Pekka Ervastin kirja: Uudestisyntyvä Suomi

Suomen uusi inkarnaatio maailmankartalle.

                                           Kansallislintumme


UUDESTISYNTYVÄ SUOMI

*
KIRJOITTANUT
PEKKA ERVAST
RUUSURISTIN KIRJALLISUUSSEURA R.Y.
II painos
(Näköispainos v. 1913 painetusta laitoksesta)
Arvi A. Karisto Osakeyhtiön laakapaino
Hämeenlinna 1979
Digitalisoitu näköispainos 2006
I
SUOMEN KANSALLISHALTIA
KAKSI ESITELMÄÄ
PIDETTY TEOSOFISILLA KESÄKURSSEILLA
1913

I
ONKO SUOMELLA DEEVA?
1.
Me elämme nyt sangen merkillisessä ajassa, mitä tulee
maailman sivistyshistoriaan. Ennen pitkää tulevat kaikki
kansat joutumaan ikäänkuin portin eteen, uuden ajan kynnykselle,
ja heti siinä kynnyksellä niille kaikille asetetaan
tärkeä kysymys. Kaikilta sivistyskansoilta kysytään: „Tahdotko
elää vai tahdotko kuolla? Tahdotko olla yhä olemassa
kulttuurikansana ja tahdotko mennä eteenpäin elämässäsi
kulttuurikansana vai tahdotko lakata olemasta?”
Tämä kysymys tulee ennen pitkää asetettavaksi kaikille
sivistyskansoille ja silloin heidän on valittava, tahtovatko
omaksua uuden henkisen kulttuurin ja mennä eteenpäin, vai
tahtovatko kuolla ja uupua siihen aineelliseen kulttuuriin,
mikä nyt vallitsee maailmassa. Kansat voivat näet aivan
menehtyä sen materialistisen ainetaakan alle, joka niitä nyt
painaa, elleivät tahdo ruveta elämään ja tekemään työtä
henkisen sivistyksen puolesta. Sillä sivisitys ei tosiaankaan
ole vain ulkonaista laatua. Se ei ole sitä, että meillä on päivä
päivältä paranevat kulkuneuvot, että höyryn ja sähkön
avulla voimme kiitää taikkapa ilmalaivoilla purjehtia yli
6
maapallon, taikka että me luonnonvoimia opimme käyttämään
ulkonaisen aineellisen menestyksen edistämiseksi. Kulttuuri
ei ole yksin sitä. Tämä on ainoastaan pieni puoli todellisesta
sivistyksestä, joka ennen kaikkea on henkistä valistusta.
Emme voi kieltää, ettei henkistä kulttuuria olisi maailmassa.
Emme voi sanoa, etteivät maailman sivistyskansat
olisi luoneet suurtakin henkistä kulttuuria, jos katsotaan niitä
yleissilmällä. Me huomaamme kyllä ja tunnustamme, että
kaikilla kansoilla on tieteensä ja taiteensa ja uskonnollinen,
henkinen elämänsä, mutta tämä henkinen elämä ei ole missään
kansassa vielä noussut kylliksi korkealle. Se ei ole
noussut niin korkealle, että voisi sanoa sen kansan elävän
henkisesti. Kaikki kansat elävät vielä aineellisesti, ja ainoastaan
harvat yksilöt niissä yrittävät elää henkisellä tavalla.
Kaikkein lahjakkaimmat henkilöt, nerot ja luonnostaan pyhät
ihmiset elävät henkistä elämää, mutta yleensä täytyy vielä
tunnustaa, että kansojen elämä on materialistista, aineellista
laatua.
Jos ajattelemme yksityistä ihmistä, niin heti huomaamme,
mitä me hänessä aivan epäilemättä nimittäisimme henkiseksi
kulttuuriksi, ja mikä taas meidän mielestämme olisi pelkkää
ulkonaista, aineellista kulttuuria. Me emme näet pidä sellaista
yksilöä todellisesti sivistyneenä, joka osaa määrätyllä
tavalla käyttäytyä ja määrätyllä tavalla puhua, jonka pää
on täynnä muistitietoja ja joka ennen kaikkea on kykenevä
hankkimaan itselleen aineellista omaisuutta. Emme pidä
häntä todellisesti sivistyneenä. Vaikka hänellä olisi yliopistosivistystä
kuinka paljon tahansa, vaikka hän olisi kuinka
varakas tahansa, vaikka kävisi kuinka hyvin puettuna ja
osaisi pyörittää kieltään kuinka sulavasti hyvänsä, emme
suinkaan pitäisi häntä todellisessa merkityksessä sivisty7
neenä, jos vähänkin kuuntelemme oman sydämemme arvostelua.
Vaan jos tahtoisimme nähdä ihmisen, jota voisimme
sanoa tosi-sivistyneeksi, niin hänen pitäisi tuntua kantavan
sisällään, sielussaan, paljon suurempia henkisiä rikkauksia
kuin mitä hän esille tuo. Itse asiassa me silloin ajattelisimme
ihmistä, jonka ulkonainen elämä kaikissa hänen teoissaan,
sanoissaan ja puheissaan olisi vain ilmausta jostakin sisäisestä.
Hän ei olisi tyhjä sisästään eikä tyhjentäisi itseänsä
hienoon ulkonaiseen käytökseen ja esiintymiseen, vaan ulkonaisesti
hän ilmaisisi ainoastaan pienen osan siitä, mikä
piilee hänen sielussaan. Toisin sanoen, jos me teosofisesti
tahtoisimme määritellä tosi-sivistynyttä ihmistä, sanoisimme,
että hän elää korkeampaa elämää ja että hänen personallisuudessaan,
hänen ulkonaisessa esiintymisessään tämä korkeampi
elämä tulee näkyviin. Me sanoisimme, että todellinen
sivistys on vain siinä, että korkeamman minän elämä näkyy
personallisuudessa. Siinä määrässä on ihminen sivistynyt
kuin korkein, mikä on hänen sisällään, tulee esille hänen personallisessa
elämässään. Olkoon hänen personallinen elämänsä
ja esiintymisensä silloin enemmän tai vähemmän
muodinmukaista — sovinnaisten tapojen mukaista, — todellisesti
sivistynyt hän on, jos korkeampi elämä täyttää hänen
henkensä.
Tästä me epäilemättä olemme teosofeina yhtä mieltä. Ja
me voimme syystä kysyä, eikö kansojenkin suhteen pidä
sama sivistyksen määritys paikkaansa. Epäilemättä. Kansatkin
ovat sivistyneitä siinä määrässä kuin niiden elämässä
ilmenee korkeampi sisäinen minä, korkeampi hengen tajunta.
Emme voi sanoa sitä kansaa eli niitä ihmisjoukkoja sivistyneiksi,
jotka raakalaisten tavalla elävät, kukin yksilö vain
itseänsä varten ilman mitään varsinaista siveellisyyttä —
8
me nimitämme sivistyneiksi niitä kansoja, joissa korkeampi
hengen elämä ilmenee sillä tavalla, että se kansa jo muodostaa
yhtenäisen kokonaisuuden, että sillä on oma valtiomuotonsa,
oma uskontonsa, oma kirjallisuutensa ja taiteensa.
Syystä me näitä kansoja nimitämme sivistyneiksi, mutta me
voimme vielä odottaa niiltä, että niiden koko ulkonaisessa
elämässä ilmenisi korkeamman minän elämä ja tajunta.
2.
Mitä merkitsee sitten, kun puhumme kansojen korkeammasta
minästä? Eihän tietenkään kansoilla ole korkeampaa
minää samassa merkityksessä kuin ihmisellä. Ihmisellä on
korkeampi minä ja te tiedätte sen merkitsevän, että siitä hetkestä
lähtien, jolloin ihminen tulee ihmiseksi, on hänellä
tämä minä. Ihmisen oma inhimillisyys on siinä, että hänellä
on korkeampi minä, yksilöllinen minä, joka useampia kertoja
syntyy personalliseen maailmaan. Mutta samalla tavalla
emme voi puhua kansojen korkeammasta minästä. Niillä
kansoilla, jotka eivät vielä ole tulleet varsinaisiksi sivistyskansoiksi,
eivät ole nousseet paimentolais- ja barbaarielämän
yläpuolelle, ei ole mitään sellaista, joka vastaisi meidän
ihmisten korkeampaa minää. Mutta niinpian kuin kansa on
noussut sivistystasolle, niinpian kuin kansa on yhdistynyt
yhdeksi kansaksi, vaikkeivät sen yksilöt vielä olisi heränneet
minkäänlaiseen kansallistuntoon, mutta ovat kuitenkin aivankuin
ulkonaisten olojen aiheuttamina muodostaneet yhteiskunnan
ja yhtyneet kansaksi ja valtioksi, niin pian sillä
kansalla on jokin, joka vastaa meidän korkeampaa minäämme.
Silloin näet liittyy kansaan olento, jota me sanomme
sanskritin kielellä Deevaksi tai suomalaisella sanalla kansan
suojelushaltiaksi, tai sitten nimellä, jota kyllä yleisesti
käytetään, vaikkei sitä ymmärretä tässä todellisessa teknilli9
sessä merkityksessä, nim. kansallishengeksi tai kansanhengeksi.
Me teosofeina silloin ymmärrämme sen tärkeän tosiseikan,
että kansassa on todella olemassa erityinen yksilöllinen
olento, joka elää näkymättömissä maailmoissa samalla
tavalla kuin ihmisen korkeampi minä ja joka on aivan siihen
verrattavissa, vaikkei se ole samalla tavalla yhdistynyt
kansaan kuin ihmisen korkeampi minä ihmisyksilöön,
nim. ei eroittamattomasti. Se on oma itsenäinen olento, joka
kummallisella salaperäisellä tavalla on yhdistynyt kansaan.
Minkälainen on tämän Deevan yhdistyminen kansaan?
Meidän ihmisten korkeampi minä on, kuten tiedämme, laskeutunut
personallisuuteen ja personallisuuteen kuuluu
useampia käyttövälineitä, m.m. tunne- ja älyruumis, joihin
on lisäksi yhdistynyt personallinen minätajunta. Meidän
korkeampi minämme on ikäänkuin antautunut vangiksi, —
jos uskaltaisimme käyttää sanaa, joka ei varsinaisesti sovi
eikä kuvaa oikeata suhdetta, mutta kuitenkin on paikallaan
siinä merkityksessä, että korkeampi minä on rajoittanut
vapautensa eikä voi tätä personallista ilmennystään, alempaa
minäänsä hallita niinkuin se soisi. Meidän korkeampi
minämme on vapaaehtoisesti luopunut vapaudestaan tuon
personallisen olennon hyväksi. Se on tosin hän itse, hänen
oma ilmennyksensä, mutta se ei ole hän itse itsetietoisesti.
Hän ei ole itsekään itsetietoinen omassa maailmassaan, hän
hankkii itselleen itsetietoisuutta ja tämä tapahtuu tuolla
omituisella uhrautumisella, että hän luopuu vapaudestaan.
Hän, korkeampi minä omalla tasollaan aina tekisi oikein,
aina valitseisi sellaisen käytöksen, joka käy hyvään suuntaan,
Jumalan tahdon mukaan, luonnon lakien mukaan.
Mutta hän on niin luopunut vapaudestaan, että hänen personallinen
minänsä, se, joka häntä edustaa kolminaismaailmassa,
onkin vapaa kulkemaan toiseen suuntaan. Korkeam10
man minän täytyy aivankuin vangin kulkea mukaan, minne
hänen johtajansa, kuljettajansa, alempi minä, vie, niin että
alempi minä on vapaa tekemään väärin, tekemään „syntiä”,
jos hän siihen tuntee vetäymystä. Alempi minämme menee
väärään suuntaan ja vetää ylemmänkin peräänsä, antaen
sen kokea mukana. Täten on siis korkeampi minämme suuresti
rajoittanut omaa vapauttansa.
Samanlainen on kansallisdeevan suhde kansaan. Kun tällainen
loistava jumalolento liittää oman kohtalonsa jonkun
kansan kohtaloon, luopuu hän suureksi osaksi omasta vapaudestaan.
Hän liittää elämänsä niin sisällisen lujasti kansan
elämään, että hän on pakotettu kulkemaan kansan
mukana, kansan yksilöiden yhteistajunnan mukana, vaikka
hän itse näkisi ja soisi toisin. Sillä tämä Deevaolento, joka
itse elää korkeammassa älymaailmassa samalla tavalla kuin
inhimillinen minä, laskeutuu kansaan siten, että hän verhoo
itsensä kansalta saamaansa ajatus- eli äly- sekä tunneruumiiseen.
Kaikilla ihmisjoukoilla, siis myös kansoilla, on
aina oma yhteinen tunne- ja ajatuspiirinsä. Me sanomme
sitä teosofisella nimellä auraksi. Aina kun on ihmisiä
yhdessä, muodostuu jonkinlainen aura heidän ympärilleen.
Samaten ihmiset, jotka kuuluvat samaan kansaan, tottuvat
tuntemaan ja ajattelemaan samaan suuntaan. Ulkonainen
luonto kohtelee heitä kaikkia samalla tavalla ja he näkevät
asioita saman maan ja saman luonnon valaisemina, niin
sanoaksemme. He tottuvat tuntemaan ja ajattelemaan määrätyllä
tavalla. Heille muodostuu oma aura, kansallisaura.
Tämä aura käsittää tunne- eli astralitasolla kansan tunneelämän
ja alemmalla älytasolla kansan ajatuselämän, yhteiset
mielipiteet ja kuvat elämästä, yhteiset käsitykset käytännöllisistä
ja aatteellisista asioista. Kun kansallishenki, kun
Deeva-olento liittyy kansaan, laskeutuu hän alas tähän
11
auraan ja yhtyy siihen älyllisesti ja tunteellisesti niin likeisesti,
että hän tulee tavallaan sen orjaksi, sen alaiseksi.
Hän on nyt välittömässä yhteydessä kansan ajatus- ja tunneelämän
kanssa. Hän tietää aina, mitä kansa ajattelee ja
tuntee, vaikka hän samalla itse on korkeampi olento, joka
enemmän näkee ja jonka tehtävänä on johtaa kansan kohtaloa,
mikäli hän siihen kykenee. Hänen varsinainen työnsä
on nyt vaikuttaa kansan auraan eli sieluun. Hän koettaa
vaikuttaa siihen, miettimällä määrätynlaisia ajatuksia kansan
tulevaisuudesta, tai miettimällä erityistä ominaisuutta,
jonka hän soisi kansan sieluun uppoutuvan ja jonka hän
näkee ja tietää vastaavan kansan mahdollisuuksia.
Sillä tavalla tapahtuu molemminpuolinen työ: sisällä
näkymättömässä maailmassa tekee työtä kansallis-deeva,
tässä fyysillisessä ja yleensä kolminaismaailmassa työskentelevät
kansan yksilöt. Kansan yksilöt, synnyttyään tuohon
kansaan, kasvavat luonnollisesti kansan yhteisestä aurasta
osallisiksi. Heidän oma astrali- ja älyruumiinsa muodostuu
kussakin elämässä, joka siinä kansassa eletään, kansallisen
auran mukaiseksi. Mutta yksilöt eivät välittömästi tiedä
mitään Deevasta ja Deevan vaikutuksesta kansaan, elleivät
he osaa asettua siihen kuuntelevaan tilaan, että he, käyttääksemme
tavallista teosofista nimitystä, voivat kansassa
kuulla Hiljaisuuden Ääntä, sillä Hiljaisuuden Äänenä totisesti
Deeva puhuu kansallisessa aurassa.
Näillä Deevoilla, kansallisjumalilla on tietenkin erilainen
tehtävä kansoihinsa nähden. Kullakin kansalla on oma itsenäinen
Deevansa ja Deevalla on erityinen tehtävä kansansa
suhteen, toisenlainen tehtävä kuin toisella Deevalla on toisen
kansan suhteen. Deevalla on tietysti oma tehtävänsä, oma
„dharmansa” omaan itseensä nähden. Hän on olento, joka
on suostunut tällaiseen työhön rakkaudesta ja velvollisuu12
den tunnosta. Hänellä on tietysti edessään oma päämääränsä,
joka on hänen itsensä saavutettavana, ja hän saavuttaa
sen siten, että hän palvelee ihmiskuntaa auttaen määrättyä
kansaa.
Mikä kunkin Deevan oma yksityinen tehtävä on, sitä
emme voi tietää ja siitä meidän ei tarvitse aateskella, mutta
Deevalla on määrätty tehtävä sen kansan suhteen, jonka
elämään hän on liittynyt. Aivan samoinhan voimme sanoa,
että ihmisen korkeammalla minällä on oma dharmansa. Se
on inhimillinen täydellisyys, mutta joka kerran syntyessään
maailmaan personallisuutena, on sillä määrätty dharma
myös personallisuuden suhteen. Personallisuus on näet karmallinen
jatko edellisestä personallisuudesta. Kukin personallisuus
voi siis, ja sen velvollisuuteen kuuluu, kulkea eteenpäin
henkisessä kehityksessä juuri siitä kohdasta, johon saapui
tuon korkeamman minän käyttämä edellinen personallisuus.
Tätä sanotaan ihmisen personalliseksi dharmaksi.
Minun dharmani on herättää itsessäni ilmi, mitä jo korkeampi
minäni on ennen hankkinut, ja siitä mennä eteenpäin
ja korkeampi minäni tietää, mikä personallinen dharmani
on.
Nyt personallinen ihminen on hyvin vähän tietoinen
omasta dharmastaan ja sangen harvat ihmiset täyttävät
personallista dharmaansa niin täydellisesti kuin sitä voisi
täyttää. Siinä näet tarvitaan omaa työtä, ennenkuin voi
päästä perille omasta dharmastaan. Jos ihminen elää sokeasti
maailman mukaan, ei hän pääse perille omasta tehtävästään,
omasta dharmastaan eikä siis voi varsinaisesti
jatkaa henkistä kehitystään. Jotta hän pääsisi siitä perille,
täytyy hänen tahtoa syventyä omaan itseensä, oppia tuntemaan
itsensä. Hänen täytyy kysyä itseltään: „mikä on minun
tehtäväni tässä elämässä korkeamman minäni edessä? Ei
13
yhteiskunnan edessä, ei toisten ihmisten silmissä, vaan oman
korkeamman minäni edessä?” Kun ihminen näin kysyy itseltään,
voi hän päästä selville omasta personallisesta dharmastaan.
Me huomaamme, kuinka vaikean tehtävän korkeampi minä
on ottanut päällensä, sillä hänen personallisuutensa, hänen
ulkonaiset ilmennyksensä tässä kolminaismaailmassa eivät
aina ole niin pitkällä kehityksessään, että ne tekisivät itselleen
tämän kysymyksen. Samanlaisessa asemassa ovat kansojen
suojelushaltiat. He tietävät, mikä olisi tuon kansan
tehtävä — sen dharma. Me emme voi spekuloida, missä
määrin sellaisen kansan dharma suoranaisesti vaikuttaisi
Deevan omaan kehitykseen, eikä se ole tarpeenkaan. Me vain
ymmärrämme, että samaten kuin personallisena ihmisellä
on dharmansa, samaten on myös kansalla oma dharmansa.
Sen dharman tietää Deeva ja Deeva soisi ja tahtoisi, että
kansa sen täyttäisi. Sitä varten Deeva koettaa inspiroida
kansaa ja sen yksilöitä ymmärtämään omaa dharmaansa.
Ei aina Deeva siinä onnistu. Deevakin voi saada ponnistaa
kovasti ja pitkien ajanjaksojen kuluessa, ennenkuin hänen
äänensä tulee kuuluviin.
3.
Nyt kun meillä on jonkun verran selvillä, mitä on Deeva
ja mitä merkitsee, että kansalla on elämäntehtävä eli että
Deevalla on elämäntehtävä kansan suhteen, niin voimme
kysyä: Onko Suomen kansalla Deeva?
Tämä kysymys voidaan syystä tehdä. Kansamme on kyllä
vanha kansa, joka on pitkiä aikoja sitten elänyt ja nähtävästi
silloin elänyt henkistä sivistyselämää. Meillä on jälellä
muistomerkkejä noilta vanhoilta ajoilta, koska meidän Kalevalamme
ja muut kansanrunomme ja kaikki lukuisat sanan14
laskumme ja yleensä sanarikas ja kuvarikas kielemme näyttävät
meille, että Suomen kansa on elänyt henkistä sivistyselämää
entisinä aikoina. Mutta me voimme todella kysyä:
onko Suomen kansalla nyt enää mitään Deevaa? Ehkä sen
aika loppui, ehkä sen sivistys oli ja meni? Ehkä Suomen
kansa turmeltui, joutui rappiolle, joutui toisten kansojen tallattavaksi
ja oli pakotettu ottamaan vastaan toinen uskonto
juuri sen takia, että sen oma Deeva oli kansansa hylännyt,
että kansa itse ei osannut kulkea Deevansa johdettavana?
Onko niin?
Kysykäämme silloin ensin: onko mitään ulkonaisia seikkoja,
jotka olisivat omiansa, jollei todistamaan, niin ainakin
näyttämään ja viittaamaan meille, että meillä vielä on kansallis-
deeva? Mitä tähän vastaamme? On sellaisia ulkonaisia
seikkoja. Ne ovat aivan lähellä meitä. Meidän ei tarvitse
muuta kuin ajatella hieman omaa historiaamme viimeisen
vuosisadan aikana. Olimme olleet Ruotsin valtakunnan
alamaisina monen sadan vuoden ajan. Silloin olimme
eläneet kuin pimeydessä, varjossa, syrjässä. Mutta äkkiä
tapahtui merkillinen käänne. Jouduimme toisen valtakunnan
alaisiksi, ja ihmeellistä kyllä uuden valtakunnan hallitsija,
anastaessaan meidät toiselta hallitsijalta, lausui sanat, joita
niin usein on meillä toistettu: „minä tahdon nostaa tämän
kansan Europan kansakuntien joukkoon”. Aleksanteri I lausui
nuo sanat, ja ihmeellistä kyllä, sen perästä — viime
vuosisadan kuluessa — meidän kansamme itse nousi toisten
kansakuntien joukkoon täällä Europassa. Yhtäkkiä rupesi
Suomen kansallishenki elpymään. Oltuaan aivankuin unessa
kautta vuosisatojen se heräsi ja kertoi maailmalle, että se
vielä oli olemassa.1)
1) Deeva-kysymyksen historiallista puolta valaistaan tämän kirjan
toisessa osassa („Väinämöinen”).
15
Meillähän silloin, viime vuosisadalla, oli muutamia suuria
auttajia joukossamme, jotka tunnetaan nimillä Lönnrot,
Snellman, Runeberg, Topelius. Nuo suuret auttajasielut, ne
kaivoivat esille aarteita Suomen kansan sydämestä, sen
aurasta. Elias Lönnrot toi Kalevalan ja Kantelettaren y.m.
päivänvaloon, Johan Wilhelm Snellman herätti suomalaisuuden
hengen, Runeberg ja Topelius loivat molemmat isänmaallisuuden.
Suomen kansa rupesi tuntemaan, että se oli
oma kansa. Sekin oli jotakin. Sillä oli muistoja menneisyydestä,
eikä se ollut niitä unohtanut. Ne eivät olleet aivan
vaipuneet unhoon. Vielä saatoimme laulaa entisyydestä ja
sitä muistella.
Jo todella, kun Kalevala ja muut runomme tulivat Europassa
tunnetuiksi, myönsivät kaikki, että Suomen kansa oli:
kansa, joka oli jotakin luonut historian näyttämöllä. Mitä
se oli ennen luonut, minkälainen oli ollut sen kulttuuri
silloin kun Kalevalassa kerrotut tapaukset, olkoot ne kuinka
vertauskuvallisia tahansa, kuvastuivat kansan elämässä —
sitä ei voitu historiallisesti saada selville eikä sitä vielä
tänä päivänäkään tunneta. Ei Suomen kansan menneisyys
eikä sen kulttuuri ole historiallisesti tunnettu. Emme ole
historiallisen tieteellisesti saaneet ilmi edes, missä suomalaiset
ovat asuneet sivistyskansana ennen, ja mitä he, ovat
tehneet. Näyttää aivan siltä kuin ei olisi siitä enää muita
muistomerkkejä kuin meidän omat runomme. Mutta ne epäilemättä
sisältävät jälkiä ja piirteitä vanhasta sivistyselämästä,
vaikkapa se sivistyselämä saattoi olla niin henkistä
laatua, ettei siitä ole säilynyt mitään merkkejä fyysillisessä
maailmassa.
Nuo runot kuitenkin sisältävät muistoja vanhasta elämästä.
Siitä olemme vakuutettuja, vaikka vielä saatamme
olla eri mieltä yksityiskohdista ja eri mieltä siitä, kuinka
16
suurta arvoa on myönnettävä tuolle vanhalle elämälle,
kuinka korkeana sitä on pidettävä. Kun me teosofeina katselemme
näitä runoja, niin ymmärrämme, että vaikka se
ulkonainen elämä, jota Suomen kansa muinaisuudessa eli,
onkin vähän tunnettu ja vaikkei se kenties ollutkaan ulkonaisesti
erittäin merkitsevä, niin kuitenkin vanhat suomalaiset
esi-isämme ovat olleet tekemisissä todellisten mysterioiden
kanssa, tunteneet näkyväisessä maailmassa korkeimmat
henkisen elämän ilmaukset.
Tämä on tärkeä seikka. Kun meillä on selvänä, että kansamme
on ennen ollut tekemisissä salaisen maailman ja
henki-elämän mysterioiden kanssa, silloin ymmärrämme, että
kansan silloinen kulttuuri on ollut korkeata, sisäistä, henkistä
laatua, joskin se näkyväisessä maailmassa olisi ollut
kuinka vähäpätöistä tahansa. Se on ollut todellista kulttuuria,
sillä ainoastaan ne kansat ovat voineet luoda todellista
henkistä kulttuuria, jotka ovat olleet tekemisissä salaisen
maailman kanssa ja joilla on ollut suoranaisia välittäjiä
salaisen veljistön kanssa.
Tämän teosofeina huomaamme Kalevalasta. Tätä on kansallamme
ollut muinaisuudessa. Ja kun se muisto heräsi
uudelleen ja kun tunsimme heräävämme kansaksi, kun tunsimme
rakastavamme kieltämme, maatamme, isänmaatamme
ja tunsimme olevamme yhtä heimoa, silloin tämä epäilemättä
viittasi siihen, ellei se vielä todistanut, että meillä oli kansallis-
deeva, suojelushenki, joka jotakin odotti meidän kansaltamme,
odotti, että kansamme vielä tekisi jotain historian
näyttämöllä, koska se nyt taas heräsi itsetietoisuuteen.
Ja kun ajattelemme, että tämän kansallisen heräämisen
ohella ovat meidän henkisen elämämme eri haarat myös
elpyneet, että nyt jo yleisesti sivistysmaissakin puhutaan
suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta soittolaiteesta,
17
suomalaisesta rakennustaiteesta, siis jostakin suomalaisesta,
— niin tämäkin yhä lisää aavistustamme ja uskoamme, että
meillä kansallis-deeva vielä on. Ja olen varma siitä, että
nuo auttajasielut, jotka herätystyön Suomen kansassa suorittivat,
eivät olisi voineet sitä tehdä, eivät olisi itse voineet
sitä keksiä, ellei heidän takanaan olisi ollut Suomen kansan
Deeva heitä innostamassa. Heidän työnsä kaikkein enimmin
minulle todistaa, että Suomen kansan Deeva oli siellä jo
vaikuttamassa.
Ja jos sitten menemme vielä syvemmälle sisäänpäin ja
kysymme salatieteilijöinä: onko Suomen kansalla Deeva?
silloin vastaamme siihen: on. Sisäisesti katsoen nähdään,
että meidän Deevamme on jotakin tarkoittanut, johonkin pyrkinyt,
jotakin tavoitellut juuri nykyhetkellä, koska tänne meidän
maahamme on syntynyt ja syntyy paljon sieluja, jotka
eivät nyt viimeisinä aikoina ole olleet Suomen kansaan ruumistuneina,
vaan ovat olleet muualla ikäänkuin keräämässä
kokemusta. Ne ovat eläneet, mikä Italiassa, mikä Ranskassa
tai Saksassa, mikä Indiassa tai Kiinassa. Eivätkä nämä ole
rappeutuneita sieluja, joita saatetaan syntymään huonoon
kansaan, siksi että itse ovat turmeltuneita, vaan ne ovat sieluina
täynnä elämänvoimaa, täynnä ihmeellistä uskoa,
täynnä halua työtä tekemään.
Kun tämän näemme, täytyy meidän tehdä se johtopäätös,
että Suomen Deevalla on silmämäärä nykyhetkellä, että hän
tarkoittaa ja tavoittelee jotakin. Tosin siinä polvessa, joka
on suorastaan fyysillisesti polveutunut vanhasta Suomen
heimosta, saattaa olla nähtävänä jonkinlainen väsähtämys,
joka on luonnollista, kun kansa on monen vuosisadan aikana
vain pitänyt tehtävänään säilyttää oma itsensä. Mutta se,
että kansaan nyt tulvaa vieraita aineksia näkymättömästä
maailmasta, se antaa vanhalle polvelle elinvoimaa ja herät18
tää mitä voimia vanhassa veressä piilee. Ne sielut, jotka
tänne syntyvät, saattavat olla vanhoja suomalaisia siinä
merkityksessä, että kaukaisessa ruumistuksessa ovat olleet
suomalaisia, silloin kun suomalaiset elivät kulttuurielämää,
vaikka sitten välillä ovat olleet muualla, jolla ajalla Suomen
kansassa on elänyt vähemmän kehittyneitä sieluja.
Nyt kun niitä taas tulvaa takaisin, osoittaa tämä, että meidänkin
kansamme seisoo tuon saman kynnyksen edessä,
josta puhuin esitelmäni alussa. Siltäkin kysytään: tahdotko
elää, tahdotko suorittaa kulttuuritehtävän vai tahdotko
kuolla? Se kysymys tehdään kansallemme, ja kansallisdeevamme
koettaa parastaan. Hänen tehtävänsä ja
meidän tehtävämme suomalaisena kansana ei ole sama
kuin muitten Europan kansojen, eikä se ole ensinkään ulkonaisesti
mahtavaa laatua. Meidän tehtävämme on henkistä
laatua. Sen olemme ilman muuta ymmärtäneet, sillä kansamme
on pieni, se elää täällä kaukana Europan pohjoisessa
kolkassa. Meidän olisi vaikea ajatella, että se nousisi
ulkonaiseen mahtavuuteen, valloittaisi maita ympäriltään
ja olisi fyysillisesti niin elinvoimainen, että se lisääntyisi
mahdottomasti niinkuin esim. Englannin kansa, joka
pienestä alusta on levinnyt ympäri maailman. Sitä meidän
ei tarvitse ajatella ja kun kuuntelemme oman Deevamme
ääntä, huomaamme, ettei se ole hänen pyrkimyksensä. Sitä
hän ei tavoittele. Meidän kansamme ei ole luotu siihen, ja
tarkastaessamme omaa kansallishenkeämme, huomaamme,
että Deevamme on kaukana ja me itse olemme kaukana
sellaisesta elämäntehtävästä.
19
II
MIKÄ ON SUOMEN DEEVAN TEHTÄVÄ?
1.
Pysähdyimme viime kerralla siihen kohtaan, jolloin oli
ruvettava tarkastamaan omaa Deevaamme. Puhuimme siitä
jo ulkonaisten tunnusmerkkien mukaan ja jälelle jäisi antaa
tästä olennosta kuvaus sellainen, joka perustuu syvempään
kansallishenkemme tuntemiseen.
En tietysti väitä, että minun tietoni tästä kansallisdeevasta
olisi ainoa laatuaan tai ettei kukaan muu voisi sitä
tällä tavalla tuntea. Päinvastoin tälläkin hetkellä monet
tuntevat Suomen kansallishaltiaa ja meidän suurimmat
runoilijamme, taiteilijamme ja säveltäjämme, sekä kuolleet
että elävät, ovat aivan varmaan Suomen Deevaa tunteneet,
ainakin siinä merkityksessä, kuten viime kerralla sanoin,
että Deeva on heitä inspiroinut.
Voin sanoa, että oma huomioni kääntyi tähän asiaan
oltuani jo muutamia vuosia teosofi, silloin kun meillä n. s.
routavuodet alkoivat v. 1899. Sekin tapahtui puolittain
ulkoapäin tulleesta aiheesta. Salaisesta maailmasta sain
nim. sysäyksen siihen ja sitten vähitellen minulle enemmän
ja enemmän selvisi Suomen asia, niin että noina surullisina
vuosina 1900—1904 minun oli sangen kummallista ja vaikeata
olla, sillä tuntui kuin olisin voinut kertoa, millä
tavalla meidän olisi pitänyt järjestää kansallista elämäämme.
Samalla myös tiesin, ettei äänelläni olisi ollut mitään
kaikua. Kieleni oli sidottu, en voinut sen kahleita irroittaa,
en voinut puhua enkä kirjoittaa niistä asioista, joista sielussani
olin näkevinäni niin selviä ratkaisuja.
Kun sitten v. 1905 tapahtui tuo merkillinen käänne —
20
merkillisempi kuin monet aavistivatkaan — suurlakko, silloin
huomasin, että olin tehnyt oikein ollessani puhumatta,
sillä salaisessa ja näkymättömässä maailmassa oli valmistettu
tulevaisuutta ja suurlakossa sen ensimäiset oireet puhkesivat
ilmoille.
Suurlakko oli verrattavissa ihmisyksilön meditatsioniin.
Joka vähänkään oli herkkä, hän epäilemättä saattoi tuntea
noina marraskuun päivinä, että hiljaisuus oli laskeutunut
yli Suomenmaan. Kaikki oli pysähtynyt, ei ainoastaan ulkonaisesti
vaan ihmisten sieluissakin, niin että suuri hiljaisuus
täytti maan ja koko meidän kansamme. Ja jos koskaan,
niin silloin oli tilaisuus kuunnella Hiljaisuuden Ääntä,
„kuulla sitä kuusta, jonka juurella asunto”. Epäilemättä
moni otti vastaan voimakkaita inspiratsionivaikutuksia niinä
päivinä. Se viikko antoi suuren lupauksen. Tuntui, että
vielä koittaa päivä meidän kansallemme, nyt on mahdollisuus
meidänkin herätä ja nousta. Se uusi nouseminen ja
herääminen on suurlakon perästä vähitellen alkanut, mutta
niin tietoinen kuin kansamme oli sielussaan silloin kuin
Deevan siivet sitä koskettivat, ei se enää ole ollut jälkeenpäin.
Kuitenkin on Deevan hiljainen työ yhä jatkunut ja vaikutukset
hänen työstään tulevat päivä päivältä huomattavammiksi.
Toivokaamme, ettei hän, jumalainen auttaja,
väsähdä, toivokaamme, että me ymmärtäisimme hänen työtään
edistää!
Kun ajattelen meidän kansallishenkeämme, jaloa Deevaauttajaamme,
silloin ajatukseni itsestään pysähtyvät, kieleni
mykistyy enkä osaa sanoin kuvata, mitä sisässäni näen ja
tunnen. Ainakin sen kuvaaminen käy ylen saamattomaksi,
sillä ajatelkaa: onhan kysymyksessä olento, jonka elämä on
verrattoman paljon korkeammalla tavallista personallista
21
elämää. Mieleeni muistuvat Paavalin sanat: „vaikka osaisin
puhua enkelin kielellä, niin se olisi vain kuin helisevä
kulkunen, jollei olisi rakkautta.” Mutta samalla tekee mieleni
lisätä: „kun on rakkautta, silloin kyllä soisi, että osaisi
puhua enkelin kielellä.” Ja kun kysyn itseltäni, millä
tavalla voisin kuvata muutamia piirteitä tuosta loistavasta
ihanasta Olennosta, joka on monen lukon ja monen verhon
takana, niin en löydä muuta keinoa kuin turvautua suuren
Mestarin sanoihin. Jeesuksen vuorisaarnassa on muutamia
lauseita, hänen „autuudenjulistuksensa”, jotka johtuvat
mieleeni, kun ajattelen meidän Deevaamme.
Kuten muistanette, kuuluvat ensimäiset neljä autuudenjulistusta
Matteuksen 5 luvussa: „Autuaat ovat hengessä
köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaat ovat
murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaat ovat
siveät, sillä he saavat periä maan. Autuaat ovat ne, jotka
isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.”
Nämä neljä lausetta kuvaavat minulle Suomen Deevan luonnetta
ja laatua.
Jos otamme ensimäisen lauseen: „Autuaat ovat hengessä
köyhät” tai Luukaan antamassa muodossa: „Autuaat ovat
köyhät”, niin se sopii kummassakin muodossa. Luukaan
muodossa se merkitsee meidän Deevamme suhteen, että hän
ei ihaile ulkolaista komeutta, ei rikkautta eikä valtaa, vaan
tietää, että hänen taivaan valtakuntansa ja autuutensa on
köyhyydessä — ei köyhyydessä tietenkään merkityksessä
puutetta, vaivaisuutta, kurjuutta, vaan siinä merkityksessä,
että hän ei tahdo ulkonaista valtaa ja loistoa maailman silmissä.
Hän ei tahdo kilpailla suurilla rikkauksilla, ei ylellisellä
elämällä eikä ulkonaisessa vallassa muiden kansojen
kanssa. Ei ensinkään mitään sellaista meidän Deevamme
tavoittele. Se on hänelle kuin kauhistus. Hänen taivaan22
valtakuntansa on siinä, että muut kansat pitävät häntä
vaikkapa köyhänä, sillä hänelle ominaista on yksinkertaisuuden
kauneus.
Tästä Deevamme sisäisestä olemuksesta näkyy myös piirre
kansamme yksilöissä, sillä ne suomalaiset, joissa Suomen
kansan henki on vähänkin elävä, eivät saata ihailla ulkonaista
loistoa ja ylellisyyttä. Eivät dollari-miljonäärit saavuttaisi
ihailua meidän maassamme. Amerikassa kansan
oma pyrkimys on kutsunut esiin noita ihmeen rikkaita ihmisiä,
joita tietysti saatamme kunnioittaa, koska he rikkauksiensa
kokoomisessa ovat panneet liikkeelle suunnatonta
tarmoa ja työkykyä. Mutta meidän maahamme he eivät
sopisi. Kummastellen kansamme katselisi miljonäärein ylellistä
tuhlausta ja kyselisi kummissaan: mihin tuo liiallinen
loisto tarvitaan? mitä se merkitsee?
Jos taas otamme raamatun lauseen semmoisena kuin se
on Matteuksella: „Autuaat ovat hengessä köyhät”, niin se
kauniisti kuvaa Deevamme todellista ja syvää tiedonjanoa.
Meidän kansallishaltiamme on nöyrä, sillä hän näkee,
kuinka paljon enemmän suuret jumalat voivat tietää, kuinka
paljon enemmän viisautta ja todellista salaista mahtia ja
taitoa heillä voi olla. Meidän Deevamme tuntee, ettei hänellä
ole niin paljon viisautta kuin viisautta voisi olla, hän tuntee,
että vielä on okkultista tietoa maailmassa äärettömän
paljon. Hän siihen tahtoo pyrkiä, sitä janoo ja tavoittelee.
Ja jos ajattelemme Suomen kansan yksilöitä, huomaamme,
että niissäkin elää sama tiedonhalu, sama jano viisauteen.
Tämä tietysti ei pukeudu samaan muotoon kuin Deevalla.
Eivät läheskään kaikki kansamme yksilöt tavoittele
salaista tietoa ja viisautta, mutta epäilemättä he tavoittelevat
oppia ja sivistystä. Muutamissa yksilöissä elää pyrkimys
suorastaan salaiseen tietoon, mutta yleisesti koko kan23
samme harrastaa tiedon kokoomista kaikkialta, niistä sitä
suinkin on saatavissa. Aina on poikkeuksia, olihan yksilöitä,
jotka koettivat vastustaa esim. kansakouluja ja kansanopistoja,
mutta niitä ei tarvitse nyt ottaa lukuun. Ajatelkaamme
vain, mitä todella on saavutettu — ajatelkaamme, että kansamme
on ensimäisiä Europan kansoja lukutaidossa, ja ajatelkaamme,
kuinka laajalle kansakouluja ja muita opistoja
on levinnyt ympäri maan ja kuinka paljon sivistysrientoja
harrastetaan. Ajatelkaamme vielä, että on paljon yksilöitä
kansassamme, jotka suurilla ponistuksilla ja vaivoilla ja
kieltäymyksellä ovat omin päin hankkineet itselleen sivistystä.
Ei heistä kaikista tule suuria valoja, eivät he kohoa
kaikki professoreiksi, kuten joku Elias Lönnrot, mutta me
näemme, kuinka he suorastaan tiedon janosta hankkivat
itselleen sivistystä ja nostavat itsensä ihmisiksi. He voivat
olla yksinkertaisia maanisäntiä, työmiehiä tai torppareita,
mutta ovat hiljaisuudessa koonneet itselleen oppia ja nauttivat
itse siitä. Näitä on meidän maassamme epäilemättä
suhteellisesti enemmän kuin muissa Europan maissa. Minäkin
tunnen monta tällaista yksilöä, jotka unen ja ruuan ja
vaatteiden kustannuksella ovat koonneet itselleen kirjatietoja.
Ja matkoilla kun käy Pohjolassa, vaikkapa Lapissa
saakka, tapaa joskus silloin tällöin miehen tai naisen, joka
on hankkinut itselleen miltei europpalaisen tietosivistyksen.
Deevamme sisäinen tiedonjano ilmenee täten jo kansassamme
ja meidän tehtäväksemme jää saattaa se itsetieioiseksi
yleispiirteeksi .
Siirtykäämme Jeesuksen toiseen autuudenjulistukseen:
„Autuaat ovat murheelliset”. Meidän Deevamme on hengessään
murheellinen, sillä hän on ottanut päällensä pitkän
kärsimyksen ja pitkän kärsivällisyyden historiakauden. Koko
tällä ajalla on hänen elämänsä ollut puhtaasti sisäistä laa24
tua. Hän ei ole saanut iloita mistään personallisesta saavutuksesta
kansansa välityksellä vaan on vapaaehtoisesti
pukeutunut suruharsoon, ja niin kauankuin suruharso hänen
kasvojaan peittää, hän odottaa ja on kärsivällinen.
Mutta sisäisesti hän riemuitsee näkemyksistänsä, joita hänellä
on ja jotka lupaavat hänen kansalleen ihanaa tulevaisuutta.
Monen monen vuosisadan aikana on hänen elämänsä
ollut ulkonaisesti murheellinen, mutta sisässään kärsivällistä
ja riemukasta, tietäessään, että hän on „saapa
lohdutuksen”.
Ja jos ajattelemme kansaamme, huomaamme, että siinä
ilmenee tämäkin piirre, sillä alakuloisuus ja kaihomielisyys
on ominaispiirre kansassamme. Itse Suomen kieli taipuu helpommin
surumielisyyteen ja vienouteen kuin teräviin, iloisiin
iskuihin. Soitossamme ja laulussamme ennen kaikkea
ilmenee tämä kansallisdeevamme sisäinen murheellinen mieliala.
Suomalainen soitto on tunnettu sekä runollisesta viehkeydestään
ja pehmeydestään että jylhästä epätoivon tuskastaan,
joka ulkomaalaisen korvia lumoo. Niinpä äsken
Tukholmassa Merikannon sävellystä „Kuoleman kunniaksi”
kuunneltiin aivan haltioissaan. Ulkomaalaiset vakuuttivat
yhdellä suulla, etteivät olleet ennen kuulleet mitään niin
ihmeellisen viehättävää ja syvää. Se heidän mielestään
avasi kuin uuden maailman, ja Mrs. Besant lukee nyt Merikannonkin
„musiikin uusien miesten” joukkoon (katso elokuun
„Theosophistia” v. 1913).
Seuraa sitten kolmas autuuden julistus: „Autuaat ovat
siveät, sillä he saavat periä maan.” Tämä sana „siveä”
kuuluu alkutekstin mukaan oikeastaan „hiljaiset, sävyisät”.
He saavat periä maan. Tämäkin on selvä piirre Deevamme
luonteessa, sillä meidän Deevamme on hiljainen ja sävyisä
Sen ymmärsimme jo edellisestä, murhemielisyydestä. Hän
25
ei usko väkivallan voimaan, hän uskoo ainoastaan odotukseen
ja kärsivällisyyteen. Hän tietää, että se ihminen, joka
osaa tahtoa, ajatella, odottaa ja kärsiä, se „perii maan”, se
lopulta voittaa ulkonaisestikin. Tässä fyysillisessä elämässä
ei jää lopullisesti voitolle se, joka käyttää väkivaltaa ja käy
tietään rumpujen päristessä ja joka pyrkii tarttumaan kiinni
onnen rattaista, muista välittämättä. Hetkeksi kyllä näyttää
siltä kuin hän saavuttaisi, mitä tahtoo, mutta saavutus on
ohimenevää laatua. Onnen pyörä kääntyy jälleen, ja ihmisen,
joka on siihen tarttunut kiinni, pyörä nostaa ylös,
mutta syöksee taas kohta alas. Onnen pyörä on pyörä,
johon ei tarttua tarvitse. Viisas vain odottaa, siksi kuin
onni tulee. Ja tämä lauseemme on suuren Mestarin antama
lupaus. Autuaat ovat ainoastaan ne, jotka uskovat hengen
voimaan eivätkä luota väkivaltaan. Autuaat ovat siinäkin
merkityksessä, että saavat periä maan. Heille lopulta tulee
myös valta ja voima. Kaikki se, mikä heiltä puuttuu, tulee
heille, kun vain uskovat sisäisiin voimiin.
Ja mitä näemme, kun katsomme maailman historiaa?
Näemme, että ne kansat, jotka ovat nousseet loistoon ja
mahtavuuteen, ovat turvautuneet väkivaltaan. Ehkä sentähden
heidän kukoistuksensa on kestänyt vain lyhyen ajan.
Mutta jos maailman näyttämöllä esiintyisi kansa, joka ei
vastustaisi pahaa väkivallalla eikä miekkaan tarttuisi „uskonsa
tueksi”, vaan ainoastaan uskoisi hengen voimiin, niin
ehkä se kansa joutuisi monen vainon ja vaivan alaiseksi,
mutta ehkä se myös Kristuksen sanojen mukaisesti lopulta
perisi maan. Ainakin meidän Deevamme on tämän elämänuskon
täyttämä. Hän uskoo, että ainoastaan henki se pysyy,
ainoastaan henki on todella valtias.
Ja lukekaamme Kalevalasta, kuinka kansamme muinoin
kunnioitti tietäjiä, laulajia, niitä, joilla oli hengen voima.
26
Ja onhan vielä tänä päivänä sama piirre jälellä kansassamme.
En tiedä, ovatko kaikki valmiit tunnustamaan tämän,
mutta olen vakuutettu siitä, että tämä piirre on suomalaisille
ominainen myös personallisesti. Kansamme ei ymmärrä
järjestettyä sotalaitosta. Suomen kansa voi tietysti suuttua.
Ovathan pohjanmaalaiset tunnetut kiivaudestaan ja kuumaverisyydestään,
voivathan yksityiset kansalaiset tarttua
puukkoon ja murhata, mutta jos yksilöt sivuutetaan ja kansaa
ajatellaan kokonaisuutena, luulen yhteisenä vakaumuksena
olevan, että järjestetty sotalaitos on pahaa. Kun ihmiset
kulkevat kuin karja laumassa, puettuina samanlaisiin
univormuihin, ja joku sapelia heiluttaen vie heidät ulos järjestelmälliseen
murhaamiseen, toisten ihmisten peltojen ja
niittyjen hävittämiseen, — niin minä uskon, että Suomen
kansa vielä syvemmin kuin muut kansat tätä kauhistuu. Ja
kummallinen on kohtalomme tällä hetkellä, koska meillä ei
ole mitään sotalaitosta eikä asevelvollisuutta. Ei kenenkään
meistä suomalaisista tarvitse tällä hetkellä olla soturi. Kummallinen
kohtalon viittaus, joka johtuu syvältä Suomen kansan
hengestä! Jos suomalainen tutkii itseään, ihaileeko hän
uudenaikaista sotilaskenraalia enemmän kuin vanhaa Väinämöistä,
joka kanteloa soitti, niin uskon, että yksimielisesti
kaikki suomalaiset tutkiessaan itseään vastaisivat: me ihailemme
enemmän Väinämöistä. Ja semmoinen on ainakin
Deevamme luonne.
Siirrymme nyt viimeiseen autuudenjulistukseen: „Autuaat
ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he
ravitaan.” Meidän kansallisdeevallamme on syvä kaipaus
oikeuteen. Hän tahtoisi, että oikeus ja enemmän kuin oikeus,
vanhurskaus, veljellisyys, vallitseisi kaikkialla. Hän syvällä
sydämessään tuntee sitä, jota kaikki sydämen tietä kulkevat
sisässään tuntevat — että pitäisi olla maailmassa oikeutta
27
ja veljellisyyttä, että suuren elämän lain pitäisi vallita kaikkialla
sekä luonnossa että näkymättömissä maailmoissa.
Korkeissa hengen maailmoissa veljeyden laki aina vallitsee.
Mutta hengessään ja mielessään toimintahaluinen Deevamme
soisi tuon sisäisissä maailmoissa vaikuttavan vanhurskauden
hallitsevan myös kolminaismaailmaa.
Entä kuinka lienee? Eikö syvällä jokaisessa suomalaisessa
elä vanhurskauden kaiho? Hän tahtoisi nähdä onnea
maailmassa, hän tahtoisi nähdä ihmiset tässä maassa veljellisinä.
Tietysti suomalaisissa ilmenee paljon raakuuttakin.
Tämä johtuu siitä, että meillä ei ole ollut tilaisuutta saada
niin paljon ulkonaista sivistystä kuin muut kansat eikä niin
pitkän historiallisen ajan kuluessa. Ulkonainen sivistys on
meillä nuorta, mutta raakuuskin osoittaa, että suomalaisissa
on vanhurskauden jano, sillä raakuudessa piilee ankara itsekritiikki
ja ankara pahan arvostelu. Kuten sanottu, me suomalaiset
emme ymmärtäisi miljonääriä, joka asuisi marmoripalatsissa
ja söisi kultalautasesta ja tulisi hulluksi
miettiessään, miten hän rahojaan tuhlaisi. Suomalainen
soisi, että olot tässä näkyväisessä maailmassa olisivat sellaiset,
että ne tyydyttäisivät kaikkein oikeustajuntaa. Ei tarvitseisi
olla suurta eroa ihmisten ulkonaisten olojen välillä.
Suomalainen mielellään näkisi, että veljeys silläkin tavalla
toteutuisi maailmassa, ettei kenenkään tarvitseisi hävetä
ryysyjään eikä kenenkään, jos hän on hienosieluinen ihminen,
tarvitseisi hävetä hienoa pukuaan, vaan että yksilöiden
ulkonaisessa elämässä olisi vähemmin eroavaisuutta.
Deevassamme on monenlaisia luonteen syvyyksiä, monia
piirteitä, joita vielä voisimme kuvata, ja jos kielemme taitaisi
puhua enkelin kielellä, niin kyllä löytäisimme sanoja ja
kuvauksia. Mutta näilläkin heikoilla ja vaillinaisilla viittauksilla
olen tahtonut paljastaa vähän siitä, mitä hengessäni
olen nähnyt Suomen Deevasta.
28
2.
Ja nyt tulee eteemme toinen kysymys: mitä meidän on tehtävä?
Deevamme tahto ja meidän tehtävämme käy käsi
kädessä. Kun olemme hänen luonnettaan ajatelleet, olemme
ymmärtäneet, mihin suuntaan hänen pyrkimyksensä käy.
Deevamme tahtoisi päästä sellaiseen yhteyteen kansansa
kanssa, että Suomi tuntisi oman henkensä ja että Deeva
voisi vaikuttaa välittömästi Suomen kansan niin sanoakseni
personalliseen tajuntaan. Deevamme tahtoisi herättää kansan
ja tahtoisi nähdä sen täyttävän kulttuuritehtävänsä ja
tuovan ilmi, mitä sen sisässä piilee, ruveten elämään fyysillisessä
maailmassa sisäisten lakien mukaan ja täten näyttäen
muulle maailmalle, minkälainen on Suomen Deeva,
mitä hyvää se voi tehdä, millä tavalla se voi viedä ihmiskuntaa
eteenpäin.
Jos tätä vähänkin ajattelemme ja koetamme vielä lyhyesti
määritellä, minkälainen on Suomen kansan Deeva ja hänen
elämäntehtävänsä, niin voisimme sanoa, että se on yhdellä
sanalla lausuttuna teosofinen. Kansallishaltiamme tehtävä
on ihan nykyaikaista laatua. Se tehtävä raivaa tietä lähinnä
tulevan ajan kulttuurille. Deevamme on aivan kuin nykyaikainen
teosofi ,jonka tehtävä on työskennellä teosofian puolesta
maailmassa, sillä kaikki ne piirteet, jotka olemme luetelleet
Deevamme olemuksesta, ovat kuten meidän tekisi
mieli sanoa, teosofisia. Ne ovat teosofisia aivan sillä tavalla
kuin nykyään ymmärrämme jumalallista viisautta. Deevamme
tehtävä on nykyään teosofinen, ja jos se sitä tehtäväänsä
tahtoo täyttää, jos se tahtoo joutua oikeaan suhteeseen
kansaansa, täytyy sen saada kansakin teosofiseksi.
Ja ihmeellistä kyllä, jos katsomme kansamme syviin riveihin,
huomaamme Suomen kansan sillä tavalla poikkeevan
muista maailman sivistyskansoista, että se tällä hetkellä
29
ensimäisenä on ottanut vastaan teosofisen sanoman. Täällä
Suomen kansassa yläluokat vähemmän innostuvat teosofisiin
tutkimuksiin, jotavastoin kansan syvät rivit valmistuvat
ottamaan vastaan teosofista maailmankatsomusta. Teosofia
leviää kansaan vuosi vuodelta. Sen on jokainen huomannut,
joka on liikkunut kansassa. Kansamme itsessään ajattelee
teosofiseen suuntaan. Jos se vain voittaa muutamia ennakkoluuloja,
kristillisiä ja materialistisia, jotka nimenomaan
ovat sitä pelottaneet teosofiaa vastaan, niin se heti ymmärtää
teosofisen hengen, ymmärtää, mikä on pohjaltaan teosofinen
maailmankatsomus, sillä silloin kansamme yksilöissä
herää Deevan kuiske heidän sydämissään.
Sentähden me kansana olemme kummallisessa suhteessa
nykyajan toisiin kansoihin. Me voimme omaksua aito teosofisen
maailmankatsomuksen. Kansamme voi uppoutua teosofiaan,
ja kansamme ihan ensimäinen ulkonainen tehtävä
on omaksua teosofinen maailmankatsomus. Jos kansamme
omaksuu tämän, jos se tulee teosofiseksi sisäisestä hengeltään,
silloin se kykenee täyttämään kulttuuritehtävänsä. Silloin
se kypsyy omaan tehtäväänsä.
Ajatelkaamme nyt vertaukseksi yksilöä, joka tulee teosofiksi.
Hän on etsinyt totuutta ja vihdoin hän löytää totuuden.
Hänelle valkenee teosofinen maailmankatsomus, hänelle
selviää, mikä on elämä ja mikä tehtävä hänellä on maailmassa.
Hän käsittää, että hänen sisässään elää jumalallinen
siemen ja että hänen pitää elää tässä maailmassa niin,
että jumalallinen siemen hänessä itää ja kasvaa. Hän ymmärtää,
että hänen olisi valittava itselleen teosofinen elämäntehtävä,
mutta hän näkee, että hänellä on karmallisia
siteitä, jotka estävät häntä elämästä niin puhtaasti ja inhimillisesti
kuin hän tahtoisi. Hänellä on luonteessaan monenlaisia
puutteita ja hänellä on ulkonaisia siteitä ja karmalli30
sia velvollisuuksia, jotka ovat johtuneet entisistä syistä ja
estävät häntä elämästä sillä tavalla kuin hän tahtoisi ja
tekemästä sitä työtä kuin hän tahtoisi. Nyt hän tietysti ei
lyö päätänsä seinään eikä ajattele: „tässä minulla on lapset,
tässä emäntä, tässä työpaikka, mutta minä tahtoisin
elää teosofisesti. Minun tehtäväni on kulkea ympäri saarnaamassa
teosofiaa, minä olen vapaa ihminen ja jätän vaimoni,
lapseni, työpaikkani, en välitä mistään, menen ulos
saarnaamaan.” Hän tietysti ymmärtää, että asiat on otettava
maltillisesti. Hän ymmärtää, että hänellä on vanha
karma, joka häntä sitoo, mutta että kysymys ei olekaan siitä,
että pitäisi murskata tuo vanha karma, vaan että pitää olla
tekemättä uutta. Hän sentähden ei ota päällensä uusia sitoumuksia,
jotka estäisivät häntä elämästä todella teosofista
elämää ja tekemästä puhtaasti teosofista ja kansaa hyödyttävää
työtä. Vieläpä hän tietää, ettei hänellä ole kykyäkään
ulkonaisesti suurempaan elämään, sillä kyvyt eivät tule
samassa hetkessä kuin tahto. Hän elää karmalliset velvollisuutensa
loppuun, täyttää ne viimeiseen asti, niinkuin Jeesus
neuvoo evankeliumissa: „teidän pitää maksaa veikanne
viimeiseen ropoon, muuten teidät heitetään torniin”, heitetään
taas ruumiilliseen elämään. Mutta tämän ohella hän
suunnittelee vastaista elämäänsä: niin ja niin minun tulisi
elää. Hän tekee niinkuin raamatussa neuvotaan, kun puhutaan
uskosta hebrealaiskirjeessä: „Usko on vahva luottamus
toivottuihin asioihin ja kun emme näkymättömistä epäile.”
Usko on sitä että hengessämme valmistamme tulevia, esim.
omaa parempaa elämää, tahdomme ja ajattelemme sitä sielussamme,
tietäen, että silloin se varmasti tulee toteutumaan.
Me emme osaa vielä elää niinkuin Mestarit, mutta
mietiskelyssä ajattelemme Mestarin täydellisyyttä ja täydellistä
ihmistä, koska tiedämme, että sitä ajatellessamme ja
siihen uskoessamme se vähitellen meissä toteutuu.
31
Ja kun ulkonaisen elämämme suhteen tavoittelemme jotakin
muutosta, kun säännöllisesti tahdomme ja ajattelemme
sitä, niin se toteutuu, meidän tarvitsematta käyttää mitään
väkivaltaa tai äkkinäisiä rikkoumuksia. Ajatteleva teosofi
ei äkkiä muuta elämäänsä vaan valmistaa itseänsä sisäisesti
uutta elämää varten. Hän antaa kyvyn itsessään kasvaa
ajattelemalla ja miettimällä, hän antaa ulkonaisten olojen
valmistaa itseään, jotta vasta hänen ollessaan valmis kahleet
kirpoisivat pois ja hän todella osaisi käyttää hyväkseen
uutta tilaisuutta.
Hän tekee todellista työtä, ei silmittömästi juokse ulos
ensimäisen tunnepuuskan vallassa, tietäen, että vaikka kestäisi
tuhat vuotta, työn tulokset varmasti saavutetaan.
Sillä tavalla menettelee ajatteleva teosofi, sillä tavalla
myös viisas kansa — viisas kansa, joka näkee ja ymmärtää,
että se ei nyt tällä hetkellä ollenkaan elä sellaista elämää,
jota se ihanteena pitää. Kansa ajattelee ihannettaan, pitää
sitä silmäinsä edessä ja valmistaa itseään sisäisesti ihannetta
elämään, tietäen, että kun se sisäisesti valmistuu, ulkonaiset
olotkin muuttuvat. Viisas kansa ensinnä katsoo, että
sen sisässä vallitsee rauha ja sopusointu. Se ensinnä heittää
pois turhat puolueriidat, ne sopivat kansalle, joka ei
huolehdi mistään todellisesta. Jos olemme viisas kansa, ymmärrämme,
että meillä on vakava asema elämässä. Meillä
on todella yhteinen tehtävä, ja sensijaan että keskenämme
riitelisimme kaikenlaisista pikku asioista me suuntaamme
katseemme eteenpäin ja työskentelemme tulevaisuuden puolesta.
Silloin veljeyshenki tunkeutuu meihin ja me unohdamme
keskinäiset eroavaisuudet. Katkeruus, itsekkäisyys,
arvostelunhalu poistuu, kun katseemme yhteisesti suuntautuu
ihanteeseen.
Me voimme nähdä kansojen elämässä tällaista yksimieli32
syyttä silloin kun ulkopuolelta uhkaa suuri vaara. Silloin
kansa unohtaa sisälliset kiistansa ja kääntää silmänsä
uhkaavaan vaaraan. Mutta voi! eikö ole kansaa, joka voisi
olla viisas, vaikkei mikään vaara uhkaisi ulkopuolelta? Eikö
ole niin ylpeätä kansaa, joka ei enää vain kulkisi elämän
nenästävedettävänä, elämän peloteltavana? Eikö ole sellaista
kansaa, joka nousisi itsetietoisuuteen, viisauteen, tyyneyteen
ihannetta katselemaan ilman ulkonaisia sysäyksiä?
Meidän kansallamme olisi siihen mahdollisuutta ja meidän
kansamme pitää herätä, pitää nähdä, että sillä on henkinen
kulttuuritehtävä, pitää kääntää mielensä pois kaikenlaisesta
turhasta. Erilaiset puolueet, jotka edustavat ristiriitaisia
haluja ja himoja, ymmärtäkööt, että heidän on luovuttava
omista itsekkäistä pyyteistään. Yläluokan täytyy
luopua sellaisesta maailmankatsomuksesta, joka kuiskaa
sille, että „meillä täytyy olla kaikenlaisia oikeuksia, meidän
täytyy hallita muita ihmisiä.” Näistä pyyteistään heidän
täytyy luopua. Heidän ei tarvitse luopua omaisuudestaan,
asunnoistaan, eikä äkkiä viroistaan eikä toimistaan vaan
siitä sisäisestä itsekkäisyydestä, joka sanoo: „Minun täytyy
olla hallitseva, rikas, komea.” Yksilöiden tulee enemmän
tuntea itsensä ihmisiksi. On tosin karmaa, mutta joka
tapauksessa tilapäistä, että olen esim. yläluokkalainen, sivistynyt,
rikas, kaunis j. n. e. Yhtä hyvin voisin olla köyhä,
ryysyläinen, ruma ja mitä tahansa.
Samaten alaluokan ei pidä ajatella: „nuo yläluokkalaiset
ovat meiltä kaiken riistäneet. Nyt me tahdomme nousta
valtaan, ja kyllä me sitten kuritamme. Tahdomme näyttää,
kuka se on, joka todella tekee työtä ja todella elättää ihmiskuntaa.”
Ei pitäisi n. s. alaluokan päästää mieleensä tällaisia
tunteita, sillä tilapäistä on että muutamat ihmiset ovat
alaluokassa. Huomenna voivat he syntyä yläluokkaan.
33
Kaikki on karmaa. Heidän pitäisi luopua epäveljellisestä
katsantokannastaan ja ymmärtää, että kaikki ovat ihmisiä.
Ei kellään ole oikeutta vaatia muilta, mutta jokaisella on
velvollisuus vaatia itseltään parannusta. Jokainen on saanut
hoidettavakseen ihmeellisen paratiisin. Tämä on hänen oma
ruumiinsa ja hänen oma personallisuutensa. Siinä puutarhassa
hän on herra ja isäntä. Mutta usein ihminen vaatii
itselleen oikeutta toisten puutarhoihin. Usein ihminen huomaamattaan
on varas. Kaikista tällaisista peruserehdyksistä
pitäisi meidän ihmisten luopua, ja luokkien tulisi ymmärtää,
ettei oikeastaan ole olemassa oikeuksia vaan ainoastaan
velvollisuuksia. Velvollisuuksia on, ei oikeuksia. Tämä
seuraa itsestään teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämän
kansamme ymmärtää, kun saamme teosofisen maailmankatsomuksen
tunkemaan läpi kaikkien kerrosten.
Jos tahtoisimme vähänkään profetoida, voisimme sanoa:
kansamme on tällä hetkellä sielullisesti ja henkisesti siinä
tilassa, että se odottaa pelastajaansa. Se odottaa teosofista
maailmankatsomusta, joka päästäisi sen alemmasta itsestään.
Jo alkavat ihmiset ymmärtää, että Suomen kansalla
on kulttuuritehtävä edessään, ja että tämä on henkistä laatua,
kauniimpaa laatua kuin aineellinen kulttuuri, mutta
vaikeampaa ja korkeampaa. Meidän kansamme vain odottaa
sitä maailmankatsomusta, joka pelastaisi sen ristiriitaisten
intohimojen pimeydestä, voittaisi sen ymmärryksen ja
loisi valoa sen järkeen, niin että se voisi uskoa tuohon korkeampaan
elämäntehtävään, minkä se sisimmässä itsessään
aavistaa. . .

II
VÄINÄMÖINEN
MIETTEITÄ UUDESTISYNTYVÄSTÄ
SUOMESTA

I
KANSANSIELU
1.
Kansa on ryhmä yksilöitä, joilla on yhteiset elinehdot,
yhteinen isänmaa, yhteiset muistot — usein yhteinen kielikin.
Suomen kansan muodostaa noin kolme miljoonaa ihmistä,
jotka asuvat ja elävät Suomessa ja joiden yhteinen isänmaa
on Suomi, vaikka puhuvat kahta eri kieltä. Tässä maassa
kohtasivat toisiaan kahden heimon lapset, tarjosivat toisilleen
kättä ja ryhtyivät yhdessä luomaan historiaa . . . Onko
tämä liian runollinen kuvaus? Sanokaamme silloin, että
kahden heimon epäsopuiset ja riitaiset lapset saivat kohtalon
kädestä yhteisen isänmaan ja yhteisen historian, jota
heidän molempien oli pakko oppia rakastamaan. Pitkin
pimeitä vuosisatoja täytyi heidän palvella vieraita isäntiä,
mutta vihdoin koitti heidän vapautensa ja itsenäisyytensä
päivä. Ja sen perästä kohtalo tahtoi, että he unohtaisivat
perheriitansa. Minkätähden? Sentähden, että kuuluivat
samaan kansaan.
2.
Mikä pyhä merkitys sitten on tuolla käsitteellä „kansa”?
Eikö se ole ryhmä yksilöitä? On kyllä, mutta onko kansa
vain näiden yksilöiden summa? Yksilöthän alati vaihtuvat
38
— syntyvät, kuolevat, — onko kansakin siis alati vaihtuva
käsite? Ei suinkaan. Suomen kansa on ja pysyy Suomen
kansana läpi vuosisatojen, sillä Suomen kansa ei ole ainoastaan
suomalaisten yksilöiden summa. Suomen kansa on itse
jotakin ulko- ja yläpuolella kaikkia sen yksilöitä. Tämän
myöntävät yleispätevänä totuutena nykyajan sosiologit ja
kansantieteen tutkijat. He puhuvat yksimielisesti „kansansielusta”.
Suomalainen kansansielu erottaa Suomen kansan
esim. Ruotsin kansasta, ruotsalainen kansansielu erottaa
Ruotsin kansan esim. Saksan kansasta j.n.e.
3.
Mutta mikä on kansansielu? Tiedemiehet selittävät, että
sitä ei ole käsitettävä itsenäiseksi olioksi, ei minkäänlaiseksi
substansiksi, vaikka se onkin todellinen ja tavallaan konkretinen
käsite. Se on syntynyt ja aiheutunut luonnonmukaisella
välttämättömyydellä siitä, että joukko ihmisiä on elänyt yhdessä.
Yksin ei ihminen tule toimeenkaan maailmassa. Hän
on „yhteiskunnallinen eläin”, kuten vanha kreikkalainen filosofi
sanoi. Ja koska ihmiset ovat pakotetut elämään ryhmissä,
auttamaan toisiaan ja nauttimaan toistensa apua,
syntyy saman ryhmän yksilöiden välille — näiden itsensä
tietämättä — keskinäinen ymmärtämys, toistensa matkiminen,
yhteishenki. Perhe on tästä esimerkki pienoiskoossa, ja
muinaisajan ihmiset tämän aavistivat uhratessaan perheen
jumalille. Kansa on perheistä kasvanut ja on itse kuin suuri
perhe. Kansansielu on monen perheensielun yhteinen muodostuma,
se on pitkän historiallisen kehityksen tulos — tai
ehkä paremmin sanoen: historiantakaisen, sillä kun kansa
esiintyy historian näyttämöllä, on sillä jo sielu.
39
4.
Kansansielu on yksilöiden yhteiselämän synnyttämä, sanovat
tiedemiehet. Koska kansa varsinaisessa merkityksessä on
kansa, vasta sitten kun se on hankkinut itselleen pysyvän
asuinsijan eli oman maan ja ryhtynyt järjestettyä yhteiskuntaa
eli valtiota rakentamaan, saa kansansielukin varsinaisen
muotonsa vasta järjestyneessä yksilöiden yhteiselämässä.
Niinpä sen muodostumiseen ovat tekijöinä ennen kaikkea
kansan fyysillinen ympäristö, maa, ilmasto, vesi, eläin- ja kasvikunta
sekä näistä aiheutuvat luonnolliset elinkeinot; yhteiselämä
määrätyissä olosuhteissa synnyttää määrättyjä tapoja
ja oikeuskäsitteitä; tämä kaikki tulee ilmi kielessä, uskonnossa,
taiteessa ja yleensä henkisessä elämässä ja sivistyksessä.
Kansansielun muodostumiseen vaikuttavat myös yhteiset
kokemukset ja kärsimykset, yhteisten vihollisten ja vaarojen
torjuminen, yhteinen työ ja ponnistus, — siis sanalla
sanoen yhteinen historia vuosisatojen kuluessa. Aikaa myöten
kansansielu täten kehittyy ja kasvaa, saavuttaa selvemmät
ulkopiirteet, nousee yhä korkeampaan itsetietoon ja itsetuntoon.
Muutamat filosofit, kuten Hegel Saksassa ja Snellman
meillä arvelivat sentähden, että ihmisyksilön tehtävä
elämässä on yksinomaan palvella omaa kansansieluaan sen
valtiollisessa ilmennyksessä.
5.
Niinpian kuin kansansielu on syntynyt ja muodostunut,
hallitsee se yksilöitä. Yksilö syntyy määrättyyn kansaan.
Hän kohtaa järjestyneen yhteiskunnan, isiltä perityt tavat
ja oikeuskäsitteet, valmiin historian, uskonnon, kielen, taiteen,
tieteen ja ajatustavan. Hän elää ja kasvaa niissä, hengittää
niitä ja sulattaa niitä yhtämittaa itseensä. Hänen
40
personallisuutensa kasvaa kansansielun osaksi. Hän tottuu
siihen, rakastaa sitä ja tuntee itsensä kodittomaksi vieraalla
maalla, vieraassa ympäristössä; isänmaanrakkaus asuu
hänen veressään. Hänen tunteensa ja ajatuksensa, hänen
syvimmät halunsa ja pyrkimyksensä ovat kansansielun värittämät.
Kuinka hän voisi olla täysin „itsenäinen” olento?
Hän on aikansa lapsi ja oman kansansa lapsi, vaikka
uskoisi olevansa ihmiskunnan, sitä suuremmassa määrin,
kuta voimakkaampi hänen kansansa on. Tämä on selvästi
näkynyt nykyisessä maailmansodassa. Suurissa kansoissa
henkisen viljelyksen sankaritkin kadottivat yleismaailmallisuutensa
ja tulivat ahtaasti kansallisiksi, kun isänmaan etu
ja kunnia, sen ihanteet ja oikeuskäsitteet olivat kysymyksenalaisina.
Harva englantilainen, ranskalainen tai saksalainen
ajattelija pysyi sodan aikana puolueettomana. Vastustamattomasti
vetivät kansansielut yksilöt mukaansa pohjattomiin
pyörteisiinsä.
6.
Kansansielu on mahtava todellisuus, vaikka se tiedemiesten
mielestä ei ole ulkonaisesti olemassa, vaan ainoastaan
subjektiivisesti yksilöiden tajunnassa. Tässä kohden tiedemiehet
kuitenkin ovat epäselviä ja materialistisuudessaan
liian arkoja. He leikkivät sanoilla. He heittävät eteemme
arvoituksen: mikä se on, joka on ja toimii eikä ole? Kansansielu
ei ole abstraktinen käsite, koska se on elävä todellisuus,
mutta kuitenkaan sitä ei ole olemassa ulkopuolella
kansan yksilöitä. Ja mitä he tarkoittavat abstraktisella käsitteellä?
Hyviä ihmisiä esim. on, mutta ei hyvyyttä. Hyvyys
on abstraktinen käsite, ajateltu todellisuus, ei elävä. Näin
sanovat nykyiset filosofimme, mutta niin lyhytnäköinen ei
41
ollut Platon esim. Hän ymmärsi, että ideat ovat todellisia.
Mistä syntyisi hyviä ihmisiä, ellei olisi hyvän ideaa eli
hyvyyttä? Syntyykö hyvyys pahuudesta? Vai välinpitämättömyydestä?
Vai tyhjyydestä? Eikö hyvyyden aate välttämättä
ole olemassa ennen hyvyyden toteuttajia? Jos siis
abstraktisetkin käsitteet ovat olemassa henkisinä todellisuuksina
ulkopuolella ihmisiä, miksi ei niin kouriintuntuva todellisuus
kuin kansansielu olisi objektiivisesti olemassa? Vai
senkö tähden siltä puuttuu oma oleminen, että se ei ole
abstraktinen — että sitä ei ollut olemassa ennen ihmisiä,
jotka sen synnyttivät? Tämmöisessä olettamuksessa on kyllä
jotakin logiikkaa, mutta se samalla siirtää kysymyksen
lähemmä meitä ihmisiä. Jos meidän sieluelämämme on kansansielun
synnyttänyt, riippuu kansansielun olemus ja laatu
siitä, minkälainen ihmisen psykologia on.
7.
Ihmisen sieluelämä on subjektiivista laatua, sanovat tiedemiehet,
sitä ei ole olemassa ruumiista riippumatta. Eivät
kuitenkaan kaikki niin sano. Monet tiedemiehet ja filosofit
uskovat sieluun. Materialismi on heillä voitettu kanta.' He
ovat idealisteja. He uskovat, että sielu on ja että se on kuolematon.
Mutta useimmat näistäkin arvelevat inhimillisen
sieluelämän olevan subjektiivista laatua siinä merkityksessä,
ettei ihmisen ajatuksilla ja tunteilla ole objektiivista olemassaoloa;
ne ovat vain olemassa hänen sielussaan — ja hänen
sielunsa on abstraktinen todellisuus, aate eli idea platonilaisessa
merkityksessä.
Vaan jos myönnämme, että sielu on abstraktinen todellisuus
per se, eikö silloin sieluelämä ole sielun ja ruumiin
yhtymisestä ja vuorovaikutuksesta syntynyt minuuden reaalinen
sisältö? Ja jos sieluelämä kerran on sielun ja ruumiin
42
yhteistoiminnan tulos, on sillä molempain tuntomerkit: se on
sekä aineellinen että henkinen, sekä värähtelyä ruumiissa
että muunnosta tajunnassa. Kysymys on vain siitä: missä
aineessa ajatukset ja tunteet väräilevät? Harmaassa aivoaineessako
yksin? Kuinka silloin esim. telepatiset ilmiöt ovat
selitettävissä?
Niin, herrat materialistit, telepatiset ja muut yliaistilliset
ilmiöt! Teidän teki ehkä mieli äsken huomauttaa, että ne
filosofit ja tiedemiehet ovat epätieteellisiä, jotka edellyttävät
sielun olemassaolon aineettomana, vieläpä kuolemattomana
todellisuutena. Olkaa siis hyvät ja kulkekaa induktiivista,
empiiristä tietä: tutkikaa uusimman psykologian kokeellisia
saavutuksia ja ikivanhoja yliaistillisia ilmiöitä. Sitäkin tietä
pitkin tulette samoihin johtopäätöksiin: on tarkistettava
sielutieteen tähänasti tavallinen puhe sieluelämän „subjektiivisuudesta”.
Sillä telepatia esim. edellyttää — samoinkuin langaton
sähkötys, — että on jokin ylifyysillinen, mutta silti aineellinen
välittäjä, joka lennättää ajatuksen aivoista toisiin välimatkoista
välittämättä, olipa se sitten „eetteri” tai mikä muu
tahansa nimeltään. Mutta jos ajatus — ainakin voimakas
ajatus — täten on väreilyä jossain eetterissä ulkopuolella
ihmisen aivoja, kuka silloin väittää, että se on paljastaan
subjektiivinen? Se on epäilemättä objektiivinen ja itseolevainen
ilmibr /br /ö, toisin sanoen olio, joka tunnetaan vaikutuksistaan.
Ja koska ihmisen ajatukset ja tunteet ovat olioita, ei hänen
sieluelämänsä ole yksistään subjektiivinen, vaan on sillä
ulkokohtainenkin todellisuutensa.
8.
Mutta jos yksilöiden sieluelämä on objektiivinenkin, mitä
silloin on sanottava kansansielusta? Voiko tästä enää olla
43
eri mieltä? Kansansieluhan on tiedemiesten mukaan syntynyt
yksilösielujen yhteisvaikutuksesta. Mutta yksilöiden sieluelämä
ei ole ainoastaan läikkyvää vivahtelua heidän subjektiivisessa
tajunnassaan; se on myös objektiivista heijastusta
ympäröivään avaruuteen. Ajatukset ja tunteet ovat olioita,
jotka yhtämittaa erkanevat ihmisen aivoista, fyysilliselle silmälle
näkymättömiä lapsia, joita ihminen lakkaamatta synnyttää.
Koska nyt kansansielu on näiden ajatus- ja tunneolioiden
yhteinen resultantti, ei se voi olla muuta kuin synteesi
eli yhdistelmä alati uudistuvia eli pysyviä väräilymuotoja
tuossa näkymättömässä substraatissa eli eetterissä.
Onko siis kansansielun todellisuus paljastaan subjektiivinen?
Kaukana siitä: se on objektiivinen ja substantsiaalinen. Se
on kansan yksilösielujen elävä kohtu, äidinsyli, johon kaikki
ikävöivät. Mahtavana kehänä se kaareutuu kansan yli, sielullisena
ilmapiirinä, jota yksilöt hengittävät.
9.
Salatieteilijöinä, teosofeilla, spiritisteillä on kuvaava nimitys
sieluelämän objektiiviselle aspektille; he nimittävät sitä
auraksi. Aura on kreikkalais-latinalainen sana, joka merkitsee
„henkäys, hohde, loiste”. Joka ihmisellä on auransa eli
objektivoitu sieluelämänsä. Se on hänen „henkinen ilmapiirinsä”,
jossa hän elää ja joka tuntuu syrjäisellekin. Herkkätuntoinen
ihminen tajuaa aistillisesti toisen auran. Hajun
tavalla tämä aura tarttuu vaatteihin ja esineihin, huonekaluihin
ja asuntoon, joista kaikista taitava psykometrisoija lukee
asianomaisen henkilön sieluelämää kuin avatusta kirjasta.
Samoin kansalla on auransa. „Kansallisaura” on kansojen
objektivoitu sieluelämä, sen henkinen ilmapiiri, joka kuvaa
kansansielun luonnetta ja kertoo sen vaiheista. Jokainen
44
matkustaja tietää, että tämä ilmapiiri on tuntuvasti erilainen
eri maissa ja kansoissa. Ja selvänäköinen ihminen tajuaa
auran aistillis-havaittavasti.
10.
Pysähdymmekö nyt tähän? Onko tämä nyt tutkimuksemme
ja tietomme tulos? Onko kansansielu kansan yksilöiden synnyttämä
ja onko sen objektiivinen aspekti kansallisaura?
Siinäkö kaikki?
Saatamme ymmärtää, että yksilöiden luoma kansansielu
rajoittaa ja vangitsee yksilöitä. Mutta jos kansansielu on
kokonaan yksilöiden luoma, mistä silloin johtuu, että yksilöt
juuri kansansielusta, kansallishengestä, saattavat ammentaa
syvimpiä ja suurimpia, jumalallisimpia inspiratsionejaan?
Äiti haaveilee lapselleen korkeita kohtaloita, taivaallisia tehtäviä,
mutta kukaan yksilö ei ole kansansieluun äidin asemassa
— päinvastoin. Kansansielu ei saata inspiroida yksilöä
niinkuin lapsi äitiä — semmoinen vertaus ontuisi molemmilla
jaloilla. Kansansielu pikemmin inspiroi yksilöä niinkuin
äiti lastaan, sillä kansansielu on kokenut ja vanha.
Mutta jos kansansielu, on vain yksilöiden luoma, kuinka silloin
parhaimmat, viisaimmat, jaloimmat yksilöt tuntevat
kansansielun äidiksi, joka jumalattarena heitä inspiroi? Eikö
tässä piile syvempiä salaisuuksia? Eikö kansansieluun kätkeydy
enemmän, kuin mitä yksilöt siihen luovat? Inspiroidessaan
omia lapsiaan kansansielu toimii kuin yksilö! Koko
toiminnassaan kansansielu on yksilöllinen, yhtenäinen moninaisuudessaan.
Onko tämä synteettinen yksilöllisyys ainoastaan
niin sanoaksemme voimatekijäin resultantti?
Ajatelkaamme ihmistä tai eläintä. Niin kuin kansa on
kokoonpantu tuhannen tuhansista yksilöistä, niin ihmisen tai
eläimen ruumis on rakennettu lukemattomista soluista. Jokai45
sella solulla on materialististenkin tiedemiesten — esim.
Hæckelin — mukaan oma solutajuntansa. Mutta onko eläimen
tai ihmisen kokonaistajunta silti vain näiden solujen
summatajunta? Tuskin. Ainakin ihmisen tajunta on muistinsa
nojalla toinen kuin alati vaihtuvien solujen tajunta.
Miksikä siis semmoinen olento kuin kansansielu, jonka solut
— ihmisten yksilötajunnat — epäilemättä ovat korkeammanlaatuisia
kuin ihmisen tai eläimen ruumiin tajulliset solut,
miksikä se olisi vailla omaa tajuntaa, omaa muistia, omaa
yksilöllisyyttä?
Ihmissielunkin arvoitus on niin korkea, että kaikki uskonnot
esim. ovat selittäneet sen syntyneen erikoisessa luomisessa:
ruumis on „maan tomusta”, mutta sielun on Jumala
luonut omasta hengestään. Ja kuten äsken mainitsimme,
nykyajan filosofit esittivät tämän ajatuksen siten, että sielu
on aineesta riippumaton todellisuus, abstraktinen, mutta
kuolematon.
Miksi ei kansansielun arvoitus olisi yhtä korkea? Miksei
se voisi olla jumalsyntyinen? Miksi itsepintaisen materialistisesti
toistaisimme: „mutta eihän kansansielu ole mitään
...”, kun kuitenkin tiedämme sen voimakkaasti toimivan
ja olevan?
11.
Mitä sanovat kansat itse? Mitä syvien rivien viisaat?
Emme me nykyajan lapset ole suurissa kysymyksissä sen
viisaampia kuin muinaisaikojenkaan tietäjät. Ihmissielun
suhteen tulevat syvimmät ajattelijamme samoihin johtopäätöksiin
kuin vanhat viisaat: sielu on kuolematon, sielu on
Jumalasta. Ehkä siis kansansielunkin suhteen mietiskelymme
veisi meidät samaan lopputulokseen, johon muinaiset tietäjät
pääsivät. Mikä siis oli näiden muinaisten tietäjäin ja heiltä
perittynä kansojen oma usko kansansielun suhteen?
46
He uskoivat, että sekin oli jumalsyntyinen. Sekin oli elävä,
tajuinen sielu, jonka Jumala oli luonut. Meidän filosofiemme
kielellä: sekin on abstraktinen, kuolematon todellisuus.
Kaikki kansat eivät menneet niin pitkälle kuin juutalaiset,
jotka uskoivat olevansa Jumalan erikoisesti valikoima kansa.
Mutta miltei kaikilla oli käsitys korkeasta syntyperästään.
12.
Mistä se näkyy? Paratiisitarusta esim.
Muinaiset kansat uskoivat yleisesti, että ihmiskunnan, toisin
sanoen heidän oma lapsuusaikansa oli kulunut kultaisessa
viattomuudessa ja onnessa. Suuret sankarit ja tietäjät
liikkuivat silloin ihmisten kesken, ja ensimäiset ihmiset, joista
muut olivat polveutuneet, olivat saaneet alkunsa yliluonnollisella
tavalla. Sentähden myöhemmät polvet palvoivat sankarivainajia
ja esi-isäin henkiä.
Alkuperäinen käsitys ensimäisen ihmisparin yliluonnollisesta
luomisesta laajeni sitten niin, että se käsitti suurimpia
sankareitakin. Näidenkin uskottiin syntyneen yliluonnollisella
tavalla, joka usko enimmäkseen pukeutui siihen muotoon,
jota nimitetään „neitseelliseksi syntymäksi”. Sankarin,
sittemmin vapahtajan, äiti oli neitsyt ja hänen isänsä oli
joku jumalallinen olento.
Näissä taruissa tulevat ilmi kansojen omat suuruusunelmat,
niiden salaiset toivomukset ja vahvat uskomukset. Sentähden
kansa, kuvatessaan sankarinsa syntyä, kuvaa
omaansa. Se itse oli jumalallinen alkuperältään.
Väinämöinen on Suomen kansan kansallissankari. Väinämöinen
edustaa Suomen kansan korkeimpia ihanteita, salaisimpia
unelmia. Ja Väinämöisen äiti oli Ilmatar, ilman ihana
impi, joka tuulenhenkäyksestä (aurasta) tuli raskaaksi. Väi47
nämöisessä Suomen kansa katselee itseään. Hänen taivaallinen
syntymänsä kuvaa Suomen kansan uskoa oman sielunsa
jumalalliseen alkuperään.
13.
Onko tämä yleinen usko vailla pohjaa ja perää? Onko se
paljas haave? Vai onko silläkin vastaavaisuus todellisuudessa?
Materialistille se tietysti on haavetta ja harhaa, sillä hän
ei ymmärrä näkymättömiä. Saavuttaa ymmärtämystä tämmöisiä
asioita esitettäessä on yleensä vaikeata protestanttisissa
maissa. Protestanttinen kasvatus kieltää henkimaailman
ja karkoittaa uskon sen asujaimiin, enkeleihin, jumaliin
j.n.e. Toista on katolisissa maissa ja itämailla. Siellä eivät
muut kuin jyrkät materialistit pidä henkimaailman olemassaoloa
mahdottomana. Siellä opitaan uskomaan sekä hyviin
että pahoihin näkymättömän maailman olentoihin.
Mutta ei kannata olla sokkosilla meidän muidenkaan suhteen.
Kyllä meilläkin virallisesta protestanttisuudestamme
huolimatta kansa yleisesti uskoo näkymättömiä. Kaikki kansat
niin tekevät, ennenkuin liika „sivistys” ihmisiä sokaisee.
Ei Suomenkaan kansan aito „pakanallisesta” verestä hevillä
haihdu vanha usko haltioihin ja henkiin, sankareihin ja
jumaliin.
Kyllä sittenkin saamme ymmärtämystä osaksemme, kun
sanomme suoraan ja peittelemättä, että henkimaailma on ja
sen monenlaiset asujaimet, ja että kansojen usko jumalalliseen
alkuperäänsä ei ole vailla pontta ja perää. Kansoissa
on jotakin „ylhäältä”. Kansansielu ei ole paljas kansallisaura,
se ei ole ainoastaan yksilöiden synnyttämä. Se on itsessään
jotakin. Se on jumalaista sekin. Jos niin tahdotte: se on
pisara jumalallista elämää, liekki joka on sytytetty Jumalan
48
pyhästä tulesta. Se on kuolematon idea, lähtöisin jumalallisesta
tajunnasta, henki Jumalan hengestä.
Mikä on Suomen kansan sisin olemus, kansansielun jumalallinen
sisältö? Se on suomalaisuuden idea eli aate, jonka
tarkoituksena on suomalaisella tavalla kirkastaa Jumalan
totuus. Jumalallisesta lähteestä pulppuaa elämän kirkas
vesi, ja kansojen sielut ovat astiat, joihin vesi virtaa, ne
kanavat, joita pitkin elämän virta maailmaan juoksee. Suomalaisuus
on se porras, jota pitkin Suomen kansan on noustava
elämän lähteelle, Jumalan luo. Jos opimme tuntemaan
Suomen kansan sisimmän hengen, silloin samalla juomme
sitä totuuden elävää vettä, joka sammuttaa koko ihmiskunnan
janon.
14.
Jos kansansielua tutkimme sen korkeammassa puolessa,
huomaamme pian, ettei se ole ainoastaan epämääräinen
jumalallisen hengen katkelma, vaan myös sangen tarkasti
piirretty tajuinen olento. Ei ihmisen sielukaan ole sisimmässä
olemuksessaan ainoastaan epämääräinen idea, vaan samalla
selväpiirteinen minä-tajunta. Minuus subjektina säilyy välttämättä
aina ihmisellä, niin kauan kuin hän on tajuinen.
Kaikki muu voidaan häneltä riistää, mutta jos hänen minuutensa
jää, jäävät kaikki mahdollisuudet uuteen elämään,
uuteen sielulliseen sisältöön. Olisiko nyt kansansielu ilman
tätä minuutta? Ei ole. Kansansielullakin on minä-tajunta,
johon sen jumalallinen aate personoituu. Ja sen minä-tajunta
on ylhäältä tullut, niinkuin on ihmisen. Ihmisellä on yksilönä
näkyväinen ruumis, joka ilmentää hänen minuuttaan. Kansan
minuudella ei ole yksilöllistä näkyväistä ruumista. Sen
näkyväisenä ruumiina ja ilmennyksenä ovat kansan miljoonat
yksilöt. Mutta näkymätön, yksilöllinen ruumis on sille
49
kansallisaura. Kansansielu on käyttöväline, johon kansan
minätajunta on pukeutunut.
Entä tuo minä-tajunta itse? Onko se ihmisen kaltainen?
Tuskin. Ei ainakaan tavallisen ihmisen, joka elää yhdessä
ainoassa yksilöllisessä ilmennyksessä. Kansansielu on joukkosielu,
ja kansan minuus on tavallaan kollektiivinen minuus,
ainakin yksilötajunta, joka voi elää miljoonien yksilöiden
kautta ja välityksellä ja samalla niiden ylä- ja ulkopuolella.
Mahtava olento siis, jota meidän tulee kunnioittaa
ainakin enkelin nimellä! Se on kansan suojelusenkeli eli —
jos saan käyttää sanamuotoa, jonka vuonna 1913 muodostin
— „kansallishaltia”.
Suomalaisuuden aate ei siis ole jumalallinen ajatus ainoastaan;
se on myös personoituna suomalaisessa suojelusenkelissä.
Suomen kansallishaltia edustaa henkimaailmassa
suomalaisuutta, sen syntyä, sen historiaa, sen hedelmää.
Suomen kansan yksilöt eivät yksilöinä edusta suomalaisuutta,
vaan yhdessä, kansana. Kansallishaltia on kehityksen alainen,
sentähden kansassakin suomalaisuuden aate voimistuu,
tarkistuu, syventyy, laajenee. Lahjakkaimmat yksilöt, runoilijat
ja profeetat, ovat kansallishaltian lähettejä ja edustajia
näkyväisessä maailmassa, mutta yksikään niistä ei personoi
suomalaisuuden aatetta kokonaan, vain puolia siitä. Suomen
kansallishaltia yksin on suomalaisuus ruumistuneena.
15.
Muinaisajan viisaat tiesivät kyllä näistä asioista. He tiesivät,
että jokaisella kansalla oli oma enkelinsä, vartijansa
ja taivaallinen isänsä. Hänestä saattoi sanoa, että hän oli
valinnut kansansa ja ne yksilöt, ne sielut, jotka hänen kansassaan
syntyivät. Tämä näkyy selvästi esim. vanhasta testamentista.
5 Mooseksen kirja sanoo: „Kun kaikkein Kor50
kein jakoi pakanat ja hajoitti ihmisten lapset, silloin hän
määräsi kansain rajat Israelin lasten luvun mukaan. Sillä
Herran osa on hänen oma kansansa, Jaakob on hänen perintönsä”
(32:8—9). Tämä mieltäkiinnittävä lause on täynnä
merkitystä! „Kaikkein Korkein” on tietysti Jumala, mutta
„Herra” on juutalaisten kansallishaltia. „Herra” sai sentähden
omansa. Rajat määrättiin „Israelin lasten luvun
mukaan”, mutta tämän hebrealaisen tekstin ovat — kuten
madame Blavatsky „Salaisessa Opissa” (I, 626) huomauttaa
— oppineet septuaginta-kääntäjät ymmärtäneet merkitsevän
„enkelien luvun mukaan”, joka käännös paremmin
vastaa todellisuutta. Juutalaisten kansallishaltiaksi mainitaan
vanhassa testamentissa myös pääenkeli Mikael (Dan.
10:21), joka muuten usein toimii Jehovan edustajana.
Samaten puhutaan nimenomaan persialaisten ja kreikkalaisten
kansallishaltioista. (Dan. 10:nnessä luvussa esim.),
vaikka suomentajat — arvatenkin ymmällään tekstin tarkoituksesta
— ovat käyttäneet sanaa „ruhtinas” ja Mikaelistakin
sanoneet „yksi ensimäisiä ruhtinaita” (Dan. 10: 13).
Jos eivät muinaissuomalaiset puhuneet Suomen kansan
haltiasta, riippuu tämä yksinkertaisesti siitä, että suomalaiset
heimot eivät vielä olleet liittyneet kansaksi. Sitä vastoin
he kyllä palvoivat perhe-, suku-, heimo- ja maajumalia ja
nimittivät niitä haltioiksi. Samoinkuin muut kansat tiesivät
suomalaisetkin heimot, vallan hyvin, että kaikkien haltioiden
yläpuolella oli taivaassa „ukko ylijumala”, jota eivät sekoittaneet
alue- y.m. haltioihin, mutta jolle eivät myöskään pystyttäneet
„epäjumalan” kuvia niinkuin haltioille.
51
II.
KANSALLISHALTIA
16.
Onko kansallishaltia aistillisesti havaittavissa samoin
kuin on kansallisaura? Onko kukaan meidän aikanamme
nähnyt esim. Suomen kansallishaltian? Runoilijamme kyllä
puhuvat „Suomen suojelusenkelistä” ja heidän intuitsioninsa
siihen uskoo, mutta materialistinen aikamme pyytää aistillisia
havaintoja. Onko niitä?
Kaksi selvänäköistä kuvausta on julkaistu „Tietäjässä”.
Toisessa sanotaan:
„Tahdon tässä kertoa ihanasta näystäni, minkä näin
uutena vuotena teosofisessa matineassa Työväentalolla. Olen
monasti ajatellut niin sanotusta kansallishaltiasta, että minkälainen
se mahtaa olla meillä suomalaisilla, onkohan se
meidän Deevamme ruman vai kauniin näköinen, onko se
miehen vai naisen muotoon pukeutuneena, vai liekö se ilman
muotoa? Näin olen sitä kuvitellut mielessäni, mutta en ole
voinut saada miettimiselleni mitään tulosta tästä. Vaan nyt
se mysterio aukeni silmieni eteen, kun ylisihteeri esitelmässään
siirsi sieluni silmän, kosketellessaan Suomen kansan
henkisiä tehtäviä nykyään ja ennen.
„Suomalainen Deeva eli suomalaisten kansallishaltia on
— millaisena minä sen näin — ihmeellinen keskus. En voi
sen muotoa pukea sanoihin, sillä se on tavallaan ilman muotoa.
Mutta millaisena minä sen näin, niin se muistutti enin
loistavaan siniseen pukuun puettua ihanata jumalallista
naisolentoa, jonka vaatetus oli itse Suomen maa, ja tämä
olento oli yhdistyneenä maahan ja hänen kasvonsa muistuttivat
nousevan kesäaamun aurinkoa, joka nousee taivaanrannalta
ja luo monenväriset säteensä yli maan pinnan
52
Näistä ihanan loistavista kasvoista lähti neljä sädettä, jotka
kulkivat yli maapallon. Keskeltä kasvoja lähti keltainen
säde, mikä kulki yli Europan ja Egyptin ja Himalajan. Läntiseltä
puolelta kasvoja kulki sininen säde, joka kulki yli
Atlantin ja Skandinavian ja Englannin ja Amerikan. Itäisellä
puolella kasvoja näin vihriän säteen, joka myös kulki
yli maan pinnan, ja kasvojen yläosasta kulki kohti avaruutta
sinertävänpunainen säde, joka kohosi kohti ääretöntä korkeutta.
Kaikki nämä säteet peittivät Suomenmaan sisäänsä.”
(Tietäjä 1915, s, 39 seur.)
Toisessa kuvauksessa sanotaan:
„Valtakuntien ja maiden vaakunat ovat myös vertauskuvia.
Kilvessä oleva kruunu kuvaa sitä jumalallista haltiaolentoa,
joka näkymättömästä maailmasta käsin johtaa kansan
kohtaloita ja kehitystä. Vaakunassa oleva leijonan, kotkan,
liljan tai muu kuva symbolisoi niitä taivaallisia sotajoukkoja,
jotka ympäröivät kansallisdeevaa ja saavat värityksensä
kansallisesta aurasta. Tietysti nämä vaakunat
samoinkuin aateliskilvet saattavat olla huonosti valittuja,
kun valinta ei ole okkultisella tavalla tapahtunut.
„Mitä nyt erityisesti Suomen vaakunaan tulee, on sen
valinnassa mielestäni tapahtunut erehdys. Suomen vaakunassa
on leijona herttakruunu päässä. Kruunusta en välitä
mitään, mutta leijona ei ole paikallaan. Minun silmilleni ei
ainakaan Suomen kansallishaltia joukkoineen ole näyttäytynyt
leijonan muodossa. Jos siitä kuvan tahtoisin antaa, olisi
se pikemmin seuraava:
„Päivä on valkenemassa, ja etäältä, auringonnousun puolelta,
kuuluu suurten siipien hiljainen suhina. Auringon
noustessa kohoaa mahtava kotka taivaanrannalle. Levitetyin,
kirjavin siivin se lähenee. Jo voimme eroittaa kultakruunuisen
haltian, joka seisoo kotkan päässä ja ohjaa sen len53
toa. Jo voimme eroittaa, kuinka linnun hohtavat siivet ovat
muodostetut lukemattomista taivaallisista olennoista, jotka
deevan käskyjä totellen liikkuvat järjestyneissä ryhmissä.
On aivankuin kansallishaltia itse toisi auringon mukanaan
ja kuin hänen joukkonsa sointuvassa matalaäänisessä hymnissä
laulaisi päivän vuoresta esille.” (Tietäjä 1914, s. 149
seur.)
17.
Jos tunnemme ihmisen vain näöltään, emme vielä tunne
häntä henkilökohtaisesti. Saatamme tehdä johtopäätöksiä
ulkomuodosta sisäisen ihmisen suhteen, mutta emme voi
sanoa häntä tuntevamme, ennenkuin joudumme lähempään
kosketukseen hänen kanssaan. Todelliseen tuntemiseen vaaditaan
psykologista pohjaa vielä suuremmassa määrässä
kuin fysiologista.
Sama on suhteemme näkymättömän maailman olentoihin,
jotka ovat ainoastaan yliaistillisesti havaittavissa. Jos sisäisillä
aisteillamme näemme semmoisen olennon ulkomuodon
ja siis aistillisesti reagoimme hänen läsnäolonsa vaikutukselle,
emme vielä tunne häntä kuin „näöltä”. Oppiaksemme
tuntemaan häntä personallisesti, täytyy meidän joutua psykologiseen
kosketukseen hänen kanssaan. Psyykkiseen eli yliaistilliseen
kontaktiin perustuu tässä tapauksessa vain
„näöltä” tunteminen, jota vastoin psykologinen kosketus on
oleva henkistä laatua.
Entä henkinen kosketus? Mikä se on? Se on sitä, että toinen
minä kohtaa toista sen omalla tasolla. Näkymättömän
maailman olennolla ei ole fyysillistä ruumista; hänen minänsä
ei siis voi kohdata ihmisen minää näkyväisessä maailmassa.
Ihminen sitä vastoin on sisäisen rakenteensa nojalla
näkymättömänkin maailman jäsen. Hänelle sentähden on
mahdollista minässään kohota fyysillisestä maailmasta hen54
kimaailmaan ja siellä joutua minänä kosketukseen näkymättömän
olennon minän kanssa.
Tapahtuuko semmoinen koskaan? Tapahtuu. Runoilijan
inspiratsioni esim. nostaa hänet tietämättään (ehkä joskus
tietoisenakin) henkimaailmaan. Runoilijaneron todellinen
intuitsioni on täten tavallaan luotettavampaa tietämistä henkimaailman
asioista ja olennoista kuin paljas yliaistillinen
eli selvänäköinen havainto. Molemmat yhdessä luovat sitä
vastoin todellisen salatieteellisen tiedon.
On huomattava, että runoilijan nerollisuus ei ole kyky
laatia runoja ainoastaan, vaan ennen kaikkea sielun ja hengen
määrätty, korkea kehitys. Ennenkuin ihminen kykenee
personallisesti seurustelemaan henkimaailman olentojen
kanssa, täytyy hänen olla henkisesti niin kehittynyt, että
tajuisena ja ajattelevana minuutena jaksaa liikkua heidän
parissaan. Ja koska henkimaailman olennot ovat erilaisilla
kehitysasteilla, vaatii kunkin olentoryhmän personallinen
kohtaaminen ihmisenkin puolelta yhä korkeampaa ja syvempää
henkistä kehitystä Saatamme suorastaan puhua
ehdoista, joiden täyttäminen on välttämätön, ennenkuin
ihmiselle avataan portit toisen tai toisen henkiolentoryhmän
eli „taivaallisen hierarkian” tuttavuuteen.
Syystä saatamme kysyä: mikä kehitystaso, mikä henkinen
pohja on oleva sillä ihmisellä, joka tahtoo oppia kansallishaltiaa
tuntemaan ja ymmärtämään?
18.
Ihmisessä ei ole mitään psykologisia yhtymäkohtia korkeamman
henkimaailman kanssa eikä hän voi tätä ollenkaan
ymmärtää, ellei hän osaa sanan varsinaisessa merkityksessä
rakastaa. Rakkaus yksin on avain, joka avaa hänelle tai55
vaan valtakunnan portit. Ellei hänen sydämessään asu rakkautta,
saa hän turhaan kolkuttaa taivaan ovelle.
Mikä sitten on rakkaus? Se on henkinen todellisuus eikä
aistillinen. Aistillinen rakkaus on hetken lapsi, se on oikullinen,
muuttuva, haihtuva. Se asuu aivoissa eikä sydämessä.
Mutta niinkauan kuin se kestää, on ihminen sen orja. Henkinen
rakkaus sitä vastoin on kotoisin iäisyyden valtakunnasta,
se on uskollinen, pysyvä, muuttumaton. Se on valloittanut
ihmisen sydämen, mutta samalla tehnyt ihmisen
vapaaksi. Ei koskaan ihmisen ole niin helppo kasvaa pois
itsekkyyden ja pahan kahleista kuin todellisen inhimillisen
rakkauden turvissa.
Niin kauan kuin ei ihminen rakasta, ei hän vielä ole henkiolento
de iure. Hän on vain fyysillinen minä-olento, jonka
itsetietoinen elämä katkeaa fyysillisessä kuolemassa. Mutta
sitä myöten kuin hän oppii rakastamaan, sitä myöten hän
rakentaa itselleen kuolemanjälkeistä itsetietoisuutta. Rakkaus
tekee hänestä henkiolennon — ei ainoastaan de facto, vaan
myös de iure.
Rakkauden tunnusmerkkinä on uskollisuus, kestävyys,
iloinen antaumus. Ruumiillisessa maailmassa aistit sitä palvelevat.
Se ei pelkää aistillisia ilmaisumuotoja, mutta sen
olemus ei niihin tyhjenny. Sen silmämääränä ei ole aistillinen
nautinto, vaan rakastetun inhimillinen onni. Mikä
maallinen rakkaus paraiten kuvaa meille sitä henkistä tunnetta,
josta tässä on kysymys? Mikä muu kuin runoilijain
ylistämä äidin rakkaus! Morsian voi ylkänsä hyljätä, ystävä
ystävänsä, mutta koska äiti poikansa unohtaa? Äidin rakkaus
ei paljoakaan itselleen pyydä, se etsii vain lapsensa
onnea. Kaikkea se kärsii, ja kaikkea se kestää. Kaiken pahan
se torjuu, kaiken hyvän se uskoo. Ei horjuta sitä lapsen kiittämättömyys,
ei hänen kylmyytensä, ei hänen tuottamansa
56
surut ja tuskat. Äidin syli on rakastetulle aina avoin. Missä
äidin rakkaus on, siellä on väsyneellä matkamiehellä koti.
Äidin rakkauden taustana on veriside. Mutta jos eliminoimme
pois sen siteen, joka salaisesti ehkä pakoittaa äitiä
rakastamaan, on meillä eheä ja ihana kuva todellisesta henkisestä
rakkaudesta.
Ne ihmiset siis, jotka äidin tavalla osaavat rakastaa, ne
voivat sanoa olevansa henkiolentoja. Jos he ovat runoilijoita
tai salatieteilijöitä tai näkijöitä, joutuvat he silloin tekemisiin
korkeamman henkimaailman kanssa; tarkemmin sanoen:
korkeamman henkimaailman ensimäisen asteen eli osaston
kanssa. He pääsevät kosketukseen n.s. enkelein kanssa,
ihmisyksilöiden „korkeampien minuuksien” ja suojelusenkeleiden
kanssa, näkymättömien opettajien ja johtajien kanssa.
Mutta vielä he eivät opi tuntemaan kansallisia suojelusenkeleitä
eli deevoja, kansallishaltioita.
19.
Mitä psykologista kehitystä vaaditaan näet siltä ihmiseltä,
joka pyrkii ymmärtämään kansallishaltiaa? Hänen on pitänyt
rakkaudessa ottaa vielä suuri askel eteenpäin.
Opittuaan yksilöllisesti ja uskollisesti rakastamaan on
ihminen altis kahdenlaiselle houkuttelevalle harhalle. Toinen
on hieno ja peitetty itsekkyys, joka kuiskaa: „nyt sinä olet
oppinut tekemään toisen ihmisen onnelliseksi; sinä olet ratkaissut
elämän ongelman, ja palkkioksi on oma onnesi. Varjele
siis onneasi. Maailma on täynnä pahaa. Suojele itsesi
ja rakastettusi siltä. Älä maailmasta välitä. Olethan sinä
taivaan asujain. Elä siis maankin päällä, niinkuin eläisit
taivaissa.” Toinen ääni on katkeran pessimistinen ja se
puhuu ihmiselle: „mitä hyvää sinulle on kaikista ponnistuksistasi
ja voitoistasi? Mitä hyötyä niistä on toisillekaan?
57
Maailma elää onnellisena itsekkyydessään. Ei se pyri muuhun
kuin himojensa täyttämiseen. Koko elämä on korkeammalta
kannalta katsoen narripeli. Ihmiset ovat houkkioita:
paras on jättää heidät omaan rauhaansa Viisas kaipaa
kuolemaa. Hän haluaa maailmasta päästä. Mitä varten
sinäkään eläisit? Et sinä kuitenkaan voi onnelliseksi tulla.
Vaikka itse osaatkin rakastaa, ei ole toista ihmistä, joka olisi
rakkautesi arvoinen ja osaisi sinua rakastaa. Polttavaa tuskaa
on koko olemassaolo! Kärsimystä ja kurjuutta koko
sinun elämäsi!”
Jos ihmisellä on sisäisen näkemisen lahja, voi hän tällöin
tehdä seuraavan havainnon: Hän on todella henkimaailman
kansalainen, sillä sen maailman olennot etsivät hänen seuraansa.
Suuret joukot ihmeellisen ihania jumalolentoja pyrkivät
hänen luokseen. Loistavat enkelit monenvärisissä hohtavissa
puvuissa lähestyvät häntä, karkeloivat hänen ympärillään
pehmeissä liikkeissä ja viehättävin elein, täyttävät
ilman hurmaavalla soitolla ja laululla ja puhuvat hänelle
sointuvissa säveleissä: „oi sinä maaemon lapsi, joka et vieläkään
uskalla olla oma itsesi! Johan sinä olet itsesi voittanut,
jo olet maallisen elämän kahleista vapaa, miksi siis
enää epäröit? Ota vastaan palkinto, minkä ansainnut olet
Jätä ihmisten ilmat, jätä maailman metelit, ja liity niihin,
jotka ovat sinun todellisia heimolaisiasi. Liity meihin! Me
ymmärrämme sinua, me rakastamme sinua, meidän parissa
olet onnellinen. Jätä kuoleman valtakunta ja tule tänne,
missä kuolemaa ei ole. Taivas on sinun syntymäkotisi. Sinä
olet enkeli ja jumala niinkuin me.”
Näiden houkutusten ympäröimänä ja ahdistamana ihmisen
täytyy seista hengessään lujana ja järkähtämättömänä.
Hänen sielunsa syvyydestä täytyy kaikua viettelyksille vastaukseksi:
,.ihmisenä tehtäväni nähtävästi on toinen kuin
58
seurata itsekkyyden ja oman onnen huumaavaa ääntä. Ihmisenä
minun täytyy osata kieltää itseni ja luopua onnestani,
jos elämä niin vaatii. Ihmisenä en saa ylpistyä omista saavutuksistani
enkä katkeroitua toisten itsekkyydestä. Ihmisenä
minun tulee aina kärsiä ja kestää ja aina rakastaa.”
20.
Ihminen tekeekin sen huomion, että hillitessään ajatuksensa
ja mielikuvituksensa hänelle avautuu uusi maailma
uusine rakkauskykyineen. Kun hänen personallista sydäntään
poljetaan ja hän tottuu rakastamaan pyytämättä tai
odottamatta vastarakkautta, laajenee hänen sydämensä personattomaksi
ja epäitsekkääksi. Kaikesta totuudesta hän
iloitsee, kaikesta kauneudesta hän heltyy, kaikesta inhimillisestä
hyvyydestä hän kiitollisena lämpenee — ikäänkuin se
häntä koskisi, — ja hän huomaa kummakseen rakastavansa
jokaista ihmistä, joka hänen tielleen sattuu. Siinä rakkaudessa
ei ole mitään itsekästä eikä siitä millään tavalla voisi
puhua. Se on vain hiljaista riemua siitä, että on toisiakin
henkiolentoja, joiden pohjimpana pohjana on jotakin hyvää.
Se on aivankuin hän lempeytensä ja rakkautensa silmällä
näkisi ihmisessä semmoista, josta heillä itsellään ehkei ole
aavistusta. On aivankuin hän näkisi heissä jotain lupausta,
jotain hyvää, jota hänen rakkautensa voisi tahtoa heissä
esille. Ja hänen silmissään ihmiset itsestään jakautuvat ja
ryhmittyvät omien kehitysmahdollisuuksiensa mukaan. Hän
huomaa, kuinka toiselta ihmisryhmältä puuttuu toinen, toiselta
toinen hyve tai ominaisuus. Hänen sydämensä alkaa
tahtoa hyvää ja ajatella hyvää ihmisille ryhmittäin ja hänen
sielunsa joutuu ikäänkuin painimaan niiden suurten voimien
kanssa, jotka ilmenevät inhimillisinä hyveinä.
Tulee hetki, jolloin hän mielestään tuntee ihmiset ympä59
rillään heidän syvintä itseään myöten. He ovat hänen
omiaan ja omaisiaan erikoisella tavalla. Heillä on kaikilla
jotain yhteistä, joka perustuu siihen, että ovat kaikki samaa
kansaa. Jos hän nyt matkustaa ulkomaille ja joutuu tekemisiin
vieraiden kansojen kanssa, astuu tämä samaisuus ja
yhteenkuuluvaisuus omiin kansalaisiin nähden silmiin pistävästi
näkyviin. Hän tuntee ymmärtävänsä ja rakastavansa
omaa kansaansa erikoisemmin, vaikka kaikki ihmiset ihmisinä
ovat rakastettavia. Ja tämä hänen erikoinen rakkautensa
tekee hänelle mahdolliseksi syventyä oman kansansa
henkeen. Kaikki suuret sielut, runoilijat, sankarit, tietäjät,
ovat tämän kokeneet. He ovat tällä rakkauskyvyllä syntyneet,
sillä he ovat sen itsellensä kärsineet ja kamppailleet
menneissä elämissään.
Jos ihminen tällöin on selvänäköinen, voi hän tehdä sen
havainnon, että hänen minänsä nyt seurustelee sangen korkeiden
ja loistavien henkiolentojen kanssa. Nämä olennot
ovat jonkinmoisia pääenkeleitä, jotka suojelevat ja johtavat
suuria enkeliryhmiä ja taivaallisia sotajoukkoja. Näiden
pääenkelein joukossa on hänen omankin kansansa haltia eli
deeva. Hän näkee, kuinka deeva johtaa alempia suojelusenkeleitä
ja kuinka nämä kansan eläville ihmisyksilöille välittävät
deevan inspiratsioneja. Hän näkee, kuinka kansan
ulkonainen historia sisäiseltä ytimeltään on haltian historiaa.
Hän näkee, kuinka kansa kehittyy rinnan haltiansa
kanssa, kuinka kansallisuus ja kansan henki on personoituna
haltiassa. Hän ymmärtää, mikä syvä henkinenkin
totuus piilee vanhassa sanassa „sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto”, sillä keltä voi saada parempaa tietoa
kansan sisimmästä luonteesta ja tehtävästä kuin siltä mahtavalta,
näkymättömältä kuninkaalta, joka kansan kohtaloa
ohjaa ja joka henkisesti katsoen juuri on kansa itse?
60
21.
Kansallishaltia on verrattavissa ihmisen minään, hänen
sisäiseen, korkeaan, puhtaaseen minäänsä. Kansallishaltia
on kansan korkeampi minä. Hän ei ole summasielu eikä kansansielun
synnyttämä, vaan itsenäinen jumal-syntyinen
olento. Olemme nimittäneet häntä „pääenkeliksi” ja sillä
viitanneet siihen, että hän kuuluu henkijärjestöön eli hierarkiaan,
joka ei välittömästi ole tekemisissä ihmiskehityksen
kanssa. Hänen oma elämänsä kuluu puitteissa ja sääntöjen
mukaan, jotka sille on määrännyt n.s. deeva-evolutsioni.
Mutta pääenkelin kehitysmahdollisuuksiin ja tehtäviin kuuluu
m.m. oman kohtalonsa liittäminen jonkun valitsemansa
kansan kohtaloon.
Tämä liittyminen tapahtuu ajassa ja siitä hetkestä lähtien
loistava deeva-olento on ainaisessa vuorovaikutuksessa kansansa
sielun eli kansallis-auran kanssa. Hän ei ole enää täysin
vapaa olento. Hän on rakkaudesta sitonut itsensä,
vapaaehtoisesti rajoittanut enkelivapautensa. Nyt hän on
riippuvainen kansasta ja sen yksilöistä. Ei hänen valtansa
kansansa yli ole rajaton. Ei hän saata sitä johtaa ja ohjata
mielinmäärin. Hän on pikemmin edelläkulkija, jota hänen
kansansa verkalleen seuraa, ihanne, joka kajastaa profeettain
silmiin, mutta jota kansa ehkei alussa tunne edes omakseen.
Kansa saattaa pettää deevansa toivomuksia, jäädä
kuuroksi hänen kuiskeilleen ja vasta kaukaisia syrjäteitä
kierreltyään palata kansallishaltian tarkoittamalle tielle.
Deeva, joka kansallis-auraan pukeutuneena aina tietää, mitä
hänen kansansa ajattelee ja tuntee, ei pakoita kansaa ajattelemaan
ja tuntemaan, niinkuin hän soisi, vaan on itse niin
sisällisen lujasti liittynyt kansan elämään, että hän pakoittautuu
kulkemaan kansan mukana, kansan yksilöiden yhteis61
tajunnan mukana, vaikka itse näkisi suoran tien menevän
toiseen suuntaan.
Hän on kansansa kasvattaja ja hän rakastaa sitä kuin
äiti, joka varoittaa ja nuhtelee lastaan, joka näyttää sille
ihannetta, mutta ei väkivallalla pakoita sitä tottelemaan.
Hänen rakkautensa on todella kuin äidin rakkaus, joka synnissä
ja surussakin kulkee lapsensa rinnalla, lohduttaen,
tukien, toivoa herättäen, eikä hänen rakkautensa väsy, vaikka
kansa sokeudessaan tuottaa hänelle tulista ruskaa.
22.
Koska kansallishaltia on itsenäinen enkeliolento, joka
vapaasta halustaan ryhtyy jonkun kansan johtajaksi, onko
silloin taattu, että jokaisella kansalla on oma deevansa? Ei
ole, eikä jokainen kansa olekaan siinä asemassa, että sillä
olisi oma kansallishaltiansa. Suojelusenkeli liittyy kansaan
vasta silloin, kun kansalla on jokin historiallinen tai muu
kulttuuritehtävä suoritettavanaan. Kaikilla suurilla valtakunnilla
on henkijohtajansa, mutta ei joka kansanheimolla.
Mistä sitten tiedämme, onko esim. Suomen kansalla oma
haltiansa? On olemassa varma tunnusmerkki, josta tämän
voi päättää: poliittinen ja valtiollinen itsenäisyys. Kansa
tulee varmasti itsenäiseksi, kun enkeli ottaa sen johdon
käsiinsä. Tällä hetkellä meidän ei enää tarvitse epäillä Suomen
deevan olemassaoloa. Ne, jotka vuosia tai vuosikymmeniä
sitten tiesivät, että Suomella oli oma kansallishaltia, he
tiesivät myös, että Suomi ennemmin tai myöhemmin saavuttaisi
valtiollisen itsenäisyyden. Niinpä vuodesta 1910 lähtien
puhuin suljetuissa teosofisissa piireissä Suomen tulevasta
vapautumisesta Venäjän holhonalaisuudesta, uskalsinpa
mainita vuodenkin (1915, sittemmin 1917). Julkisissa kirjoituksissani
ja esitelmissäni puhuin Suomen päivästä, joka
62
pian koittaisi ja jota ruusunhohtoiset pilvet taivaanrannalla
jo ennustivat. Keskellä aikaa, joka monen mielestä näytti
yhä synkistyvän, olin täynnä optimistisinta uskoa ja toivoa.
23.
Suomen kansallishaltiaa koetin ensi kerran julkisesti
kuvata esitelmässäni Tukholman europpalaisessa teosofisessa
kongressissa kesäkuulla 1913. Puheeni herätti silminnähtävää
ihastusta ulkomaalaisissa kuulijoissa; muuankin ruotsalainen
vanhus vakuutti kyyneliin heltyneenä, että „nyt
vasta hän tiesi, mitä isänmaanrakkaus on”; monet englantilaiset
y.m. vieraiden maiden kansalaiset selittivät ihmetellen,
että tunsivat selvästi tajunneensa puheen sisällön, vaikkeivät
sanoja ymmärtäneet. Samasta aiheesta — „Suomen deevan
tehtävä” — pidin heti jälkeenpäin pari esitelmää Suomen
teosofisilla kesäkursseilla 1913, ja nämä esitelmät, jotka
alkuaan julkaistiin kirjassa „Suomen kansallishaltia”, muodostavat
nyt käsillä olevan kirjan ebrnsimäisen osan.
III.
SUOMEN DEEVAN HISTORIASTA
24
Suomi oli lähes seitsemän sataa vuotta Ruotsin valtakunnan
alla; oliko Suomen kansalla silloin oma kansallishaltiansa?
Ei, kansamme oli silloin — ainakin alkuaikoina —
syrjäytetyssä asemassa, se vasta vähitellen ryömi päivänvaloon
metsien ja korpien siimeksestä, sillä ei ollut omaa haltiaa,
sen kohtalot olivat punoutuneet Ruotsin kansan kohtaloihin,
ja Ruotsin deeva johti Suomenkin kansan askeleita
Milloin sitten Suomi sai oman haltiansa? Tarkalleen sitä
ei voi määritellä fyysillisissä vuosissa, mutta se varmasti
53
tapahtui ainakin keskiajan lopulla, sillä uusi aika toi heti
mukanaan suomalaisia tuulahduksia kansallisauraan. Eikä
kulunut kahtakaan vuosisataa, ennenkuin kansassa alkoi
näkyä selviä oireita siitä, että se nyt oli muodostumaisillaan
orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Sen historia meille todistaa.
Ajan hengen vaikutuksesta alkoivat 1700-luvun alussa muutamat
yksilöt — ja vuosikymmenien vieriessä niiden lukumäärä
yhä kasvoi — irtautua hengessään „emämaan”, s.o.
Ruotsin, kansallishaltiasta. Nämä yksilöt eivät tienneet
mitään henkimaailman asioista, mutta alkoivat poliittisista
ja ekonomisista syistä ajatella Suomea ja Suomen kansaa
sinään, jopa Ruotsista irtaantunuttakin Suomea. Semmoinenkin
tapaus kuin Viipurin valloitus v. 1710, jolloin asukpaat
pakoitettiin vannomaan kuuliaisuutta Venäjän tsaarille,
oli omiansa horjuttamaan Suomen kansan lapsellista uskollisuutta
Ruotsia kohtaan. Vuoden 1739 tienoilla oli Suomessa
jo paljon „mätämunia”, jotka ajattelivat Suomea
irrallaan Ruotsista, vaikka ajatuksissa enimmäkseen kangasteli
jonkunlainen liittyminen Venäjän mahtavaan valtakuntaan
ja turvautuminen sen apuun. Tämä näkyi valtiopäivilläkin
1740 Tukholmassa. Venäjän keisarinnan Elisabetin
kuuluisa manifesti v:lta 1742 lupasi suomalaisille kaikkea
hyvää, jos he luopuisivat Ruotsista, ja Venäjä hallitsikin
Suomessa v. 1742—1743. Ensimäisiä, jotka uskalsivat ajatella
Suomea todella itsenäiseksi valtakunnaksi, oli muuan
samoihin aikoihin elänyt Tandefelt. Sittemmin tapaamme
miehiä semmoisia kuin Wijkman, Fredenstierna, Boije, puhumattakaan
Yrjö Sprengtportenista ja Anjalan miehistä,
jotka kaikki kyllä haaveilivat itsenäistä ja vapaata Suomea,
vaikka heidän unelmansa ei pitkiin aikoihin ollut toteutuva.
Olihan Suomi vähällä joutua itsenäiseksi diplomaattisista
syistä 1700-luvun puolivälissä, mutta kun Ruotsin valtiopäi64
vät taipuivat keisarinna Elisabetin tahtoon ja valitsivat
Ruotsin kuninkaaksi Adolf Fredrikin, sai Suomi jäädä edelleenkin
Ruotsin yhteyteen. Vasta Napoleon I lupasi Suomen
Aleksanteri I:lle. Ja Suomen sodan kautta 1808—09 liittyi
sadaksi vuodeksi Suomen kohtalo Venäjän kohtaloon.
Valtiollinen itsenäisyys olisikin ollut Suomelle ennenaikainen,
niin kauan kuin ei Suomen kansa ollut herännyt oman
kansallisuutensa tuntoon. Tämä herääminen tapahtui viime
vuosisadalla Venäjän vallan aikana, ja siitä kasvanut henkisen
itsenäisyyden tunto teki lopulta valtiollisenkin itsenäisyyden
välttämättömäksi. 20:nnen vuosisadan suuri saavutus
on poliittinen itsenäisyys ja sen asteettainen lujittuminen.
Huntu, joka kauan oli peittänyt kansallishaltiamme kasvoja,
putosi maahan, silloin kun Suomi tuli vapaaksi ja itsenäiseksi.
25.
Deevamme teki sangen merkillisen kokemuksen kansallissodan
aikana n.s. punaisena talvena 1917—1918. Jos sitä
vertauksella kuvaisimme, sanoisimme että kansallishaltiamme
silloin tuli ruoskituksi tuomareinsa nähden, melkeinpä
ristiinnaulituksi. Voisimme myöskin verrata kansallishaltiaamme
ihmiseen, joka jalosti alistuen kohtaloonsa painaa
päänsä alas ja luo katseensa maahan, ottaen kantaakseen
syytöksen, johon tietää itsensä viattomaksi. „Punaiset” näet
olivat kyllä ajan hengen vaikutuksen alaisia, mutta eivät
osanneet ottaa vastaan sen puhtaita ja väärentämättömiä
inspiratsioneja, joita deevammekin olisi totellut. „Valkoiset”
taas olivat kyllä kansallishaltiamme palvelijoita ja puolustajia,
mutta eivät hekään ymmärtäneet hänen sisäistä, suomalaista
olemustaan, vaan antoivat olosuhteiden pakottaa sekä
valkoisia että punaisia ratkaiseviin toimenpiteisiin.
65
Ymmärtääksemme tämän salaperäisen ristiriidan täytyy
meidän luoda silmäys taaksepäin erääseen käänteentekevään
kohtaan deevamme omassa kehityshistoriassa. Koettaessamme
edellä kuvata kansallishaltian psykologista olemusta
(luvussa II: Kansallishaltia) oli tarkoituksemme tehdä selväksi,
että kansallishaltia on olento, joka rakastaa ja osaa rakastaa.
Hänen rakkautensa ei ole itsekäs eikä personallisesti
rajoitettu. Se on laadultaan äidin rakkauden kaltainen,
mutta se kohdistuu eroituksetta kaikkiin ihmisiin ja eläviin
olentoihin, riippumatta esim. rodun tai kansallisuuden rajoituksista.
Deeva on vapaaehtoisesti valinnut jonkun kansan
omakseen ja huolenpitonsa esineeksi, mutta tämä ei merkitse
että hän olisi „riidassa” tai „vihassa” minkään muun kansan
tai sen johtavan enkelin kanssa. Hänen sydämeensä
mahtuu vain rakkaus.
Deevat eivät siis keskenänsä sodi.
Ihmiskunnan historiallisen kehityksen kulku on sitä vastoin
vaatinut, että maapallon kansat alituisesti ovat kamppailleet
keskenään. Deevojen rakkaus kansoihin ja kansojen
isänmaanrakkaus on täten tullut vereen kastetuksi ja ikäänkuin
saavuttanut siveellisen voimansa veriuhrissa oman
maan puolesta ja taistelussa toisia vastaan. Kansat eivät
koskaan ole katsoneet sodassa tappamista tavalliseksi
murhatyöksi, vaan sodassa kaatuminen on aina ollut kuolemista
kunnian kentällä. Sota ei yksilön eikä kansan elämässä
vaikuttanut ehkäisevästi henkiseen kehitykseen, vaan
päinvastoin. Tämä katsantotapa selviää vanhojen kansojen
pyhistä kirjoista. Indialaisen uskonnollisen kirjallisuuden
ihanimpia helmiä on Bhagavad Gita eli Herran laulu. Siinä
annetaan mitä syvällisintä opetusta siveellisessä, filosofisessa
ja mystillisessä itsekasvatuksessa. Monet hartaat lukijat
pitävät sitä paljon sisältörikkaampana kuin kristillisiä
66
evankeliumeja. Kuitenkin Bhagavad Gitan mystillisen ja
korkean opetuken kehys ja tausta heti pistää silmään: se on
taistelutantereelta otettu. Keskellä suurta sotaa, keskellä
taiston tuoksinaa antaa sotavaunujen ohjaaja, jumalallinen
Krishna neuvojaan ja ohjeitaan opetuslapselleen, vaunussa
seisovalle sotaurholle, Ardshunalle. Kun Ardshuna alussa
epäröi miekan käytön hyötyä ja oikeutusta „omia sukulaisia
vastaan”, rohkaisee ja rauhoittaa häntä Krishna viittaamalla
siihen, että ihmisen aatmaa eli henkistä itseä ei voi
miekalla tappaa. Vaikka väitettäisiinkin, että koko sota ja
taistelu on vertauskuvaa ihmisen sielussa tapahtuvasta hyvän
ja pahan kamppailusta — niinkuin se tietenkin on oikein
ymmärrettynä, — on kuitenkin kuvaavaa silloisen ajan
hengelle, että mystillisen hartauskirjan kehys on semmoisista
aineksista kyhätty.
Samalla tavalla muinaissuomalaisten pyhä muistomerkki
Kalevala kuvaa suurta sotaa Väinölän ja Pohjolan kansojen
välillä, joka sekin vertauskuvallisesti on valon taistelua
hyvien ja pahojen voimien välillä sekä historiassa että ihmissielussa.
Taistelua, taistelua oli elämän tunnussana vanhoina aikoina!
Entä nyt?
26.
Nyt voisi ainakin olla toisin.
Kun Buddha esiintyi maan päällä — joka tapahtui noin
600 vuotta ennen Kristusta, — hän, aavistaen Jeesuksen
Kristuksen suurta tulevaa lunastustyötä, opetti ensimäisenä
nimenomaan, että ihmisen tuli kieltäytyä kaikesta väkivallasta,
kaikesta tappamisesta, kaikesta sotimisesta, jos hän
Buddhaa tahtoi seurata. Hän, Gautama Buddha, lausui ensimäisenä
nuo ihanat sanat: viha ei koskaan lopu vihalla,
viha loppuu ainoastaan rakkaudella.
67
Ja kun aika oli täyttynyt, syntyi vapahtaja maailmaan,
Jeesus Kristus, jonka uusi ennen kuulumaton evankeliumi
kaikui läpi taivaiden ja maiden: viha ja suuttuminen on pahaa
— puhumattakaan väkivallasta, verenvuodatuksesta, —
ja paha jää aina pahaksi, ei mikään tarkoitus sitä pyhitä;
elääkseen ei ihmisen tarvitsekaan tehdä pahaa, vaan voi kohdistaa
voimansa hyvään. Kuka tahtoo, että toiset olisivat
hänelle pahoja? Älköön hän sitten itsekään olko paha toisille.
„Rakastakaa muukalaisia eli n.s. vihollisianne, siunatkaa
niitä, jotka teitä sadattelevat; tehkää hyvää niille, jotka
teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat
ja vainoavat, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia, sillä
hän antaa aurinkonsa nousta niin pahain yli kuin hyväinkin,
ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin. Sillä, jos
rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mitä palkkaa teillä
siitä on? Eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos osoitatte
ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista
te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Olkaat siis
te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”
Semmoinen oli Kristuksen sanoma ja Kristuksen vaikutus.
Hän vuodatti henkensä ihmiskuntaan. Hänen kuolemansa
jälkeen on rakkauden tie ollut avoinna joka ihmissielulle,
joka Kristusta seurata tahtoi, vaikkei hän Kristuksen nimeä
olisi kuullut. Mutta kuinka moni on Kristusta seurannut?
Ne, jotka sitä ovat tehneet, ovat enimmäkseen pysyneet salassa
maailmalta.
Sillä maailma ei ole vielä Jeesusta Kristusta omaksunut.
Ihmiskunta ei vielä ymmärrä vapahtajan suurta työtä. Kansat
eivät vielä ole oppineet kulkemaan Jeesuksen jäljissä.
Jos maailma ymmärtäisi, mitä Kristus sille on antanut,
se luopuisi sodasta ja verenvuodatuksesta. Jos kansat to68
della tahtoisivat olla kristittyjä, he takoisivat miekoistaan
auroja, lopettaisivat kuolemanjuoksunsa maallisen vallan
kilpakentällä, antautuisivat veljelliseen yhteistoimintaan
kulttuuritehtävissä ja kilpailisivat keskenään sisäisten olojensa
onnellisiksi järjestämisessä.
Mutta synkältä vielä näyttää.
27.
Eikö siis ole mitään vallassaolijoita, jotka samalla olisivat
Kristuksen hengen täyttämiä? Ehkei ole maan päällä,
mutta henkimaailmassa on.
Jeesuksen Kristuksen vaikutus ja työ ei suinkaan rajoittunut
fyysilliseen maailmaan. Päinvastoin voimme sanoa, että
sen varsinainen ala on ollut ja on näkymätön henkimaailma,
jonka jäsen ihminenkin on. Monen monet ovat ne henkiolennot,
joiden sielu ja sydän on auennut vapahtajan sanalle.
Huomattavimpia niistä ovat useat suuret ja loistavat deevat.
Kristuksen jalkojen juuressa istuvat korkeat jumalat ja viisaat
tietäjät.
Suomenkin kansallishaltia kuuluu näiden joukkoon. Monta
sataa vuotta sitten meidän deevamme heräsi näkemään ja
tajuamaan Kristus-rakkauden ihannetta, sitä veljeyden ihannetta,
joka kansojen kesken toteutettuna kieltää sodan. Tämä
heräymys oli käänteen tekevä tapaus hänen elämässään.
Hän ymmärsi, että jos hän ottaisi Suomen tai minkä tahansa
kansan kohtalon ohjatakseen, hänen velvollisuutensa olisi
inspiroida sitä yrittämään semmoista, jota ei yksikään kansa
maan päällä vielä ollut yrittänyt. Ei hän ollut yksin. Oli
toisiakin deevoja, jotka näkivät ihanteen. Oli tovereita hänellä,
joiden kanssa hän solmi liiton, liiton veljeyden toteuttamiseksi
maan päällä.
Sitten tuli aika hänen laskeutua maan piiriin ja yhtyä sii69
hen kansaan, jonka hän oli valinnut. Ja tälle kansalle hän
päätti opettaa, että viha ei lopu vihalla, vaan rakkaudella,
ja että väkivallan miekka on taottava työn auraksi. Kansa,
jota hän rakasti, oli kovia kokenut; se oli oppinut raatamaan,
kärsimään ja kestämään. Rikkaus ja loisto, kunnia
ja menestys ei ollut sen kansan silmiä sokaissut. Se oli
kansa, joka tiesi, missä elämän todelliset arvot piilivät. Se
oli laulun ja tiedon ja sanan mahdin kansa. Oliko se kuuleva
ja ymmärtävä haltiansa ääntä?
Merkit siihen päin viittasivat, ja deeva oli täynnä toivoa,
mutta myös täynnä pahaa pelkoa, sillä ihmisten mielet ovat
kuin rannan kaislat: mihin päin tuuli kulkee, sinne päin mielet
kallistuvat. Sota kulki yli Suomen niemen, silloin kun
Suomi Ruotsista irroitettiin. Sodan jalkoihin uhkasi Suomi
vaipua sata vuotta myöhemmin, kun maailmansota puhkesi.
Oliko Suomen irtautuminen Venäjästä tapahtuva ilman verenvuodatusta?
Merkillinen kokemus, suurta toivoa ja riemua
herättävä, oli suurlakko marraskuun alussa v. 1905.
Henki vei aineesta voiton, rakkaus ja yksimielisyys vihasta
ja vainosta. Mutta suurlakon kultainen opetus unohtui.
Taas turvauduttiin mielikuvituksessa ja todellisuudessa väkivallan
ja itsekkyyden maailmanoppiin.
Kansallishaltia lähetti kansallisauraan omia taivaallisia
inspiratsionejaan, jotka lauloivat suomalaisen ihanteen puhtaasta
ylevyydestä. Mutta harvat kuulivat hänen äänensä,
sillä se kosketteli liian sisäisiä ja salatuita kieliä Suomen
kansan sydämessä. Suuret joukot sitä vastoin olivat alttiit
toisenlaisille vaikutuksille, jotka nekin olivat korkeita, jaloja
ja personattomasta ihmisrakkaudesta lähteneitä ja joita kansallishaltia
niiden puhtaudessa kannatti, mutta jotka helpommin
mukautuivat ihmisten itsekkäiden näkökantojen mukaisiksi.
70
Mitkä olivat nämä vaikutukset? Ne lähtivät ajan hengestä.
28.
Ajan henki kulki ja kulkee sosialistiseen suuntaan.
Käytän sanaa „sosialistinen”, sentähden että se jokaiselle
selittää jotakin, en sentähden, että se tarkasti kuvaisi, mitä
tarkoitan. Sosialismi tässä merkityksessä ei ole työväen etuja
ajava maailmankatsomus eikä mikään puolueohjelma, vaikka
sen maailmankatsomukseen ja yhteiskunnalliseen ohjelmaan
sisältyy köyhälistönkin nostaminen ja nouseminen. Voin
yhtä hyvin jättää käyttämättä tuota sanaa, jolla ei enää ole
yhtä kaunis kaiku kuin ennen, — hyvä vain, että se edes ohimennen
tuli mainituksi. Nimistä on turha väitellä, kun on
tosiasioista kysymys.
Mikä siis on ollut ajan henki jo kauan — aina valistusajasta
lähtien? Se henki, jonka otsalla loistavat nuo ihmeelliset
vapaamuurarilooshien lahjoittamat sanat: veljeys, vapaus,
yhdenvertaisuus! Ranskan suuri vallankumous 1789
otti lippuunsa nuo taivaalliset taitosanat. Ranskan vallankumous
ei osannut niitä täydelleen toteuttaa. Suuria olosuhteiden
parannuksia saatiin aikaan, mutta vereen tahrattiin
kuitenkin ihanteet ja aatteet. Vaan silti aatteet eivät kuolleet.
Ne elivät läpi viime vuosisadan, saivat aikaan vallankumouksen
siellä ja täällä, vapauttivat eri maanosien neekerit
ja Venäjän talonpojat orjuudestaan, tekivät naisen yhteiskunnallisesti
miehen vertaiseksi, saivat aikaan sosialistiset
raittius-, rauhan- y.m. liikkeet, aiheuttivat vertailevan uskontotutkimuksen,
teosofisen totuuden etsinnän, spiritistisen liikkeen
j.n.e., ja lihaantuivat lopulta jälleen kansojen ja yksilöiden
tajuntaan maailmansodan hirmuisten tuskien synnyttäminä.
Mitä nuo kuolemattomat aatteet sitten tahtovat ja tavoit71
televat? Niin yksinkertaisia ja luonnollisia asioita, ettei luulisi
yhdenkään ihmisen voivan muuta toivoa ja tahtoa, ja
kuitenkin niin vaikeita toteuttaa, että terävimmätkin ajattelijat
ja ihmistuntijat pitävät niitä mahdottomina.
Vapaus sanoo:
Jokainen ihminen on henkiolentona vapaa, jokainen on
kutsuttu totuutta etsimään ja itseään tuntemaan. Tietämättömyys
olkoon ihmistä alempien olentojen tunnusmerkki, ihminen
on oikeutettu ja kutsuttu tietoon, sivistykseen, henkiseen
kehitykseen ja itsetuntoon. Ei mikään valtiomahti, ei
mikään kirkko, ei mikään laitos saa rajoittaa tai ehkäistä ihmisen
vapaata henkistä ja inhimillistä elämää. Ihmisen täytyy
saada etsiä vapaasti, ajatella ja tuntea vapaasti ja vapaasti
tuoda ilmi mitä hän hengessään löytää. Pakko ja
sorto loukkaavat hänen sisäisimpiä, luonnollisimpia inhimillisiä
oikeuksiaan. Olkoon jokainen ihminen oma itsensä,
vasta sitten on onni mahdollinen.
Veljeys sanoo:
Voidakseen elää fyysillisessä maailmassa tarvitsee ihminen
ruumiillista ravintoa, asunnon eli kodin ja vaatteet.
Tämä kaikki on työllä hankittava ja valloitettava luonnolta.
Jos hän olisi yksin maan päällä, ei hänellä olisi kilpailijaa
luonnon antimista. Nyt hän ei ole yksin, vaan ihmisiä on
miljoonittain yhtaikaa fyysillisessä elämässä. Onko nyt jokaisen
elettävä yksikseen, kunkin työllään hankittava, mitä
hän luonnolta tarvitsee? Ei, sillä ihminen on rakastava
olento. Hän ei saata olla yksin. Hän liittyy toveriksi toisten
kanssa. Mutta sen sijaan, että hän kadehtisi, riitelisi,
vihaisi ja vainoisi, puhuu rakkauden ääni hänen sisässään:
ole veli kaikkien kanssa. Ja joukoille neuvoo ääni: te tarvitsette
toisianne. Älkää siis olko sotajalalla keskenänne, vaan
tehkää työtä yhteisvoimin. Veljeys vaatii, että teidän täytyy
72
huolehtia toisistanne. Yhteiskuntanne teidän täytyy rakentaa
veljeyden pohjalle. Olkoot yhteiskuntanne kuin suuria
perheitä. Perheessä ei toinen veli kuole nälkään, jos toisella
on ruokaa. Keksiköön järkenne sopusoinnussa sydämenne
kanssa semmoisen yhteiskuntajärjestyksen, jossa kaikilla on
työtä, kaikilla ruokaa, kaikilla koti ja kaikilla vaatteet.
Yhdenvertaisuus sanoo:
Ihmiset syntyvät tänne maan päälle henkisesti ja sielullisesti
erilaisina, mutta fyysillisesti yhtä köyhinä ja avuttomina.
Älköön siis syntyperä tuottako yksilölle ulkonaisia
etuoikeuksia tai haittoja. Saakoon jokainen lapsi sitä hoitoa
ja huovaa, jonka tarpeessa hän on, sitä kasvatusta, joka
kansalaiselle kuuluu. Ja olkoot yksilöt lain edessä yhdenvertaiset.
Olkoon jokaiselle avoinna tie mihin yhteiskunnalliseen
tehtävään tai asemaan tahansa. Riippukoon työn laatu
yksilön valinnasta, hänen omista taipumuksistaan ja kyvyistään.
Köyhyys älköön häntä estäkö, rikkaus älköön auttako;
sillä köyhyys olkoon vain laiskuuden tai vapaan valinnan tulos,
rikkaus taas vain oman työn ja ahkeruuden tai toisten
avunannon, kunnioituksen ja rakkauden osoituksena.
Noin puhuvat periaatteellisesti nuo suuret kuolemattomat
ihanteet. Ne puhuvat joka ihmisen sisässä ja tekevät hänen
sielunsa levottomaksi. Jos hän ei ymmärrä niiden ylevyyttä,
hän joko sulkee niille korvansa tai ottaa niistä itselleen sen
verran, mikä hänen salattua itsekkäisyyttään hivelee. Jos hän
esim. kuuluu köyhien ja sorrettujen luokkaan, hän helposti
älyää, että ihanteiden toteuttaminen maailmassa tuottaisi hänelle
personallista etua. Onko siis ihmeteltävä, että koko se
yhteiskuntaluokka, jonka aineellinen toimeentulo oli epävarmin
ja monenlaatuisista seikoista ja olosuhteista riippuvainen,
nousi vaatimaan itselleen veljeyden, vapauden ja yhdenvertaisuuden
nimessä sitä, mitä kaikille ihanteen mukaan
73
kuului? Tämä yleisinhimillisten aatteiden identifioiminen
luokkaetujen kanssa — samalla kuin toinen yhteiskuntaluokka
kääntää silmänsä ihanteesta pois — se se aikaansaa
alituisia puolueriitoja, lakkoja, levottomuuksia ja väkivaltaisia
vallankumouksia.
Tämä seikka oli varsinaisena syynä Suomenkin kansallissotaan
ja siihen ristiriitaan, johon Suomen kansallishaltia
joutui.
29.
Tilanne oli seuraava: ajan henki vaati suurten aatteiden
ääntä kuuluville. Kansallishaltia ajan hengen edustajana
toivoi ja tahtoi, että kaikki kansalaiset — sivistyneet ja etuoikeutetutkin
luokat — kuuntelisivat ajan hengen ääntä.
Mutta fyysillisessä maailmassa etupäässä vain köyhälistö
otti vastaan ajan hengen sanoman, värittäen sitä omalla
tavallaan. Tästä syntyi puoluetaistelu ja vallankumouksen
vaara, joka saattoi viedä verisiin otteluihin, — samalla kun
kansallishaltia oli Kristushengen täyttämä, joka kielsi miekkaan
tarttumasta.
Tuli sitten maailmansota, jonka välttämättömänä seurauksena
olisi Suomen irtautuminen Venäjästä. Eräs kuuluisa
suomalainen „suurseikkailija”, sotaurho, kynäniekka, politikoitsija
Becker-Bey, joka nuoresta saakka maanpakolaisena
oli kierrellyt Amerikat ja Europat ja eleli loppuikänsä Ranskassa
ja Italiassa, uskoi Suomen tulevaan itsenäisyyteen ja
lausui jo 1902, että „kaikki tulisi sille, joka osaisi odottaa”,
ja 1904, että „Suomen pitäisi pysyä rauhallisena siihen
saakka, kunnes suuri europpalainen sota puhkeaisi”; silloin
hänen mielestään Suomi kyllä saattoi ryhtyä aseelliseen toimintaan
Venäjää vastaan. Toiset taas saattoivat — kuten
allekirjoittanut aina toisti v:sta 1910 lähtien — olla vakuu74
tettuja siitä, että maailmanpolitiikka sinään saisi suurissa
europpalaisissa konflikteissa aikaan Suomen itsenäiseksi tulemisen
ilman aseellista taistelua. Tosin silloin vaadittaisiin
Suomelta, että sen kansa omissa sisäisissä oloissaan tottelisi
sekä ajan hengen että kansallishaltian toivomuksia ja
vaatimuksia.
Tiedämme, kuinka kävi. Kansamme ei kokonaisuudessaan
ymmärtänyt ajan hengen kuiskauksia. Sosialistinen kansanaines
ymmärsi omalla tavallaan, ja kun vallankumous
tapahtui Venäjällä, levisi tartunta meidänkin maahamme.
Äkkinäinen ja väkivaltainen vallankumous tuntui lupaavan
niin paljon: kaikki sorto ja kurjuus poistuisi yhteiskunnasta,
veljeys, vapaus ja tasa-arvo pääsisivät vihdoinkin oikeuksiinsa,
kun valta joutuisi „kansan käsiin”. Miksei siis meilläkin
tartuttaisi aseihin?
Tämä oli kansamme suuri lankeemus, joka välttämättä
johti kansallissotaan. Kansallishaltian kannalta oli lankeemusta
se, että ne, jotka ainakin osaksi tajusivat ajan hengen
vaatimuksia, miekkaan tarttuessaan kielsivät oman rauhanja
aseettomuusihanteensa, ja hänen kannaltaan oli lankeamista
ihanteesta pois myöskin se, että toinen puoli kansasta,
jonka oikeustajunta ei mitenkään saattanut hyväksyä veristä
vallankumousta maassa, missä kaikki oli saavutettavissa
parlamenttaarista tietä, että tämä puoli kansasta myös oli
pakotettu turvautumaan tuleen ja miekkaan. Siinä oli Suomen
deevan sisäinen konflikti. Ajan hengen edustajana hänen
täytyi kannattaa niitä aatteita, joiden puolesta „punaiset”
sanoivat taistelevansa, Suomen kansan suojelusenkelinä
hänen sydämensä taas oli „valkoisten” puolella. Ja sentähden
hänen kokemuksensa olivat kuin ristiinnaulitun kokemukset.
Sillä totisesti kaikki hänen lapsensa olivat hänet hyljänneet.
Hän oli yksin pilkattavana, ja hänen tiensä — se
75
tie Kristuksen luo, jota hän hengessään oli avannut Suomen
kansaa varten, — peittyi sumuun.
Koska sumu on hälvenevä, koska päivä paistava?
IV.
VÄINÄMÖINEN.
30.
Edellä sanottiin, että Suomen kansa on Väinämöisen syntymätarussa
kuvannut omia suuruusunelmiaan, tuonut esille
uskonsa jumalalliseen alkuperäänsä. Tämä on Väinämöismyytin
n.s. kansallisgeneettinen avain, jonka vanhojen sankaritarujen
avaimen meidän päivinämme on löytänyt omia
tieteellisiä tutkimusteitään pitkin psykoanalyyttinen sielutiede.
Se avain tekee Väinämöisen persoonasta varsinaisen
mytologisen käsitteen eli jumalallisen aatteen symboolin.
„Kalevalan avaimessa” olen sen lisäksi viitannut useampiin
avaimiin. Eräs niistä on se, jonka mukaan Väinämöinen on
kansallishaltiamme nimenä. Suomen kansa on siis Väinämöisessä
tahtonut kuvata sitä elävää jumalolentoa, joka kansan
suojelusenkelinä johtaa sen historiaa. Että näet on tehtävä
ero suomalaisuuden aatteen eli suomalaisen kansansielun
sisimmän jumalallisen hengen ja tämän aatteen ihanteellisen
personoituman eli sen enkeliolennon välillä, jota
kansallishaltiaksi nimitämme, se lienee edellisestä käynyt
selville.
Mutta Väinämöistä pidetään myös elävänä sankarina,
ihmisenä, joka ennen muinoin tietäjänä, hierofanttina vaikutti
Suomen heimon keskuudessa. Nykyaikainen virallinen
tiede ei mielellään muita avaimia tunnustaisikaan. Tämä
tuntuu tietysti luonnolliselta materialistisen järjen kannalta,
joka ei näe eikä tunnusta muuta todellisuutta kuin fyysilli76
sen. Että muinaisajan sadut ja tarut, esim. Kalevala, sisältävät
enimmäkseen yliluonnollisia asioita, selittää materialisti
johtuvan alkuperäisten kansojen lapsellisesta mielikuvituksesta:
fyysillistä realismia nuo kansat kuitenkin ovat ajaneet
takaa. Toisin taas arvostelee henkimaailman tutkija ja
tuntija ja yleensä ihminen, joka syystä tai toisesta uskoo henkimaailman
olemassaoloon ja todellisuuteen. Hän ei näe
muinaisissa taruissa mitään onnistumattomia fyysillisten
todellisuuksien selittämisiä, vaan mahtavan runollisia ja
sattuvia kuvauksia ylifyysillisistä todellisuuksista. Vaikka
Väinämöinen hänenkin silmissään on ollut elävä ihminen,
on siihen nimeen ja sen ympäri punottuun taruun kätketty
paljon, paljon muutakin kuin fyysillisen ihmisen elämänvaiheet.
Saatammehan kysyä, kuten teimme „Kalevalan avaimessa”:
minkätähden elävän ihmisen nimeen on kätketty
aatteellisia asioita? Vastasin tähän edellämainitussa kirjassani,
että nimi Väinämöinen, joka alkuaan kuvasti joitain
jumalallisia ominaisuuksia, omistettiin elävälle sankarille,
kun tämä oli Väinämöis-ominaisuuksien elähyttämä ja ikäänkuin
ruumistuma. Toiselta puolen olisi nimi myös voinut siirtyä
elävältä tietäjältä hänen personoimalleen aatteelle cli
ihanteelle. Nähtävästi molemmat ratkaisut tavallaan ovat
oikeita, siksi läheistä sukua toisilleen ovat Väinämöinen aatteena
ja Väinämöinen elävänä olentona.
Muuan ristiriita nimen käytössä pistää kuitenkin silmiin.
Kuinka Suomen kansa on Väinämöisessä saattanut kuvata
kansallishaltiaansa, jos tämä kansallishaltia vasta joitakuita
vuosisatoja sitten yhtyi kansansieluun? „Kalevalan avain”
näet nimittää kansallishaltiaa Väinämöiseksi. Mutta tiedot
Väinämöisestä ovat pakanalliselta ajalta, jota vastoin kansallishaltiaa
on nyt kuvattu Kristuksen seuraajaksi. Vai
oliko tuo haltiaolento tekemisissä muinaissuomalaisten
77
kanssa, ennenkuin hänestä tuli Suomen kansan suojelusenkeli,
sillä eihän Suomen heimolla silloin, kun se Väinämöisestä
lauloi, ollut varsinaista deevaa? Ehkä muinaiset tietäjät
ja runoilijat aavistivat ja ennustivat deevan tuloa ja
kuvasivat häntä Väinämöiseksi?
Tämä näennäinen ristiriita selviää seuraavasta historiantakaisesta
seikasta, jonka tässä näkemyksiini ja tutkimuksiini
nojaten rohkenen esittää jonkinlaisena työhypoteesina,
kunnes tietorikkaampi tuleva tutkimus sen joko kumoaa tai
todistaa oikeaksi.
31.
Merkillisin ilmiö Suomen suvun pitkässä historiassa on
epäilemättä se individualiteetti, joka Kalevalassa on saanut
osakseen nimen Väinämöinen. Tämä inhimillinen yksilö on
seurannut Suomen suvun vaiheita atlantilaisilta ajoilta
saakka, ja hänen sielunsa kehitys on ikäänkuin polttopisteeseen
koonnut ja kerännyt Suomen kaikki henkiset voimat.
Emme tietystikään ymmärrä koko tätä seikkaa, ellemme
edellytä, että jälleensyntyminen on elämän luonnollinen laki;
jälleensyntyminen, joka antaa saman ihmissielun yhä uudelleen
ja uudelleen — kuolemanjälkeisten välitilojen perästä
— esiintyä maan päällä kuolevaisessa ruumiissa ja kerta
kerralta kehittyä tiedossa, taidossa ja viisaudessa. Mutta
kun reinkarnatsionin valossa katselemme elämän draamaa,
silloin käsitämme, ettei inhimillinen elämä lopu ruumiin kuolemaan,
koskei se ruumiin syntyessäkään ole alkuansa saanut,
vaan että saman yksilön historiaa todella voi seurata
läpi aikojen.
Niinpä siis Kalevalan Väinämöinen — kun myyttiä avattaessa
käytetään inhimillis-historiallista avainta — kuvaa
suomalaista tietäjäsielua, jonka monituhatvuotisesta kehityksestä
katkonaisia piirteitä esiintuodaan. Ainotarussa Kale78
vala vie meidät siihen atlantilaisajan viimeiseen kauteen, jolloin
uusi, arjalainen, rotu jo oli syntynyt ja jolloin sen sielulliset
ominaisuudet jo alkoivat vanhaa värittää. Olen siitä
puhunut „Kalevalan avaimessa” (38 luvussa „Väinämöinen
ja Aino”), ja tarun mukaan Väinämöinen silloin jo oli
vanha, viisas tietäjä. Hänen varhempi kehityksensä sattuu
siis puhtaasti atlantilaisten ruumistusten aikana.
Jos historiallisesti tahtoisimme aikaa määritellä, voisimme
luultavasti sanoa, että Ainotarun murrosaikaa on se kausi
Suomen suvun kehityshistoriassa, jota tieteelliset tutkijat nimittävät
sukumme „alkutilaksi”. Tämän alkutilan tunnusmerkki
on siinä, että Suomen suku sielullisesti ja ruumiillisesti
elää neljännen ja viidennen juurirodun keskivälillä, s.o.
ettei voida tieteellisellä varmuudella päättää, kuuluuko Suomen
suku atlantilaiseen rotuun (mongolilaisiin) vaiko arjalaiseen
(indoeuroppalaisiin); itse asiassa se ei enää kuulunut
atlantalaiseen, mutta ei vielä täydellisesti europpalaiseenkaan
rotuun.
Väinämöinen on kuten sanottu yksilö, joka ammoisista
ajoista saakka on seurannut mukana Suomen suvun vaiheissa
ja kehityksessä, ja sentähden on luonnollista, että hänen
ruumistuksiaan on sattunut joka myöhempänäkin aikakautena,
siis yhtä hyvin „uraalisena” ja „suomalaisugrilaisena”
kuin „permalaisena”, „volgalaisena” ja „kantasuomalaisena”
aikakautena. Aikomukseni ei kuitenkaan ole tässä
etsiä päivänvaloon kaikkia Väinämöisen eri inkarnatsioneja,
vaikka Kalevalassa kyllä on viittauksia useampiin. Tyydyn
muutamalla sanalla kuvaamaan erästä hänen ruumistustaan
kantasuomalaisena aikakautena, koska silloin tapahtui
hänen sielussaan se merkillinen heräymys eli Uudestasyntyminen,
jolla sittemmin on ollut niin sanomattoman laajakantoinen
merkitys Suomen suvun historiassa.
79
32.
Tämä Väinämöisen kansansuomalainen inkarnatsioni sattui
ennen Kristuksen syntymää, mutta jälkeen Buddhan kuoleman,
siis viimeisinä vuosisatoina ennen meidän ajanlaskumme
alkua.
Kun vanha tietäjä syntyy maailmaan „ottaakseen viimeisiä
vihkimyksiään”, kuten termi kuuluu, ei hänen elämänsä
— ainakaan sisäinen elämä — missään suhteessa ole arkipäiväistä
elämää. Tavallisia on sitä paitsi, että hänen ulkonainenkin
elämänjuoksunsa muodostuu rikkaaksi ja monivaiheiseksi.
Niin tapahtui Väinämöiselle kyseessäolevassa ruumistuksessaan.
Tämä ruumistus jakautuu kahteen perioodiin,
joita eroittaa toisistaan suuri sisäinen heräymys ja sitä seuraava
päätös. Ensimäisen perioodin muodostavat Väinämöisen
vaellusvuodet, toisen hänen opetuskautensa. Kalevalakin
esittää Väinämöistä matkamiehenä:
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iänikuinen
Oli teittensä ajaja,
Matkojensa mitteliä
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Väinämöisen matkat eivät kuitenkaan rajoittuneet „Kalevalan
kankaihin”. Kauas kotoa hän vaelsi, vieraille maille,
saaden syvästi kokea ja tuntea sitä koti-ikävää, jota Kalevala
säkeissään kuvailee:
Parempi omalla maalla
Vetonenki virsun alta,
Kuin on maalla vierahalla
Kultamaljasta metonen!
Matkoillaan Länsi-Europassa Väinämöinen tutustui Wothan-
palvontaan ja keltiläiseen sivistykseen, sen pappisviisauteen,
sen salamenoihin. Kulkiessaan idässä Mustanmeren
rantamilla hän salaperäisessä Kolkhis-maassa nautti opetusta
siinä olevassa mysteriokoulussa ja sai sisäistä tietoa
80
Buddhan esiintymisestä ja opista. Samoin hän Kreikassa
matkatessaan kuuli Orfeuksesta ja otti osaa orfilaisiin mysterioihin.
Väinämöisen kehitykselle olivat suurimmasta merkityksestä
muutamat okkultiset kokemukset, jotka hän matkoillaan teki.
Omassa maassaan hän kyllä oli tutustunut monenlaisiin
henkiolentoihin — luonto varsinkin oli paljastanut hänelle
tuhannenlaatuiset haltiansa, — mutta kotitanhuvilla hän ei
ollut tavannut niitä korkeita ja loistavia älyolentoja, jotka
kansallishaltioina johtivat suurten joukkojen elämää. Tämä
oli hänelle vierailla mailla saavutettu kokemus, ja se pani
Väinämöisen syvästi miettimään. Hän mietti oman Suomen
sukunsa kohtaloa ja luuli löytäneensä vastauksen druidein
ja Kolkhiin ruhtinasmysterioista.
33.
Mitä Väinämöinen mietti ja tuumaili?
Näin hän itsekseen mietiskeli: „minun heimoni on elänyt
läpi vuosituhansien. Se on nähnyt monen sivistyskauden
nousevan ja laskevan. Kerrankin se oli saavuttanut korkean
kulttuurin ja ulotti avarat rajansa auringon noususta sen
laskuun. Rikas oli Perm, kuuluisa ja mahtava. Silloin heimollani
oli ylevä haltiakin johtajanaan. Mutta mennyt on
aika, kadonnut on kansa komea. Aurinko on meiltä ryöstetty.
Iloton on elämä Kalevalan kankahilla. Vaan miksi
jätti haltia kansansa? Eikö kelvannut enää heimoni
hänelle”?
Ja mietiskelyssään Väinämöinen näki syyn vanhan sivistyksen
häviöön: „ei vastannut kansa haltiansa toivomuksia.
Sen uroot eivät kyllin hartaasti etsineet syntyjä syviä, sen
naiset eivät kasvattaneet nuorta kansaa kyllin ryhdikkäästi.
Urosten mieli kääntyi maallisiin ja naiset heittäytyivät nuor81
ten huvitteluihin. Ei ollut isänmaalla ystävää eikä kansalta
kunnon rakastajaa.”
„Onko nyt aurinko ainiaaksi menetetty, päivä pilvihin peittynyt?”
jatkoi Väinämöinen mietiskelyään. „Eikö ole keinoa,
millä mennyt onni voitettaisiin takaisin? . . . Onpa keino. . .
Kansani on elinvoimainen, tuhansia vuosia heimoni vielä voi
elää. Ei se saa hävitä elämän näyttämöltä jälkiä jättämättä.
Vielä sen tulee jotakin luoda! Sitä varten tarvitaan vain joitakuita
uskollisia sieluja, jotka sen kehitystä tahtovat valvoa
ja auttaa eteenpäin. Miksei niitä sieluja olisi? On niitä
urhoja nytkin, on tietäjiä, on taitajia minunkin heimoni keskuudessa
... Enkö minä itse ole niistä yksi? Enkö minä
ensimäisenä tahdo antautua kansaani palvelemaan? Enkö
minä mysterioissa ole nähnyt, kuinka ruhtinaita ja johtajia
luodaan? Enkö minä voisi kutsua takaisin kansani haltiaa?”
Väinämöinen haaveili siis Suomen heimon tulevaisuudesta
ja teki tuon suuren, tuon ihmeellisen päätöksen: „tahdon
uhrautua kansani puolesta!”
34.
Eikä hänen päätöksensä tuntunut hänestä yhtään oudolta.
Ei se tuntunut äkkinäiseltä päähänpistolta, vaan vanhalta,
tutulta ystävältä. Oli kuin hän olisi löytänyt itsensä jälleen
tuossa päätöksessä.
Ihmetellen tätä hän syventyi omaan menneisyyteensä, koettaen
katseellaan tunkea kauas taaksepäin — kauemmas kuin
koskaan ennen. Hänen henkensä silmä pysähtyi vihdoin ruumistukseen,
jonka hän oli elänyt kaukaisessa muinaisuudessa,
aikana, jolloin Suomen suku vielä oli yksi ja yhtenäinen
(me nimitämme nyt sitä aikaa „uraalilaiseksi aikakaudeksi”)
. Hän oli silloin suuren ja mahtavan ruhtinaan poika
ja veljiä hänellä oli yksitoista. Hänen isänsä oli viisas tie82
täjä, joka kasvatti poikansa ankarassa kurissa. Kansansa
johtajia ja sukunsa päämiehiä hän heistä kasvatti, ja tuntiessaan
kuolemansa lähestyvän hän kutsui poikansa koolle
ja ilmoitti heille tahtonsa olevan, että jokainen heistä tulisi
uuden suvun kantaisäksi.
„Olen jakanut teille maani ja kansani”, hän virkkoi, „ja
tahtoni ja toivoni on, että kukin teistä on tyytyväinen omaan
osaansa. Eläkää sovussa keskenänne, mutta hallitkaa kukin
vapaasti omaa sukuanne ja taloanne. Hallitkaa kansaanne
viisaasti, että se voimakkaasti lisääntyy ja iloisena elää
maan päällä. Laajalle tulee meidän heimomme silloin leviämään,
ei enää yhtenäisenä sukuna, vaan kahtenatoista eri
sukukuntana. Tulkoon jokainen niistä suureksi ja mahtavaksi,
eläköön läpi vuosituhansien! Kun olette neuvon ja
johdon tarpeessa, kysykää isältänne tuonelassa, sillä tahdon
seurata teidän askelianne ja auttaa teitä vaikeuksissa.
Muistakaa, että laskette pohjan ja perustan omallekin tulevaisuudellenne,
sillä jos olette todellisia johtajia, ette heimoanne
heitä. Uudelleen ja uudelleen pyydätte syntyä oman
kansanne keskuuteen sitä kasvattaaksenne, sitä ohjataksenne.”
Isä antoi jokaiselle siunauksensa, ja Väinämöinen näki
itsensä suuren liikutuksen vallassa. Hän oli silloin nuori
sankari, oli sodassa kunnostanut itsensä, tiesi kokemuksesta,
mikä jalo hurmaus oli uskollisten seuralaisten johtamisessa.
Isän sanat koskivat häneen syvästi. Hän tunsi olevansa valmis
kaikkensa antamaan kyetäkseen täyttämään isänsä toivomuksen.
Saada johtaa onneen ja viisauteen omaa kansaa —
se oli ihanne, jonka puolesta kannatti elää. Kuin näyssä hän
näki itsensä aina palaavan takaisin oman heimonsa luo, ja
kyynelten vuotaessa silmistä hän teki mielessään pyhän
lupauksen aina olla kansalleen uskollinen.
83
Muistellessaan tätä kaukaista menneisyyttä, hengen silmä
kiinnitettynä silloiseen isäänsä, Väinämöinen tunsi sielunsa
vapisevan palvovasta kunnioituksesta. „Suuri olit sinä,
isämme, tietäjä iänikuinen, monihaaraisen sukumme todellinen
kantaisä. Sinä tiesit silloin jo, miten haarautuisi Suomen
heimo, miten jakautuisi Kalevan kansa, — sinä, todellinen
Kalevamme, kansamme luoja ja haltia.” Ja Väinämöinen
tunsi, kuinka tämä menneisyyden tieto teki hänen nykyisen
päätöksensä lujaksi ja järkähtämättömäksi.
35.
Sanasta miestä. Matkoiltaan kotimaahansa palattuaan
Väinämöinen ryhtyi mahdottomalta ja ylivoimaiselta näyttävään
tehtäväänsä. Ensin hänen oli etsittävä kansansa keskuudesta
kaksitoista uskollista sielua, kaksitoista suomalaista
kumppania, jotka olivat valmiit syntymään ja kasvamaan
hänen henkensä pojiksi. Sitten hänen oli vihittävä heidät
kaikkeen tietoon, mikä hänellä oli Suomen suvun menneistä
ja tulevista kohtaloista, ja opetettava heitä valmistumaan
osanottajiksi tulevaisuuden työhön.
Ja Väinämöinen onnistui tehtävässään. Kaitselmus oli
johdattanut hartaita sieluja syntymään suomalaisten keskuuteen,
ja kun Väinämöinen lähti vaellusretkelleen, sielulliselle
kosintaretkelleen, ei hänen kauvan tarvinnut hapuilla
pimeässä. Sanan, soiton ja laulun voimalla hän värähytti
sydämien kieliä, ja pian hänen ympärilleen kokoontui uskollinen
joukko, joka nöyrällä kunnioituksella kuunteli hänen
opetuksiaan. Niistä hän vähitellen valitsi itselleen kaksitoista
uskollisinta, hartainta, antautuvinta.
Nyt seurasi näiden kahdentoista erikoisharjoittelu. Tehtyään
kaikki erikseen ja yhdessä pyhän lupauksen palvella
kansaansa uskollisesti läpi aikojen tuli heidän yhä uudistu84
vissa säännöllisissä salamenoissa harjaantua luopumaan
hengessä ja teossa omasta itsestään voidakseen kokonaan
antautua suuren tulevaisuuden valmistustyöhön. Näissä
mysteriomietiskelyissä ja -harjoituksissa Väinämöinen käytti
Mustanmeren ruhtinasmysterioita mallinaan.
Aika oli silloin toinen kuin nyt, eikä se, mikä silloin oli
välttämätöntä, kävisi enää laatuun tänäpäivänä. Ihminen
ei silloin voinut »ottaa vihkimyksiä” päivätajuisessa ruumiissaan,
s.o. hän ei päässyt itsetietoiseen yhteyteen henkimaailman
kanssa ollessaan fyysillisessä päivätajunnassaan, vaan
hänen täytyi „langeta loveen” ja siirtyä karkean ruumiinsa
ulkopuolelle. Alemmanlaatuinen loveen lankeeminen saattoi
tapahtua tietäjän tai noidan omalla voimallakin, vaikka muinaisajan
shamaanit mielellään käyttivät apulaisia siinäkin
ja ainakin esim. noitarummun suomaa kiihoitusta. Mutta
jos oli syvempään loveen langettava, jos toisin sanoen oli
käytävä henkimaailman ylemmissä taivaissa ja kohdattava
kasvoista kasvoihin korkeampia haltioita ja jumalia, silloin
eivät yksilön omat voimat riittäneet. Silloin täytyi olla pyhästi
harjaantunut ystäväpiiri, joka loitsuillaan mysteriomenoissa
metsän pimennoissa luovutti oman tahtonsa, tarmonsa
ja taitonsa loveenlankija-tietäjän käytettäväksi. Yksin
sillä tavalla — jonkinlaisen „sijaissovituksen” välityksellä
— olivat korkeimmat vihkimykset otettavissa.
Täten Väinämöinen suoritti vihkimyksensä. Katkeamattomaksi
oli käynyt liitto hänen ja kahdentoista opetuslapsensa
välillä. Kun kuolema hänet kohtasi, oli hän jo kuullut
jumalilta ja kertonut ystävilleen, että heidän ei enää tarvinnut
erota. He olivat hengessä yhtä ja saisivat kautta
aikojen jatkaa työtänsä Suomen suvun nostamiseksi. Jolleivät
yhtaikaa syntyneet maan päälle, olisivat kuitenkin henkiolentoina
toistensa seuralaisia ja auttajia. „Tuhannen vuo85
den perästä”, ennusti vanha Väinämöinen, „tulemme siirtymään
näiltä asuinsijoilta meren yli toiseen maahan, pohjoisempaan
maahan, jossa monien vaiheiden jälkeen Suomen
suuruuden aika alkaa. Monet meistä kyllä jäävät meren eteläpuolelle
ja itäpuolelle, mutta vaikka näennäisesti täten
olemme erossa toisistamme — sillä kukin teistä saa omat
joukot johtaakseen — liittää meidät kuitenkin luja ystävyytemme
ainiaaksi yhteen.”
Näin Väinämöisen kantasuomalaisessa ruumistuksessa
merkillisellä tavalla toistui sama näytelmä, mikä ennen
uraalilaisena aikakautena oli esitetty Kalevan ja hänen poikiensa
kesken.
36.
Merkille pantavin kohta Väinämöisen henkisessä kehityksessä
oli nyt seuraava. Viimeisen vihkimyksensä jälkeen
hänelle äkkiä avautui aavistamattomia näköaloja; hän näki
edessään häämöittävän kehitys- ja työntekomahdollisuuden,
joka hänet kokonaan hurmasi.
Hän näki nimittäin, että hänestä itsestään voisi sukeutua
kansallishaltia. Yksi suuri ponnistus vielä, yksi vihkimys
vielä, ja hän olisi vapaa kaikista inhimillisistä rajoituksista,
vapaa nousemaan haltioiden ja jumalien tasolle ja tulemaan
yhdeksi heistä. Oliko mahdollista Väinämöisen epäröidä?
Eikö hänen syvästi taiteellinen sielunsa vetänyt häntä juuri
niiden henkiolentojen lumottuun piiriin, joiden koko elämä
kului kauneuden taika taidoissa ja viisauden loitsulauluissa?
Jätettyään ruumiinsa kuvaamamme inkarnatsionin jälkeen
hän sentähden antoi itsensä syntyä joitakuita kertoja
perätysten maan päälle valmistautuaksensa mestarivihkimykseen
niin pian kuin mahdollista. Viimeisessä maallisessa
ruumistuksessaan hän johti joukkoja Suomenniemelle, järjesti
heidän elämänsä uudessa kotimaassa ja painoi syvästi
86
kaikkien seuralaistensa mieleen, että pian oli palaava takaisin
kansansa onnea luomaan. Kun joitakuita aikoja myöhemmin
kristinusko tuotiin maahan suomalaisten keskuuteen,
muodostui kansan suussa legenda Väinämöisestä, joka
surumielisenä väistyi Kristuksen tieltä, mutta kuitenkin
lupasi vielä kerran tulla omaistensa luo. Kansa säilytti
sydämessään Väinämöisen lupauksen, vaikkei aavistanutkaan,
missä muodossa „tietäjä iänikuinen” aikoi lupauksensa
täyttää.
Mutta entisestä ihmisestä, Väinämöisestä, tuli korkea ja
ihana enkeliolento. Olen jo edellä kertonut, kuinka Väinämöinen
deevaksi vihkiytyneenä joutui kosketukseen Kristuksen
jumalallisen personallisuuden kanssa ja omaksuen
Kristuksen kokonaan otti hänen oppinsa vastaisen työnsä
ojennusnuoraksi. Olen myös kertonut, kuinka Väinämöinen
ajan täyttyessä laskeutui taivaisesta kodistaan ja otti asuntonsa
Suomen kansallisauraan, yhtyi Suomen kansan sieluun,
sen kansan, jota hän ihmisenä oli ylinnä kaiken rakastanut
ja jota hän nyt jumalana tahtoi palvella ja auttaa.1)
1) Täten on tarkkaavalle lukijalle selvinnyt nimenkäyttöjen
näennäinen ristiriita. Väinämöinen oli suurimman suomalaisen
tietäjän nimi — ehkä monessakin ruumistuksessa. Väinämöinen
on täysin pätevästä syystä myöskin kansallishaltiamme nimenä,
ja vihdoin Väinämöiseksi on muinaisessa mytologiassa määrättyä
jumalolentoa ja määrättyjä henkisiä voimia nimitetty. Väinämöinen
on mytologisena nimenä vanhempi, ja sankarinimenä
myöhemmin käytetty. (Niinhän kristikunnassakin lapsia ristitään
Mikaeliksi, Gabrieliksi j.n.e., vaikka nimet alkuaan ovat enkelinimityksiä.)
Mutta vaikka nimeä Väinämöinen on käytetty monessa
eri merkityksessä, on joka tapauksessa huomattavissa sisäinen
yhtäläisyys ja verrannollisuus aatteiden, jumalien ja ihmisten
välillä, joille nimi on omistettu.
*
III
VÄINÄMÖISEN ENNUSTUS
Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan,
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suorijaksi . . .

I
SUOMEN TULEVAISUUS
. . . Mitä erityisesti Suomen kansaan tulee, riippuu senkin
vastainen kohtalo juuri siitä, millä tavalla se ratkaisee kulttuurikysymyksen.
Kohtalon käsi on nyt johtanut kansamme
semmoisen taipaleen alkuun, jota sen on kulkeminen omin
päin. Sillä on nyt suuremmat mahdollisuudet kehittymään
ja sivistymään kuin mitä sillä historian tuntemina aikoina
on ollut. Millä lailla on Suomen kansa käyttävä tätä tilaisuutta
hyväkseen? Onko se vain kulkeva muiden neuvojen
mukaan, vai onko se itseensä uskaltava? Oireet toistaiseksi
näyttävät, ettei se peräti ole kadottanut aito pakanallista
itseluottamuksen hyvettä.
Voisimmeko nyt teosofiselta kannalta sanoa jotakin Suomen
kansan tulevaisuudesta? Katsokaamme.
Suomalainen kansallinen kulttuuri on toteutettavissa siinä
määrin, kuin Suomen kansan yksilöllinen, omintakeinen
henki pääsee läpitunkemaan koko sen personallisen elämän
näkyväisessä maailmassa. Tämä on selvää, mutta onko
meillä aavistusta siitä, minkälainen Suomen kansan omintakeinen,
yksilöllinen henki on?
Epäilemättä, vastaamme tähän. Sen asian selvittämiseksi
on jo tehty työtä pitkin viime vuosisataa. On tutkittu kansan
90
historiaa, on keräilty kansan runoja ja lauluja; Kalevala
on tehnyt meille tutuiksi kansan muinaisen sivistyksen sankarit,
ja nykyiset kansankirjailijat ovat kuvailleet, mitä tunteita
tänä päivänä liikkuu kansan povessa. Eikö tämä kaikin
ole kuvastanut meille Suomen kansan henkeä? Emmekö tämän
nojalla osaa aavistaa, mistä kansan sydän on täynnä?
Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
Suomen kansa on rauhallisen työskentelyn ja mietiskelyn
kansa. Sen tajuinen sieluelämä on tunteiden ja korkeamman,
filosofisen ja uskonnollisen, järjen tasolla. Sen sydän on
heltyvä, sen ymmärrys janoo viisautta. Ei se kunnioita ulkonaisia
etuja niin paljon kuin sisäisiä hengen ominaisuuksia.
Sen sankareita ovat tietäjät ja laulajat, sen suurmiehiä sanallaan
luojat.
Suomen kansa on maata viljelevä ja luonnon helmassa
elävä kansa. Ei se rakasta suurkaupunkien ylen ahkeralta
näyttävää, umpimähkäistä ahertamista, vaan sen toiminta
on oleva tyystin harkittua, vapaasti valittua ja järkevää. Ei
se ymmärrä ylellistä ulkonaista komeutta, vaan sen yhteiskunnallinen
ihanne on hiljainen perhe-elämä: vieraanvaraiset
kodit, ystävällinen seurustelu, lukuisat kokoukset, suuret
laulu- ja kansanjuhlat, joissa vakavuus ja leikillisyys käyvät
käsi kädessä.
Suomen kansan kansallinen sivistys on oleva henkistä
kulttuuria. Ei tämä kansa kaipaa rikkautta eikä maallista
valtaa, vaan sen kaiho on tietoon ja taitoon ja viisauden
kunniaan. Ei se rakasta tiedettä kalliina korutavarana, vaan
syntyjen syvien tutkijana. Ei se tahdo yliopistoillaan ylpeillä
maailman silmissä, vaan se tahtoo niistä oppia. Ei se kirkoillaan
tahdo komeilla jumalan edessä, vaan se tahtoo, että
niistä leviäisi väärentämättömän totuuden puhdas valo. Ei
se papistoa tahdo palvella ulkonaisena järjestönä, vaan se
91
korottaa viisaansa ja tietäjänsä papeiksi. Suomen kovaa kokenut
kansa on todellisuuksien kansa. Se tahtoo rakentaa
majansa kalliolle, ei vierivälle sannalle.
Jo kangastaa mieleemme, minkälainen on oleva Väinön
kansan tulevaisuus: valtio, jota viisaus johtaa, yhteiskunta,
joka tasa-arvoiselle oikeudelle perustuu, perhe-elämä, jossa
rakkaus vallitsee. Jumalalta se rukoilee takaisin vanhat tietäjänsä.
Taas astuvat Väinämöinen, Ilmarinen ja muut sen
keskuuteen oloja järjestämään. Eivät he enää pelkää entistä
voittajaansa. Se Kristus, jonka edeltä he pakenivat, oli valepukuinen
sortaja. Nyt he ovat oppineet häntä tuntemaan oikeassa
muodossaan, nyt he tervehtivät häntä veljenään ja
ryhtyvät kaikki yhdessä uutta Suomea rakentamaan.
Oi koittakoon pian se päivä, jolloin ei Suomessa sortoa
ole, jolloin ei köyhyyttä ole eikä rikkautta! Maa on kaikkien
omana ja ahkerat kädet sitä viljelevät. Loistossa ja komeudessa
ei elä kukaan, mutta ei liioin puutteessa ja siivottomuudessa.
Valoa ja ilmaa on kaikissa kodeissa, puhtaus ja
kauneus on ulkonaisen elämän tunnussana. Suurissa laulujuhlissaan
esiintyy kansa vaihtelevan värisissä kansallispuvuissaan,
jokapäiväisissä askareissaan yksinkertaisissa,
mutta iloisissa pukimissaan. Tyytyväisyys ja reippaus loistaa
nuorten kasvoista, vanhojen rypyistä hymyilee viisaus.
Säännöllinen työ, kohtuullinen ja maukas ravinto, terveydelliset
olosuhteet ovat murtaneet tautien vallan. Kuolemakin
odottaa epäröiden ja lähenee vasta vanhusta hiljaisin
askelin.
Oi koittakoon pian se päivä, jolloin Suomessa ei valhetta
ole, ei rakkauden puutetta eikä vihaa! Kirkot ovat edelleenkin
kirkkoja, mutta jumalanpalvelus ei ole enää sortajajumalan
lepyttämistä. Nyt niissä kaikuu ylistyslauluja elämän
antajalle, ilon ja kauneuden luojalle, ja niiden saar92
nastuoleista kuuluu kauas peittelemättömän totuuden sana.
Ikuista helvettiä ei ole, tarpeettoman murheen ja surun
syytä ei ole, nyt uskotaan hyvän valtaherruuteen. Lahkolaiskiistat
ja puolueriidat ovat hävinneet muinaismuistojen joukkoon,
nyt kilpaillaan vaan tosi tiedossa ja taidossa. Uskonnollisuus
ei ole ulkokultaisuutta eikä pyhyys tyhjää puhetta,
sillä kaikki pyrkivät hyveissä kehittymään. Rehellisyys, vilpittömyys,
rakkaus, suvaitsevaisuus, lempeys, uljas nöyryys
ja ahkeruus, kas siinä hyveitä, joiden alttarille jokaista kansalaista
opetetaan uhraamaan ajatuksiaan joka päivä.
Oi koittakoon pian se päivä, jolloin Suomi on nouseva
henkiseen suuruuteensa! Päivä, jolloin Suomi pudistaa päältään
kaikki näkymättömät kahleet, vieraat ja omansa!
Päivä, jolloin se kohoaa ajan talloista kirkkaana ja luomiskykyisenä
kuin muinoinen Ilmatar! Mutta koska se päivä
koittaa?
Kuulkaamme, mitä viisaus sanoo: kansa on kuin yksilö.
Sivistyneet edustavat ymmärrystä, eri puolueet, eri ryhmät,
eri luokat edustavat eri himoja ja haluja ja taipumuksia.
Syvät rivit ovat sydämenä, ja sydämen takaa kuiskaa näkymätön
henki.
Kansa kehittyy kuin yksilö. Ymmärryksen täytyy etsiä,
himojen täytyy luopua, sydämen täytyy tahtoa ja tuntea; ja
koko ihminen on oleva kuuliainen hengen äänelle. Niin kansassakin
sivistyneiden täytyy etsiä suurten elämänkysymysten
ratkaisua, koko kansan yleistä onnea, puolueiden ja
luokkien ja seurojen on luovuttava etuoikeuksistaan ja rikkauksistaan
ja omista tarkoitusperistään, syvien rivien täytyy
palavin sydämin tahtoa parannusta ja pelastusta, ja
koko kansan on kuultava niiden ääntä, jotka osaavat sille
tulkita, mitä sen hengessä piilee.
Kas semmoinen on kansallisen kulttuurin ohjelma! Tai93
vaisia se tavoittelee, mahdoton se on toteuttaa! Se on haaveilijan
ohjelma.
Olkoon, mutta se on myös viisauden. Kehityksen tie on
kaita, niin yksilön kuin kansan. On vain olemassa yksi
keino nousta henkiseen suuruuteen ja luoda kuolematonta sivistystä!
(Omatunto 1906.)
II
KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA
Teosofisissa kysymyskokouksissa olen vuosien vieriessä
vastannut monenlaisiin kysymyksiin. Tässä seuraa muutamia
pikakirjoitettuja vastauksia ajalta ennen maailmansotaa,
jotka sisältönsä puolesta ovat yhteydessä edellä olevien
esitelmien ja kirjoitusten kanssa.
1.
10. 2. 1909.
Kysymys. Ylisihteeri on sanonut, että v .1905 alkoi Suomelle
tilaisuus, josta riippuu kansamme tulevaisuus ja olemassaolo,
mutta ettei kansamme vielä ole osoittanut vastaavansa
odotuksia? Mitä ominaisuuksia pitäisi kansan sitten
osoittaa ansaitakseen elämän?
Vastaus. Sen pitää osoittaa olevansa itsenäinen, omaavansa
omia ihanteita ja aikovansa ruveta toteuttamaan
niitä. Jos me vain kuljemme Europan jälessä, niin olemme
kansana kuin tottelevainen lapsi ja kuolemme aikamme
elettyämme. Jos me sitävastoin tahdomme jotakin saavuttaa,
jotakin tehdä ja jotakin olla, pitää meidän turvautua
vanhoihin kalevalaisiin voimiin, pyrkiä yhteyteen sen san94
karihengen ja niiden sankarien kanssa, jotka ennen ovat
olleet, ja saada Väinämöinen tulemaan takaisin, niinkuin
hän itse ennusti. Kalevalan sankareita elää nytkin, mutta
ne pysyvät salassa.
Nythän Europassa kansojen elämä on ajattelematonta.
Eletään ja puuhataan aineellista menestystä ja hyvinvointia,
mutta kaikki menee nuottien mukaan, ei tiedetä, oikein,
minkätähden ollaan olemassa ja mitä kaikki on. Joku kansa
on itsetietoisempi kuin muut. Se sanoo: minä tahdon levittää
valtaani. Niinpä esim. Englanti on nousemassa. Se sanoo
itselleen: „minä tahdon tulla maailman herraksi ja tahdon
siten viedä ihmiskuntaa eteenpäin”. Onpa se jotakin, kun
koko kansaa elähyttää suuri halu valloittamaan ja hallitsemaan
muita kansoja. Kansa on silloin mahtavan aatteen
kohottama.
Muistan, kuinka ollessani kymmenen vuotta sitten Englannissa
satuin rautatievaunussa matkustamaan parin kolmen
minulle tuntemattoman englantilaisen kanssa. He olivat
hiukan ryypänneet ja puhuivat koko matkan keskenään Englannin
mahtavuudesta, kehuen ja kerskaillen, kuinka suurenmoista
on olla englantilainen. Lopulta kääntyivät minun
puoleeni, kysyen, mistä olen, ja minä kerroin olevani
suomalainen. Heti he ilmaisivat jaloa ystävällisyyttä ja iloa
ja selittivät: „me olemme aina pitäneet suomalaisista, kyllä
me suojelemme teitä”. Nämä olivat ihan jokapäiväisiä englantilaisia
ja niistä näkyi, minkälainen ylpeä henki Englannin
kansaa elähyttää .
En usko, että meitä suomalaisia voisi mikään tällainen
ajatus innostuttaa. Olisi järjetöntä ajatella, että me jotakin
olemme. Me emme voi ajatellakaan maailmaa valloittaa
vaan me voimme ainoastaan koettaa keksiä, mikä olisi meidän
tehtävämme maailmassa. Silloin heräisi meissä itse95
tunto ja me tuntisimme elävämme tarkoitusta varten. Se tehtävä
olisi niin sanoakseni toisella tasolla. Se tulisi tietysti
ilmi fyysillisellä tasolla, mutta ei näkyisi ulkonaisessa vallassa
muiden kansojen yli vaan olisi siveellistä ja henkistä,
laatua. Moni teistä on epäilemättä haaveillut yhtä ja toista
kaunista Suomen tulevaisuudesta.
2.
7. 3.1912.
Kysymys. Olen tavannut n.s. kansanmiehiä, jotka eivät
ole päivääkään istuneet kouluissa, mutta joiden tiedot ainakin
henkisissä asioissa ovat tuntuneet harvinaisen syvällisiltä,
jopa niinkin syviltä, että tulee pitäneeksi heitä korkeina
olentoina. Lieneekö kansassamme tällä hetkellä ruumistuneena
olentoja, jotka kokemuksesta tuntevat elämän ja kuoleman
salaisuuksia?
Vastaus. On tietysti tällä hetkellä meidän kansassamme
semmoisia henkilöitä. Niitä nyt on aina joka paikassa muutamia,
mutta Suomen kansa on vähän syvällisempi ja vähän
mystillisempi monia muita kansoja, niin että meillä täällä
on olemassa sangen paljon maagillista tietoa. Täällä on
harjoitettu ennen paljon magiaa, ja meidän aikanamme
elää kansassamme miehiä ja naisia, joilla on tietoa mystillisistä
asioista ja joidenka hallussa on yliaistillisia voimia,
vaikkei heillä ole ollenkaan semmoista järjestelmällistä
tietoa ja järjestelmällistä kykyä, että he esim. osaisivat
selittää toista tai toista salatieteellistä kysymystä.
3.
7. 3. 1912.
Kysymys. Mahtaneeko Suomen kansa, kärsiessään vuosisataista
Venäjän vallan iestä, suorittaa sen kautta jotakin
96
vanhaa karmaa ja miltä ajoilta sellainen mahtaisi olla
kotoisin?
Luetaanko Venäjän kansa „tulevaisuuden” vai „menneisyyden”
kansojen joukkoon, s. o., onko Venäjän kansan suuruus
edessä vai takana päin?
Vastaus. Tämä on erinomaisen intressantti historiallinen
ja salaopillinen kysymys. Me voisimme lyhyesti vastata
tähän kysymykseen, että Venäjän kansa kuuluu tulevaisuuden
kansojen joukkoon, sillä Venäjän kansa ei ole vielä
noussut korkeimpaan huippuunsa kansallisessa kehityksessään,
vaan sillä on tulevaisuus edessään täällä Europassa.
Suomen kansa taas on aivan toisessa asemassa. Suomen
kansa on vanhimpia kansoja Europassa nykyään. Suomen
kansa on elänyt ennen jääkautta. Me olemme eläneet aurinkoisessa
maassa etelämmällä Europassa. Silloin eli Suomen
eli Kalevan kansa enemmän kesäisessä maassa kuin
tämä nykyinen ja täällä päin oli Pohjola. Silloin oli kalevalainen
kulttuuri korkeimmillaan. On ehkä jonkun verran
rohkeata puhua Suomen kansasta ahtaammassa merkityksessä,
sillä meidän Suomen kansamme on jälkeläinen tästä
vanhasta kulttuurikansasta, joka oli paljon suurempi. Kaikua
siitä on meillä Kalevalassa ja kansan muistissa.
Meillä on myös edessämme mahdollisuus työhön ja toimintaan,
mahdollisuus, joka riippuu kansasta itsestään.
Suomen kansa oli pitkin keskiaikaa, siitä saakka kun se
joutui Ruotsin vallan alle, syrjäytetyssä asemassa. Mutta
sitten tuli aivankuin uusi tuulahdus: syntyi tänne sieluja,
jotka olivat vastaanottavaisia vaikutuksille Suomen kansan
hengestä, ja näiden sielujen ponnistuksista alkoi Suomelle
uusi aika. Siitä on toista sataa vuotta. Sitten juoduimme
Venäjän kanssa tekemisiin ja Venäjän vallan alle. En voi
97
näihin asioihin syventyä, mutta semmoisen viittauksen voin
antaa, että Suomen kansalla on tehtävä Venäjän kansan
suhteen. Suomen kansan hengessä on vanhaa kulttuuria ja
meidän tulee antaa henkisesti pieni sysäys — olemme tavallaan
antaneetkin jo — Venäjän kansalle. Venäjän kansa
taas on pitkin matkaa meitä auttanut. Vaikka se näennäisesti
on meitä sortanut, on Venäjän kansa kuitenkin ollut
välittäjänä meidän ulkonaisessa nousemisessamme. Sillä
ajalla kun olimme Ruotsin vallan alla, olimme todella sorretussa
ja syrjäytetyssä asemassa. Vasta sen perästä kun
historia liitti meidät Venäjän kansan yhteyteen, olemme aineellisesti
nousseet — niinkuin Aleksanteri ensimäinen sanoi,
että Suomen kansa on nostettava kansakuntien joukkoon.
Elämme sangen kriitillisessä ajassa. Meidän kansamme
eteen on asetettu mahdollisuus, ja tulevaisuus riippuu siitä,
kuinka kansa tilaisuuttaan käyttää. Sisästä päin katsoen
kaikki asiat ovat toisia kuin pinnalta katsoen. Täällä me
elämme emmekä tiedä mitään sisäisestä maailmasta, joka
on kaiken takana, emme tiedä mitä siellä tehdään ja mitä
siellä valmistetaan ja kuinka siellä tuumitaan ja työskennellään.
Ja sielläpäin voidaan päättää, että annetaan nyt
muutamia koetusvuosia ja jos ei siinä ajassa mene, niin
pidennetään vähän armon aikaa. Itse asiassa emme osanneet
tässä joitakuita vuosia sitten täyttää, mitä meiltä odotettiin,
niin että meni vähän hullusti. Mutta vielä on vähäsen
armonaikaa. Paljon riippuu siitä, mitenkä sisäinen henkinen
elämä täällä nyt kirkastuu muutamien aikojen kuluessa.
98
4.
30. 2. 1912.
Kysymys. Eläneekö kansamme keskuudessa tätä nykyä
olentoja, joilla olisi syvällistä tietoa salatuista asioista? Vai
elävätkö kansamme vanhat tietäjät näkymättömillä tasoilla?
Luulen kuitenkin, että heitä on olemassa!
Vastaus. On kyllä täällä meidän kansamme keskellä fyysillisestikin
semmoisia olentoja, jotka paljon tietävät. Kuitenkaan
ei pidä ajatella, että meillä olisi korkealle kehittyneitä
mestareita. Silloin kun meidän kansamme eli kalevalaisena
kansana, jolloin sillä oli oma kulttuurinsa, ei se
synnyttänyt keskuudestaan henkisesti kaikista korkeimpia
vihittyjä. Jos esim. puhumme Indian kansasta, näemme, että
sen keskuuteen syntyi rishejä ja buddhoja, toisin sanoen
erittäin kehittynytteitä olentoja. Suomen kansan keskuudessa
ei ole ollut niin korkeita vihittyjä. Väinämöinen, Lemminkäinen
ja Ilmarinen, joista puhutaan Kalevalassa, ovat tietysti
symboleja. Mutta heitä on kyllä täällä fyysillisessä
maailmassa ollut edustamassa olentoja, jotka ovat olleet
pitkälle kehittyneitä ja joilla on ollut syvällistä tietoa. Nämä
vanhat adeptit ovat tietysti myöhemmissä ruumistuksissaan
käyneet muualla kokemassa, mutta ovat yhä pitäneet
sydämensä päällä tätä meidän Suomen kansaamme ja
suomalaista kulttuuria. He eivät ole katkaisseet yhteyttään
Suomen kansallisdeevan kanssa, vaan ovat sen yhteyden säilyttäneet
tähän päivään saakka sitä varten, että he ovat tietäneet,
että Suomen kansa ei ole lopettanut vielä historiaansa.
Suomen kansa on säilyttänyt itsensä läpi aikojen ja käy
kohti toivorikasta tulevaisuutta. Ja sen Suomen kansan säilymisen
merkkinä eli symbolina salaisessa maailmassa on,
että vissit olennot meidän kansassamme ovat säilyttäneet
99
yhteytensä kansallisen deevan, meidän näkymättömän johtajamme
ja enkelimme kanssa, odottaen sitä aikaa, jolloin
tämä kansa taas saa astua kulttuurin näyttämölle ja aloittaa
uutta kulttuurityötä.
5.
29. 5. 1913.
Kysymys. Eikö Suomen kansa, joka on syntynyt itä-
Aasian aroilla, ole — runoissaan tai muualla — säilyttänyt
mitään muistoa esihistoriansa atlantilaisista ajoista?
Miten kansa voi niin alkuperänsä unohtaa?
Vastaus. Mielestäni Suomen kansa ei ole unohtanut todellista
alkuperäänsä, sillä onhan meillä Kalevala, joka on
muisto vanhoista mysterioista. Jos kansalla on salatieteellishistoriallinen
merkitys ja tehtävä, täytyy sillä olla mysteriot.
Ei mikään kansa voi elää historiallissalatieteellistä tehtävää
varten, jos se hävittää alkuperäisen yhteytensä salaisen
maailman kanssa. Kansa on kuin yksityinen ihminen,
joka syntyy maan päälle. Hänellä on lapsuudessaan verrattain
välitön yhteys henkimaailman kanssa ja sitä mukaa
kuin hän on sieluna kehittynyt, hän myös on yhteydessä
salaisen eli okkultisen maailman kanssa. Kasvaessaan hän
kadottaa tuon yhteyden, hän ei ainakaan tajunnassaan ole
enää yhteydessä henkimaailman kanssa, vaan tulee miltei
aina käytännöllisesti katsoen materialistiksi, joka ei tiedä
mistään muusta kuin puhtaastaan tästä fyysillisestä maailmasta.
Ja jos hän vain jatkaa samalla tavalla, silloin hänen
elämällään tietysti ei voi olla mitään salatieteellistä
tarkoitusta, ellei hän herää uudestaan tähän yhteyteen.
Mutta jos hän voi säilyttää tuon yhteytensä, vaikkei hän
personallisesti olisi siitä itsetietoinenkaan, silloin hänelle
100
heti tulee jonkinlainen Salatieteellinen tehtävä, kun hän
herää henkisesti.
Suomen kansa on alussa niinkuin kansat yleensä ollut
yhteydessä salaisen maailman kanssa. Sillä on ollut mysterionsa
ja nämä mysteriot ovat säilyneet, vaikkakin salassa,
ja sen takia, että niin on tapahtunut, voidaan otaksua, että
voitetaan takaisin se henkinen yhteys, mikä mysterioiden
muodossa ennen oli. On mahdollista, että taas voimme
saada aikaan semmoisen yhteyden salaisen maailman kanssa,
ja kun se on saatu aikaan, silloin Suomen kansalle alkaa
Okkultinen tehtävä.
6.
8. 12. 1909.
Kysymys. Mitä on n. s. kansallinen karma”?
Onko se ymmärrettävä siten, että kansayksilö saa kärsiä
kansallisten rikostensa seuraukset samoinkuin ihmisyksilö?
Eräs venäläinen sanoi nähdessään julmuudet ja verenvuodatukset
Warsovassa v. 1864:
„Ellemme me (venäläiset) saa vielä kerran rangaistusta
tästä, niin minä en enää usko vanhurskaaseen maailmanjärjestykseen?”
Onko näin kerran käyväkin? Vai onko kansallinen karma
ainoastaan sitä muodostavien yksilöitten karmain kollektivinen
yhteissumma?
Vai onko se jonkinlainen kompromissi näistä? Vai mikä
se on?
Vastaus. Kyllä minun käsittääkseni „kansallinen kanna”
on enemmän kuin ainoastaan summa kaikkien kansan yksilöiden
eri karmasta. Ajatelkaamme esim. Suomen kansaa.
Me olemme joukko yksilöitä, mutta 50 vuotta sitten oli
101
tässä kansassa toisia yksilöitä ja 100 vuoden päästä on jälleen
toisia ja kuitenkin me kansana kannamme seuraukset
edellisten sukupolvien teoista ja jätämme taas jälkeentulevaisille
omaa karmaamme. Samat ihmiset eivät yhtämittaa
synny yhteen kansaan. Jos olemme ennen eläneet Suomessa,
niin olemme täällä olleet kaukaisia aikoja sitten — ja mahdollisesti
emme ole koskaan ennen olleet täällä.
Siis ei ole ainoastaan olemassa meidän yksilöllinen karmamme
eikä se kansallinen karma, mikä nykyään ilmenee,
ole ainoastaan summa yksilöiden karmasta. Se on jotakin
omaa, se on kansan sisäisten voimien karma. Samalla tavalla
kuin voimme sanoa, että eläinyksilöillä ei ole omaa
karmaa vaan joukkosielulla, samalla tavalla kansallinen
karma on kansallisen sielun karma eikä ainoastaan yksilöiden
karma.
Tämä aine on pulmallinen, sillä vaikka kansalla on oma
karmansa, niin ne yksilöt, jotka syntyvät kansaan, ovat sellaisia,
joille sopii juuri sillä hetkellä vallitsevat kansalliset
olosuhteet. Ne, jotka esim. Suomessa routavuosina erityisesti
joutuivat kärsimään silloisesta asiain tilasta, mikä kuului
kansalliseen karmaan, olivat yksilöinä valmistaneet itselleen
tällaisen karman. Kaikkea johtamassa on niin viisaita Olentoja,
että he voivat nähdä, millä tavalla langat ovat sovitettavat
yhteen. Me voimme ainoastaan uskoa siihen, että
ehdottomasti oikea johto on kaikessa. Voimme olla siitä
vakuutettuja, koska näemme omassa elämässämme pienissäkin
asioissa karman ja oikeuden ilmenevän.
Luulen, että tulevaisuudessa tulee monta kysymystä tältä
hämärältä alalta selvenemään. Tällä hetkellä on esim. epätietoista,
kuinka tulee käymään Suomen kansan, sisäisesti
katsoen. Se riippuu paljon kansasta itsestään. Suomen kansa
voisi tehdä merkillisiä asioita. Täällä on näet jälellä monen102
laisia henkisiä voimia. On viisaita, jotka voisivat auttaa.
Mutta he eivät sitä tee, jollemme me anna heille tilaisuutta.
7.
3. 7. 1913.
Kysymys. Kumpi olisi onnekkaampi, joko tarttua aseisiin
suurten sotien sattuessa ja siten puolustaa isänmaata, vaiko
kieltäytyä verenvuodatuksesta?
Vastaus. Voisiko nykyään vielä mikään kansa aivan jumalallisella
mielenmaltilla kieltäytyä verenvuodatuksesta? Jos
tulee kysymykseen valita verenvuodatuksen isänmaan puolesta
ja aseista kieltäytymisen välillä, niin uskon, ettei ole
vielä sitä kansaa, joka yksimielisesti voisi kieltäytyä, vaan
kyllä se pikemmin menisi yksimielisesti kuolemaan isänmaansa
puolesta. Nykyoloissa tuntuukin suuremmalta ja
kauniimmalta, että kansa vuodattaa verensä kotinsa ja kulttuurinsa
puolesta, kuin että se antaa maansa vihollisen tallattavaksi.
Ja kuitenkin on tulevaisuuden ihanne, ettei kansa tartu
aseisiin. Olemme niin tottuneet ajattelemaan miehuutta ja
kuntoa miekan ja kypärin yhteydessä, että epäilemme pelkurimaisuudeksi
ja kunnottomuudeksi pahan väkivaltaista
vastustamattomuutta. Tietysti väkivalta on parempi raukkamaisuutta.
Mutta väkivaltaa korkeampi on siveellinen vastustus.
Ja siveellisesti korkein menettely on aina lopullisesti
onnekkain.
103
III.
HENKINEN VALIOJOUKKO.
1.
Jos yksilö elää henkistä elämää, jos hän on sisäisesti
elävä ihminen, silloin hän on onnellinen, oli hän köyhä tai
rikas. Samoin ei kansankaan onni ole ehdottomasti riippuvainen
ulkonaisista olosuhteista, ei edes siveellisestä kulttuurista.
Kansa on siinä määrin onnellinen, kuin sen keskuudessa
eletään henkistä elämää. Mutta henkinen elämä
ei ole yksin älyllistä sivistystä, se perustuu ennen kaikkea
sydämen valistukseen ja tietoiseen yhteyteen näkymättömän
maailman kanssa. Kansan kaikki yksilöt eivät edusta tätä
sisäistä kulttuuria sen korkeimmassa muodossa. Kansan
henkistä elämää edustavat etupäässä ne yksilöt, jotka elävät
varsinaista henkisiä elämää.
Kansan onni riippuu siis siitä, että sen keskuudessa elää
henkinen valiojoukko, joka ymmärtää kansansielun, tuntee
kansallishaltian ja on kosketuksessa elämän ikivaltojea
kanssa.
2.
Suomen suhteen pitää yllämainittu sääntö erityisesti paikkansa:
Suomen älyllis-aineellinen, europpalainen kulttuuri
on vasta nousemassa, Suomella on tulevaisuus edessään, —
jotta tämä tulevaisuus olisi onnellinen ,on sille luotava henkinen
pohja heti alussa näkyväisessä maailmassa.
Suomen kansan tuleva onni riippuu siitä, että sen keskuudessa
elää henkinen valiojoukko, joka yhtä mittaa kasvaa
tiedossa, vaikutusvallassa ja laajuudessa sekä ylläpitää yhteyttä
jumalallisten elämänvoimien kanssa.
Suomen asema Europassa on erikoista laatua. Jos Suo104
men kansa on uskollinen tehtävälleen, voi Suomesta tulla
Europan omatunto, henkisesti johtava valtio, joka rakentaa
sisäisen elämänsä ja ratkaisee suhteensa toisiin kansoihin
sillä tavalla, että se kelpaa toisille esimerkiksi.
3.
Henkinen valiojoukko työskentelee elämänymmärryksensä
ja aatteittensa levittämiseksä. Se ei ole puolue eikä se toimi
poliittisesti. Se on kansansa kasvattaja. Se avartaa näköaloja,
se viittaa ja kutsuu korkeihin saavutuksiin ja se osoittaa
millä keinoin niitä on tavoiteltava.
Henkisen valiojoukon elämänymmärrys opettaa Jumalasta,
joka on kaikkien elävien olentojen isä. Se opettaa
ihmishengen kuolemattomuutta ja vaellusta täydellisyyttä
kohti monen, monen maallisen syntymän kautta. Ja ennen
kaikkea se teroittaa suuria siveellisiä käytännöllisen elämän
periaatteita, joiden loukkaaminen aiheuttaa kärsimystä ja
onnettomuutta. Se opettaa, että tarkoitus ei pyhitä keinoja,
että mitään pysyväistä hyvää ei saada aikaan väkivallalla
ja vääryydellä, uhkauksilla ja rangaistuksilla. Rakkaus
yksin luo pysyväisen onnen. Siveät saavat lopulta periä
maan.
Henkisen valiojoukon suhteesta näkymättömään maailmaan
on maan päällä näkyväisenä merkkinä ja todistuksena
temppeli, opisto, mysteriokoulu, — niinkuin muinoin olivat
Indian, Egyptin, Kreikan j.n.e. mysteriot.
4.
Jos Suomi tulee olemaan Europan omanatuntona, on tässä
maassa oleva semmoinen loistava mysterio-opisto, jonka valo
näkyy ympäri Europan. Niinkuin ennen maailmassa oli
Egyptin pyramiidit, niinkuin ennen vaelsi niihin ihmisiä
105
kaikesta maailmasta, samalla tavalla Suomen kansallishaltian
mielikuvituksessa elää tuo ihmeellinen opisto, joka on
oleva Suomen kansan sydämenä, sen sisäisimpänä elimenä.
Se on vetävä luoksensa kaikkia niitä ihmisiä Suomessa ja
muualla, jotka totisesti etsivät totuutta, Jumalaa, ja tahtovat
elää ihmiskunnan iloksi ja riemuksi.
Jossain Suomen salomailla, jossain siellä syrjässä saavat
vakavimmat sielut kasvatuksensa. Samalla tavalla kuin
maailman yliopistot kehittävät ja kasvattavat ihmisen älyä,
samalla tavalla tämä Salatieteellinen, tämä mystillinen
opisto kasvattaa ihmisiä ymmärtämään ihmisten veljeyttä
ja rakastamaan toisiaan. Heitä kasvatetaan näkemään, että
kaikki uskonnot ja filosofiat, kaikki tieteet ja taiteet ovat versoneet
ja nousseet samasta totuuden ja viisauden puusta.
He saavat tutustua maailman suurimpien nerojen ja opettajien
elämän opetuksiin. He pääsevät selville siitä jumalallisesta
viisaudesta, mikä on kaiken ilmennyksen takana. He
oppivat tutkimaan ihmistä ja luontoa, ei ainoastaan älyllisenä
olentona ja ilmenneenä maailmana, vaan henki-olentona
ja näkymättömänä maailmana. He oppivat tutkimaan
ihmisen sisäisiä ja salaisia kykyjä ja luonnon tuntemattomia
voimia. He kasvattavat itseään henkisesti ja siveellisesti ja
käyvät ankaraa koulua johtajiensa opastamina. Mutta heidän
työnsä kantaa hedelmää. Valistuneina ihmisinä, ihmisyysuskon
sankareina ja ihmiskunnan auttajina he astuvat
ulos maailmaan, palaavat ulkonaisen elämän näyttämölle, ja
tunnettuina tai tuntemattomina, oman kansansa rakastamina
tai hylkääminä he elävät elämänsä maailman suolana.
106
IV.
KEN HALLITSEE?
Valtiota ja yhteiskunnallista elämää kokonaisilmiönä tutkittaessa
verrattiin ennen tätä kokonaisuutta koneistoon.
Vieläkin puhutaan valtion koneistosta, yhteiskunnallisesta
koneistosta, virkakoneistosta. Mutta myöhemmin tultiin huomaamaan,
että tämä vertaus ei ollut niin sattuva kuin eräs
toinen: yhteiskunta, valtio oli pikemmin elävä organismi
kuin koneisto. Sentähden on nyttemmin alettu verrata valtiota
ja yhteiskuntaa elävään organismiin — eikä suinkaan
mihin tahansa eläimelliseen elimistöön, vaan suorastaan
inhimilliseen organismiin, koska yhteiskunta on kokoonpantu
elävistä ihmisistä.
Teosofisissa ja okkultisissa piireissä on laajemmin selitetty,
kuinka yhteiskunnassa, kuten yksilössä, voidaan erottaa
erilaisia luonnollisia toimintoja eli olemuspuolia, niin että
yhteiskunnallinen elämä ei suinkaan ole sattuman varassa,
vaan on luonnon mukaisesti ja pakosta kehittynyt semmoiseksi
kuin se on. Samoinkuin ihmisen ruumiissa, niin on
yhteiskunnassakin ruuansulatus-, verenkierto- ja hermojärjestelmä.
Yhteiskunnassa on joukko ihmisiä, jotka huolehtivat
elatuksesta; maanviljelijät, tehtailijat, liikemiehet
vastaavat ihmisruumiin vatsakoneistoa, sen hankinta- ja
kulutusjärjestelmää. Toinen ihmisryhmä taasen huolehtii
siitä, että yhteiskuntaruumis pysyy terveenä, virkamiehistö,
armeija ja poliisilaitos vastaa verenkiertoa, sitä
rytmillistä järjestelmää ihmisen ruumiissa, jonka työn kautta
terveyttä ja elämää puolustavat voimat leviävät joka kohtaan
organismissa. Kolmanneksi meillä on yhteiskunnassa
ihmisryhmä, joka huolehtii henkisestä elämästä. Yliopistot ja
koulut, uskonto, kirjallisuus ja taide, ne ne vastaavat ihmis107
ruumiin aivoja ja hermostoa. Lyhyesti: elatusta hankkiva
yhteiskuntaluokka vastaa vatsaa, virkaluokka rintaa ja henkisestä
elämästä huolehtiva luokka ihmisruumiin päätä.
Tällä tavalla on okkultistein tapa verrata noita suhteita toisiinsa,
ja tältä kannalta katsoen yhteiskunnalliset ryhmitykset
ovat luonnollisia, koska jokainen yksilö ei voi toimia joka
alalla. Yhteiskunnassa muodostuu itsestään ryhmiä, jotka
huolehtivat erilaisista töistä. Mutta näitä olemukseltaan
luonnollisia ja vapaita ryhmiä ei ole sekoitettava nykyisiin
yhteiskuntaluokkiin, joilta puuttuu luonnollisuus, tasa-arvoisuus,
vapaus ja itsevalinta.
Voimme kuitenkin mielestäni löytää vielä paremman ja
valaisevamman vertauskuvan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta
elämästä, kuin mitä on inhimillinen organismi. Miettiessäni
tätä asiaa — verrannollisuutta valtion elämän ja
ihmisen organismin välillä — olen kyllä huomannut, kuinka
paljon yhtäläisyyttä siinä on, mutta samalla olen nähnyt,
kuinka yksipuolinen se on. Tietämättämme — vaistomaisesti
— olemme kyllä rakentaneet yhteiskuntamme ihmisruumiin
mallin mukaan, mutta silmiinpistävänä tunnusmerkkinä
yhteiskuntarakennuksessamme ja samalla sen heikkona kohtana
on sen niin sanoakseni „miehellisyys”. Miesruumiin
organismi on ollut mallina yksilöiden tietämättä. Miehen
organismia hallitsee ennen kaikkea järki, naisen sitä vastoin
sydän. Puhtaasti inhimillisessä organismissa olisivat epäilemättä
järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, mutta semmoiset
ihmiset ovat harvassa; yleensä olemme joko miehiä
tai naisia. Kuinka nyt on yhteiskuntamme laita? Onko se
puhtaasti inhimillinen laitos? Onko sen sydämellisyys yhtä
suuri kuin sen järjestys? Vai onko se naisellinen kokoonpanoltaan?
Onko hellyys ja rakkaus, onko äidin suojeleva
syli sen elinmuotojen pohjasävelenä? Tuskinpa. Mikä päin108
vastoin esim. antaa auktoriteettia yhteiskunnan johtavalle
elimelle, sen hallitukselle? Ei mikään muu kuin lakisiteinen
järjestys, voima ja valta, — toisin sanoen aito miehellinen,
järkeen ja oikeuteen perustuva näkökanta. Ja sentähden minusta
näyttää, että samassa määrin kuin yksipuolisesti olemme
yhteiskuntaruumiissamme matkineet miehen organismia,
samassa määrin olemme joutuneet harhaan. Sentähden uusi
aika, joka on tulemassa, asettaa meille uudet vaatimukset,
antaa meille uuden mallin ja uuden ihanteen.
Teosofisissa ja okkultisissa piireissä opetetaan, että yhteiskunnat
voivat tulla onnellisiksi ainoastaan siinä määrin,
kuin niiden elämä järjestyy veljelliselle pohjalle. Mutta
kuinka veljeys ja rakkaus pääsisi vaikuttamaan lainlaadinnassa
ja yhteiskuntajärjestyksessä niin kauan kuin yhteiskuntaelämän
luonnollisena mallina pidetään miehen ruumiin
organismia?
Kansat ja valtiot eivät ole kokoonpantuja ainoastaan miehistä,
vaan myös naisista ja lapsista. Kolmenlaisia ihmisiä
on joka yhteiskunnassa, — ja niin on aina ollut, vaikkemme
sitä seikkaa ole vielä ottaneet kylliksi lukuun. Mutta tulevaisuuden
valtio vaatii meiltä, että lainlaadinnassa hylkäämme
yksipuolisuuden ja otamme lukuun kolmin- tai ainakin kaksinkertaisen
inhimillisen organismin erilaiset elämänvoimat.
Koska on sekä miehiä että naisia ja lapsia, täytyy keksiä
vertaus ja malli, joka ottaa lukuun kaikki. Inhimillinen elimistö
ei enää täysin vastaa tätä tarkoitusta. Mistä nyt saamme
sopivan vertauskuvan? Sen saamme perheestä. Yhteiskuntaruumis
ei saisi olla kuin miehen organismi, sen pitäisi
olla kuin perhe. Perhe on oleva uuden ajan ihmeellinen tunnussana.
Uuden ajan ihanteena, uuden ihmiskunnan pyrkimyksenä
on oleva ymmärtää perheen aatetta, ja sen mukaan
luoda yhteiskuntaa.
109
Valtio ja yhteiskunta on muodostettu perheistä, ei yksilöistä.
Emme ole paljaita miehiä valtiossa — emmekä naisia.
Tähän saakka on yhteiskunta ollut järjestettynä enemmän
tai vähemmän niinkuin olisimme paljaita miehiä. Meidän
päivinämme ovat naiset kyllä luonnon pakosta heränneet
huomaamaan olevansa yksilöitä yhteiskunnassa, oltuaan
ennen kuin jonkinlaisia seuralaisia miesten takana. Naiset
ovat joka maassa koettaneet hankkia itselleen äänioikeutta,
ovat paljon itselleen voittaneet, ovat päässeet yhdenvertaisiksi
miesten kanssa monessa suhteessa. Tämä muistuttaa
mieleemme, miten englantilainen suffragetti, neiti Pankhurst
taisteli naisten äänioikeuden puolesta. Hän, joka toimi
niin voimakkaasti ja rajusti, hän on nyt muuttunut, hänestä
on nyt tullut teosofi, hän lukeutuu nyt niiden joukkoon, jotka
odottavat Kristuksen pikaista tuloa maailmaan. Mikä on
saattanut hänet siihen? Yksinkertaisesti se hänen huomionsa
että naiset eivät ole viisaampia kuin miehet. Eivät hekään
osaa luoda onnellista yhteiskuntaa, eivät hekään osaa maailmaa
muuttaa. Hekin ovat niin vanhoillisia olentoja, että
alkavat kulkea miesten jäljissä, kun saavat äänioikeuden. He
äänestävät samalla tavalla kuin miehet ja pitävät silmällä
samoja näkökohtia. Heidän ajatuselämänsä muodostuu miehelliseksi.
Miss Pankhurst huomasi, että tämä oli onnetonta,
ettemme päässeet kuin ojasta allikkoon. Miesten lukumäärä
se vain ikäänkuin lisääntyy, kun naiset saavat äänioikeuden.
Sentähden miss Pankhurst tuli siihen johtopäätökseen, että
ihmiskunta on hukassa, — sitä ei voi pelastaa muu kuin
jumalallinen olento, joka tulee maan päälle. Tämä on hänen
loogillinen johtopäätöksensä. Ei voi muuta kuin kunnioittaa
naista, joka niin innokkaasti on ajanut naisasiaa ja sitten
luopunut siitä, kun se ajoi karille.
Todellinen vertauskuva yhteiskunnasta ja valtiosta on per110
he. Perheessä ovat edustettuina kaikki erilaiset yksilöt, jotka
löytyvät yhteiskunnassa. Perheeseen kuuluvat mies, vaimo ja
lapset.
Ja tosiasia on, että yhteiskunta syntyy perheistä. Yhteiskuntaa
ei muodostu, ellei ole perhettä. Koteja kyllä voi muodostua,
voi olla onnellisia koteja, joissa on mies ja vaimo,
tai paljaita naisia, tai paljaita miehiä. Mutta jos ei ole lapsia,
ei yhteiskunta jatku. Yhteiskunta on muodostunut perheistä.
Sentähden on perhettä tutkittava ja analysoitava, jos
tahdomme päästä perille siitä, mikä on yhteiskunta ja valtio.
Ajattelemme nyt perhettä, todellista, onnellista perhettä,
jossa mies ja vaimo rakastavat ja tukevat toisiaan ja yhdessä
huolehtivat lapsistaan. Mikä on tämmöisen perheen
organisatsioni?
Perheen isä on ulkona maailmalla hankkimassa omaisilleen
elatusta. Hän huolehtii perheen toimeentulosta. Hänen
onnensa on siinä, että hän saa tehdä työtä kotinsa puolesta.
Se on hänen onnensa, ettei hänen tarvitse kuluttaa aikaansa
hukkaan, ettei hänen tarvitse tehdä rikoksia, ettei hänen tarvitse
elää maankiertäjänä tai roistona, vaan että hän saa
tehdä oikeata työtä perheensä elatukseksi, kotinsa puolesta.
Hän on ulkona maailmalla, hän taistelee luonnon voimia ja
kaikenlaisia vihollisia vastaan. Jos kotia uhkaa vaara, on
hän sitä puolustamassa.
Missä asemassa taasen on perheen äiti? Onnellisessa perheessä,
malliperheessä äiti ei ole maailmalla, äiti on kodissa.
Hän pitää huolen kodista, hän järjestää sen elämää, hän
ylläpitää puhtautta siinä, pehmeyttä, rakkautta. Lapset viihtyvät
kodissa, mies viihtyy kodissa. Kun todellinen nainen,
äiti hoitaa kotia, niin mies ja lapset eivät missään ole niin
onnellisia kuin kodissa. Siihen luolaan he aina pujahtavat,
siinä paikassa he unohtavat surunsa. Siinä on sopusoin111
tua, rauhaa ja riemua. Ja äiti, hän se rakentaa kodin, hän
on sen luoja. Tämä ei ole „vanhanaikaista”, se on iankaikkinen
totuus. Niin kauan kuin meitä on täällä maan päällä
miehiä, naisia ja lapsia, on äiti kodin suojelushenki, enkeli,
suuri syli, johon kaikki pakenevat niin mies kuin lapset. Ja
onnellisessa kodissa lapset saavat hyvän kasvatuksen, he
tottuvat kauniisiin, hyviin, siveellisiin tapoihin. He eivät tutustu
rumaan. Koti tekee, etteivät pyri ulos kadulle ja maailmaan.
Sen puhdas ilmakehä, sen lämmin henki vie voiton
viettelyksiltä.
Ja nyt huomatkaamme kaikista tärkein kohta: kodissa, kotona,
— kuka hallitsee? Isäkö se hallitsee onnellisessa kodissa,
hänkö siellä määrää? Ei. Siellä on äiti kuningattarena.
Äiti on hallitsija, hän ohjaa ja johtaa. Ajatelkaamme
niitä onnellisia koteja, joita tunnemme: minkälaiset ovat
äidit niissä? Eikö meidän ole pakko sanoa: niissä äiti on
ihmeellinen olento. Voimme suorastaan kysyä: onko tämän
maan päällä niin ihanaa, ihmeellistä ihmistä kuin äiti? Hän
ei ole naishupakko, joka ajattelee lemmenseikkailuja ja omaa
huviaan, — äiti on olento, joka on suurenmoisesti voittanut
itsensä, päässyt kaiken itsekkään onnenkaipuunsa herraksi.
Äiti esittää ihmistä mitä ihanimmassa muodossa. Eikö totta?
Jos kysymme sydämeltämme, ketä se tahtoo totella, ketä seurata,
ketä puolustaa viimeiseen veripisaraan saakka, kenen
puolesta kuolla, vastaa se epäilemättä: äidin. Äiti on kuningatar,
hän on hallitsija, hänellä on näkymätön kruunu
päässä.
Huomatkaamme nyt: yhteiskunta on muodostunut perheistä.
Siis: kuka hallitsee yhteiskunnassa, kenen pitäisi hallita
sen sisäistä elämää? Pitäisikö isän hallita? Jos vertaamme
yhteiskuntaa kotiin, pitäisikö miehen hallita siinä voiman
auktoriteetilla? Ei. Onnellisessa yhteiskunnassa s, o. suuressa
kodissa pitäisi äiti-kuningattaren hallita!
112
Merkitseekö tämä siis, että jokaisessa valtiossa pitäisi olla
kuningatar hallitsemassa, naishallitsija? Ei, sitä se ei merkitse,
vaikka uskon, että nykyisissäkin oloissa semmoinen
valtakunta olisi verrattain onnellinen. Se ei sitä merkitse,
sillä ei ole takeita siitä, että kuka tahansa kuningatar olisi
todellinen kansansa äiti; hän voisi olla esim. nuori nainen,
joka ajattelisi elämää aivan toiselta kannalta. Mutta sitä
tuo vertauksemme merkitsee, että niiden voimien, jotka nyt
vielä ovat salassa ihmiskunnassa, vaikka ne siellä täällä pyrkivät
sulkujansa murtamaan, niiden voimien pitäisi päästä
hallitsemaan yhteiskuntaa ja valtiota, sillä ne ovat juuri
naisellisuuden, äidillisyyden voimat ihmiskunnan sielussa.
Eivätkä nämä äidilliset voimat ilmene ainoastaan naisissa,
niinkuin eivät miehelliset voimat ilmene ainoastaan miehissä.
Olemmehan nähneet, että kun naiset pääsevät näyttämölle
yhteiskunnassa, he alkavat matkia miehiä, — luonnollista
kyllä, koska miehiset elämänvoimat ovat etualalla nykyään.
Mutta tulevaisuudessa äidillisten voimien pitää päästä vaikuttamaan
ihmisissä, sekä miehissä että naisissa, ja meidän
pitää oppia kunnioittamaan itsessämme ja toisissa niitä
voimia.
Miehellinen järki (kaama-manas) on laskeva, se ajattelee
vain „oikeutta”, mitä saa ja mitä ei saa ottaa. Se ajattelee
itsekkäästi, personallisesti.
Naiselliset voimat ihmisen sielussa — teosofisella kielellä
buddhi-manasiset voimat — tarkoittavat sitä hienoa totuuden
näkemystä, joka piilee sydämessä ja sen valistamassa
järjessä. Emme ymmärrä näitäkään uusia aatteita, jollei
meidän sielussamme herää Kristus-prinssiippi. Tämä uusi
henkinen voima pyrkii esille nykyajan yksilöissä. Sen täytyy
päästä esille, ja meidän täytyy oppia sitä kunnioittamaan,
113
sitä järkeä, joka näkee totuuden ja veljeyden, joka tajuaa
yhteyden Jumalan, henkimaailman, Kristuksen kanssa, sitä
järkeä, joka on epäitsekäs, intuitiivinen, täynnä myötätuntoa
ja rakkautta. Se järki on vaan puolinainen, joka ajattelee
yksilöllistä oikeutta. Se järki on kokonainen, joka ajattelee
kaikkien parasta myötätunnolla ja rakkaudella.
Näiden kahden ajatuskyvyn, loogillisen ja sydämellisen
järjen, täytyy meissä yhtyä. Naiset ovat luonnostaan alttiimpia
ottamaan vastaan korkeampaa, sympaattista järkeä. He
ovat oman ruumiillisen rakenteensa nojalla alttiit sille. Jolleivat
he lankea todellisesta naisellisuudesta, s. o. äidillisyydestä,
— jolloin he lankeavat vielä syvemmälle kuin miehet,
—niin he pääsevät korkeammalle järjen kehityksessä. Heissä
voi kehittyä intuitiivinen ajatus. Ja sen kehittyessä heissä he
oppivat tuntemaan, mikä on naisen tehtävä yhteiskunnassa.
Se ei ole sama kuin miehen.
Mies yksilönä edustaa henkeä, korkeinta totuuden etsimistä
ja totuuden tietoon pääsemistä. Nainen taas edustaa, niinkuin
olemme oppineet mystillisistä vertauskuvista, ainetta.
Mutta tämä ei ole mikään halveksittava asia. Aine ei tässä
vertauskuvallisessa, filosofisessa, mystillisessä merkityksessä
ole „kokoonpantu pienistä atoomeista”. Ei. Se on elämän
taikavoima, Jumalan taikavoima, jonka avulla hän luo maailman.
Kun kerran elämme tässä näkyväisessä maailmassa, on
luonnollista, että mies edustaa korkeinta tietoa ja viisautta,
mutta nainen korkeinta taitoa ja hallituskykyä. Hän on tämän
maailman korkein hallitsija, niinkuin mies on näkymättömän
maailman. Tämä on sangen syvällinen vertauskuva,
joka on hyvä pitää mielessä. Sentähden on luonnollista, kun
katselemme hengen silmällä tulevaisuuden onnellisia valtioita
ja yhteiskuntia, että huomaamme naisellisen prinsiipin
114
niissä päässeen valtaan. Ja kenties myöskin naiset ovat hallitsemassa.
Tällä en tahdo imarrella naisia, vaan soisin, että he oppisivat
ymmärtämään, missä ovat puutteellisia ja mitä elämä
kätkee heitä varten. Jos eivät naiset ymmärrä itseään ja
suurta kutsumustaan, jos eivät he osaa kehittää itsessään
äitiä, on luonnollista, että miehissä kirpoavat sydämen voimat.
Silloin saamme nähdä, että maailmaan syntyy enemmän
ja enemmän semmoisia miesolentoja, jotka osaavat rakastaa
samalla hyväätahtovalla ja myötätuntoisella tavalla
kuin äiti. Ilmestyy miehiä, jotka osaavat rakastaa hellästi
kuten nainen, jonka ajatus kulkee käsi kädessä tunteen kanssa.
Eikä meidän tarvitse sitä surra. Meidän on vain pidettävä
mielessä, että naiselliset elämänvoimat ovat kutsutut
astumaan näyttämölle. Ja tulevaisuuden yhteiskunnassa tulee
— symboolisesti ainakin ellei todellisesti — nainen hallitsemaan.
Sillä tulevaisuuden valtiomuoto on rakennettava rakkauden
ja veljeyden pohjalle yhtä paljon kuin ankaran järjestyksen
ja kurin.
(Otteita Helsingin esitelmästä 21. 10. 23.)
*
   

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

Veli | Vastaa 04.12.2016 11.03

Kiitos.Mukava lukukokemus.

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.04 | 23:37

Kiitos Kauno, että jaksat tositietoa levittää !

...
20.03 | 11:34

Mahtavaa Kauno!
Juuri tällaista tarvitaan nykyaikana. Olen kirjoittanut vertailevan tutkielman budhismin ja kristinuskon yhtäläisyyksistä Jos kiinnostaa lähetän

...
22.01 | 02:34

Onko kirjasi ostettavissa ?

...
18.01 | 15:51

Ne eivät olleet ilmeisesti perusteltuja, ja ketä totuudenetsijää hyödyttää lukea kritiikkiä, ilman, että se on perusteltua faktoihin, jotka voidaan todeta.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS