Tuli ei polta tuttuansa herjaele heimoansa

Kuvassa kävelen Kreivilässä tulisilla hiilillä, eikä tuli polttanut tuttuansa !

Hyvät ystävät ja Kalevan kansa

Me vietämme tänä vuonna uuden Kalevalamme ilmestymisen 163 (2012) vuotis juhlaa. On merkillepantavaa, että puhutaan uuden ilmestymisen juhlasta.     

Historiallisestihan   ajatellen meidän kansalliseepoksemme on vielä nuori ja voimme siksi sanoakin, että se on meidän ajallemme annettu, uuden ajan ja kulttuurin oppikirja.     

Se paljastaa nyt kaikille joilla on ymmärryksen silmät nähdä ja korvat kuulla niitä mysteerioita, joista ennen puhuttiin vain tietäjien kesken ja kansalle kerrottiin samat asiat satujen muodossa.     

Ja koska Kalevalamme vahvistaa ja julkituo elävästi vanhojen mysteerio-opistojen aikain viisauksien opetuksia pitäisi se olla ainakin meille suomalaisille pyhien kirjojen veroinen tutkimuskohde. 

     Tässä esityksessäni aion nyt raapaista vain pienen, mutta kuitenkin huomattavan detalin Kalevalasta: nimittäin tulen ja raudan eli jumalaisen järjen ja inhimillisen älyn synnyn ihmisessä.     

Järjellä tarkoitan tässä sitä jumalaista järjen tulta, joka pyhänä henkenä, vaakalintu valke'isena, meihin jokaiseen pikkuhiljaa tekee tuloaan, ja jonka esim. apostolit helluntaina saivat voimallisesti vastaanottaa.     

Äly taas edustaa sitä evoluution kautta kehittyvää inhimillistä persoonallista tajuntaa, joka vielä pahaan taipuvana, pimeänä, raudan kovana logiikkana ja itsekkyytenä meitä rautaisella otteellaan hallitsee.     

Rauta on vielä pimeää tuleen verrattuna, niin kuin meidän älymmekin on vielä vajavainen luonnossa ilmenevän suuren järjen rinnalla.     

Me olemme kuitenkin olennainen osa tätä luontoa, ja siksi se järjen valo ja palo on piilevänä meissäkin, vaikka emme sitä ehkä vielä täysin tajua.     

Tulta on ihmiskunnassa aina pidetty pyhänä. Etenkin parsilaiset palvoivat tulta   pyhän hengen vertauskuvana, tulta kun ei voinut mitenkään liata, vaan tuli oli puhdistava elementti.     

Nuotiolla ja takkatulen ääressä voimme jokainen aavistaa, tuntea ja kokea jonkun vastaavuuden itsessämme palavan. Emme vain käsitä mikä, ja miksi se viehättää.     

Puhutaan myös kiirastulesta jossa me saamme vapautua kaikesta siitä palavasta joka ei ole totuudesta eikä voi siten seurata meitä jumalaisen tulen tuville taivasmaailmaan.       

Totuus ei pala tulessakaan sanoi jo Hentunen aikoinaan, kun hänen Totuudentorvi lehtiään julkisesti poltettiin.     

Vanhat egyptiläiset palvoivat Ammon Raata aurinkojumalaa korkeimpana jumalana joka ylläpiti elämää maanpäällä.     

Illalla suuri käärme nielaisi tämän tulisen aurinkokehrän joka yön kuljettuaan käärmeen vatsassa tuli aamulla luonnollista tietä ulos ja sittasontiainen pyhä skarabe pyöritti sen jälleen taivaalle paistamaan. Aurinko oli näin yön aikana puhdistanut maan pimeän puolen.     

Raamatun mukaanhan käärme houkutteli ihmisen syömään hyvän- ja pahantiedon  puusta, jotta hän tulisi jumalan kaltaiseksi tiedossa.  

Ja muistamme kuinka siinä kävi. Jumalat huomasivat että ihmisen silmä avautui näkeväksi ennen aikojaan, ennen kuin hänen ymmärryksensä oli vielä tarpeeksi kehittynyt ja oli vaara   että hän heti samantien söisi vielä elämänpuustakin, ja eläisi ehkä pahantapaisena ikuisesti.

Siksi he ajoivat ihmisen pois paratiisista tänne maan päälle jatkamaan sen hyvän ja pahantiedonpuusta syömistä, jotta hänen vielä kehittymätön älynsä kasvaisi vastaanottamaan jumalaisen järjen, yhden tämän elämänpuun hedelmistä.

Je esushan sitten ensimmäisenä ihmisenä vastaanotti päivätajunnassaan tämän pyhän hengen eli jumalaisen järjen. Ja hänen tulostaan alkoi uusi aika ja ajanlaskukin ihmiskunnassa.

     Muistamme Kreikan mytologiasta kuinka Prometeus varasti ihmiskunnalle jumalaisen tulen taivaista ja kuinka Zeus häntä rankaisi.     

Samoin Ikaros poltti siipensä lennettyään liian lähelle aurinkoa, eli jumalaista tulta. 

Ihminenkin joka vielä puhdistumattomana tulenarkana itsekkäistä syistä herättää jumalaisia voimia itsessään polttaa helposti siipensä ja hidastaa omaa henkistä kehitystään. 

     Kantasuomalaiset jotka 5000 vuotta sitten tulivat idästä ja sivistivät nämä Euroopan kansat kertoivat näille alkuasukkaille kuin lapsille satuina jumalaisia tarinoita.     

Siksi Euroopan ja Aasian mytologioissa löydämme samoja asioita kuin Kalevalastakin, vain hieman eri tavalla kerrottuina.     

Kalevala kuvaa kuitenkin ehkä paljon seikkaperäisemmin ja elävimmin vertauskuvin nämä samat asiat.     

Niin kuin silloin ennen valo tuli idästä, ehkä se nyt Kalevalaisen kulttuurin uuden tulemisen myötä loistaa viisauden valona täältä pohjoisesta. 

     Näin ainakin Nostradamuksen, Blavatskin ja Steinerin mukaan.   Pekka Ervastia mainitsematta sillä hänhän sen valon kävi täällä jo sytyttämässä näkyväksi, aukaisemalla Kalevalan syvällisemmän ymmärtämisen meille, samoin kuin esoteerisen (sisäisen) kristinuskon

     Kyseessähän on jumalaisen järjen valo joka jo ammoisina aikoina lankesi taivaista maan päälle, palatakseen meidän tajuntamme kautta takaisin taivaisiin, luotuaan sitä ennen paratiisin tänne maankin päälle. Kalevala kuvaa tämän lankeemuksen hieman lyhennettynä näin:

    ”Tulta iski ilman Ukko valahutti valkeata miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä.   Kätkevi tulikipunan kultaisehen kukkarohon, hope’isehen kehä’än. Antoi neien tuui tella, ilman immen vaapotella.   Neiti pitkän pilven päällä, Impi ilman partahalla, tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli, kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeisissa . 

Tuli tuhmalta putosi valkea varattomalta kätösiltä käänteliän, sormilta somittelia n. Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. Kirposi tulikipuna, suikahti pun asoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki k uuen kirjokannen” 

Tämä taivaasta kuin salamana tullut tuli aiheutti suurta tuhoa maahan langetessaan.

      Muistamme raamatusta kuinka Lusifer valontuoja taivaallisessa kodissaan on yhtä Kr istuksen kanssa, mutta maahan langettuaan peittää kasvonsa ja muuttuu kirkkojen kiroamaksi Saatanaksi. 

     Kalevala ei näe häntä yhtä pahana kuin kristikunta vaan nimeää hänet Pohjan Akaksi   joka meitä täällä maan päällä kehityksen kiertokoulussa pyörittää.

    Jokainen me olemme hänen antamiaan läksyjä lukeneet. Hän se sai meidät antamaan   ajatusvoimaamme tunnepuolemme houkutuksille, jolloin syntyivät himot ja itsekkäät halut joiden näemme parhaillaankin ihmiskunnassa valtoimenaan riehuvan.

     Ne ovat kuitenkin olleet välttämättömät, jotta olemme oppineet pahan ja sen kautta hyvänkin tuntemaan. Ihminen Lemurialle asti eli vielä taivasmaailman kultaisessa kätkyessä, mutta Eeva joka annettiin Aatamille seuraksi, Lusiferin kehoituksesta vietteli hänet oman tunneluontonsa houkutuksiin ja sai siten meidät kirkollisesti sanottuna lankeamaan syntiin eli putoamaan tämän aineen maailman syövereihin. 

     Kalevala kuvaa kuinka tämän taivaallisen tulen sitten nielee sinervä siika jonka vuorostaan nielee kulea kuuja jonka taas nielee halea hauki.     

Tämä jumalainen tuli vajoaa yhä syvemmälle tähän eläimelliseen luontoomme.  Sehän se meidät parhaillaankin pitää lämpimänä ja kantaa elämää meissä. 

     Mutta kuten raamatussakin Kristus syntyy talliin eläintemme keskelle, niin Kalevalassakin kuvataan pieni mies, Päivän poika, joka merestä nousi ja Isältään taivaista pudotetulla puukolla halkaisee hauin vatsan ja vapauttaa tämän tulisorosen tästä eläimellisestä luonnostamme.      

Kuitenkaan emme persoonallisuutena epäpuhtaina ole voineet ehkä vielä tätä tulta itsessämme kohdata. Kalevala kertoo sen näin:

     ” Olipa aikoa vähäinen. Rauta tahteli tavata vanhempata veikkoansa, käyä tulta tunt emahan. Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi: oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa. Rauta pääsi piilemähän, piilemähän, säilymähän tuon tuiman tulen käsistä, suusta valkean vihaisen.”

Kaikissa   5 mytologioissa kuvataan sitä ihmisen kaipuuta jumalaisen järjen tuntemiseen ja kuinka Jumalat pistävät ihmisen kovaan kouluun jotta hänen älynsä kehittyisi vastaanottamaan tätä järkeä. Näinhän mekin pistämme lapsemme jo pienenä kouluun oppimaan.

     On mielenkiintoista todeta, kuinka tätä jumalaista tulta on eri aikoina suuret tietoon vihityt opettajat ihmiskunnalle välittäneet. Ja tässä mainittujen kolmen mytologian kautta ovat sitä Prometeus, Jeesus ja Väinämöinen meille länsimaiselle eurooppalaiselle kulttuurille tuoneet.       

     Kaikkien näiden maiden: Kreikan, Israelin ja Suomen liput ovat ehkä tästä syystä sinivalkoiset. Eikä YK:nkaan lippu sattumalta ole sinivalkoinen. Puhumattakaan EU:n lipun sinisellä pohjalla olevasta kalevalaisesta symbolista kultaisesta tähtiaurasta.      Aura kultainen kuvoa, sillä kynnät Euroopankin kyisen pellon käärmehistä.

     Tarvitsemmeko parempaa viestiä enää siitä Steinerin väittämästä, että tuleva Eurooppalainen kulttuuri on oleva Kalevalainen.     

Taivaan sineä pidetään hartauden ja   pyhänhengen värinä ja sillä liikkuvat valkeat poutapilvet ovat kuin jumalaisen puhtaita ajatuksia.     

Suomen lipun taivaansininen risti on siten ihmisen vertauskuva joka on pyhänhengen täyttämä ja siksi voidaan sanoa että tässä merkissä voitatte. 

     Mutta mennäämpä Kalevalan elämältä hersyvään kerrontaan meidän persoonallisen älymme eli raudan syntymiseen. Ja näinhän se alkaa:  

”Ukko ilmoinen Jumala, hieroi kahta kämmentänsä, mykelti molempiansa vasemma ssa polven päässä. Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta rauan  ruostehen emoiksi suu sinervän siittäjiksi.  

Neiet käyä notkutteli astui immet pilven   äärtä utarilla uhkuvilla nännillä pakottavilla. Lypsit maalle maitojansa, uhkutit utarian sa, lypsit maille lypsit soille lypsit vienoille vesille. 

Yksi lypsi mustan maion vanhimpainen neitosista siitä syntyi meltorauta. Toinen valkean valutti keskimmäine n neitosia siit on tehtynä teräkset. Kolmas puikutti punaisen nuorimmainen neito sia, siit on saatu rääkyrauta.” 

Rääkyrautahan tarkoittaa valurautaa. Kyse on kolmesta raudan olomuodosta eli tajunnantilastamme joilla yksilöllinen älymme toimii:   Unitajunta, sisätajunta ja päivätajunta.

      Lemurialle asti me elimme unitajunnan eli mustan maion aikaa. Ajatus oli joustavaa ja pehmeää kuin meltorauta. Elimme tajunnallisesti paratiisillista lapsuuden aikaa.

     Mutta sitten käärme eli Lusifer sai meidät syömään hyvän ja pahantiedon puusta, jolloin silmämme avautuivat tähän ulkoiseen maailmaan, joka oli aluksi outo ja jouduimme elämään sisätajuntamme unimaailmasta saamien teräksenlujien tapojen ja tottumuksien eli valkean maidon varassa.

      Se tajunta kuvataan valkeaksi koska se on pysyvin, elämästä toiseen siirtyvät tapamme ja ajatustottumuksemme, niin hyvät kuin pahatkin. Ja niiden hallintahan onnistuu vasta tulisen kokon eli vaakalintu valkeaisen avulla.

     Lemurialla saimme kuupitreiltä eli Kalevalaisittain Kuuttaret kutoivat   tämän fyysisen muotomme, muottimme, johon tämä nuorin neitosista puikutti punaisen rääkyraudan eli valuraudan, joka on kaikista jähmein joustamattomin raudan muoto eli tajunnantila. Onhan fyysinen ruumiimme jähmein olemuspuolemme. 

     Aivoihimme on kuitenkin varattu mahtava massamuisti-verkosto jonka kapasiteetista käytämme vasta muutamaa prosenttia.      Ehkä se tulevaisuudessa tulee näyttelemään suurtakin osaa elämässämme, kun tuomme taivasten valtakunnan tänne maan päälle asti.      

Nämä kaikki tajunnan muodot ovat yhtaikaa meissä jatkuvan kehittymisen alaisina ja Kalevalaisittain sanottuna: Seppo Ilmarisen alasimella. 

     Pohjan akan antamien kolmen ansiotyön kautta puhdistamme niistä elämien melskeissä kertyneen kuonan pois.

     Kalevalassa voimme seurata tätä älyn kehitystä aina jumalaisen järjen yhteyteen asti, joka pyhänä henkenä astuu meidän päivätajuntaamme ja lunastaa sen tästä alhaisesta tilastaan rautaisesta pakkopaidasta ja materian suosta, sillä kerran me sytymme tästä tulesta ja palaamme roihuten takaisin tulen tuville.

     Tuli joka karkotti raudan piilemään tänne aineellisuuden maailmaan Kalevalassa sitten Seppo Ilmarisena arvelevi ajattelevi: Mitä tuostakin tulisi, josp on tunkisin tulehen, ahjohon asettelisin?  

     "Rauta raukka säpsähtihe, säpsähtihe , säikähtihe, kun kuuli tulen sanomat, tulen tuiman maininnaiset. ”Sanoi seppo Ilmarinen: Ellös olko milläskänä! Tuli ei polta tuttu ansa, herjaele heimoansa. Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, siellä kasvat  ka unihiksi, ylenet ylen ehoksi: miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi .” 

Elikkä älyn julmasta vahingoittavasta miekasta taotaan tulessa totuuden parantava hengenmiekka ja älykkyyden korskeudesta naisellisten hyveiden sulo, jolloin miehinen ja naisellinen puolemme yhtyvät meissä ymmärrykseksi.

     Ja niin seppo Ilmarinen tuikkaa raudan tuleen, joka huuti ja valitti tuskissa tulen punaisen ja pyysi päästä heti pois.   ”Jos otan sinun tulesta ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat, vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta."

     Ilmarinen syystä epäilee että paha saa vallan jos persoonallinen äly saa vapaasti kulkea omia teitään. Siksi hän tempaa raudan tulesta ja alkaa takomaan sitä järjen käyttövälineeksi.

     Tuskissaan rauta lupaa ja vannoo valalla olevansa kunnolla ja herjaamatta sukuaan, jos vapautuu tästä tuskasta. Mutta kuinka vaikea meidän onkaan pitää heikkoina hetkinä tekemiämme lupauksia itsellemme.

font size=       Kuinka monta kertaa meidän pitääkään kompastella ja kolhia päätämme ennen kuin siellä alkaa mitään valjeta.

     Ja mikä se on joka meitä viskoo. Se on tämä meidän hallitsematon tunnepuolemme, joka sortuu kaikkiin älyttömyyksiin vai pitäisikö sanoa kaikkiin älyn ehdotuksiin.

     Näiden olemuspuoliemme   yhtyminen on ollut kuitenkin välttämätön jotta voisimme herätä kerran olemaan kokonaan Ihmisiksi isolla iillä. Älyn on pitänyt piehtaroida tunteiden, himoissa ja palossa.     

Sama Kalevalaisittain sanottuna: ”Viel oli pikkuista vajalla rauta raukka tarpehessa. Rauta ei kasva karkeaksi, ilman veessä kastumatta.”      Älyn logiikka on kastettava ja koeteltava tunteiden karkaisuvedessä,   jotta inhimillinen ymmärrys syntyisi, joka vasta kelpaa Jumalaisen Järjen työkaluksi.

     Sillä, mitä me teemme ja jätämme tekemättä ei ole yhtä suurta merkitystä tulevaisuutemme suhteen, kuin sillä missä on sydämemme ja ajatuksemme, koska näillä me luomme tulevaisuutta, ja tulemme siksi missä ajatuksemme ja tunteemme enimmin viihtyvät.

     Siitä Seppo Ilmarinen itse tuota arvelevi: Laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli teräksenteko-mujuiksi, rauan karkaisu-vesiksi. Sanoi vielä mehiläiselle: Tuo simoa siivessäsi kanna mettä kielessäsi kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän     päästä, teräksille tehtäville, rauoille rakettaville !

Mutta mehiläinen joka toisaalla Kalevalassa oli tuonut Hengen taivaista olikin muuttunut herhiläiseksi joka viskoi karkaisuveteen hiien hirmuloita, käärmehen kähyjä, maon mustan mujuja, kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja.

     Ja kun Ilmarinen tähän veteen tempasi tulesta teräksen: sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti vaivainen valansa, söi kuin koira kunniansa: veisti raukka veljeänsä sukuansa suin piteli, veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan.

     Raamatussa jo Kain tappoi veljensä Aabelin, ja siitä lähtien yhä suureneva raivopäisten Kainien joukko on täällä ihmiskunnassa riehunut.   

Raamattu kuvaa kuinka Lemurialla kun vielä elimme unimaailmassa vihamies eli lusifer kylvi ohdaketta tähän Eevan eli tunteemme peltoon.     

Atlantin mantereella rauta sitten suurimpaan raivoonsa rupesi, että koko manner piti upottaa vedenpaisumuksella. Se oli moinen kastevesi. ----------

     Menemme sitten toiseen raudan ja tulen kohtaamiseen Kalevalassa, nimittäin Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulantaan.

     Tässä tarinassa tulemme jo lähemmäksi nykyistä aikaa ja elämäämme. Joukahainen joka kuvaa hyvin nykyistä pelkästään koulutiedoilla pyntättyä älykästä ihmistä kuulee Väinämöisestä, jota kehutaan ylen suureksi tietäjäksi, päättää lähteä mittelöimään tietojaan ja karahuttaa rekensä Väinämöisen kanssa yhteen. 

     Väinämöinen kehoittaa häntä väistymään nuoremmuuttaan. Mutta Joukahainen sanoo: ”Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta vanhuuesta! Kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi sep’ on tiellä seisokohon toinen tieltä siirtyköhön.”

     No, Väinämöinen kysyy mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet.   Joukahainen alkaa luettelemaan ulkoa oppimiaan asioita, johon Väinämöinen tokaisee: Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan ! Sano syntyjä syviä asioita ainoisia!

     Lapsen ja partasuun urohon tiedon eron ymmärrämme, mutta mitä Väinämöinen tarkoittaa naisen muistilla? Väheksyykö hän naista?     

On muistettava, ettei Kalevala missään halveksi naista, vaan pikemminkin päinvastoin. Naisella Kalevala kuvaa luonnollisesti tunnepuoltamme jossa ei yksin sinänsä muistia ole. 

     Mutta sitten Väinämöinen sanoo partasuun uroonkin jälkeen vielä korkeamman tieon asteen eli: eikä miehen naisekkahan.

     Eli todellinen ymmärrys ja viisaus ilmenee meissä vasta kun mies ja nainen ovat meissä yhtyneet. Äly ja tunne antautuneet toisilleen.     

Ne eivät ole enää ristissä ja riidassa, vaan ympyrässä joka jo foneettisesti on jumalainen muoto. Silloin aivokurkiainen on aktivoituneena meissä, joka yhdistää vasemman ja oikean aivopuoliskon toisiinsa.     

Sama tapahtuu aivotutkimuksen mukaan kun kuuntelemme barokki musiikkia, eli ba rokkia. Ba ilmeisesti ilmaisee, että on kyse rokin vastakohdasta.     

Joukahainen, joka edustaa meidän persoonallista älyämme huomaa oman tietämättömyytensä Väinämöisen edessä ja lankeaa valehtelemaan, ja kun joutuu valheesta kiinni turvautuu miekkaansa. Miten inhimillistä! 

     Sanoi Vanha Väinämöinen: ”En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, en lähe miekan mittelöhön sinun kanssasi katala, kerallasi kehno raukka.”     

Siinä nuori joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Ja kun Joukahainen uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi läävään suuttuu väinämöinen ja häpesi tämmöistä yltiöpäistä tietämättömyyttä. 

     Väinämöinen päättä antaa opetuksen tälle jukuripäälle ja loihe itse laulamahan: Järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili Väinämöisen laulaessa.      Lauloi nuoren Joukahaisen suohon suonivöistänsä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.     

Joukahaiselle tulee tuska päälle huomattuaan Väinämöisen mahdin ja alkaa armoa anelemaan, ja lupaa antaa lunnaiksi kaikki maalliset tavaransa mitä omistaa, ja mihin hän on elämässään kiintynyt ja mitä tarpeellisina pitää, jos Väinämöinen pyörtää pyhät sanansa. 

     Väinämöinen eli Jumalainen elämä ei huoli tavaroistamme, vaan meidät itsemme se haluaa, älymme ja sydämemme. Se haluaa että luovumme kaikesta siitä mikä sitoo sydämemme tähän aineen ja sielullisuutemme harhaan.

     Ja mikä se on joka eniten sitoo on omistamisen halu ja oikeus.   Minusta sinä et omista taloasi, vaan talosi omistaa sinut sanoi Apollonios Tyanalainen jo ajanlaskun alussa rikkaalle nuorukaiselle.        Mene ja myy kaikki mitä sinulla on ja jaa se köyhille ja seuraa minua sanoi Jeesus rikkaalle nuorukaiselle.

     Väinämöinen ei anna enää Joukahaiselle edes valinnan mahdollisuutta tässä vaiheessa kun hän on mennyt jo liian pitkälle elämää uhmaten.     

Ihminen pistetään joskus niin tyhjän päälle, että hän heräisi tosissaan kysymään elämän tarkoitusta ja totuutta.     

Väinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle, että hän on jo suuta myöten suossa. 

     Vasta kun Joukahainen hädissään suuressa elämäntuskassaan nöyrtyy ja lupaa elämälle senkin mikä hänessä on parasta, puhtainta, kauneinta, ja mitä hän on sisimmässään vaalinut, kun hän lupaa oman Aino sisarensa lunnaiksi. Silloin Väinämöinen ilahtuu ja vapauttaa hänet tukalasta tilastaan.

     Vihdoinkin älysit sen mitä minä elämä sinulta haluan.  

Ihmisen älystä eli rääkyraudasta oli tulla este henkiselle kehitykselle.      Vasta kun itsekkyys, joka älyssä asustaa murtuu on ihminen valmis   luopumaan ja älyssään antautumaan henkiselle elämälle.     

Kyisen pellon eli itsekkyyden kyntäminen onkin ensimmäinen aste henkisellä tiellä. Itse pois kyistä käärmehistä     

Aino edustaa sitä ihmissielun kaikista kauneinta viatonta neitseellistä suloa jota jokaisen ihmisen sydämessä piilee, ja jonka me miehet helposti pidämme visusti sisällämme emmekä kehtaa julki tuoda.      

Se on jotenkin yhteydessä siihen satujen prinsessaan meissä   joka ikävöi prinssinsä saapumista vapauttamaan hänet tästä ainaisesta onnen kaihosta.     

Mutta ei Joukahainen vielä täysin tunne Ainopuolta itsessään. Vaikka me älyssämme olemmekin valmiita luopumaan entisestä ehkä paheellisesta elämästämme ei se aina käytännössä onnistukkaan.     

Näin käy myös Joukahais-Aino sielun. Aino joka odotti uljasta prinssiä kosijakseen pettyykin katkerasti kun hänet ikälopulle Väinämöiselle luvattiin. 

     Ainosielu oli vielä liian nuori ymmärtääkseen antautua tälle jumalaiselle viisaudelle joka Väinämöisenä häntä lähestyi.

     Evankeliumeissahan Maria meni Josefille, vanhalle miehelle ja synnytti itsessään Kristuslapsen. Tätä antautumista pyhälle hengelle elämä meiltä jokaiselta odottaa.     

Mutta kuinka Aino-sielun sitten kävikään? 

Aino itki katkerasti monestakin syystä. Ensiksi siitä syystä, että hänen ihmisyyttään oli loukattu kun häneltä kysymättä oli hänet Väinämöiselle luvattu.     

Toiseksi koska hän ei ollut vielä valmis luopumaan niistä elämän ihanuuksista, iloista ja nautinnoista, joista hän kuvitteli joutuvansa luopumaan vanhan ilottomalta tuntuvan viisauden rinnalla. 

     Ja kolmanneksi koska hän oli kohdannut Väinämöisen, ikielämän suuruuden ja viisauden, niin sisimmässään hän ymmärsi ja murehti omaa kykenemättömyyttään kohdata ja iloita siitä.     

Joukahais-Ainosielu ei ollut vielä toista ansiotyötä suorittanut, eli mustan maion, unimaailmansa puhdistamista, mikä tarkoittaa tunneluontomme hallintaan ottamista.

     Aino vielä hukuttautui mieluummin oman tunneluontonsa iloihin ja tunnelmointeihin;   mutta ei ehkä kuitenkaan entisenään. Väinämöisen näkeminen oli tehnyt vaikutuksen.

     Hänen äitinsä eli luontoäiti, fyysinen ruumis, ilahtui suuresti kuultuaan suuren kosijan ilmaantumisesta. Tämän tuloa hän oli aina odottanut, sillä se merkitsi vapautumista hänellekin Ainosielun ruumiilleen aiheuttamista kärsimyksistä.

     Siksi oli hän innoissaan paljastanut Ainolle salaisuuksiaan: kapioitaan, jotka Aino tulisi saamaan vihkiydyttyään Väinämöiselle: kuusi kultavyötä, setsemän sinihamosta, ne olivat kuuttaren kutomat, päivättären päättelemät. Eli jo kuu ja aurinkokaudella kudottu ihmisen tuleviin prinsiippeihin eli ilmeneviin ruumiillisiin muotoihin.

     Uteliaisuus valtaa Aino-mielen ja hän menee ja ominpäin, ilman vihkiytymistä jumalaisen järjen kanssa, pukee päällensä näitä sinihamosia eli herättää joitakin tshakrojaan toimintaan ja ilman puhdistautumista, valmistautumattomana lähteekin vierimään pitkin maita pitkin soita pitkin synkkiä saloja,   ja lopuksi hukkuu tunneluontonsa astraalimaailman houkutusten pyörteisiin.

     Siihempä kana katosi, siihen kuoli impi rukka. Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen. Eli sielullinen, ei ruumiillinen itsemurha.

     Aino ei piitannut äitinsä ohjeista, joka innoissaan siitä että sukuun oli tulossa suuri sulho, oli kapiot paljastanut, mutta kuitenkin kehoittanut Ainoa ensin syömään vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkareita: tulet muita kaunihimpi.

     Kolme vuotta olisi ollut vielä kihla-aikaa sulhon kosinnasta. Kolme vuotta olisi Ainon pitänyt käydä puhdistuksen tietä ja niin hänen tshakransa olisivat Väinämöisen ohjauksessa heränneet oikealla tavalla toimimaan, ja auttaneet hänet jumalalliseen viisauteen. -------

  Menemme nyt loppunäytökseen älyn ja järjen kohtaamisessa.

Pohjan akka, joka meitä ja meidän älyämme tässä elämässämme kouluttaa antaa viimeisenä ansiotyönä meille pyydystää suuri suomuhauki liikkuva kala lihava tuolta tuonelan joesta, manalan alantehesta.

     Tämä ansiotyöhän tarkoittaa sisätajunnan eli valkean maidon puhdistamista. Se on meidän vaikein tehtävämme, emmekä siihen persoonallisuutena yksin pystykkään.

     Sisätajunnassa asuvat meidän   elämästä toiseen siirtyvät tavat ja tottumukset joita ei kovin helpolla muuteta. Luonto suojaa näin, ettemme pääse helpolla turmelemaan edellisissä elämissämme saavuttamiamme hyviä ominaisuuksia

     Tuonen eli unohduksen virta jossa työ on suoritettava on vaarallinen. Harva on sen yli elävänä eli tajuisesti selvinnyt.

     Se on Hiidenvesi jossa Vesihiisi ensimmäisenä on niskaan käymässä ja suuri suomuhauki vaivatta nielaisee meidät.

Jumalainen minuutemme on saanut hallintaansa persoonallisuuden päivätajunnan, unitajunnan, sekä nyt lopuksi lopullisesti vapautunut älymme luomista sisätajunnankin kahleista.