Mitä on viisaus

Aika syntyy tarpeesta polarisoida kokonaisuudet aspekteiksi, joita sitten tarkastellaan peräkkäin --------------.
Sillä vasta vastakkaisuudelle rakentuvan tietoisuuden suorittamassa tarkastelussa olemisen samanaikaisuus muuttuu peräkkäisyydeksi.
Polarisoituminen estää meitä näkemästä molempia ykseyden aspekteja yhtaikaa.

Tästä aiheutuu peräkkäisyys, josta seuraa ilmiöt: rytmi, aika, avaruus. 

Polarisuus on kuin ovi, jossa toisella puolella lukee sisään, toisella ulos.
Kysymyksessä on yksi ja sama ovi, mutta me näemme sen olemassaolosta aina vain joko sisä- tai ulkopuolen, riippuen siitä kummalla puolella olemme.
Maailma ei ole polarinen, vaan tietoisuutemme jonka kautta koemme sen.

Esitykseni aihe on suomalaisten tietäjien viisaus.

Lienee aluksi hyvä määritellä mitä viisaudella tarkoitetaan, sillä materialistisella ja henkisellä ihmisellä on hyvin erilaiset käsitykset asiasta.

Huomisen Kalevala-päivän kunniaksi valitsin tämän aiheen tuodakseni esille sen mikä ero on oppineella ihmisellä ja tietäjällä.

On sanonta että pieni tieto paisuttaa, suuri tieto nöyräks saa.

Monet oppineet ja taitavat ihmiset jotka eivät yleensä rukoile eikä ruinaa, saattavat tiukan paikan tullessa elämässään avuttomina pyytää kuitenkin näkymättömiä korkeampia voimia avukseen. Luontoko se tikanpojan puuhun vetää.

Nykyään mielletään viisaiksi paljon oppineet ihmiset ja heitä arvostetaan ja kuunnellaan yhteiskunnan tärkeissä kysymyksissä. Jo lapsesta lähtien kasvatetaan myös kouluissa meitä tiedon tielle, eikä viisauden. No sanoohan sananlaskukin, ettei oppi ojahan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, eli hyvä tarkoitushan siinä tietysti ilmenee. Mutta hyvässä tarkoituksessa saadaan maailmassa paljon pahaakin aikaan.

Monasti alle kouluikäisten lasten suusta kuulee suuria totuuksia, johtuuko siitä, että heidän tajuntansa on lähempänä Minuuttaan. Koulun älyllinen opetus kuitenkin tällaiset tukahduttaa

Muistatte kuinka Kalevala erottelee vertauskuvassaan älykkään oppineen ja viisaan tietäjän toisistaan: Maallisilla tiedoillaanhan nuori Joukahainen suistui tieltä älynsä suohon haastaessaan Väinämöisen, tietäjän, tiedoissa mittelöön. Joukahainen vapautui vasta kun luopui kaikesta siitä minkä luuli omistavansa.

Miksi edelleenkään meillä Suomessa ei arvosteta tietäjien tietoa, jotka lasten tavoin jälleen elävät taivasten valtakunnan yhteydessä, vaan maallista tieteen tuomaa tietoa. Johtuuko se tietämättömyydestä?       Ainakin Kalevalan suhteen voidaan sanoa kyllä.

Tieteellinen Kalevala-tutkimus on hyvä esimerkki siitä mihin johtaa materialistinen yliopistollinen tieto verrattuna tietäjien tietoon. Ehkäpä tämä koskee tänä päivänä myös   yhteiskunnallisiakin asioita.

Tiede ja älykäs ihminen vasta opettelee löytämään oikeat ratkaisut älyllään ja siksi älyn tuoma tieto sekä sen myötä tieteellinen tieto on hyvin lyhytaikaista ja kehittyvää aikain viisauden rinnalla, jota tietäjät edustavat.

Aikain viisaus pysyy aikakaudesta toiseen samana ja sen syvempää viisautta vain puutteellisesti sanoilla pystytään ilmaisemaan. Siksi Jeesuskin puhui kansalle vain vertauksin, joiden ymmärrys ei ollut vielä kehittynyt.

Miksi sitä ei sitten pystytä sanoin selittämään?

Esimerkiksi koittakaa selittää ihmiselle, joka ei ole rakkautta kokenut mitä rakkaus on. Sanoihan Paavalikin, että vaikka teillä olisi kaikki tieto, mutta teillä ei olisi rakkautta, ette te mitään olisi. Sehän olisi vain puoli’naista tietoa ja ainakin mies haluaa omakseen koko’naisen. Tämä sanonta olennaista, että olen naista, meille miehille jo viittaa, että osaisimme ottaa järkeilyssämme huomioon sen naisellisen tunnepuolemmekin ollaksemme viisaampia.

Eikös tämä Suomen kielikin ole hyvin vertauskuvallista.

Ajanlaskumme varhaisina vuosina piti syvempi tieto myös salata vertauskuvin, jottei se joutunut tietämättömien ihmisten ja kirkon hävittämäksi, niin kuin kävi gnostilaisten tekstien. Myöhemmin ei voinut henkensä uhalla puhua kirkon vastaisia oppeja joutumatta inkvisition uhriksi.

Siksi tietäjämmekin joutuivat siirtymään idemmäksi Karjalaan, jotta pystyivät laulamaan Kalevalaisia runoja pelkäämättä. Idän Ortodoksinen kirkko ei heitä vainonnut.

Tietysti syvempi tieto on myös vaarallista ihmiselle, joka ei ole siihen oikealla tavalla valmistunut vastaanottamaan, vaan saattaa koitua hänelle itselleen tuhoksi. Siksi tietäjät myös suojellakseen pukivat syvemmän tiedon vertauskuviin.

Itsekäs ihminen, joka omaa paljon alempia taipumuksia haluaa mielellään hävittää opetukset, jotka eivät sovi hänen pyrkimyksiinsä. Hänen pitää vielä kokemusten ja kärsimysten kautta saada ymmärryksensä heräämään syvempään elämänymmärrykseen ja elämänuskoon.

Tieteellistä tietoa tarvitaan kyllä ihmisen älyn kehittämiseksi, mikä onkin länsimaisen ihmisen kehitystarkoitus osittain pitkään ollutkin. Mutta ihmiseksi kasvaminen vaatii paljon enemmän.

Kaikki ihmiskunnan suuret tietäjät painottavat ymmärryksen syntymistä ihmisessä, siihen ei yksin älyllä ylletä. Älystä saattaa jopa tulla este ymmärrykseen pääsystä. Älyllä on saatu ehkä enemmän pahaa kuin hyvää aikaa ihmiskunnassa. Ellei äly lyöttäydy oikeiden tunteiden kanssa yhteistyöhön jää ajatus monasti yksipuoliseksi eikä kokonaisymmärrystä synny.

Ymmärrys onkin meidän älymme ja tunteemme eli miehemme ja naisemme yhteisymmärryksen tuote meissä. Ymmärrys sitten voi vastaanottaa jumalaisen järjen eli Pyhän hengen tajuntaansa, jolloin ristiriita tältä ristiltämme poistuu. Henkinen kasvu onkin tajunnan kasvua.

Siinä onkin tietäjien ero älykkääseen ihmiseen verrattuna, että heidän tajuntansa vastaanottaa jumalaisen järjen inspiraatiota. He ovat kulkeneet viis’astumisen tien loppuun ja jättäneet turhat viisastelut tiedemiehille. Heidän tajuntansa ammentaa syvemmän tietonsa luonnonmuistista eli Antero Vipusen vatsasta kuten Kalevala asian ilmaisee.

Toki saattaa olla moniakin ns. tiedemiehiä, jotka intuition kautta ammentavat jo syvällisempääkin   tietoa, kuin älynsä aikaansaamaa ja etenkin todelliset taiteilijat saavat innoituksensa intuitionsa kautta, jotkut jopa inspiraatiossa hengen maailmasta asti.

Mitä sitten on syvempi tieto? Syvempi tieto tulee intuitiomme kautta Minuutemme myötävaikutuksella tajuntaamme ja pääsemme katsomaan asioiden alkuluotteita eli syntysanoja luonnonmuistista eli ideain maailmasta kuten Platon sitä nimitti. Me näemme silloin mistä ja miksi ilmenneet asiat, esineet ja tapahtumat ovat saaneet alkunsa tai mitä ne ilmentävät. Niitä ei meidän älymme logiikka helpolla ymmärrä, vaan niitä joutuu   pureksimaan tunneälyllään eli ymmärryksellään saadakseen ne muotoutumaan tajunnassamme ymmärrettäviksi ja puutteellisesti sanoin selitetyksi. Silloin ymmärryksemme on vasta kovassa tietäjäkoulussa. Jeesuskin sanoi opetuslapsilleen: "Ettekö te vieläkään ymmärrä, onko teidän sydämenne paatunut".

Elävät tietäjätkin ovat siksi vielä eritasoisia. Tietäjänä ihminen on myös vielä kehityksen alainen. Tieto saattaa aluksi tulla vain pieninä väläyksinä ja kasvaa lopuksi jatkuvaksi jumalaisen viisauden lähteeksi.

Jos olette lukeneet Ervastin kirjan: Onko Kalevala pyhä kirja, niin siinä tämä tieteen ja tietäjän näkemykset Kalevalasta tulevat räikeästi tuotua esiin. En tiedä onko nykyiset tieteelliset tutkijat viisaampia, sillä materialistinen Kalevala-tutkimus ei ole sen jälkeen enää ainakaan minua kiinnostanut kun Ervastiin tutustuin.

Ainakin yksi nykytutkija: Matti Kuusi ilmeisesti ymmärsi ja arvosti Ervastin Kalevala-tulkintaa kun mainitsi, että Ervast oli aikaamme edellä tulkinnassaan.

Toivottavasti Kalevalan nykytutkijat eivät, niin kuin ennen, enää pidä Kalevalan taruja enimmäkseen lainatavarana: sanomalla, että ne ovat osaksi kristillisperäisiä, osaksi germaanilais-alkuperäisiä ja että suomalaista niissä tuskin on muuta kuin kieli ja muodollinen muovailu. Ja että maailman syntyruno olisi syntyjään vain kiikkuruno neidon haaveellisesti kiikkuessa pääskysten lennellessä auringonlaskussa.

Ilmeisesti suomenruotsalaiset ovat saaneet vaiennettua Yrjö Sakari Yrjö-koskisenkin 30 luvulla väitöskirjassaan tuoman Suomen muinaisen mahtavan menneisyyden, josta monet tutkijat Lönnrotia myöten ovat kertoneet.

Itsekin olen lukuisissa esitelmissäni ja kirjassani koittanut suomalaisia valistaa tästä Ruotsiakin mahtavammasta menneisyydestä, ja nostaa siten suomalaisten itsetuntoa, jotta he ymmärtäisivät oman tehtävänsä kansakuntien joukossa.

Kalevala jo osoittaa sen, että meillä on ollut kansana kehittynyt kulttuurillinen menneisyys. Ihmetellä täytyy, että vaikka siitä on suomalaiset ja ulkolaiset tietäjät kertoneet, ettei sitä julkisesti mitenkään noteerata. Eikä semmoinen tieto saa lehdissä palstatilaa.

Vieläkö meitä suomenruotsalainen älymystö pitää tossunsa alla ja siinä käsityksessä, että he ovat nostaneet meidät metsästä sivistyksen pariin. Kun mennään ajassa tarpeeksi taaksepäin, niin asia näyttää juuri päinvastaiselta.

Suomi on yksi muutamasta maasta maailmassa jolla on oma kansalliseepos. Miten se on mahdollista ja   ymmärrettävissä. Siten, että meillä on pitkä kulttuurillinen menneisyys ja Suomen kansa ja sen tietäjät ovat vuosituhansien ajan saaneet jumalaista inspiraatiota, jonka ovat pukeneet vertauskuvin runolliseen muotoon. Sanoihan Platon jo, että tosi runous on Jumalten kieltä.

Kalevalamme on kansan suussa syntynyt, sillä ei ole yksittäistä tekijää, kuten yleensä muilla eepoksilla. Lönnrot vain keräsi ja kokosi tästä valtavasta aineistosta tietynlaisen kokonaisuuden.   Hän mainitsee itse, että hän sai eräältä tietäjältä apua sen laadinnassa tiettyyn muotoon. Onneksi, sillä Kalevala on lähes oikeaan järjestykseen ja muotoon rakentunut niin, että se kuvaa ihmisen ja maailman kehityshistoriaa ja päämäärää, ja jossa vertauskuvin on tuotu samat ikuiset totuudet kuin mitä teosofiakin opettaa nykyaikana.

Kalevala pohjaa mytologiseen muotoon, eli teksti on vertauskuvallisessa muodossa, kuten Karjalan kuningas Jeesuskin vielä kansaa opetti, ja jonka tietäjät ovat runoilleet eri aikakausina, ja säilyttäneet tietonsa vertauskuvin, joissa ilmenee ikiaikainen jumalainen viisaus.

Ei he sattumalta kuvanneet ansiotöitä tapahtuvaksi eläinten kautta, vaan viittasivat sillä eläimellisen luontomme puhdistamiseen. Ei he tietämättään sanoneet, ettemme mitänä voine, emme mitänä itsestämme, ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan. Ei he sattumalta valinneet Marjatta nimeä jumalaisen tajunnan synnyttäjälle. Ei he sattumalta Sammon taontaan liittäneet eri manvanttaroiden kautta tapahtuvaa ihmisen Samporuumiin kehitystä. Kyllä he ovat olleet hyvin tietoisia maapallon ja ihmisen kehityshistoriasta kuten teosofiakin sen esittää.

Lönnrotia varmaan myös Väinämöinen inspiroi, jotta hän osasi kalevaisella runomitalla täydentää puuttuvia osia.

Kalevala-tutkijat, jotka väittävät Marjatta legendaa kristilliseksi alkuperältään eivät ymmärrä, että se ei ole sen kristillisempi kuin mikään muukaan aikain viisauden tuoma syvällinen totuus.

Monissa vanhemmissa uskonnoissa ja mytologioissa viitataan tähän samaan tapahtumaan ihmisessä. Marjattahan tulee puolukasta raskaaksi ja synnyttää pojan ilman miestä. Mutta kun ymmärrämme tämänkin mytologian, niin nimi Marjatta jo sanoo, että sikiäminen tapahtuu ilman marjaa, siis marjatta, eli ilman ulkoista aineellista puolta ja sillä viitataan neitseelliseen sikiämiseen, joka lienee mahdottomuus fyysisestä lapsesta kyseen ollen. Siksi kyse on henkisestä tapahtumasta.

  Kalevala kuvaa, että lapsi katoaa ja löydetään suosta kuten vastaavuus Egyptissä Horus lapsi. Ihminen on 70% vettä ja loput maata kuten suokin, joten sillä tahdotaan viitata, että tämä lapsi löydetään itsestämme. Ja että kyseessä on henkemme Kristus-lapsi, paljastuu siitä, kun lasta etsitään, niin aurinko sanoo mistä poika löytyy, ja että hän on minutkin luonut, siis aurinkokin on tämän kosmisen jumalaisen Kristus-tajunnan luoma, joka Marjatassa syntyi.

Kirkot eivät tiettävästi ole kertoneet, että tämä lapsi on meissä jokaisessa kerran syntyvä, tässä persoonallisuudessamme asti. Nythän me olemme vielä vain jumalaisen Minuutemme kuvia, kuin sikiö vaiheessa jumalaisessa kohdussa. Jumalan ainosyntyinen poika ei tarkoita, että kyseessä on Jumalan ainoa poika, vaan ainoastaan, yksin Jumalasta syntynyt, eli meidän korkeamman jumalaisen Minuutemme kautta syntynyt kosminen Kristus-tajunta meissä.

Marjatan vanhemmat eivät tätä ymmärtäneet, kuten harva materialistinen vanhempi nykyaikanakaan. Jos lapsi saa minkä vain henkisen kokemuksen, mielletään se jotenkin hurahtamiseksi kirkollis-uskonnollisuuteen.

Marjatan poika osoittikin sitten suurempaa viisautta kuin itse Väinämöinen. Mutta miksi Marjatan pojasta ei sitten tullutkaan meille opettajaa saattaa moni kysyä. Kalevalakin päättyy tähän Marjatan pojan kastamiseen Karjalan kuninkaaksi ja Väinämöisen lähtöön.

Nyt täytyy muistaa, että sama Kalevalan vertauskuva aukeaa oikein monilla eri avaimilla avattuna.Tämä Marjatta legenda kuvaa kyllä myös historiallisesti ajanlaskumme alussa tapahtuvaa ensimmäistä Kristus syntymää ihmisessä hänen päivätajuntaansa asti, mikä tapahtui Juudeassa Jeesukselle koko ihmiskunnan auttamiseksi lusiferisten voimien voittamiseksi ihmisissä. Siksi voimmekin lukea nyky Kalevalan opetuksissa vastaavuuksia Jeesuksen opetusten kanssa. Me voimme Uudesta testamentista nyt myös lukea tämän Arjalaisen valkoisen rodun henkisen kuninkaan opetuksia nyky Suomen kielellä, ja löytää niitä myös Kalevalastamme elävästi kerrottuina.

Kun tunnemme Väinämöisen historiaa, niin hänhän niihin aikoihin vaikutti Lähi-idän seutuvilla jossa oli tullut aikoinaan vihityksi Kolkkis-mysteerioissa mustanmeren rantamilla. Hänet varmaan kutsuttiin silloin Jeesus-lasta tutkimaan, ennen kuin Virokannas, eli raamatun mukaan Melkisedek,   kastoi pojan seuraajakseen.

Muistatte kuinka viisas oli Väinämöisen tutkinta.

Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuossa tuomitsevi:

"Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt,

poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle,

tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!"

 

Vähänkin ajatteleva ihminen ei katso, että viisas Väinämöinen noin pahoin olisi tuominnut, vaan hän pani pojan koetukselle ja sai näin pojan itsensä todistamaan suuruutensa, joten kaksiviikkoinen poika alkoi puhua ja puheellaan itse osoitti jumalaisen syntyperänsä tiedollaan .

 

Väinämöisestä myöhemmin oli tullut sitten näkymättömässä maailmassa Jeesuksen opetuslapsi sekä Suomen kansallisdeeva. Ja kun hän näki, kuinka suomalaisille katollinen kirkko oli tuomassa Jeesuksen opetuksia toisin, kuin hän ne ymmärsi ja kuinka hän oli niitä kansalleen inspiroinut, antoi hän Mikael Agricolalle tehtäväksi kääntää Uusi-testamentti suomen kielelle. Eikä juutalaisten osittain julmaa vanhaatestamenttia. Näin kansa saattoi heränneen lukutaidon myötä itse tutustua uuden tietäjänsä opetuksiin, ettei sille mitä vaan voitu enää syöttää kristinuskon nimissä.

 

Näin tämä legenda voidaan ymmärtää historiallisesti, että tästä Karjalan kuninkaasta tuli opettajamme. Pekka Ervast, joka varmasti oli yksi Väinämöisen opetuslapsista, sai tehtäväkseen valaista meille Jeesuksen opetuksien syvemmän merkityksen, kuin mitä kirkko oli niitä opettanut. Ervast toimi siten Lutherin tavoin uskonpuhdistajana ja onpa Ervastin näkemyksiä jo maailmallakin huomioitu.

 

Pekka Ervast olikin 1900 luvun suurin tietäjä Suomessa, jonka veroista ei ehkä hänen jälkeensä ole ainakaan julkisesti Suomeen ilmaantunut. Julkisista tiettävästi vain Tapio kaitaharju on yltänyt luonnonmuistista tutkimaan Väinämöisenkin historiaa ja menneitä aikoja. Se, että hän näki Väinämöisellä olleen 14 opetuslasta siellä nykyisen Saksan metsäseuduilla ja Pekka Ervast 12, johtuu ilmeisesti siitä, että he katsoivat hieman eri aikoja. Kaitaharjuhan puhui 7:stä naisesta ja 7:stä miehestä, Ervastin puhuessa vain 12:sta opetuslapsesta.

Kun kysyin tästä Kaitaharjulta, niin hän vain vastasi, että niin hän näki. Näkijähän katselee tapahtumia, kuin olisi itse paikanpäällä. He olivat siis paikan päällä vähän eri aikoja katsomassa.

 

Kyllähän nykyään astraalisia näkijöitä riittää, jotka joutuvat katsomaan kuin kuvia ja tulkitsemaan näkyjään omien ymmärryksensä silmälasien läpi. Tietäjälle taas luonnonmuistin ylemmillä tasoilla Antero Vipunen Kalevalan mukaan kertoo mistä todella on kyse.

 

Tietäjällä on avautunut kaksi uutta aistia, joilla hän pääsee henkisen näkymättömän luonnon yhteyteen ja tutkimaan sen saloja. Nämä aistithan meille jokaiselle tulevat kerran aukeamaan, ja pääsemme tutkimaan syntyjä syviä, asioita ainoisia, joit ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot, tällä inhalla iällä, katoavalla kannikalla.  

Pekka Ervastin kokemuksia

Maaliskuussa v. 1916 oli minulla taas poliittinen ja kuten huomaatte, erikoisen hassunkurinen Okkultinen kokemus.

Eräänä aamuna mietiskellessäni lienen lähtenyt ulos ruumiistani, koska samassa olin Venäjän hovissa. Olin suuressa pilarisalissa, seisoin erään pilarin takana ja kurkistin sieltä saliin.

Toisessa päässä oli suuri pöytä täynnä karttoja ja papereita. Keisari Nikolai II istui pöydän ääressä kyljittäin minuun päin. Ympärillään seisoi joukko herroja ja kenraaleja vilkkaassa neuvottelussa keisarin kanssa.

Voidakseni paremmin seurata asiain menoa, tulin esille pilarin takaa. Keisari silloin huomasi minut, nousi heti ja iloisesti hymyillen nyökkäsi minulle viitaten lähestymään.

Tietysti noudatin kutsua ja lähestyin hallitsijaa tervehtien. Kaikki katselivat ihmetellen, mikä minä olin ja mistä olin tullut, mutta keisari otti minua kädestä ja lausui: ”no, tuossa sinut taas näen, pitkä aika on kulunut siitä kun viimeksi tapasimme.

Nyt olen vihdoinkin tilaisuudessa kiittämään sinua kaikista suurista palveluksistasi, mitä olet minulle tehnyt.”

Olkoon ohimennen mainittu, että sodan kestäessä olimme muutamia kertoja olleet tekemisissä toistemme kanssa.

Keisari jatkoi: ”sano nyt minulle millä tavalla voin palkita sinua?” Ajattelin itsekseni, etten ollut tehnyt mitään palkintoa ansaitsevaa, mutta samalla tiesin, että tässä ei ollut kysymyksessä minun vähäpätöinen personallisuuteni.

Sanoin sentähden heti keisarille: ”tiedät vallan hyvin, että minulla ei ole kuin yksi toivomus: anna hyvällä itsenäisyys Suomelle.”

Keisari vaikeni hetkisen ja lausui sitten: ”sinulla on sanani, sentähden minun täytyy täyttää pyyntösi, saat Suomen vapaaksi, mutta kuitenkin asetan pienen ehdon.

En anna Suomea heti vapaaksi, vaan vasta vuoden perästä, mutta en silloinkaan vielä vedä sotajoukkojani pois Suomesta, ellei Suomen kansa vuoden perästä ole osoittanut, että se osaa antaa arvoa sinulle ja kuunnella sinun ääntäsi. Jos Suomen kansa vuoden perästä tunnustaa sinut johtajakseen ja valitsee sinut kuninkaakseen tai presidentikseen, silloin otan sotajoukkoni ilman muuta pois, mutta ellei Suomen kansa ymmärrä omaa etuaan, niin annan joukkoni vielä viipyä Suomessa yhden vuo den.”

Muuta en muistanut keskustelustamme tultuani jälleen tajuihini. Tästä kokemuksestani kerroin heti lähimmilleni ja myöskin toisille, niin että ennustava näky todella nähtiin silloin. —

Nimitin sitä hassunkuriseksi, koska nähtävästi sekä keisari Nikolai että minä edustimme ja symbolisoimme korkeampia olentoja, nim. kumpikin maansa kansallishaltiaa.

Se näky oli ennustava, sillä maaliskuussa seuraavana vuonna 1917 oli Venäjän vallankumous, jolloin Suomi tuli itsenäiseksi, mutta Venäjän sotajoukot jäivät vielä tänne.

Noina maaliskuun historiallisina päivinä v. 1917 kärsin sanomattomia sielun tuskia siitä, että olin niin voimaton ja mitätön, ettei ääneni mihinkään kuulunut. Ensimäisen yön valvoin kokonaan ja vaan kysyin itseltäni, millä tavalla saisin meikäläiset vallassa olijat ja poliitikot ymmärtämään, että jos me suomalaiset osaamme itsetietoisesti ja lujasti esiintyä, niin saamme kaikki venäläiset sotajoukot heti pois ja voimme vaikuttaa suuresti Venäjän vallankumouksen kehitykseen.

Sitä varten olisi kuitenkin ollut välttämätöntä, että meidän johtomiehemme olisivat uhkuneet rakkautta Venäjän kansaa kohtaan ja osanneet ottaa venäläisiä oikealta kannalta.

En keksinyt mitään keinoa, millä tämän ajatuksen olisin voinut upottaa asianomaisten Suomen miesten mieliin, ja sentähden sain vain seistä siinä omasta mielestäni häpeään peittyneenä.  

Kesällä v. 1917 kirjoitin parasta aikaa erästä kertomusta, kun äkkiä kuului korvaani Väinämöisen ääni, joka sanoi: ”keskeytä, sillä tärkeät ajat ovat tulossa ja sinun täytyy yrittää.” Keskeytin kirjoittamisen kokonaiseksi viikoksi, jolla ajalla elin tuollaisessa Väinämöis-inspiratsionissa ja kirjoitin Teosofisen Seuran jäsenille puheen eli kirjeen, joka oli esitettävä Teosofisen Seuran vuosikokouksessa.

Tuo puhe oli kokonaan Väinämöisen käskyn mukainen ja sisälsi lyhyesti sanoen seuraavaa: on tulossa erittäin vaikea aika Teosofiselle Seuralle ja Suomen kansalle.

Ei ole muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus estää ja ehkäistä tämän vaikean ajan tuloa. Se on siinä, että te kaikki teosofit, kaikki Teosofisen Seuranjäsenet, asetutte yhtenä miehenä minun ympärilleni ja lupaatte edes vuoden ajan noudattaa minun määräyksiäni.

Jos annatte täydellisen vallan minulle ja niin paljon kuin teille on mahdollista, kannatatte minua aineellisesti, on toivoa siitä, että voimme suoriutua oikealla, inhimillisellä ja veljellisellä tavalla tästä vaikeasta meitä uhkaavasta kohtalosta.

(Ymmärrätte, että minulle oli hyvin outoa ja tavallaan hirmuista kirjoittaa tämmöinen ehdotus.) Sitten tuli vuosikokous 1917, ja siinä kokouksessa tuli esille kysymys uuden ylisihteerin valitsemisesta, koska kahtena edellisenä vuotena nimenomaan jo olin pyytänyt vapautusta T. S. ylisihteeriydestä.

Minulla oli mukanani vuosikokouksessa tuo kesällä kirjoittamani kirje, mutta luuletteko, että minulla oli sydäntä sitä lukea? Ei ollut. Minä todellakin silloin mieluummin petin Väinämöisen luottamuksen.

Vuosikokouksessa huomasin näet heti, että oli aivan mahdotonta toivoakaan minkäänlaista yksimielisyyttä.

Jo kesällä 1916 oli Tietäjässä alkanut polemiikki Teosofisen Seuran tehtävästä ja työstä. Siitä lähtien T. S. tietoisesti jakautui kahteen leiriin. Tuolla ehdotuksella minä tietysti olisin seuran jäsenten mielestä asettunut toisen leirin puolelle ja toinen olisi luonnollisesti minua vastustanut.

Sen sijaan että olisin lukenut Väinämöisen ehdotuksen Suomen kansalle tai Suomen T. S:lie, rupesin jonkinlaisessa hirtehishuumorissa puhumaan siitä, kuinka järjetöntä ja hullua oli pitää minua T. S:n ylisihteerinä, minua, joka en ollut päästänikään selvä, vaan näen näkyjä, kuulen ääniä ja esiinnyin kaikella tavalla mielenvikaisena olentona.

Vuosikokous ymmärsikin, että oli viisainta valita toinen ylisihteeri, ja niin sain minä vapau tusta. Heti kun meidän vuosikokouksemme oli ollut, tapahtuivat ensimäiset mellakat (”marraskuun mellakat”)

Turussa ja maaseudulla. Tammikuussa alkoi n.s. ”punainen kapina”.

Kun sitten v. 1918 elokuussa pidettiin T. S:n vuosikokous kapinan jälkeen, tahtoivat osanottajat miltei väkipakolla valita minut uudestaan ylisihteeriksi.

Sain heidät kuitenkin tunnustamaan Väinö Valvanteen jonkinlaiseksi ylisihteerin sijaiseksi, sillä nyt ajattelin, ettei minusta kuitenkaan tule mitään ellei olla yksimielisiä. Sentähden tahdoin esittää vielä Väinämöisen ohjelman. Ajattelin, että jos se hyväksytään nyt kun oli paljon kärsitty, niin ehkä voidaan vielä kulkea kohti valoisia päiviä.

Sanoin vuosikokoukselle, että ”ensi vuosikokouksessa 1919 saatte valita minut vaikka elinkautiseksi ylisihteeriksi, kunhan ensin esitän teille ohjelmani”.

Ohjelman esitin sitten talven kuluessa vähän lievemmässä muodossa, mutta tietysti seuranjäsenet eivät kaikki sitä ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet. Minä puolestani silloin ymmärsin, että Väinämöisen työ on tehtävä esoteerisella tavalla, ja on edes joitakin kasvatettava käsittämään, millä tavalla meidän kansallishaltiamme tahtoo palvella Kristusta.

Veljenne ja palvelijanne

Pekka Ervast.  

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.04 | 23:37

Kiitos Kauno, että jaksat tositietoa levittää !

...
20.03 | 11:34

Mahtavaa Kauno!
Juuri tällaista tarvitaan nykyaikana. Olen kirjoittanut vertailevan tutkielman budhismin ja kristinuskon yhtäläisyyksistä Jos kiinnostaa lähetän

...
22.01 | 02:34

Onko kirjasi ostettavissa ?

...
18.01 | 15:51

Ne eivät olleet ilmeisesti perusteltuja, ja ketä totuudenetsijää hyödyttää lukea kritiikkiä, ilman, että se on perusteltua faktoihin, jotka voidaan todeta.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS