristiriita tältä ristiltä poistua ja Vaakalintu Valkeinen eli pyhä henki ihmiseen laskeutua.

 

Kuitenkin niin, kuten    Kalevala opettaa on molemmilla sukupuolilla omat tehtävänsä niin ulkoisessa kuin sisäisessäkin ihmisessä.

 

Kuten jo mainitsin, niin etenkin naista äitinä Kalevala arvostaa, että sana äiti eri muodoissaan kuten: emo, emäntä, vaimo, eukko esiintyy huomattavasti useimmin kuin isä, isäntä, taatto, ukko. Nimittäin äitinä 529 kertaa ja isänä vain 144 kertaa.

 

Nainenkin vielä esiintyy miestä useammin, ellei oteta heitä niminä huomioon; nimittäin 706 naisena ja 493 miehenä.

 

Mutta sitten jos katsotaan Kalevalan sankareita ja sankarnaisii nimien perusteella niin miehet voittavat ylivoimaisesti.  

 

Väinämöinen esiintyy 332 kertaa Lemminkäinen 198 kertaa Ilmarinen 165 kertaa Kullervo 15 kertaa. Ja mikä sitten hämmästyttävää: Aino nimi vain 3 kertaa, Kyllikki 16 kertaa ja Marjatta 14 kertaa Louhikin jo 30 kertaa.

 

Huomattavimpia miehiä näin ollen niminä 710 kertaa ja naisia vain 63 kertaa.

 

Miehet ovat siis nimettyinä eli määrättyinä ominaisuuksina näyttämöllä enemmän kuin naiset.

 

Eli tämä tarkoittanee, että jokapäiväisessä elämässä me käytämme ja kouluutamme enemmän miehistä älyä ja ajatusta kuin naisellista tunteilua.

 

Ja tulee mieleen erään miesvapaamuurarin vastaus kun naiset häneltä kysyivät, että miksei he huoli naisia joukkoonsa.

 

Hän vastasi, että naiset ovat jo sen verran kehittyneempiä, etteivät tarvitse enää sitä kasvatuslaitosta mitä vapaamuurarius on.

 

Ehkäpä samasta syystä Kalevalassakin kasvatettavat ja koulutettavat ovat miehiä. Mikä tarkoittaa vastaavuutena ihmisessä, että tajunta ja ajatukset jotka syntyvät ja kehittyvät älyn käyttämisen ja vaivaamisen kautta ovat tärkein kehittämisen puoli johon pitää saada jumalaista järkeä heräämään.

 

Naiseen eli tunteeseen meissä    jumalainen intuitio Pohjanneitona on jo jotenkin läheisemmässä kosketuksessa eli omanatuntona vaikuttamassa.

 

Kalevala tuo monella tavoin julki sen mikä ihmisessä    jo on ehkä lähimpänä Jumalaista ilmennystä, nimittäin äidinrakkauden.

 

Maaäiti, eli tämä fyysinen ruumis on myös vanhin ja viisain olemuspuolistamme.  

 

Sehän se Kalevalassakin koittaa saada Ainoa eli jo jalostunutta tunnepuoltamme vihkiytymään vanhan viisauden eli Väinämöisen kanssa:

 

Emo kahta kämmentänsä, hykersi molempiansa, sanan virkkoi, noin nimesi: ”Elä itke, tyttäreni. Tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin, sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni.

 

Eli olisihan se ruumiillemme jo suuri helpotus jos jumalainen puolemme    tätä temppeliämme pääsisi hallitsemaan.

 

Ja kun Aino ei jumalaista viisautta eli teosofiaa huolinut, vaan hukuttautui mieluimmin alemman tunneluontonsa viehättäviin syövereihin, niin emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän. Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan:

 

”Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niin kuin mie emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani".

 

Eli kaikella on aikansa. Ketään ei pidä houkutella ennen aikojaan totuudenetsijäksi. Siitä ei yleensä mitään hyvää seuraa.

 

Viisas vanhaVäinämöinenkin    huokaa, epäonnistuttuaan Ainon kosinnassa, ettei tiedä kuin ola, kui eleä.

 

"Oisiko emo elossa, vanhenmpani valvehella, sepä saattaisi sano, miten pystössä pysyä, murehisin murtumatta, huolihin katoamatta, näissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa!"

 

Vielä haudankin takaa Väinämöisen äiti huolehtii pojastaan.

 

"Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli:"Viel' onpi emo elossa, vanhempasi valvehella: Mene Pohjan tyttärihin! Siell' on tyttäret somemmat,    neiet kahta kaunihimmat: "Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä, jok' on sievä silmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa, aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!"

 

Kuitenkin Lemminkäisen äiti, tuntien poikansa, varoitti häntä Pohjolaan menemästä, Pohjanneitoa tavoittelemasta.   

 

Äiti tunsi poikansa yltiöpäisyyden ja tiesi mitä siitä seuraa jos yrittää ampua maaliin osaamatta.  

 

Mutta kun poika ei totellut tuota niin:

 

"Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta: "Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni! Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi; anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli: mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa."

 

"Vielä neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti perimäisen pellon päästä, veräjältä viimeiseltä: "Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, istu puolella sijoa, astu puoliaskelella, anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli, niin sinusta mies tulevi, uros selvä selkiävi läpi käymähän keräjät, jutut julki polkemahan urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa."

 

Luontoäitimme ilmentää sitä elämän viisautta mitä elämä elämältä olemme kokemusten kautta oppineet, mutta mitä tämä tämänhetkinen persoonallisuus ei vielä täysin ole omaksunut. Sen pitää monta kertaa vielä törmäillä, ennen kuin viisastumme ja sen kautta opitut asiat myös jo taidamme.

 

Kun poika retkiltänsä sitten palaa ei lapsuuden koti, jossa koimme tuhlaajapojan tavoin vain rakkautta ole entisensä. Lemminkäisen koti on poltettu, vain tutut maisemat ovat paikallaan:

 

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Tuoss' on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin, tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat. Mikä vei tutut tupani, kuka kaunihit katokset? Tupa on poltettu poroksi, tuuli tuhkat korjannunna!"

 

Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. Ei hän itkenyt tupoa eikä aittoa halannut: itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa.

 

"Linnun lentävän näkevi, kokkolinnun   liitelevän. Etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni?"

 

Lemminkäisellä oli tuuria: emo löytyi vielä metsäpirtistä, ehkäpä siksi, että Lemminkäinen oli jo tarpeeksi tunnontuskia kokenut koska totesi: ”Itkin pois ihanat silmät, kasvon kaunihin kaotin”.

 

Niin kauan kai tulevaisuus on meiltä salattu kunnes opimme jo etukäteen ottamaan kaikkien tekojemme seuraukset huomioon.

 

Lemminkäiselle, jonka Märkähattu karjanpaimen sitten ampui tuonelan jokehen,    tuli ensimmäiseksi taas äiti mieleen.

 

"Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit; päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä."

 

Ja kun äiti saa tietää poikaansa kohdanneesta onnettomuudesta, tuntuu että hän sai sellaiset voimat, että vaikka hevosen nostaisi poikansa ruumiin päältä:

 

Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi. Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa.

 

Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui: mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni.

 

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat.

 

Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.

 

Voiko paremmin enää kuvata äidin hätää ja apuun rientämistä.

 

Löydettyään poikansa tuonelan joesta alas koskia kohisemasta kertomus muuttuukin jälleensyntymisepilogiksi, jossa kuvataan kuinka luontoäitimme kuolemanrajan takaakin vielä herättää meidät uuteen jälleensyntymään. Kuitenkin pikkaista parempana, entistä ehompana.

 

Äidillinen viisaus ja kokemus ilmenee Kalevalassa myös, kun tytärtä miehelään opastetaan:

 

"Kysyvät kylän miniät tahi muut kyläiset naiset: ”Antoiko anoppi voita kuin ennen emo kotona?' Ellös konsana sanoko: 'Ei anna anoppi voita. 'Sano aina annettavan, kapustalla kannettavan, jos kerran kesässä saanet, senki toisentalvellista!

 

 

 

Emo opettaa myös huolellisuutta ja täsmällisyyttä tehtävien tekemisessä.

 

Ja kun muistamme, että ne kerrotaan vertauskuvallisesti, jokapäiväisen elämän eteen tuomina tapahtumina, ovat ne helposti ymmärrettäviäkin.   

 

"Kun saat pöytien pesohon viikon päästä viimeistäki, pese pöyät, laiat muista, jalkoja elä unoha!   

 

Tällainen opetushan menee helposti lukiessa huomaamatta, ellei niitä syvennytä ajattelemaan.

 

Ja ajatelkaa nyt seuraavaa Kalevalan opetusta joka yleensä ymmärretään vain ulkonaisesti.

 

Olemmehan monasti kuulleet opetettavan, että hylätkää kaikki auktoriteetit ja ajatelkaa itse. Mutta eivätkö meidän auktoriteettimme eli kasvattajamme ja opettajamme ole meidän    henkisiä vanhempiamme, joilta saamme eväät, jotta itse oppisimme ajattelemaan syviä totuuksia. Kalevala kehoittaakin:

 

 

 

"Kuules vielä, kuin sanelen, kerran toisen kertoelen! Kun menet talosta tästä, tulet toisehen talohon, emoa elä unoha, masentele maammoasi!

 

Emopa sinun elätti, imetti ihanat rinnat ihanasta itsestänsä, valkeasta varrestansa; monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti tuuitellessa sinua, vaaliessa pienoistansa."

 

"Ken emon unohtanevi, maammonsa masentanevi, elköhön Manalle menkö, hyvän tunnon Tuonelahan"!

 

Manalassa on makso tuhma, kova kosto Tuonelassa emonsa unohtajalle, maammonsa masentajalle. Tuonen tyttäret toruvat, Manan neiet riitelevät: Kuinka sie emon unohit, oman maammosi masensit?   

 

Kehoittaahan raamattukin kunnioittamaan isää ja äitiä, että menestyisimme elämässä.

 

Keitä ovat totuudenetsijän henkiset isät ja äidit? Kunnioittakaamme siis heitä jotta emme aiheuta itse estettä heidän viisautensa omaksumiselle.

 

Ei kukaan suurista opettajista kehoita auktoriteettejä hylkäämään, sillä he tietävät, että tällainen opetus, joka on kyllä määrätyssä vaiheessa mahdollinen, johtaa totuutta etsivät ihmiset vain harhaan.

 

Imekää ensin kaikki auktoriteetit tyhjiin, sitten teillä on vasta    persoonallisuudessannekin työkalut ja mahdollisuudet ajatella syviä totuuksia, joita mahdollisesti olette jo kokeneetkin, mutta ette päivätajunnassanne vielä täysin ymmärtäneet.   

 

En jatka pitempään näitä Kalevalan lukuja, sillä nämäkin otokset jo osoittavat, että Kalevala on arvostanut erityisesti äitiämme, niin ulkoista, sisäistä kuin henkistäkin.

 

Jos sitten ajattelemme tätä sisäistä äitiämme, mikä se on ja miten se meissä vaikuttaa?   

 

Mehän jokainen kerran tulemme mystisellä tavalla äideiksi sekä pyhästä hengestä raskaiksi ja synnytämme neitseellisesti Jumalan Pojan itsessämme.

 

Kalevalakin alkaa ja loppuu neitseelliseen synnytykseen.

 

Eli tämän neitsyen ja pojan tulee siis jo olla meissä, vaikka heidän aikansa ei ole vielä tullutkaan.

 

Ehkäpä tämän mahdollistavaa ja toteuttavaa olemuspuoltamme voitaisiin kutsua henkisieluksi meissä.

 

Tämän neitomme raskausajan pituus on vielä määrittämätön, mutta raskaus etenee jokaisessa meissä vääjäämättömästi.

 

Raskaus etenee sitä mukaa, kun opimme elämässämme näkemään kaikessa mahdollisessa ilmennyksessä sen tarkoituksenmukaisuutta.

 

Opimme ymmärtämään elämän suunnatonta kauneutta, hyvyyttä ja oman elämämme tarkoitusta.

 

Opimme luopumaan kaikesta siitä mikä on kuoleman alaista, eikä siten uutta elämää eli sikiötämme rakentavaa.

 

Emme näe enää missään pahaa, vaan ymmärtämättömyyttä. Ja koska olemme itse pahassa olleet mestareita osaamme suhtautua siihen jo tuomitsematta sitä ja sen myötä silloin myös itseämme.

 

Tuomionhengen tilalle herää ymmärtämys kaiken välttämättömyyteen niin kauan kun sillä on opettava vaikutus meihin ja ympäristöömme.

 

Eli ymmärrämme, että niin sanottu paha näyttäytyy meille niin kauan maailmassa kun me sitä tarvitsemme.

 

Kun ymmärrämme pahan tarkoituksen näemme silloin selkeämmin mitä tulee tehdä, jotta itse ja kanssaihmisemme ymmärtäisimme luopua kaikesta siitä, mikä on kuoleman alaista ja siten raskautemme etenemisen hidastaja.

 

Kyllähän vastuulliset äiditkin odotusaikana luopuvat siitä mikä voisi sikiötä vaurioittaa.

 

Tämä sielullinen kauneus, eli henkisielu, joka Kalevalan Joukahaisessa Aino-sieluna kuvataan, saa Marjatassa lopullisen täyttymyksensä, ja kuvataan siksi äärimmäisyyksiin asti menevänä puhtautena.

 

Marjattahan sitten vaatimattomana paimentyttönä neitseellisesti synnyttää Jumalan Pojan itsessään, kuin malliksi nykyajan oppineille teologeille ja jumaluusoppineille, kuin myös teosofeille    jotka ehkä luulemme ihmisinä kehittyneemme muinaisia esi-isiämme tiedossa pitemmälle.

 

Kalevala ylevällä tavalla maalaa eteemme mallit miten meidänkin tulisi elää, jotta toteuttaisimme oman tarkoituksemme.

 

Se on siksi meille kuin äitinä joka haluaisi lastensa ottavan hänen neuvoistaan vaarin, ja siten välttyä maailman kovakouraiselta opetukselta.

 

Kun katselin ketkä Kalevalassa eniten eettisiä ohjeita antavat, niin kyllä niitä tuli yli 90 prosenttisesti äideiltä.

 

Miehet enemmänkin ovat Kalevalassa toimivia, kivikkoista kantapääkoulua käyviä sankareita, jotka monasti tuulimyllyjä vastaan taistelevat.

 

Äideissä on siis kansakuntammekin eettinen tulevaisuus. On siksi jo aika, että tämä nainen raskaana olevana äitinä meissä jokaisessa pääsisi ohjaamaan elämäämme kuin myös kansakunnan elämää, niin kuin Pekka Ervast aikoinaan jo toivoi.

 

Siinä olisi pelastuksemme kaikista turhista kärsimyksistä joita miehinen älymme on itsellemme ja koko kansakunnalle aikaansaanut.

 

Elämän ja elävän arvostus ja suojeleminen onkin jo yhteiskunnassamme heräämässä arvostukseen, vaikka se tapahtuukin hitaasti, jottei herätetä liiaksi vastavoimia.

 

Ja kun opimme ymmärtämään yksinkertaisten eettisten elämänohjeiden todellisen vaikutuksen hyvinvointiimme, voimme tulla Euroopankin omaksitunnoksi joksi Suomea on ennustettu ja joka jo monilla mittareilla on todennettu tapahtuvaksi.

 

Ehkäpä suurin vaikutus kaikkien hyvinvointiin olisi pikkuhiljaa tapahtuva omistamisoikeudesta luopuminen, niin sen myötä kierrätys saisi vauhtia ja kaikilla olisi riittävästi kaikkea tarvitsemaansa.

 

Ei sen ensin tarvitse kuin ajatuksissa ja sydämessä tapahtua, niin sillä on jo suuri vaikutus meidän elämäämme.

 

Tämänhän pitäisi kaikkien todellisten totuudenetsijöiden jo omata, sillä omistamisoikeus perustuu itsekkyyteen ja siten sitoo meitä totuudenetsijöitäkin tähän mammonan pakkopaitaan tehokkaasti.

 

Kun ihminen luopuu sydämessään omistamisesta voidaan hänelle uskoa suuriakin omaisuuksia hoidettavaksi, niin henkisiä kuin aineellisiakin.

 

Ja mitä enemmän henkiset tavoitteet ihmistä ohjaavat, sitä enemmän suuri elämä voi häntä käyttää ihmiskunnan henkiseen kasvattamisen, niin näkyvässä kuin näkymättömässäkin maailmassa.

 

Nämä ovat tietysti kaikille meille tuttuja asioita, vai ovatko, jos kerran tietäminen on taitamista.

 

Kyllä meidän pitää niitä vielä paljon ajatuksissamme pyöritellä ennen kuin sana tulee lihaksi ja ymmärrämme ehkä syvemmin mistä noissa Kalevalankin opetuksissa on perimmältään kysymys.

 

Nämä kaikki esitetyt ajatukset liittyvät jotenkin Kalevalaamme ja siellä kuvattuun Sammon taontaan, jota kirjo- ja taivaankantta me päivittäin taomme eettisyyteen suuntautuvalla elämänymmärryksellämme.

 

Sampo on se ikuisista pysyvistä arvoista muodostuva ikuinen eli aikakautinen käyttövälineemme jota me elämä elämältä ylevillä elämänihanteillamme taomme.

 

Se on sitä taivaankannen kolkuttamista jotta meidän tajuntamme avattaisiin ylhäältä tulevalle jumalaisen järjen valolle.

 

Kokemuspohjainen talonpoikainen järki on se Kalevalan mies-naisekas olemuksemme eli tunneäly, joka tuo tasapainon ja ymmärryksen päivätajuntaamme.

 

Sen myötä maaäitimme, joka on se vanhin ja viisain olemuspuolemme tässä persoonallisuudessa, vapautuu tällä ristillä niistä kärsimyksistä joihin me olemme sen ristiinnaulinneet. Tämä äitimme saa lopulta kuitenkin vävykseen Väinämöisen, jota se Aino neitimme persoonallinen kauneus ja hyvyys ja itseopittu vanhurskaus ei vielä ymmärtänyt vastaanottaa. Ja äitimme meitä lohduttaa:

 

”Elä itke, poikueni. Tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin, sukuhuni suurta miestä,    rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä,laulajata langokseni".

 

"Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi".

 

Elikä kulje puhdistuksen tietä, niin kyllä se siitä.   

 

Siksi jo suuni sulkea pitäisi

 

laata liian laulamasta,

 

venyttämästä virttäni,

 

väsyttämästä väkeäni.

 

Kuitenkin kaikitenkin:

 

Kerroin tuoreimmat uneni,

 

lauloin omat oppimani,

 

kantapäiltä löytämäni,

 

mahtimiesten oivaltamat,

 

Väinämöisen laulelemat.    

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.04 | 23:37

Kiitos Kauno, että jaksat tositietoa levittää !

...
20.03 | 11:34

Mahtavaa Kauno!
Juuri tällaista tarvitaan nykyaikana. Olen kirjoittanut vertailevan tutkielman budhismin ja kristinuskon yhtäläisyyksistä Jos kiinnostaa lähetän

...
22.01 | 02:34

Onko kirjasi ostettavissa ?

...
18.01 | 15:51

Ne eivät olleet ilmeisesti perusteltuja, ja ketä totuudenetsijää hyödyttää lukea kritiikkiä, ilman, että se on perusteltua faktoihin, jotka voidaan todeta.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS