 |
|
|
 |
|
Ruusu-Risti salatieteellinen tutkimusseura, ensimmäiset installoidut jäsenet v.1920
Ruusu-Risti salatieteellinen tutkimusseura, ensimmäiset installoidut jäsenet v.1920
Joka näkee oman Minuutensa näkee Isänsä
JEESUKSEN SALAKOULU
Saatesanat
Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi v. 1915, kustantajana
Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, Helsinki. Painopaikka
Tampereen Sentraalikirjapaino Tampere. Toisen painoksen
julkaisi Kustannus Osakeyhtiö Tietäjä v. 1919, ja se
painettiin Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa
Tampereella.
Kolmannen ja neljännen painoksen kustansi Ruusu-Ristin
kirjallisuusseura r.y. Painopaikat: Tampereen Työväen Kirjapaino,
1946 ja Kirjapaino Kursiivi Oy, Helsinki, 1967. Viides
painos on englanninkielinen käännös The esoteric School of
Jesus. Kustantajaa ei ole mainittu. Se on painettu Arvi A.
Karisto Osakeyhtiön laakapainossa Hämeenlinnassa 1977.
Kuudes painos ilmestyi 1986 Kristosofinen Kirjallisuusseura
r. y:n kustantamana näköispainoksena Pekka Ervastin
v. 1919 painokuntoon laittamasta painoksesta. Painopaikka
Karisto Oy:n kirjapaino Hämeenlinna.
Seitsemännen painoksen julkaisi Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura
r. y.
Nyt julkaistava kahdeksas painos on toisen ja kuudennen
mukainen. Muutama selvä painovirhe on korjattu. Ko. kohtia
on verrattu v. 1915 painokseen. Otsikoista jätetty pisteet pois,
ja Kristus-aikuisten sanojen kirjoitus on yhdenmukaistettu.
Kansi on Timo Niemelän suunnittelema.
Helsingissä marraskuussa 2005
Kristosofinen Kirjallisuusseura r.y.
JEESUKSEN
SALAKOULU
EVANKELIUMITUTKIMUS
KIRJ.
PEKKA ERVAST
Tehkäät parannus, sillä
taivasten valtakunta on lähestynyt.
Matt. 3: 2.
Kristosofinen Kirjallisuusseura r.y.
Tampere 2005
Painettu Karisto Oy:n kirjapainossa
Hämeenlinna 2005
Digitalisoitu näköispainos 2006
OMISTUS:
SINULLE, JEESUS, josta evankeliumit kertovat
ja joka ennen meitä olet kulkenut Tien, Sinulle
rohkenen omistaa nämä sivut, joilla Sinun sanojesi
henkeä olen tutkinut.
Sinä olet yhtä uudenaikainen kuin me nykyajan
lapset, sillä aikoinasi Sinä saarnasit samaa suosiotaan
umpimähkään jakelevaa ja vihassaan leppymätöntä
epäjumalaa vastaan, johon emme
mekään ole saattaneet uskoa; yhtä kriitillisellä
silmällä Sinä mittasit ja punnitsit kaikkia elämän
arvoja kuin mekin yritämme tehdä, vaikka me
arvosteluissamme usein ajamme harhaan. Mutta
Sinä olet uudenaikaisempi kuin me, Sinä olet tulevaisuuden
ihminen meihin nykyajan lapsiin verraten,
sillä Sinun henkinen näköpiirisi on laajempi,
Sinun tietäjänkatseesi terävämpi, Sinun
ihmistuntemisesi syvempi ja sydämellisempi kuin
konsanaan meidän.
Minä rakastan Sinua ja tahtoisin, että muutkin,
joiden korvissa Sinun nimesi kotoiselta kaikuu,
oppisivat tuntemaan, ken Sinä todellisuudessa
olet ja minkä ihanan maailmankuvan Sinä
seuraajillesi olet jättänyt.
5
PORTIN EDUSTALLA
Silloin hän avasi heidän
ymmärryksensä kirjotuksia
ymmärtämään.
Luuk. 24: 25.
I
USKONTO TIETEENÄ
Ennenkuin saatamme tutkia uskonnon ja tieteen
keskinäistä suhdetta ja selvittää, millä tavalla
ja mitä ehtoja täyttämällä uskonto voisi olla tieteenä,
täytyy meidän määritellä, mitä tarkotamme
käsitteillä »uskonto» ja »tiede», ja tahdomme nyt
antaa niistä yksinkertaisen ja niin sanoakseni kylmän
järjen kannalta tehdyn määritelmän. Uskonto-
käsitettä kyllä määritellään monella tavalla, ja
useimmiten tunteen, hartauden tai mystiikan kannalta.
Mutta kun kylmän järjen kannalta etsimme
määrittelyä tieteen ja uskonnon käsitteille, silloin
selviävät molemmat käsitteet meille paraiten.
Kolme on ihmisjärjen toimintatapaa. Niitä
kutsutaan tunnetuilla nimityksillä tieteeksi, filosofiaksi
ja uskonnoksi. Tiede ollakseen tiedettä perustuu
aina havaintoihin, tosiseikkoihin, niiden
loogilliseen luokitteluun ja niiden nojalla muodostettuihin
luonnonlaki-käsitteisiin. Tiedettä ei ole
9
mikään empiirisessä merkityksessä, mikä ei perustu
suorastaan havaittuihin tosiseikkoihin. Tieteellisen
tutkimuksen avulla onkin tämä näkyväinen
maailma, joka meitä ympäröi, ja oma ruumiillinen
olemuksemme tullut meille sangen tunnetuksi.
Meidän ei tarvitse enää luottaa merimiesten
liioteltuihin tarinoihin tietääksemme, minkälaiset
muut maanosat, muut maat ja kansat ovat, millä
tavalla ihmiset muualla elävät. Meidän tieteellinen
tutkimuksemme on paljastanut meille, minkälainen
on elämä tämän maapallomme pinnalla, sekä
ihmisten ja kansojen että eläinkunnan ja kasvikunnan
elämä. Tieteemme on myös avannut meille
avaruuksien salaisuudet, niin että astronomisia
kirjoja luettuamme meidän ei tarvitse luottaa
ainoastaan aistillisiin, hetkellisiin havaintoihin,
vaan tiedämme katsellessamme tähtitaivasta, että
avaruus on edessämme ja että avaruudessa nuo
kaikki loistavat n. k. taivaankappaleet ovat suuria
aurinkoja, tähtiä samanlaisia kuin meidän aurinkomme
ja muutamat niistä planeettoja niinkuin
meidän maapallomme. Tiedämme myös tieteellisen
tutkimuksen nojalla, minkälainen on meidän fyysillinen
ruumiimme. Ei tarvitse meidän nojautua
otaksumiin eikä erehdyksiin ruumiinrakenteemme,
verenkiertomme, hermostomme suhteen, sillä ne
ovat tieteellisen tarkasti tunnetut.
Mutta vaikka on paljon tästä maailmasta jo
10
tehty havaittavaksi silmillemme ja ymmärrettäväksi
järjellemme, on vielä suunnattomia aloja,
joista tieteellinen tutkimuksemme ei ole voinut
lausua ratkaisevaa sanaa. En tahdo kääntää
huomiotanne muuhun kuin tuohon ilmiöön, joka
varmasti meitä jokaista kohtaa, nim. kuolemaan.
Mitä fyysillisen ruumiin kannalta itse kuoleminen
on, sitä kyllä tieteellinen tutkimus on koettanut
selvittää, mutta mitä kuoleman takana on, onko
mitään elämää kuoleman tuolla puolen, sitä ei
virallinen tiede ole voinut meille paljastaa. Ja
mainitakseni vielä toisen seikan, jonka edessä
niinikään tieteellinen tutkimus mykistyy, vaikka
sekin kysymys on joka ihmistä niin lähellä, että
hänen ajatuksensa ainakin joskus siihen kääntyy,
sanon: Mitä on Jumala? Mikä on tämän olemassaolon
alkusyy? Mikä on se tuntematon voima,
joka on elämän esille kutsunut, joka on ihmiset
tähän maailmaan luonut? Mikä on se ihmeellinen
viisaus, joka on kaiken takana? Tiede ei ole voinut
tähän kysymykseen vastata, sillä vaikka se etsii
elämän alkusyytä, vaikka se menee takaisin ihan
äärimmäiseen ajateltuun atomiin, on kuitenkin
välttämättä tuon atomin takana jokin tajunta, jokin
elämä, joka on kaiken olemassaolon syvin syy ja
perusta ja jota tiede ei osaa selittää eikä määritellä.
Mutta kysymys Jumalasta samoinkuin kuoleman
kysymys on joka ihmistä lähellä. On luon-
11
nollista, että ihmiskunta ei ole voinut syrjäyttää
näitä kysymyksiä ja tyytyä siihen, mitä varmasti
tiedetään. Ennen, jolloin varmojen tietojen lukumäärä
oli pienempi kuin nykyään, ahdistivat
tavallaan elämän suuret arvotukset ihmisiä vielä
painavammin kuin nykyään. Meidän aikamme
koulupoika tietää enemmän luonnosta ja elämästä
kuin keskiajan piispat ja papit. Mutta kuitenkin
huomaamme, että samalla kuin ihmisen järki
kehittyy ja hänen näköalansa laajenee, niin että
hän enemmän ymmärtää näkyväistä maailmaa,
samalla kuitenkin nuo ikuiset kysymykset kuolemasta
ja elämän alkusyystä yhä edelleen painavat
häntä, rasittavat häntä, ahdistavat häntä, niin että
hän tahtoisi niihin vastausta ja ratkaisua.
Millä tavalla ihminen nyt saattaa asettua semmoisten
kysymysten suhteen, joita tiede ei hänelle
ratkaise? Kahdella tavalla, filosofisella tai uskonnollisella.
Kun ihminen suhtautuu niihin filosofisella
tavalla, merkitsee tämä, että hän itse koettaa
kysymyksiä ajatella ja itse etsiä niihin vastausta.
Hänen vastauksensa laatu riippuu silloin lähtökohdasta,
jonka hän ottaa ajattelunsa perustaksi.
Jos hän perustaa ajattelunsa sisäiseen aavistukseen
eli tuntemukseen, että on olemassa muutakin kuin
näkyväinen maailma, että on olemassa näkymätön
jumalallinen voima ilmiömaailman takana, silloin
hän deduktiivisesti laskeutuu ylhäältä alaspäin ja
12
koettaa sisällisen intuitsioninsa valossa selvitellä
itselleen elämän ratkaisemattomia kysymyksiä.
Toisenlainen filosofinen ajattelu taas nojautuu
ulkonaisiin tieteellisiin havaintoihin, perustuen
siihen, mitä varmasti tiedetään, ja koettaa siitä
lähtien induktiivisesti järkeilemällä selvitellä
itselleen niitäkin asioita, jotka tieteelle ovat tuntemattomia.
Tämänlainen filosofoiminen on vienyt
monen materialismin helmaan.
Mutta kaikki ihmiset eivät itse ajattele. Joskus
ohimennen he saattavat kiinnittää huomionsa elämänkysymyksiin
suuren surun tai järkyttävän kohtaloniskun
murtamina, mutta muuten he eivät
vaivaa järkeään ajattelemalla, vaan tyytyvät maailmankatsomuksessaan
sellaisiin ratkaisuihin, joita
saavat toisilta. Ja kun ihminen ei koeta itse järjellään
ratkaista elämän kysymyksiä, vaan tyytyy
ratkaisuun, minkä toinen ihminen tai laitos esim.
kirkko hänelle antaa, silloin hän asettuu uskonnolliseen
suhteeseen elämän kysymyksiin. Hän
silloin uskoo eikä ajattele.
Hän tietysti voi olla onnellinen uskossaan.
Keskiajan ihmisen onnea ei häirinnyt hänen uskonsa
siihen, että maapallo oli litteä ja että taivas
kaareutui kristallisena kupukattona sen yli, että
auringot ja tähdet olivat taivaallisia lyhtyjä, jotka
vuorotellen valaisivat ihmisten elämää maan päällä
ja kauniisti kiertelivät radoissaan litteän maan
13
ylitse, milloin häviten näkymättömiin maan alapuolelle,
milloin taas säännöllisesti nousten yli
maanpinnan ja tehden kierroksensa maan yli.
Päinvastoin tämä usko selvitti hänelle mitä hän
silmillään näki, eikä hänen ollenkaan ollut
vaikeata uskoa, että tuon taivaallisen kuvun toisella
puolella asui Isä Jumala enkelijoukkoineen ja
että sinne ihminen, joka eli niinkuin Jumala tahtoi,
uskoi niinkuin kirkko opetti, maksoi veronsa säännöllisesti
Jumalan miehille ja kirkolle, pääsi kuoltuaan
autuaitten joukkoon.
Tietysti ihminen, joka ei ajattele, saattaa tyytyä
melkein minkälaiseen maailmankuvaan tahansa,
kunhan se ei liiaksi loukkaa hänen omaa jokapäiväistä
ymmärrystään. Sentähden näemme, että
vielä tänäpäivänä suurin osa ihmiskuntaa ei itse
mieti suuria arvotuksia, vaan tyytyy siihen ratkaisuun
sekä kuoleman kysymyksestä että Jumalan
kysymyksestä, minkä kirkot ja uskonnot sille tarjoovat.
Onhan jokainen uskonto ulkonaisesti järjestelmä,
joka selittää maailmankaikkeutta ja antaa
määrittelyjä siitä tuntemattomasta, jota ei tiede ole
osannut ratkaista. Jokainen uskonto antaa metafyysillisen
maailmankuvan, ja ihminen, joka ei itse
filosofoi, mitä muuta hän tekisi kuin tyytyisi valmiiseen
kuvaan? Sitä enemmän, koska uskonnot
aina ovat esiintyneet suurella mahtipontisuudella ja
sanoneet, että heidän ratkaisunsa on oikea. Luon-
14
nollista on, että ihmiskunnan suurin osa vastustamatta
omaksuu tämän uskonnon antaman maailmankuvan.
..
Mutta palatkaamme alkuperäiseen aineeseemme.
Kun kysymme, voisiko uskonto muodostua
tieteeksi, mitä ehtoja pitäisi uskonnon silloin
täyttää, jotta se olisi tiedettä? Tämän seikan saatamme
selvästi määritellä, pysytellen yhä kylmän
järjen kannalla. Voimme sangen selvästi esittää
niitä vaatimuksia, joita uskonnon silloin tulisi
täyttää. Jos otamme määrätyn tieteenhaaran, sanokaamme
astronomian eli tähtitieteen, tiedämme,
että tämä on tutkimuksissaan päässyt määrättyihin
johtopäätöksiin maailmanrakenteesta. Näitä johtopäätöksiä
esitetään astronomiaa käsittelevissä kirjoissa.
Kirjoja on osaksi syvästi tieteellisiä ja siis
vaikeatajuisia, osaksi kansantajuisia. Koska näet
on tahdottu saattaa kansan tietoon tähtitieteellisen
tutkimuksen tuloksia, on myös kirjotettu teoksia,
joissa helposti käsitettävällä tavalla esitetään sitä
kuvaa maailmankaikkeudesta, johon tähtitaivasta
tutkimalla on päästy. Kun tavallinen ihminen ottaa
lukeakseen tähtitieteellisiä teoksia, hän voitettuaan
ensimäiset vaikeudet, totutettuaan ajatustaan seuraamaan
kirjan esitystä, pääsee järkiperäiseen
käsitykseen siitä, mitä tähtitiede on ja mitä se
opettaa. Kun hän ajattelee ja käyttää järkeään, hän
omasta mielestään täysin pätevien syitten nojalla
15
rupeaa uskomaan siihen, mitä tuo tähtitieteellinen
kirja opettaa. Hänkin tulee aivan vakuutetuksi
siitä, että vuodenajat vaihtelevat maan kiertäessä
auringon ympäri, että yö ja päivä seuraavat toisiaan
sentähden, että maa samalla kiertää itsensä
ympäri ja kääntää milloin toisen, milloin toisen
puoliskonsa aurinkoa kohti, että n. k. kiintotähdet
ovat aurinkoja, yhtä suuria tai vielä suurempia
kuin meidän aurinkomme, että pyrstötähdet kulkevat
määrättyjä ratoja j. n. e. Hän pääsee täyteen
vakaumukseen siitä, että asiat, joita esitetään tähtitieteellisissä
kirjoissa, ovat tosia, ja hän tietää, että
kaikki muutkin sivistyneet ihmiset uskovat niitä.
Mutta minkä nojalla lukija sitten tulee tuosta
kaikesta vakuutetuksi? Yksinkertaisesti sen nojalla,
että hän luottaa siihen, että mitä tähtitieteellisessä
kirjassa on esitetty, se on saavutettu tutkimalla
ja havaintoja tekemällä, laskemalla suurenmoisia
ja vaikeita laskuja ja tekemällä kärsivällisyyttä
kysyviä havaintoja. Hän edellyttää tämän,
ja kaikki muutkin ihmiset, jotka uskovat tähtitieteellisiin
esityksiin, edellyttävät, että ne, jotka ovat
julkaisseet tutkimuksensa tulokset, ovat todella
tutkineet noita asioita, he todella tietävät, mistä
puhuvat. Kun kertovat, millä tavalla ovat päässeet
toiseen tai toiseen tulokseen, on se lukijalle aivan
kuin todistusta. Ei se ole kyllä todellista todistusta.
Jotta se sitä olisi, pitäisi lukijan itsensäkin
16
tehdä samoja havaintoja, suorittaa samoja laskelmia,
mutta hän huomaa lukiessaan, että todistelu
vaikuttaa todistuksen tavalla. Hän luottaa siihen
rehellisyyteen, joka on tutkijoita elähyttänyt,
hän luottaa heidän tieteelliseen tarkotukseensa ja
heidän havaintojensa tieteellisyyteen. Mutta hän
tietää, että jos hän itse tahtoo päästä välittömään
tietoon niiden tosiseikkojen ehdottomuudesta, jotka
esitetään tähtitieteellisessä kirjassa, hänellä
on edessään määrätty tie kuljettavana. Jos hän
ensin suorittaa määrätyn kurssin matematiikassa,
sitten liittyy johonkin yliopistoon tutkimuksiaan
jatkamaan, lähtee tähtitieteen professorin luokse
ja ilmottautuu hänen oppilaakseen, tulee apulaiseksi
observatorioon, jossa hän on tilaisuudessa
tekemään yöllisiä havaintoja, - jos hän kaikki nämä
ehdot täyttää, voi hän kohta kohdalta todistaa
itselleen ehdottoman tosiksi asiat, jotka on esitetty
tähtitieteellisessä kirjassa. Hän tietää tämän ja
sentähden hän on rauhallinen. Onhan aina ihmisiä
- tiedemiehiä, - jotka näin tekevät, jotka lähtevät
itse tutkimaan ja tekemään havaintoja, ja nämä tiedemiehet
varmentavat toinen toisensa tutkimuksia,
jatkavat, lisäävät ja täydentävät niitä.
Nyt ymmärrämme, kun pidämme kiinni tästä
määritelmästä, mitä voisimme vaatia uskonnolta
myöntääksemme sen olevan tiedettä: aivan yksinkertaisesti
ennen kaikkea, että se maailmanselitys,
17
minkä uskonto antaa, ei olisi tyhjää lorua, ei olisi
itse puolestaan uskoa, ei mitään umpimähkäistä
ajattelua, ei spekulatsionia, ei harhaluuloa, ei taikauskoa,
vaan että se olisi tietoa. Jos uskonto olisi
tiedettä, silloin pitäisi sen maailmanselityksen,
minkä uskonto antaa, perustua tietoon. Tämä on
aivan päivänselvä asia. Kun uskonto selittää, että
niin ja niin on ihmisen elämä kuoleman jälkeen,
sellainen ja sellainen on suuri tuntematon Jumala,
niin tämä tietysti on tiedettä, jos se perustuu tietoon.
Ei kukaan ihminen, joka loogillisesti ajattelee,
voi tätä kieltää. Uskonto olisi tiedettä yhtä
hyvin kuin astronomia, jos se maailmanselitys,
minkä uskonto antaa, perustuisi tietoon. Eikä tämä
ollenkaan merkitse samaa kuin että uskonnon
antama maailmanselitys olisi oleva kaikille päivänselvä,
niin että jokainen voisi sen heti todistaa
itselleen. Päinvastoin. Äsken puhuessamme astronomiasta,
tulimme siihen selvään johtopäätökseen,
että jos ihminen tahtoo ehdottomasti todistaa
itselleen, että astronomiset tiedonannot ovat tosia,
hänen täytyy kulkea määrätyn tutkimuksen tietä.
Aivan samalla tavalla ymmärrämme, että jos
uskonnon antama maailmanselitys perustuu tietoon,
täytyy yksityisen ihmisen voida todistaa
tämä asia itselleen sillä tavalla, että hän kulkee
jotakin määrättyä tutkimuksen tietä. Ja samalla
tavalla kuin ihmiset saattavat luottaa tähtitie-
18
teilijöiden antamiin selityksiin maailmanrakenteesta
sen nojalla että he uskovat heidän rehellisyyteensä,
samalla tavalla ihmiset voivat luottaa
ennakolta uskonnon antamiin maailmankuviin, jos
he ovat vakuutettuja siitä, että nämä maailmankuvat
perustuvat tutkimuksiin ja ovat rehellisiä
esityksiä tutkimusten tuloksista. Tämä on niin
selvä asia, tämä on niin loogillista ja järkevää,
että meidän tosiaan täytyy tehdä seuraava kysymys
itsellemme: »onko kaikki uskonto aina ollut
vain taikauskoa? Onko uskonto aina ollut filosofiaakin
alempana, puhumattakaan tieteestä? Onko
tosiaan niin, että suuri salaisuus kaiken takana,
se, jota me kutsumme Jumalaksi, ja koko elämä
kuoleman toisella puolella, on aina ja kaikkialla
pysynyt tutkimattomana salaisuutena? Onko ehdottomasti
niin, että nämä kysymykset, jotka ovat
jokaista yksityistä ihmishenkeä kaikkein lähimpänä,
aina ovat olleet ratkaisemattomia ja yhä ovat
ratkaisemattomia ja että niitä ei voi muuten kuin
taikauskon tai oman hataran ajattelun avulla
yrittääkään ratkaista? Onko tosiaan niin?»
Meidän täytyy välttämättä tehdä tämä kysymys,
kun niin elävästi ymmärrämme, että asiain
tila voisi olla toinenkin. Ymmärrämme aivan
selvästi, että uskonto voisi olla tiedettä, jos vain
kellään ihmisellä voisi olla tietoa esim. kuolemantakaisista
asioista tai siitä suuresta salaisuudesta,
19
jota me kutsumme Jumalaksi. Jos jollakulla ihmisellä
voisi olla niistä tietoa, niin se kuva, minkä
hän antaisi näistä asioista, se mitä hän niistä
kertoisi toisille ihmisille, tietysti perustuisi tietoon.
Sillä maailmankuvalla olisi siis tieteellinen
arvo, huolimatta siitä, että toinen ihminen ei voisi
sitä heti itselleen todistaa.
Kuinka nyt lienee? Mikä on uskontojen asema?
Mitä ne itsestään väittävät? Ottakaamme lukuun
ainoastaan yksi tosiseikka, se, että jokainen uskonto
aina on sanonut: »minulla on totuus, minä tiedän
mistä puhun.» Jos te menette tänä päivänä
kenen tahansa protestanttisen teologin luo ja
kysytte: »no, onko se taikauskoa, mitä te selitätte
Jumalasta ja elämästä j. n. e. vai onko se omaa
filosofiaanne?» hän kauhistuen vastaa: »ei suinkaan
se ole taikauskoa enemmän kuin filosofiaakaan,
sillä se on Jumalan poikansa kautta ilmottama
totuus». Hän tosin ei omasta kokemuksestaan
tiedä, että esim. ihminen on olemassa kuoleman
jälkeen toisessa tai toisessa tilassa, mutta hän
luottaa lujasti siihen kirjaan ja niihin jumalanmiehiin,
apostoleihin ja profetoihin, jotka sillä
tavalla kertovat kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän
ei myöskään usko, että ihminen mihinkään tietoon
»salaisista asioista» voisi päästä, sillä hän pitää
semmoista tietoa tarpeettomana, jopa vaarallisenakin.
Mutta kuitenkin hänen uskonsa koko sisällys
20
on siinä, että uskonto itse on totuus, että alkuperäiset
uskonnon julistajat ainakin ovat olleet
totuuden tietäjiä.
Näin ollen johdumme loogillisesti seuraavaan
kysymykseen: entä jos uskonnon nykyiset kannattajat,
papit ja jumaluusoppineet, ovatkin käsittäneet
väärin uskonnon varsinaisen tarkotuksen?
Ehkei sen tarkotus olekaan kasvattaa kannattajissaan
sokeata uskoa, vaan elävää etsintää? Ehkä
uskonnon opit ovat tieteellisten tutkimusten tuloksia,
joiden todenperäisyys selviää ainoastaan sille,
joka etsien ja tutkien kulkee määrättyä sisäistä
tietä? Ehkä hengen tie on kirkoilta unohtunut, niin
että ainoastaan maailmankuvain kuollut kirjain on
jäänyt jälelle?
Tiedätte, että teosofeina vastaamme tähän kysymykseen
myöntävästi. Teosofia ratkaisee tämän
monen mielestä vaikean ja pulmallisen kysymyksen
sillä yksinkertaisella tavalla, että se sanoo:
»uskonto on alkuperäisesti tiedettä. Uskonto on
esoteerisessa merkityksessään tiedettä.»
Samoin kuin astronomia on tiedettä, samalla
tavalla uskonto on tiedettä. Tietysti useimmat ihmiset
jäävät sille kannalle, että he vain lukevat
astronomisia teoksia ja uskovat niiden oppeihin,
mutta on myös joitakuita, jotka tahtovat syvemmälle
syventyä ja tulevat itse tähtitieteilijöiksi. Samoin
useimmat ihmiset jäävät »uskovaisten» kan-
21
nalle, mutta jotkut syventyvät uskonnon mysterioihin
ja pääsevät itse tietoon salatuista asioista.
Niinpä uskontojen ensimäiset perustajat ja suurimmat
merkkihenkilöt aina ovat olleet ihmisiä, jotka
ovat tienneet. He ovat kertoneet eri asioita. Toinen
on kertonut yhdestä asiasta, toinen on kertonut
toisesta tai jos ovat kertoneet samoista asioista,
ovat ehkä kertoneet eri tavalla, riippuen siitä,
että ovat eläneet eri ajoilla j.n.e. Kertomukset
sinään ovat toisarvoisia, sillä niitä ei voi todistaa
eikä edes täysin ymmärtää, ellei itse ole tietoon
päässyt. Mieleen pantava on vain se seikka, että
ne henkilöt, jotka ovat näitä asioita kertoneet, ovat
tienneet. He ovat totisesti tienneet, sillä - niinkuin
todellisilta tiedemiehiltä sopii odottaa, - he ovat
selvästi sanoneet, millä tavalla tietoon voi päästä.
Heidän varsinainen, esoteerinen opetuksensa onkin
ollut siinä: »tehkää niinkuin minä teille käsken,
että te totuuden tietoon pääsisitte», eikä heidän
opetuksiaan voi suorastaan todistaa muuten kuin
siten, että itse koettaa kulkea sitä tietä, jota he,
tietäjät ja viisaat, ovat viitottaneet, samoin kuin
tähtitieteilijäksi pyrkijä itse suorittaa kaikenlaisia
tutkimuksia yliopistoissa ja observatorioissa.
Mutta mistä me voimme tietää, mitä viisaat
ovat opettaneet totuuteen vievästä tiestä, kun kerran
kirkot ovat sen unohtaneet? N. k. pyhistä kirjoista.
Meillä on maailmassa sellaisia kirjoja ja
22
kirjotuksia, jotka samoin kuin astronomiset käsikirjat
esittävät meille Viisaitten tietoja ja kuvaavat
sitä tietä, jota meidän on kuljettava. Meillä on
maailmassa tällaisia kirjoja ja niitä kutsutaan
pyhiksi kirjoiksi. Niitä on joka uskonnossa.
Lähtien siitä kohdasta, että uusi testamentti on
tällainen pyhä kirja, joka kertoo, mitä kristinuskon
tietäjät ovat nähneet elämästä ja kuolemasta ja
millä tavalla me voimme päästä samaan tietoon,
tahdomme nyt koettaa seuraavassa esittää muutamia
merkillisiä näkökohtia uuden testamentin
suhteen.
23
II
MITEN UUTTA TESTAMENTTIA ON
LUETTAVA?
Kaikkia kirjoja voi lukea kahdella tavalla, joko
vastaanottavalla mielellä arvostelematta, jolloin
koettaa omaksua mitä kirjassa on kaunista, henkevää
ja totta, tai sitten kritiikillä, jolloin itse
asettuu kirjan ulkopuolelle sitä arvostelemaan,
vaikka saisikin siitä vähemmän ravintoa omalle
sielulleen.
Mutta n.k. pyhät kirjat, joista meidän raamattumme
sanotaan olevan yksi, eroavat siinä
suhteessa tavallisista kirjoista, että niitä voi lukea
kolmella tavalla. Niitä voi lukea joko tunteen
kannalta tai älyn kannalta tai tahdon kannalta. Jos
niitä lukee tunteen kannalta, tapahtuu tämä uskon
valossa ja ennakko-luottamuksen ohjausten mukaan.
Jos niitä luetaan älyn kannalta, tapahtuu
lukeminen kritiikin avulla. Jos taas tahdon kannalta
niitä lukee, käy lukeminen päinsä ainoastaan
24
käytännöllisen elämän välityksellä.
Tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa näitä eri tapoja
lukea pyhiä kirjotuksia.
Mitä esim. merkitsee lukea raamattua tunteen
kannalta, uskon valossa? Se merkitsee, että raamattua
lukiessaan uskoo edeltäkäsin, että raamatussa,
pyhässä kirjassa, Jumalan oma ääni puhuu.
On ihmisiä paljon, jotka raamattua näin lukevat;
useimmat kristityt ovat aina lukeneet raamattua
tällä tavalla. Jumala puhuu heille, heidän
omalletunnolleen, heidän sydämelleen, tuosta kirjasta,
ja he jakavat kirjan kahteen osaan, vanhaan
testamenttiin ja uuteen. Vanhassa testamentissa Jumala
puhuu heille ankaralla äänellä rankaisijana,
pahan kostajana, lakina, joka kohtaa syntisiä. He
pelästyvät hänen vanhurskauttaan ja tahtovat pelosta
luopua synnistään.
Uudessa testamentissa Jumala taas puhuu
toisella tavalla. Hän puhuu siellä armon, anteeksiantamuksen,
vapahtajan äänellä. Hän kertoo siinä
syntiselle ihmiselle, ettei tämä ole tuomittu viihtymään
iankaikkisesti synnissä. Jumala kertoo
hänelle, että on olemassa pelastus pahasta: »sinä
voit tulla lumivalkoiseksi, vaikka syntisi olisivat
veripunaiset.» Kuinka paljon lohdutusta onkaan
raamattu antanut ja yhä antaa tuhansille ihmissieluille,
jotka kamppailevat elämän kärsimyksissä
ja jotka osaavat lukea testamenttia sellaisena kir-
25
jana, josta Jumalan ääni heille puhuu. Sillä jos
uutta testamenttia luetaan uskon valossa hartaalla
luottamuksella, silloin sen sanat - ollen pyhän
kirjan sanoja - vaikuttavat puhdistavasti ihmisen
tunne- ja sielu-elämään. Silloin ihminen tuntee
saavansa uuden testamentin sanoista lohdutusta,
tuntee, kuinka hän itse sielussaan puhdistuu ja
kuinka hän kaikista Jumalan antamista lupauksista
saa voimaa taistelemaan pahaa vastaan ja etenemään
hyvässä.
Mutta raamattua voidaan lukea toisellakin
tavalla. Meidän aikanamme kaikki ajattelevat
ihmiset - ja niiden luku lisääntyy päivä päivältä -
lukevat raamattua, etenkin uutta testamenttia, älyn
kannalta, järjen valossa. He lukevat sitä kritiikillä.
Ja jos me kysymme, minkätähden uutta testamenttia
on ruvettu lukemaan kritiikillä, voimme
huomata siihen selvät historialliset syyt. Sillä
ennenkuin alettiin lukea älyn kannalta, lukivat
kaikki uskon valossa. Mutta kun älyllinen kehitys
kaikilla aloilla tuli sellaiselle kohdalle kristillisissä
sivistysmaissa, ettei enää saattanut aivan sokeasti
uskoen lukea raamattua, heräsivät epäilykset siitä,
puhuuko Jumalan ääni raamatun sanassa vai onko
raamattu kukaties ihmisten kirjottama. Tiedämme
syyt, minkätähden näin tapahtui, ja vaikka syyt
ovat meille kaikille tuttuja, on ehkä paikallaan
muistuttaa mieleen ainakin muutamia niistä.
26
Ensinnäkin alettiin toista sataa vuotta sitten
tutustua maailman toisiin uskontoihin ja huomattiin,
että niissäkin on kirjoja sellaisia kuin raamattu,
kirjoja, joita pidetään pyhinä. Tutustuttiin
vanhoihin intialaisiin, persialaisiin, myöhemmin
vielä egyptiläisiin, kiinalaisiin j. n. e. viisauskirjoihin,
ja Europan tiedemiehet huomasivat, että
niitä aivan yhtä suurella syyllä saattoi pitää pyhinä
kirjoina kuin konsanaan raamattua. Sillä eipä siinä
kyllä, että niiden muoto oli samansuuntainen, että
niiden sisältö oli yhtä ylevä, vaan vieläpä senkin
takia, että niiden antamat metafyysilliset opetukset
ja siveelliset elämänneuvot olivat aivan yhtäpitäviä
kristinuskon ja kristinuskon pyhien kirjojen opetusten
kanssa.
Kun heräsi vertaileva uskontotutkimus eloon
Europassa, aleni samalla kristittyjen pyhien kirjotusten
arvo. Niitä ei enää voitu pitää ainoina
laatuaan, ehdottomasti ylempinä kaikkia muita
pyhiä kirjotuksia, sillä yhtä kauniita sanoja ja yhtä
viisaita neuvoja oli muuallakin annettu.
Toinen huomattava seikka oli, että jo renessanssin
ajalla oli löydetty kokonainen kirjallisuus
egyptiläis-kreikkalaisia katkelmia, jota kutsuttiin
hermetiseksi kirjallisuudeksi, koska siinä tavallisesti
mainittiin suurimmaksi viisaaksi ja kirjotusten
tekijäksi Hermes Trismegistus. Nämä Hermes
Trismegistuksen kirjat, niinkuin niitä myös kut-
27
suttiin, herättivät mitä suurinta huomiota Europassa,
sekä yleensä tieteellisissä piireissä että
myös teologisissa, koska niissä kirjotuksissa mitä
kauniimmalla, omaperäisimmällä ja ylevimmällä
tavalla esitettiin kristinuskon perustotuuksia, Isää
Jumalaa, joka rakastaa maailmaa, ja hyvää paimenta,
joka ihmisiä hoitaa ja valvoo, heitä kehittää,
opettaa ja pelastaa. Kaikkein tunnetuimman
hermetisen kirjan nimi onkin Poimandres eli
ihmispaimen.
Teologinen maailma selitti tietysti heti, että
ne olivat kristillisiä kirjotuksia: ne olivat kyllä
kirjotetut kauan sitten vanhalla ajalla, kristinuskon
alkuaikoina, mutta niissä nähtävästi ilmeni
kristillistä vaikutusta. Tämä jäikin yleiseksi mielipiteeksi,
kunnes viimevuosisadalla tehtiin tarkempia
kriitillisiä tutkimuksia, filologisia ja historiallisia,
joiden nojalla tuli epäämättömästi todistetuksi,
että hermetisillä kirjotuksilla ei ollut mitään
yhteyttä kristillisten kirjotusten kanssa, ei kristillisten
traditsionien eikä yleensä kristillisen
maailmankatsomuksen kanssa. Ne olivat syntyneet
aivan vapaasti helleeniläis-egyptiläisessä maailmassa,
ja varmasti tiedetään, että esim. Poimandres
on kirjotettu ainakin ensimäisenä vuosisadalla
meidän ajanlaskuamme, mutta mahdollisesti aikaisemmin.
Egyptiläisessä kirjallisuudessa tavataan sitä-
28
paitsi hermetiseen kirjallisuuteen kuuluvia katkelmia,
jotka ovat niin vanhoja, ettei voi varmaan
sanoa, koska ne ovat syntyneet - mahdollisesti
tuhat vuotta e.Kr., mahdollisesti vieläkin varhemmin.
Kun täten tuli selväksi, että oli olemassa kokonainen
kirjallisuus, jolla ei ollut mitään tekemistä
historiallisesti kristinuskon kanssa, mutta joka
esitti samaa maailmankatsomusta ja samoja opetuksia,
joita oli totuttu kutsumaan kristillisiksi,
niin tietysti tutkijain täytyi kysyä: mikä on raamattu
ja mikä on uusi testamentti! Eivät ne ole sen
ihmeellisempiä kirjotuksia kuin vanhemmatkaan
pyhät kirjat!
Vielä tahdon mainita kolmannen merkille pantavan
seikan. On kuten tiedätte olemassa juutalainen
kirjailija, filosofi Philo Judaeus, joka kuoli v.
45 meidän ajanlaskuamme ja syntyi 20-30 v.
e.Kr. Hänestä tiedetään nyt varmasti, että hän
vuonna 22 j.Kr. - siis ennenkuin Kristus meidän
tavallisten laskujen mukaan oli esiintynyt maailmassa,
koska hän vasta 30-vuotiaana alotti toimintansa,
- kirjotti kertomuksen essealaisten ja
terapeutien seurakunnasta ja seurakunta-elämästä
Ylä-Egyptissä. Philo kertoo näistä essealaisista ja
terapeuteista sellaisella tavalla, että heti lukiessa
tulee ajatelleeksi: mutta tämähän on aivan kuin
ensimäinen kristitty seurakunta, johon Apostolien
29
Teoissa olemme tutustuneet. Niin ylevästi, kauniisti
ja ihanasti Philo Judaeus kuvaa näitä lahkoja,
puoleksi ihmetellen, kuinka merkillisiä seurakuntia
on olemassa tuolla Egyptissä.
Kun Philon kirja tuli tunnetuksi Europassa,
selitettiin taas teologiselta taholta, että se oli myöhemmin
kirjotettu ja itse asiassa kuvasi ensimäistä
kristillistä seurakuntaa Jerusalemissa, mutta kuten
sanottu, kriitillinen tutkimus on osottanut, ettei
niin ole laita, vaan että se seurakunta, jota Philo
Judaeus kuvaa, oli riippumaton kristinuskosta,
koska se oli olemassa, ennen kuin tämä meidän
virallinen kristinusko oli syntynytkään.
Kun nämä seikat otettiin huomioon, vertaileva
uskontotutkimus, hermetinen kirjallisuus, Philo
Judaeuksen kertomus essealaisista ja terapeuteista,
silloin täytyi ruveta kriitillisesti ajattelemaan uutta
testamenttia, täytyi ruveta toisilla silmillä katsomaan
niitä kertomuksia Jeesuksen elämästä, jotka
meillä on jälellä evankeliumeissa. Niin tekevät
tutkijat vielä tänä päivänä ja sentähden meillä on
olemassa raamatunkritiikki ja kriitillinen teologia.
Onpa vielä olemassa uusia suuntia teologisellakin
alalla, sellaisia, jotka eivät enää lue uutta testamenttia
enemmän kuin vanhaakaan yksinomaan
uskon avulla, tunteen kannalta, vaan lukevat niitä
kritiikillä, järjen valossa.
Ja mihinkä lopputulokseen ovat lukijat tulleet,
30
kun ovat lukeneet uutta testamenttia kriitillisesti?
Voimme sanoa, että on tultu kahdenlaiseen lopputulokseen.
Toinen tulos, jota edustavat parhaasta
päästä jotkut yksityiset tiedemiehet ja joka ei ole
saavuttanut suurta kantavuutta, on se, että uusi
testamentti ei ollenkaan kerro todella eläneistä
ihmisistä, vaan että se on sepitetty myytillisessä
tarkotuksessa. Henkilö Jeesus Kristus, josta evankeliumit
kertovat, on siis tarunomainen olento,
joka ei ole koskaan elänyt fyysillisenä ihmisenä
maan päällä, vaan joka on tyypillinen esitys
jumalallisesta olemisesta tai, kuten jotkut tutkijat
sanovat, auringosta ja auringon kulusta j.n.e.
Tämä ei liene niin hullu käsitys, kuin se ehkä
ensi kuulemalla monen mielestä tuntuu, koska on
eteviäkin tutkijoita, jotka ovat tällä kannalla.
Niinpä Saksassa elää muuan professori Drews,
joka edustaa mainittua näkökantaa ja sitä hyvin
älykkäästi ja taitavasti puolustaa.
Mutta toinen tulos, johon on kriitillisissä tutkimuksissa
tultu, on saavuttanut paljon enemmän
myötätuntoa ja on levinnyt paljon enemmän.
Niinpä on olemassa uusi teologinen suunta, joka
sitä edustaa. Tämän mukaan evankeliumit eivät
kerro mistään tarunomaisesta olennosta eivätkä
liioin mistään Jumalasta tai taivaankappaleesta,
vaan ihmisestä, joka eli parituhatta vuotta sitten.
Ja koko tämä uusi suunta on koettanut poimimal-
31
la poimia, etsimällä etsiä uudesta testamentista
niitä piirteitä, jotka tekevät meille eläväksi tuon
ihmisen ja paljastavat meille, minkälainen tuo
mies, Jeesus Kristus oli. Kaikkia piirteitä, jotka
todistavat, että Jeesus Kristus oli ihminen eikä
mitään muuta, jotka selvästi näyttävät, että hän oli
erehtyväinen, että häntä välistä epäiltiin ja pidettiin
haaveilijana, houkkiona, mielipuolena, kaikkia
näitä piirteitä on tarkasti etsitty evankeliumeista.
Ja uusi teologinen suunta on varma siitä, että
vaikka Jeesus oli lahjakkaampi, siveellisempi, ylevämpi
kuin tavalliset ihmiset, haaveellisempi, hellempi
ja sydämellisempi, hän ei kuitenkaan ollut
enempää kuin ihminen.
Muuan tämän suunnan edustaja, pappi, joka
sitten luopui papintoiminnastaan, on tunnettu
saksalainen kirjailija Frenssen. Hän on kirjottanut
pienen teoksen Jeesuksen elämästä, jossa hän askel
askeleelta koettaa seurata Jeesuksen elämää ja
kehitystä. Hänen kannaltaan evankeliumi on historiallinen
todistus ihmisestä, joka todella uskalsi
elää aatteensa puolesta, elää ja kuolla. Sellainen
esimerkki on omiansa rohkaisemaan ja antamaan
voimaa heikkona hetkenä. Kun Frenssenin tavalla
syventyy Jeesuksen sieluelämään, silloin itsekin
tuntee uutta uskallusta jatkamaan tiellä, jota on
alkanut kulkea. Ja tämän tyypillisen esimerkin
antaminen on uuden teologisen suunnan mielestä
32
Jeesuksen elämän suuri merkitys.
Mutta varmasti on ihmisiä, jotka eivät voisi
tyytyä näihin yksinomaan älyllisiin tapoihin
lukea uutta testamenttia, vaan jotka epäilevän
aavistavasti aina ajattelevat: »ehkä sittenkin tuossa
ihmeellisessä kirjassa on muuta takana? Olkoon,
että maailmassa on paljon tällaisia kirjoja, ehkä
niissä sittenkin on muuta kuin vain kertomuksia
vähäsen lahjakkaammista ihmisistä tai taikauskoisia
esityksiä maailman suurista kysymyksistä?
Miksikä muuten ovat vaikuttaneet niin
lumoovasti, niin nostavasti miljooniin ihmissieluihin
vuosituhansien aikana? Ehkä sittenkin on
oikeutettu vanha tapa lukea pyhiä kirjoja uskon
silmällä, ottaen vastaan sitä jumalallista elämää,
mikä niissä mahdollisesti piilee?» Näin monet
ihmiset kysyvät, ja heidän mielestään pyhät kirjat
kadottavat suuren osan viehättäväisyydestään, jos
niitä luetaan jonkinlaisina historiallisina kertomuskirjoina,
ei edes tavallisina hyvin kirjotettuina
romaaneina, vaan puoleksi realistisina, puoleksi
idealisoituina biografioina eli elämäkertoina.
Sentähden julistetaankin meidän ajallamme,
että on olemassa kolmas tapa lukea pyhää kirjaa.
Edelliset tavat lukea sitä - uskon silmällä ja kriitillisesti
- ovat ulkonaista, valmistavaa laatua. Ne
puhdistavat tunne-elämää ja herättävät älyntoimintaa,
mutta niiden valossa ei vielä ollenkaan pal-
33
jastu pyhän kirjan viisaus, sen varsinainen kauneus,
sillä tämä tapahtuu vasta, kun sitä luetaan
kolmannella tavalla, tahdon avulla, käytännöllisen
elämän kannalta, koska pyhä kirja, ollakseen
pyhä, on viisaan tietäjän kirjottama esitys omasta
tiedostaan ja siitä, millä tavalla hän on tietoonsa
päässyt.
Jos uusi testamentti on pyhä kirja, täytyy
evankeliumein siis kertoa, millä tavalla joku tai
jotkut viisaat ihmiset eli tietäjät elivät totuuden
elämää, mitä he tiesivät elämän ja kuoleman
salaisuuksista ja millä tavalla he olivat tähän
tietoonsa päässeet. Evankeliumit ovat silloin,
kuten viime luvussa sanottiin, tieteellisiä kirjoja.
Täyttääköhän uusi testamentti näitä vaatimuksia?
Teosofinen y.m. salatieteelliset liikkeet yksimielisesti
julistavat, että uusi testamentti on pyhä
kirja tässä merkityksessä. Se on todellinen elämänopas
ja sisältää paljon enemmän viisautta
kuin mitä n. k. uskovaiset ovat aavistaneetkaan. Se
neuvoo paljon tärkeämpiä, paljon yksityiskohtaisempia
ja tieteellisesti tarkempia asioita kuin
koskaan tavalliset kristityt ovat luulleetkaan. Kristityt
ovat kyllä sitä lukeneet jumalallisena kirjana,
mutta eivät ainakaan yleisesti ole käyttäneet sitä
avainta, joka yksin avaa. Pyhien kirjojen yhteydessä
puhutaan aina avaimista. Sanotaan: niitä
34
voidaan ymmärtää ainoastaan, jos on avaimet tai
avain.
Mitä on nyt avain?
Monet käsittävät avaimilla jonkinlaisia älyllisiä
selityksiä, jotka käytettäissä paljastavat salaisen
tarkotuksen lauseiden ja sanojen takana. Käsitetään
niin, että esim. uudessa testamentissa kaikki
nimet merkitsevät erilaisia asioita. Joosef, Maria,
Jeesus, Pietari, Kristus j.n.e. tarkottavat siis
määrättyjä asioita. Jos nyt saa avaimen, joka
selittää, mitä kukin sana merkitsee, ja sitten siirtää
oikean merkityksen nimen sijaan, silloin koko
testamentin sisältö muuttuu. Silloin kirja, oltuaan
hämäräperäinen, epätieteellinen, historiallisesti
epäluotettava tekele äkkiä muuttuu joko syväsisältöiseksi
psykologiseksi esitykseksi taikka suorastaan
tähtitieteelliseksi maailmankertomukseksi
tai joksikin muuksi, riippuen siitä, minkälaista
avainta käyttää. Näin usein käsitetään, ja epäilemättä
on olemassa tällaisiakin niin sanoakseni
älyllisiä avaimia. Mutta jos olisi kysymyksessä
yksinomaan älylliset avaimet, silloin ei vielä voisi
sanoa uudesta testamentista enemmän kuin muistakaan
pyhistä kirjoista, että ne ovat elämänkirjoja,
että ne ovat todellisia elämänoppaita jokaiselle
ihmiselle. Todellinen avain, joka avaa meille
evankeliumin mysteriot, on toista laatua, se on
avain, joka ei tule ulkoapäin vaan evankeliumista
35
itsestään.
Todellinen avain on löydettävissä ainoastaan
siten, että tutkien evankeliumeja antaa niiden viisauden
täyttää oman sielunsa, niin että itse tulee
eläneeksi evankeliumia. Ainoastaan siten voi edetä
evankeliumien ja pyhien kirjojen viisaudessa ja
tiedossa. Kun omalla elämällään ihminen lukee
pyhää kirjaa, silloin vasta voi hänestä sanoa, että
hän sitä ymmärtää.
Nyt jos otamme evankeliumit sellaisina kuin
ne ovat meidän käännöksissämme ja luemme niitä,
astuu niiden sisältö eteemme ikäänkuin kolmessa
jaksossa. Ensiksikin ne kertovat Jeesuksesta Kristuksesta,
ihmisestä, joka eli pari tuhatta vuotta
sitten Palestinassa, vaelsi ympäri saarnaten, parantaen
sairaita ja tehden ihmetöitä, vainottiin,
vangittiin, tuomittiin ja ristiinnaulittiin. Se on
ensimäinen, minkä me huomaamme. Toiseksi tämä
ihminen Jeesus Kristus evankeliumein kertomusten
mukaan lausui kaikenlaisia kauniita neuvoja ja
viisaita ajatuksia, jotka mieleemme painuvat,
mutta joista samalla myös ajattelemme, että ne
meidän ajallemme ovat epäkäytännöllisiä ja sopimattomia,
koska eivät puhu meidän oloistamme.
Mitä meistä tulisikaan, jos rupeisimme niitä
noudattamaan? ajattelevat uskovaiset kristitytkin,
ja koko kristillinen yhteiskuntamme on niin
rakennettu, että se kieltää saman ihmisen puheet
36
ja sanat, jota se Mestarikseen tunnustaa. Kolmanneksi
huomaamme evankeliumeja lukiessamme,
että Kristus esittää kaikenlaisia kauniita vertauksia.
Näistäkin monet voivat jäädä mieleemme
sangen merkillisinä, mutta yhtäkaikki ovat vieläkin
kauempana meistä kuin siveelliset käskyt ja
kehotukset.
Kun tuolla tavalla luemme evankeliumeja,
emme vielä ole käyttäneet »avaimia». Mutta pyhä
kirja vaatii avaimia ja avaimet on löydettävä kirjasta
itsestään. Mikähän nyt on ensimäinen avain
evankeliumein ymmärtämiseen? Se on avain, joka
määrää meille, missä järjestyksessä edellämainittuja
jaksoja evankeliumein kertomuksissa on luettava
ja mietiskeltävä.
Kun luemme uutta testamenttia pyhänä kirjana,
tunnustamme kyllä, että evankeliumit puhuvat
elävästä ihmisestä, joka eli ja vaikutti maailmassa.
Vaikka ne olisivat historiallisesti kuinka epäluotettavia,
vaikkei niissä olisi kuin pikkuisen totta
kerrottu hänen elämästään, emme voi kieltää sitä
tosiasiaa, että ne puhuvat elävästä ihmisestä, sillä
niin selväksi ja läheiseksi tulee tuon ihmisen kuva,
niin personalliset ja omintakeiset ovat sanat, jotka
hänen suustaan lähtevät. Niitä ei ole voitu koota
sieltä täältä maailman kirjallisuudesta, sillä samoja
käänteitä, vertauksia, lauseita ei ole muualla. Tämän
me kaikki luonnollisesti myönnämme, mutta
37
sillä emme ole vielä ymmärtäneet evankeliumia
pyhäksi kirjaksi. Jotta tämä tapahtuisi, täytyy
meidän kääntää huomiomme siihen, mitä tuo
ihminen opettaa, mitä hän selittää meille omasta
elämästään ja tiedostaan ja kuinka hän neuvoo
meitä pääsemään samaan totuuden tietoon. Ja
silloin huomaamme, että meidän täytyy lukea
evankeliumeja päinvastaisessa järjestyksessä kuin
mitä ensi silmäyksellä tuntuu oikealta. Kerrotaan
näet Jeesuksesta, että hänellä oli opetuslapsia,
joille hän opetti »taivasten valtakunnan salaisuuksia
». Hän opetti näitä salaisuuksia ainoastaan
opetuslapsille, mutta häntä seurasi paljon kansaa,
kun hän vaelsi ympäri, ja silloin tällöin hän kansallekin
puhui. Vaan miten hän puhui kansalle?
Evankeliumissa sanotaan: »kansalle hän puhui
vertauksissa, ilman vertauksia hän ei mitään puhunut
kansalle.»
Siis järjestys on selvä. Kun tahdomme lukea
evankeliumeja pyhänä kirjana, toisin sanoin kun
tahdomme oppia Jeesukselta, täytyy meidän noudattaa
evankeliumin määräämää järjestystä. Emme
heti saata asettua opetuslasten kannalle. Emme voi
sivuuttaa sitä kaikkea, mitä Jeesus puhui kansalle.
Emme voi imarrella itseämme sillä, että sanomme:
»me olemme Jeesuksen opetuslapsia heti, otamme
vain selvää siitä, mitä hän puhui opetuslapsilleen».
Silloin kenties emme tule sen viisaammiksi, emme
38
opi yhtään mitään. Mutta kun alotamme alusta,
asetumme ensin sille kannalle, millä kansa oli,
silloin kun tuo suuri ihmeellinen opettaja liikkui
maailmassa. Meidän täytyy siis kansan tavalla
miettiä ja pohtia sitä, mitä hänen kerrotaan kansalle
puhuneen. Ja mitä se oli? Vertauksia. Vertaukset
ovat ensimäiset, joiden henkeen meidän
täytyy tunkeutua, joita meidän täytyy oppia ymmärtämään.
Sitten vasta kun olemme ymmärtäneet,
mitä Jeesus vertauksissa opetti, ja kun olemme
ottaneet opetuksen vastaan sieluumme, niin
että se meissä elää ja me toteutamme käytännössä
sen viisautta, vasta sitten voimme joutua opetuslasten
kannalle ja ruveta tutkimaan, mitä Jeesus
opetuslapsille puhui. Ja vasta sen jälkeen kun
olemme oppineet ja omaksuneet, mitä hän opetuslapsille
opetti, vasta sitten meille paljastuu, mitä
tarkottaa historiallinen esitys Kristuksen elämästä.
Vasta kolmannessa sijassa alkavat meille häämöttää
ne salaisuudet, jotka tavalliselle lukijalle
tuntuvat kaikista kouraantuntuvimmilta todellisuuksilta.
39
PORTISTA SISÄLLE
»Minä puhun heille vertauksilla.»
Matt. 13: 13.
III
JEESUKSEN VERTAUKSET
»Taivasten valtakunta on lähestynyt, tehkää
parannus». Sillä tavalla kertoo evankeliumi Jeesuksesta,
että hän alkoi saarnata valtakunnan
hyvää sanomaa kansalle. Opetuslapsille, sanotaan,
hän siitä tarkemmin puhui ja selitti sen salaisuuksia,
mutta kansalle hän puhui vertauksissa.
Sentähden kun asetumme kansan kannalle, niinkuin
on välttämätöntä, täytyy meidän ensiksi
koettaa syventyä vertausten henkeen. Meidän
täytyy ensin ymmärtää niitä ja saada niin selvä
kuva niistä, että voimme niitä elää, emmekä
oikeastaan ymmärrä niitä täydellisesti, ennenkuin
osaamme niitä elää. Ja vasta sitten, kun me elävästi
käsitämme vertauksia, voimme tulla Jeesuksen
opetuslapsiksi.
Mikä on nyt Jeesuksen vertausten todellinen
sisältö? Mitä hän on tahtonut vertauksissaan
esittää? Hän puhuu niissä taivasten valtakunnasta.
43
Eri evankeliumeissa käytetään eri nimityksiä, Matteus
sanoo »taivasten valtakunta», Luukas »Jumalan
valtakunta», ja kolmantena nimityksenä käytetään
yksistään sanaa »valtakunta». Mutta nuo
kolme nimitystä, taivasten valtakunta, Jumalan
valtakunta ja valtakunta, ovat yhtä merkitseviä
alussa, kun tahdomme tunkeutua niiden henkeen.
Itse kreikkalainen sana basileia, latinalainen regnum,
merkitsee oikeastaan »kuningaskunta», vaikka
suomentajien mielestä sana »valtakunta» lienee
kaikunut kauniimmalta. Yhtäkaikki näemme sanan
merkityksestä, että on kysymys jonkinlaisesta
valtiosta, jossa on hallitsija, eikä meidän tarvitse
kauvan ajatella, ennen kuin ymmärrämme, kuka
on hallitsijana. Jumalan valtakunnassa on Jumala
hallitsijana ja tästä Jumalasta Jeesus usein käyttää
sanaa »Isä» ja »hyvä». Taivasten valtakunnassa
hallitsee Jumala eli rakastava ja hyvä Isä, ja
Hänellä on palvelijoita, jotka tottelevat hänen
käskyjään. Kun Jeesus puhuu, että taivasten valtakunta
lähestyy, ja että meidän pitäisi tehdä parannus,
hän nähtävästi pyytää, että me astuisimme
hyvyyden ja rakkauden valtakuntaan, siihen, jossa
Jumala hallitsee, jossa hänen käskyjänsä totellaan
ja jossa meidän siis pitäisi olla suuren, ihmeellisen
kuninkaan alamaisia. Sitä päivänselvästi tarkottaa
jo pelkkä sana.
Nyt tiedämme myös, että Jeesus sanoo: tämä
44
valtakunta, jossa minäkin olen, minun valtakuntani,
ei ole maallinen valtakunta: se ei ole siellä
eikä täällä, vaan se on näkymätön valtakunta.
Kaikki teologit ja oppineet, jotka ovat koettaneet
selittää taivasten valtakuntaa, ovat ymmärtäneet
asian niin, että on kysymys näkymättömästä, henkisestä
valtakunnasta, jossa Isä Jumala hallitsee.
On sitten tietysti selitetty osaksi, että se tarkottaa
kuoleman jälkeistä valtakuntaa, osaksi että se
tarkottaa sellaista tulevaisuudessa maan päällä
esiintyvää ja kasvavaa veljellistä yhteiskuntaa,
jossa kaikki tottelevat Isän käskyä ja ihmiset sentähden
elävät sovussa, rauhassa ja rakkaudessa.
Epäilemättä näissä selityksissä on perää. »Jumalan
valtakunta» tarkottaa epäilemättä myös sellaista
aikaa, jolloin Jumala todella hallitsee maan päällä
ihmisten kautta. Taivasten valtakunta tarkottaa
epäilemättä myös kuoleman jälkeistä valtakuntaa,
koska se itsessään on näkymätön; ainakin se käsittää
niitä henki-olentoja ja vainajia, jotka kuuluvat
siihen tai ovat siihen astuneet. Mutta ennen kaikkea
meidän on pidettävä mielessä, että evankeliumissa
on kysymys suuresta henkisestä hyvyydestä
ja voimasta, järjestetystä rakkauden valtakunnasta,
johon Jeesus pyytää meitä astumaan.
1. Kun otamme Matteuksen evankeliumin käteemme,
saamme heti ensimäisessä vertauksessa
kuulla, kuinka tärkeä on Jeesuksen sanoma. Hän
45
nim. siinä kertoo tuon kauniin vertauksen kylväjästä,
joka meni kylvämään: hänen kylväessään
lankesivat muutamat siemenet tien oheen ja linnut
tulivat ja söivät ne, muutamat taas lankesivat
hyvään maahan ja tuottivat satakertaisen hedelmän
j.n.e.
Tässä ensimäisessä vertauksessa Jeesus evankeliumien
kertomusten mukaan puhuu valtakunnan
sanasta, sillä hän selittää kohta perästä opetuslapsille,
mitä hän vertauksellaan tarkottaa. Hän
selittää:
»Mutta kivistöön kylvetty on se, joka kuulee
sanan ja kohta ilolla ottaa sen vastaan, mutta ei ole
hänellä juurta itsessänsä vaan ajan pysyy: kun siis
vaiva eli vaino tulee sanan tähden, niin hän kohta
pakenee. Mutta orjantappurain sekaan kylvetty
on se, joka sanan kuulee, mutta tämän maailman
huoli ja rikkauden petos tukahuttaa sanan ja hän
tulee hedelmättömäksi. Mutta hyvään maahan kylvetty
on se, joka kuulee sanan ja ymmärtää, joka
tuottaa hedelmän ja tekee, muutama satakertaisen,
muutama kuudenkymmenen kertaisen, muutama
kolmenkymmenen kertaisen.»
Tämä selitys on pantu evankeliumiin meitä -
lukijoita - varten, sillä sangen vähän luultavaa
on, että Jeesuksen olisi tätä vertausta tarvinnut
opetuslapsille selittää. Sen symbolismi on niin
päivänselvä, että evankeliumi selvittelyllään vain
46
antaa meidän ymmärtää, että Jeesuksen sanoma
taivasten valtakunnasta on ylen tärkeä. Evankeliumi
ikään kuin pyytää meitä luottamaan Jeesuksen
sanoihin. Sen selitys on omiansa meitä rohkaisemaan,
se kehottaa meitä lujasti uskomaan ja
pelkäämättä ponnistamaan voimiamme, sillä se
ikään kuin lupaa, että me silloin tulemme paljon
löytämään. Mielestäni tämä ensimäinen vertaus on
vain johdanto evankeliumin lukemiseen.
Kun syvennymme niihin vertauksiin, jotka
esitetään Matteuksen evankeliumissa, huomaamme,
että ne luonnonmukaisesti jakautuvat kahteen
pääryhmään, joista jälkimäinen taas jakautuu kahteen
osaan. Ensimäisissä vertauksissa kuvaillaan
itse taivasten valtakuntaa, minkälainen se on.
Näitä tällaisia vertauksia on kolme. Loppuvertauksissa
kuvataan ihmisen suhdetta Jumalan valtakuntaan.
Niistä ensimäinen ryhmä kuvaa ihmisen
sisäistä suhdetta taivasten valtakuntaan ja toinen,
loppuryhmä, kuvaa hänen ulkonaista suhdettaan
taivasten valtakuntaan, millä tavalla taivasten
valtakunta hänessä ilmenee jokapäiväisessä elämässä,
ulkonaisessa toiminnassa. Kaikki vertaukset
käyvät Matteuksen evankeliumissa oikeassa
järjestyksessä.
Toinen vertaus, jonka Jeesus antaa, on näin
kuuluva:
2. Taivasten valtakunta on ihmisen vertainen,
47
joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa. Mutta
ihmisen maatessa tuli hänen vihollisensa ja kylvi
ohdakkeita nisun sekaan ja meni pois. Mutta kun
oras rupesi kasvamaan ja hedelmän kantoi, silloin
näkyivät myös ohdakkeet. Mutta perheenisännän
palvelijat tulivat ja sanoivat hänelle: »Herra, etkös
hyvää siementä kylvänyt peltoosi? Kusta siis
sille on ohdakkeet?» Niin hän sanoi heille: »vihamies
sen teki.» Mutta palvelijat sanoivat hänelle:
»tahdotkos, että me menemme ja kokoomme ne?»
Mutta hän sanoi: »en, ettette ohdakkeita kootessanne
myös tempaisi nisuja niiden kanssa pois.
Sallikaa kasvaa molemmat elonaikaan asti, ja
elonajalla sanon minä elomiehille: kootkaa ensin
ohdakkeet, ja sitokaa ne lyhteisiin poltettavaksi,
mutta nisut kootkaa minun aittaani.» (Matt. 13:
24-30.)
Tämä vertaus on päivän selvästi kuvaus taivasten
valtakunnan omista sisäisistä laeista, metafyysillinen
kuvaus sen perusluonteesta. Jeesus
sanoo, että se on näkymätön elämä ihmiskuntamme
tajunnassa ja tajunnan takana, ja hän vertaa
sitä kylväjään, joka on kylvänyt siemeniä kaikkien
ihmisten sieluihin, niin että elämän siemen on joka
ihmisessä. Mutta kun ihmiset nukkuvat, silloin
vihamies kylvää toisenlaatuista siementä ihmisten
sieluihin. Mitä on nukkuminen? Tajunnan siirtymistä
pois valvetilasta. Vertauksen kielellä on siis
48
ihmissielun valvetila se tila, jossa taivasten valtakunnan
siemen on hänen tajunnassaan, teosofisella
kielellä se tajunnantaso, jolla jumalallinen elämä
vaikuttaa hänen sielussaan. Se niinmuodoin ei ole
tämä fyysillinen elämä, vaan hengen korkeampi
näkymätön elämä (korkeampi älytaso ja sen yläpuolella
olevat tasot). Mutta kun ihmiset »nukkuvat
», he siis siirtyvät tajunnassaan pois valtakunnan
tasolta, vajoovat alas aineeseen ja syntyvät
tänne maailmaan. Silloin vapaan taivaselämän vastustaja
eli vihamies, aineellisen minuuden, itsekkyyden
ja rajotuksen aate kylvää heihin pahaa,
niin että he unohtavat hyvän, tai jos tietävät taivasten
valtakunnan hyvästä siemenestä, tulevat
kuitenkin samalla tietoisiksi pahasta eivätkä osaa
ratkaista arvotusta hyvän ja pahan.
Nyt vertauksessa kuvataan, että taivasten
valtakunnan hyvät voimat tulevat Isän luo ja
sanovat: »emmekö mene ja pelasta noita ihmisiä
ja ota pois heiltä tuota pahaa, mikä heillä on?»
Samaten on ihmisiä, jotka kysyvät: miksi paha
ollenkaan on olemassa? Miksei kaikkivaltias Jumala
anna pahan hävitä maailmasta tykkänään? Mutta
viisas hallitsija taivasten valtakunnassa vastaa:
»ei, älkää lähtekö kitkemään mitään pahaa pois
ihmisten sieluista heidän tietämättään, sillä samalla
hyväkin häviäisi. Antakaa molempain kasvaa rauhassa,
antakaa sekä hyvän että pahan versoa
49
ihmisten sydämissä, niinkauan kuin ihmiset elävät
maan päällä, sillä tulee elonkorjuun aika, jolloin
heidät kuoleman kautta siirretään pois maailmasta.
Silloin elonleikkuu-miehet ottavat ihmisen ja
erottavat hänestä pois pahan, heittäen sen uuniin
poltettavaksi».
Tiedämme nykyisten ja vanhanaikaisten yliaistillisten
tutkimusten nojalla, että kun ihminen
kuolee, hänessä tapahtuu mystillinen kahtiajako:
paha ensin tulee hänessä ilmi - sitä tilaa kutsutaan
kiirastuleksi eli kaamalookaksi - ja hän saa kärsiä
pahan itsestään pois; sitten hyvä hänessä nostetaan
taivaalliseen tilaan ja yhtyy vähitellen hänen sieluunsa.
Näin tapahtuu taivasten valtakunnan omien
lakien mukaan kaikille ihmisille maailmassa. Hengen
hyvät voimat, jotka ovat meidän takanamme,
eivät estä meitä olemasta pahoja, eivät millään
tavalla tee väkivaltaa inhimilliselle vapaudelle.
Ihminen saa olla paha, saa olla hyvä, niinkuin hän
tahtoo. Mutta kuolema tulee ja näyttää hänelle,
mikä hänessä oli pahaa, mikä oli hyvää.
Tässä on tietysti samalla salaperäinen siveellinen
opetus meille ihmisille. Jos tahdomme
täyttää Isän tahtoa, kuulua taivasten valtakuntaan
ja noudattaa niitä lakeja, jotka siellä vallitsevat,
täytyy meidän asettua samalle kannalle hyvän
ja pahan suhteen, jolla valtakunnan voimat ovat.
Meidänkin täytyy antaa niiden kasvaa toisissa ih-
50
misissä tekemättä mitään väkivaltaa ja kiskomatta
toisista mitään pahaa pois. Meidän tehtävämme ja
velvollisuutemme on vain rakastaa hyvää ja tehdä
työtä hyvän puolesta, ei vastustaa pahaa.
Mutta Jeesuksella on vielä kaksi metafyysillistä
vertausta taivasten valtakunnasta. Ne ovat
seuraavat:
3. Taivasten valtakunta on sinapin siemenen
vertainen, jonka ihminen otti ja kylvi peltoonsa;
joka on pienin kaikkia siemeniä, mutta kun se
on kasvanut, on se suurin kaalein seassa ja tulee
puuksi, niin että taivaan linnut tulevat ja tekevät
pesänsä sen oksille.
4. Taivasten valtakunta on hapatuksen vertainen,
jonka vaimo otti ja sekotti kolmeen vakkaan
jauhoja, siihen asti kuin kaikki happani. (Matt. 13:
31-33.)
Nämä kaksi vertausta vielä kuvaavat taivasten
valtakunnan omaa lakia ja järjestystä. Taivasten
valtakunta on ylevämpi järki ja elämä, joka pyrkii
ihmiskunnan tajunnassa ilmenemään. Sen siemen
on joka yksilössä, ja se on todella kuin siemen,
joka kasvaa itsestään maassa. Ja se on vielä kuin
kaikkein pienin siemen, sillä se on näkymätön.
Mutta sen voima on niin suuri, että kun se pääsee
itämään jossakin, silloin se itsestään kasvaa.
Meidän ei tarvitse ollenkaan huolehtia siitä, ettei
tällä valtakunnalla, sanoo Jeesus, olisi itsestään
51
elämänvoimaa, päinvastoin sen elämänvoimaa
ei mikään estä eikä vastusta. Aikaa myöten se
hapatuksen tavalla läpitunkee koko yksilön ja koko
ihmiskunnan.
Kun nyt olemme saaneet käsityksen taivasten
valtakunnan elämästä ja olemuksesta, ymmärrämme
johtavan vertauksen uudella tavalla, nim.
vertauksen kylväjästä. Jeesus ei siinä puhu itsestään,
vaikka ensin näyttää siltä. On tarkoin huomattava,
että hän ei puhu omasta sanastaan, vaan
valtakunnan sanasta. Ihmiset kuulevat valtakunnan
sanan eri tavalla, hän sanoo. Tätä käsitetään nyt
kirkossa niin, että valtakunnan sana on sama kuin
pappien saarnat kirkossa, niissä kun julistetaan
valtakunnan sanaa. Mutta kun olemme ymmärtäneet,
että taivasten valtakunta niin sanoaksemme
on elävä elimistö ihmiskunnan takana näkymättömässä
maailmassa, silloin ymmärrämme, että
valtakunnan sanakin on sana, joka kuuluu hiljaisuudessa
ja näkymättömissä. Valtakunnan sana ei
tule esitetyksi sillä tavalla, että ihminen seisoo
siitä puhumassa, vaan se puhuu itse puolestaan
hiljaisuudessa, se kuuluu ihmiskunnan tajunnassa,
jokaisen ihmisen sisällä.
Ja minkälaisena kuuluu valtakunnan sana? Eri
tavalla kullekin ihmiselle. Kuitenkin se saman
asian sanoo jokaiselle meistä: »kuule, ihminen,
etkö sinä vielä tiedä, mikä tehtävä on elämälläsi?
52
Etkö tiedä, että elämäsi tehtävä on tulla osalliseksi
taivasten valtakunnan elämästä, elämäsi päämaali
on tulla Isän Jumalan yhteyteen? Sinun tulisi
kuulla Isän ääntä sisälläsi ja lopettaa itsekäs
elämäsi, jossa palvelet itseäsi ja toisia personallisuuksia,
jossa elät synnillisesti, pahassa ja
itsekkyydessä. Lopeta vanha elämä ja astu Isän
yhteyteen! Tule taivasten valtakuntaan!» Sillä
tavalla puhuu valtakunnan sana jokaisen ihmisen
sydämessä, ja jokaisen ihmisen silmissä väikkyy
kuva siitä, kuinka jalo ja vapaa ja rohkea ja
ylevämielinen hänen pitäisi olla. »On kysymyksessä
aivan uusi elämä», sanoo tämä hiljaisuuden
ääni, tämä taivasten valtakunnan ääni, »aivan uusi
elämä. Sinä kuulut ihmisenä taivasten valtakuntaan,
sinulla on henkinen, ihmeellinen Isä, joka
maailmoita hallitsee. Sinun pitäisi noudattaa
Hänen tahtoansa ja elää Hänen elämäänsä, mutta
sen sijaan sinä elät sokeudessa, pimeydessä, synnissä
ja pahassa. Sinä et ajattele ollenkaan, että
voisit elää kauniisti ja ihanasti, että voisit olla
vapaa ja voimakas jumalan poika. Sitä et ajattele,
et usko, luulet vain, että olet tuomittu olemaan huono,
syntinen, itsekäs. Mutta kuule minun ääntäni,
muuta mielesi ja pue päällesi uusi ihminen!» Näin
puhuu valtakunnan sana, ja tätä Jeesus tarkotti
ensimäisessä vertauksessaan.
Sitten tulee hänen vertauksiensa toinen pää-
53
ryhmä, jonka ensimäinen osa puhuu siitä, minkälainen
ihmisen sieluntila on, kun hän näkee ja
kuulee valtakunnan sanoman. Ensimäiset kaksi
näistä vertauksista kuvaavat samaa asiaa ja
kuuluvat:
5. Taas on taivasten valtakunta tavaran vertainen,
joka on peltoon kätketty, jonka ihminen
löysi ja kätki sen: ja ilon tähden kuin hänellä siitä
oli, meni hän pois ja myi kaikki, mitä hänellä oli,
ja osti sen pellon.
6. Taas on taivasten valtakunta kauppamiehen
vertainen, joka etsi hyviä päärlyjä. Ja koska hän
löysi yhden kalliin päärlyn, meni hän pois; myi
kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen. (Matt. 13: 44-
46.)
Nämä vertaukset ovat hyvin lyhyet, mutta
selvä totuus on niissä esitetty. Kerrotaan siitä
ilosta, mikä ihmiseen tulee, silloin kun hän näkee
totuuden taivasten valtakunnan olemassaolosta.
Hänet täyttää niin ihmeellinen ilo, että hän heti
ymmärtää: »kaiken muun todella hylkään, sillä
tämän valtakunnan olemassaolo on todella niin
kallis aarre, että mielelläni luovun itsekkyydestä
ja pahuudesta, vain siitä ilosta, että saisin omistaa
valtakunnan. Totuuden helmi on niin kaunis, ettei
mikään ole sen vertaista. Kuinka enää onnea pyytäisin,
kun itse autuus minulle on annettu?» Tällainen
luonnollinen ilo täyttää ihmisen, kun hän
54
näkee totuuden. Ja Jeesus vielä seuraavassa vertauksessa
lohduttaa häntä sanomalla:
7. Taas on taivasten valtakunta verkon kaltainen,
joka on mereen heitetty ja kaikenlaisia
kokosi. Koska se täyteen tuli, vetivät he sen
rannalle, ja istuivat ja erottivat hyvät astioihinsa,
mutta mädänneet he heittivät pois. (Matt. 13: 47-
48.)
Tällä Jeesus terottaa mieleemme: »sinun ilosi,
kun taivasten valtakunnan helmen löysit ja tahdot
kaikesta muusta luopua sen takia, on todellista
iloa, sillä taivasten valtakunta on niin voimakas,
että se vetää sinut kokonaan puoleensa suurella
riemulla, pahankin sinussa; eikä sinun tarvitse
mitään pelätä, koska verkko itse vetää kaikki -
sitten kyllä heitetään pois, mikä sinussa on pahaa.
Mutta mene vain mukaan, luota siihen iloon, jota
tunnet.» Ja kun ihminen on tämän ensimäisen ilon
ymmärtänyt, silloin Jeesus vertauksissaan rupee
kuvailemaan, minkälainen on hänen sielunsa tila
muihin nähden. Meillä on siten seuraava sangen
merkillinen ja kaunis vertaus:
8. Sentähden on taivasten valtakunta kuninkaan
vertainen, joka teki tiliä palvelijainsa kanssa.
Ja kun hänen palvelijansa oli hänelle velkaa kymmenen
tuhatta talenttia, käski hän myydä hänet
perheineen orjiksi. Mutta kun palvelija häneltä
rukoili armoa, antoi hän koko velan anteeksi.
55
Silloin palvelija meni ulos ja löysi toisen
palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata penninkiä,
kiristi tätä kurkusta ja vaati maksua. Kun herransa
tästä kuuli, vihastui hän ja käski antaa hänen
pyövelille siihen asti, että hän maksaisi kaiken
velkansa. (Matt. 18: 23-34.)
Parilla sanalla Jeesus lopuksi selittää vertauksen
sisällön:
»Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee
teille, jollette kukin veljellensä teidän sydämistänne
anna anteeksi heidän rikoksensa.» (Matt. 18:
35.)
Tämä näin annettu vertaus taivasten valtakunnasta
on siveellinen opetus, joka koskee
ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin. Se on niin ylevä,
niin korkea ja maalliselta kannalta katsoen niin
mahdoton, että se todella päältäkatsoen jo kuuluu
taivaallisen elämän lakeihin. Se on tuo uusi laki:
ihminen, anna sydämessäsi kaikki kaikille anteeksi!
Mikä näet pidättää meitä tornissa eli vankeudessa,
toisin sanoen tässä fyysillisessä, ruumiillisessa
elämässä, johon meidät aina täytyy heittää
karmallisten velkojemme maksamiseksi? Yksin
sydämemme kovuus; me kyllä tahtoisimme
oikeutta toisilta vaatia, mutta itse otamme mielellämme
vastaan anteeksiantamusta ja armoa. Mutta
Jeesus sanoo: ei ole olemassa mitään iloa, mitään
56
velan todellista kuittaamista, mitään anteeksisaantia,
ellemme itse anna anteeksi.
Kun ihminen ymmärtää valtakunnan sanan,
niin hän näkee olevansa aivan kuin hirmuisen
suuressa velassa taivasten valtakunnan hallitsijalle.
Hänellä on koko menneisyys takanaan, jonka
kuluessa hän on elänyt tietämättömyydessä ja
synnissä. Hänellä on niinkuin teosofeina sanomme,
suuri karma maksettavana. Koko tuo karma
voisi häntä painaa ja estää elämästä taivasten valtakunnan
elämää, jos hänen täytyisi se ensin maksaa,
ennenkuin saisi elää taivasten valtakunnan
ilossa. Mutta silloin valtakunnan hallitsija, Isä
sanoo hänelle: »sinä saat vapaasti olla minun
palvelijani ja poikani, minun valtakunnassani, sillä
kaikki velkasi on minun puoleltani annettu
anteeksi. Sinä saat maksaa, kun itse jaksat.» Ja
me tiedämme, että kun ihminen seisoo jumalansa
edessä, hän mielellään tahtoo suorittaa karmallisen
velkansa. Hänen sydämensä on sulana pyhästä
halusta, mutta toiselta suoritus käy nopeammin,
toiselta hitaammin. Mutta molemmille on elämä
auennut. Ja elämällä on vain yksi ehdoton ehto:
»saat itse maksaa silloin kun jaksat, jos vain annat
kaikki anteeksi veljellesi, jos sydämestäsi pyyhit
pois kaiken katkeruuden, kaiken vihan, kaikki
tunteet, jotka erottavat sinut toisista ihmisistä.
Silloin on aivan kuin et olisi minullekaan mitään
57
velkaa, silloin tunnet sen rauhan ja ilon, joka on
aina minun valtakunnassani. Velkasi saat sitten
suorittaa, kun sinulla on aikaa ja rikkautta yllin
kyllin.»
Tämä on erinomaisen syvä totuus karman suhteen.
Se merkitsee, ettei ihmisen tarvitse mitään
maksaa menneistä pahoista teoista, menneestä
synnistä, sillä tavalla, että hän kärsisi siitä, napisisi
sitä, täytyisi valittaa: »en tahtoisi kärsiä,
miksikä minun pitäisi kärsiä!» Mitään sellaista ei
välttämättä tule ihmiselle. Kun hän antaa kaikki
anteeksi toisille, kun hän ei mitään pyydä toisilta,
ei edes »oikeutta», silloin Isäkin on hänelle antanut
kaikki anteeksi ja ottanut hänet iloonsa. Kyllä
ihminen saa maksaa karmalliset velkansa, mutta ei
kärsien. Kärsimys ei ole hänelle kärsimystä. Kärsimys
on hänelle ilo, hän maksaa velkansa iloisesti.
On aivankuin hänellä olisi niin paljon rikkautta,
että hän voi helposti maksaa. Hänen ei siis
tarvitse maksaa, ennenkuin hän on niin rikas, ettei
velan maksaminen ole raskasta. Te tiedätte, että
porvarillisen velan maksaminen on vaikeata ja
katkerata, silloin kun on köyhä, silloin kun täytyy
säästää viimeiset penninsä ja markkansa korkojen
ja velan maksamiseen, mutta jos äkkiä pääsisi
rikkaaksi, silloin velan maksaminen olisi iloista,
koska se olisi vapautumista vanhoista siteistä.
Sellainen on nyt taivasten valtakunnan elämä: kun
58
ihminen tulee siitä osalliseksi ja antaa kaiken
anteeksi veljellensä, niin hänen omien velkojensa
maksaminen tuottaa hänelle iloa eikä surua.
Jeesuksen seuraava vertaus on kummallinen
päältä katsoen, mutta koskee selvästi myös ihmisen
sisäistä mielentilaa toisiin ihmisiin nähden:
9. Sillä taivasten valtakunta on perheenisän
vertainen, joka varhain huomeneltain läksi ulos
palkkaamaan työväkeä viinimäkeensä j.n.e.
(Matt. 20: 1-16.) Siinä kerrotaan isännästä, joka
palkkasi työväkeä viinimäkeensä ja antoi niille
yhtäläisen palkan, vaikka toiset olivat olleet
kauemmin, toiset vähemmän aikaa työssä. Ja vertaus
loppuu sanoihin:
»Niin viimeiset tulevat ensimäisiksi ja ensimäiset
viimeisiksi. Sillä monta ovat kutsutut mutta
harvat valitut.»
Tämä vertaus voi loukata jokapäiväistä ymmärrystämme
ihmeellisenä totuuden esityksenä.
Meidän mielestämme olisi luonnollista, että palvelijoille
maksettaisiin työn ja ansion mukaan, mutta
Jeesus näkyy nimenomaan tässä sanovan: »kun
olette taivasten valtakunnassa, ette saa tuntea sydämissänne
mitään tavallisia katkeruuden tunteita
eikä teillä pidä olla sellaista käsitystä oikeudesta
itsenne suhteen, kuin muuten on maailmassa. Älkää
olko niinkuin ne palvelijat, jotka valittavat,
etteivät ole saaneet kylliksi palkkaa. Mitään sel-
59
laista ette saa ajatella. Mitään palkkaa ette saa
pyytää. Te saatte mitä saatte. Älkää sydämessänne
millään tavalla mittailko ja vertailko itseänne
toisiin, älkää ollenkaan personallisesti ajatelko
asiaa: näin olen minä ponnistanut ja näin tuo,
katsokaa kuinka hän on pitkälle kehittynyt ja
viisaaksi tullut, vaikka minä olen paljon kauemmin
pyrkinyt ja koettanut elää Jumalan valtakunnan
elämää. Ei mitään sellaisia ajatuksia saa pitää.»
Tämä on ymmärrettävissä, jos muistamme,
että taivasten valtakunta on elävä voima meidän
takanamme. Sen voima on heti meissä, kun siihen
tulemme, eikä siinä ole mitään maksuja, ei mitään
palkkoja, ei mitään erilaisia mittoja. Tuleeko ihminen
tänään, tuleeko hän huomenna tai tuhannen
vuoden perästä, taivasten valtakunta odottaa, ja
kun hän siihen tulee, hän on siinä ja se on
hänessä. Siinä ei ole mitään kysymystä oikeudesta
tai vapaudesta. Päinvastoin sellainen ihminen, joka
sanokaamme vasta jossakin myöhemmässä rodussa
ottaa vastaan taivasten valtakunnan sanoman ja
tulee sen jäseneksi, sellainen ihminen saa luonnostaan
tuntea suuremman ilon, sillä hän on kauemman
aikaa ollut ulkona taivasten valtakunnasta.
Taas se, joka on kauemman aikaa ollut mukana
- vanhemmista roduista lähtien, hän on tietysti
tehnyt enemmän työtä ja on enemmän ponnistanut,
mutta hän on myös kauemman aikaa nauttinut
60
taivasten valtakunnan autuudesta. Vaikkei hän itse
olisi sen enempää voittanut (sen useampia vihkimyksiä
ottanut) kuin myöhääntulija, on hän kuitenkin
ollut kauemman aikaa todellisesti onnellinen.
Mutta toinen, joka kauan, kauan on elänyt
jokapäiväisten ihmisten elämää, saanut kärsiä ja
iloita heidän tavallaan, hän on ?1F;tse asiassa ollut
vähemmän onnellinen, ja on aivan luonnollista,
että se ilo, rauha ja vapaus, minkä hän saavuttaa,
kun hän myöhään, myöhään astuu taivasten valtakuntaan,
se on yhdellä kertaa yhtä iso kuin se,
minkä toinen saavuttaa, joka on kauan ollut valtakunnan
jäsen.
On huomattava, että se Jumala-Isä, joka hallitsee
taivasten valtakunnassa, on itse lempeys ja
hyvyys, joka ei koskaan ketään pakota. Ihmiset
saavat mielellään elää ulkopuolella taivasten valtakunnan.
Jumalan kannalta katsoen he saavat aivan
mielellään elää kaikessa synnissä ja pahassa. Kuta
kauemmin he jaksavat elää pimeydessä ja itsekkyydessä,
sitä suurempaa iloa taivasten valtakunta
heille valmistaa. Mutta taivasten valtakunta aina
pyytää, yhtämittaa kutsuu ihmisiä tulemaan
itseensä, ja se iloitsee joka ihmisestä, joka tulee.
Jumala on rakastaja, joka avosylin odottaa ikuisuuksia,
varmasti tietäen, että rakastettu lopulta
pakenee Hänen syliinsä.
Nämä ovat siis aivan selviä sielutieteellisiä
61
lakeja, ja vertauksen loppusanat »sillä monta on
kutsuttuja ja harvoja valittuja» viittaavat siihen,
mistä nyt seuraava jakso alkaa.
Toinen osa tästä vertausten toisesta ryhmästä
puhuu näet ihmisen suhteesta Jumalan valtakuntaan
ulkonaisesti eli tositoiminnassa, ja yhdeksännen
vertauksen viimeiset sanat viittaavat siihen,
että nyt on siirryttävä vertaukseen häävaatteista,
jossa puhutaan tarkemmin kutsumuksesta.
10. Taivasten valtakunta on kuninkaan vertainen,
joka teki häitä pojallensa. Ja lähetti palvelijansa
kutsumaan kutsutuita häihin eivätkä he
tahtoneet tulla. Taas hän lähetti toiset palvelijat,
sanoen: katso, minä valmistin ateriani, härkäni ja
syöttilääni ovat tapetut ja kaikki on valmistettu:
tulkaa häihin! Mutta he katsoivat ylön ja menivät
pois, yksi pellollensa, toinen kaupallensa. Mutta
muutamat ottivat kiinni hänen palvelijansa ja
pilkkasivat heitä ja tappoivat. Mutta kun kuningas
sen kuuli, vihastui hän ja lähetti sotaväkensä ja
hukutti ne murhamiehet ja heidän kaupunkinsa
poltti. Silloin hän sanoi palvelijoillensa: häät tosin
ovat valmistetut, mutta kutsutut eivät olleet mahdolliset.
Menkää siis teiden haaroihin ja kaikki,
jotka te löydätte, kutsukaa häihin. Ja palvelijat
menivät ja kokosivat kaikki, ketkä löysivät, pahat
ja hyvät, ja häähuone täyttyi vieraista. Niin
kuningas meni katsomaan vieraita ja näki siellä
62
yhden ihmisen, joka ei ollut puettu häävaatteihin.
Niin hän sanoi hänelle: ystäväni, kuinkas tänne
tulit eikä sinulla ole häävaatteita? Mutta tämä
vaikeni. Silloin kuningas sanoi palvelijoillensa:
sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, ottakaa ja
heittäkää hänet ulkonaiseen pimeyteen: siellä pitää
oleman itku ja hammasten kiristys. Sillä monta
ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut. (Matt. 22:
2-14.)
Se, minkä heti ymmärrämme tästä vertauksesta
ja näistä sanoista, on, että valtakunnan sana voi
kuulua ja valtakunta voi meille näkyä jonakin
ylevänä hetkenä, mutta että hetken ohimentyä taas
ummistamme korvamme ja silmämme siltä. Voimme
toisin sanoen olla kutsuttuja, ja tämä merkitsee,
että sisässämme jo älyämme, näemme,
tajuamme, kuulemme. Mutta kuitenkaan emme ota
inspiratsionia niin toden kannalta, että tottelisimme
ääntä, tekisimme kuulemisen eläväksi ja
ymmärtämisen käytännöksi sekä muuttaisimme
järjen hetkellisen valistuksen todelliseksi elämäksi.
Ja silloin leimaamme itsemme »ei-valituiksi».
Olemme hetkeksi heränneet sielussamme, siinä
korkeammassa maailmassa, jossa on taivasten
valtakunnan siemen. Olemme hetkeksi heränneet,
mutta emme tottele ääntä. Ja silloin meidät heitetään
ulos »pimeyteen, jossa on itku ja hammasten
kiristys». Tämä ulkonainen pimeys on joka-
63
päiväinen elämänymmärrys, joka tosiaan on kuin
itkua ja hammasten kiristystä, verrattuna valtakunnan
elämänymmärrykseen. Sillä vaikka jokapäiväisellä
elämällä on onnensa ja ilonsa, on se
kuitenkin viisaan Salomonkin mukaan »vaivaa ja
vastusta ollut silloin kun se parhainta on ollut».
Ja runoilija Goethe sanoi kahdeksankymmenvuotiaana,
että jos hänen elämänsä onnelliset hetket
luettaisiin yhteen, tulisi niistä tuskin viisiviikkoinen
ajanjakso. Tosiaan ihmiset usein kiristävät
hampaitansa ja kiroovat toisiaan! Sentähden
taivasten valtakunta säälii kaikkia niitä ihmisiä,
jotka elävät tässä ulkonaisessa pimeydessä eivätkä
tahdo heittää sitä personallista, itsekästä elämää,
jossa he viihtyvät. Eivät aavista, että suuri onni ja
ilo ja autuus heitä odottaa ja joka hetki heitä
kutsuu.
Monet ovat kutsutut mutta harvat ovat valitut,
sanoo vertaus, sillä ihmisen muuttuminen kutsutusta
valituksi on siinä, että älyllinen kutsumus
kehittyy hänessä eläväksi elämäksi, jolloin hän,
kuten vertauksessa sanotaan, puetaan häävaatteisiin.
Jo ennen on hänen silmänsä tullut valoisaksi,
hänen korvansa hetkeksi kuullut, mutta kun hän
pukeutuu häävaatteisiin, silloin hänen koko
olemuksensa muuttuu. Ja me kysymme: millä
tavalla tämä siveellinen parannus, tämä häävaatteisiin
pukeutuminen tapahtuu?
64
Jeesus antaa kahdessa seuraavassa vertauksessa
selvän kuvan siitä, näyttäen samalla, kuinka kaikkeakäsittävä
ja ytimeenkäypä muutos on oleva.
Nämä kaksi kuuluisaa vertausta ovat:
11. Silloin pitää taivasten valtakunnan oleman
kymmenen neitseen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa
ja menivät ulos ylkää vastaan. Mutta viisi
heistä oli taitavata, ja viisi tyhmää. Tyhmät ottivat
lamppunsa eivätkä ottaneet öljyä myötänsä. Mutta
taitavat ottivat öljyä astioihin ynnä lamppuinsa
kanssa. Koska ylkä viipyi, tulivat he kaikki
uneliaiksi ja makasivat. Mutta puoliyönä tuli
huuto: katso ylkä tulee, menkää ulos häntä vastaan.
Niin nousivat kaikki nämä neitseet ja
valmistivat lamppunsa. Mutta tyhmät sanoivat
taitaville: antakaa meille teidän öljystänne: sillä
meidän lamppumme sammuvat. Niin vastasivat
taitavat, sanoen: ei suinkaan, ettei meiltä ja teiltä
puuttuisi: mutta menkää paremmin niiden tykö,
jotka myyvät, ja ostakaa itsellenne. Mutta koska
he menivät ostamaan, tuli ylkä: ja jotka valmiit
olivat, ne menivät hänen kanssansa häihin, ja ovet
suljettiin. Viimein tulivat toisetkin neitseet ja
sanoivat: herra, herra, avaa meidän eteemme.
Mutta hän vastasi ja sanoi: totisesti sanon minä
teille: en tunne minä teitä. Valvokaa sentähden,
sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä, jona ihmisen
poika tulee. (Matt. 25: 1-13.)
65
Tässä on nähtävästi kymmenen puhdasmielistä
kutsuttua, kaikilla niillä lamput, jotka osottavat,
että he ovat nähneet taivasten valtakunnan valon.
Mutta ainoastaan viisi on ottanut mukaansa öljyä
- rakkauden öljyä, joka antaa valon paistaa, joka
antaa tulen lampussa pysyä. Rakkaus valoon, se
tekee, että ihminen tahtoo muuttua. Jeesus selvästi
sanoo: »Teillä pitää olla tämä rakkaus. Muuten
valonne sammuu. Taivasten valtakunnan valo tarvitsee
rakkautta palaakseen pysyvästi. Vasta kun
teillä se on, voitte muuttua.»
Mitä meidän siis pitää tekemän? Sen Jeesus
selvittää heti seuraavassa vertauksessa:
12. Sillä niinkuin ihminen matkusti kauaksi ja
kutsui palvelijansa ja antoi heille tavaransa: Ja niin
yhdelle antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle
yhden: jokaiselle varansa jälkeen: ja
meni matkaansa; niin meni se, joka viisi leiviskää
oli ottanut, teki niillä kauppaa ja voitti toiset viisi
leiviskää. Niin myös se, joka kaksi oli ottanut,
voitti myös toiset kaksi. Mutta joka yhden oli
ottanut, hän meni pois ja kaivoi maahan ja kätki
herransa rahan. Niin pitkän ajan perästä tuli
palvelijain herra ja laski lukua heidän kanssansa.
Ja tuli se, joka oli ottanut viisi leiviskää ja toi
toiset viisi leiviskää sanoen: herra, viisi leiviskää
sinä annoit minulle, katso minä olen toiset viisi
leiviskää niillä voittanut. Sanoi hänen herransa
66
hänelle: sinä hyvä ja uskollinen palvelija: vähän
päällä sinä olit uskollinen, minä panen sinut paljon
päälle: mene sinun herras iloon. (Samoin kävi sen,
joka oli kaksi leiviskää ottanut.) Niin myös se tuli,
joka yhden leiviskän oli ottanut ja sanoi: herra,
minä tiesin sinut kovaksi mieheksi, sinä niität
siitä, kuhunka et kylvänyt, ja sinä kokoot siitä
kuhunka et hajottanut. Ja minä peläten menin pois
ja kätkin sinun leiviskäs maahan: katso, tässä on
sinun omas. Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi
hänelle: sinä paha ja laiska palvelija, tiesitkös
minun siitä niittävän, kuhunka en minä kylvänyt,
ja sieltä kokoovan, johonka en ole hajottanut; niin
sinun siis olisi tullut antaa minun rahani vaihettajille:
ja minä tultuani olisin omani jälleen saanut
kasvun kanssa. Ottakaa siis häneltä se leiviskä ja
antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää. Ja
heittäkää kelvoton palvelija ulkonaiseen pimeyteen:
siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys.
(Matt. 25: 14-30.)
Tämä on yksi kaikkein merkillisimpiä ja syvällisimpiä
vertauksia, mitä Jeesus on antanut. Siinä
kuvataan, että ihmiselle on annettu kelle kymmenen,
kelle viisi, kelle yksi talentti, jolla nähtävästi
tarkotetaan, että jokaiselle ihmiselle on annettu
joitakuita kykyjä ja lahjoja tai ainakin yksi
erikoistaipumus. Hän on saanut omansa Karmalta,
kuten teosofisesti sanomme, niin että ne ovat
67
hänen mukanaan, kun hän maailmaan syntyy.
Muuten on yhdentekevä, kuinka selitämme synnynnäisten
taipumusten alkuperän, pääasia on, että
kullakin ihmisellä on omat sielulliset ominaisuutensa
ja kykynsä, kun hän tänne syntyy.
Kun nyt ihminen kuulee valtakunnan sanan ja
rakastaa sitä ja tahtoo elää valtakunnan elämää,
silloin hänen välttämättä pitää tehdä sitä työtä
elämässä, jota hän rakastaa ja jonka avulla hän voi
tuoda esiin omaa sisäistä itseään. Tämä on
Jeesuksen suoranainen neuvo ja käsky ihmiselle
hänen jokapäiväisen, käytännöllisen elämänsä suhteen.
Kun hän astuu taivasten valtakuntaan, hänen
pitää tutkia itseään, mikä talentti hänellä on, ja
sitten katsoa, elääkö hän talenttinsa mukaan,
edistääkö hän Jumalan valtakuntaa omalla talentillaan,
tekeekö hän sitä työtä, jota hän rakastaa,
onko koko hänen sielunsa, sydämensä ja henkensä
mukana hänen työssään? Sillä niin on valtakunnan
laki, että ihminen ei saa tehdä toisen työtä.
Ihminen ei saa tehdä sitä työtä, joka ei ole hänen
sydämensä halua, joka ei ole hänen omaa työtänsä,
jota hän ei sydämestään rakasta. Me ihmiset
synnymme erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, meitä
kasvatetaan eri tavalla, meille annetaan erilaisia
mahdollisuuksia tulla toimeen ulkonaisessa maailmassa:
nämä kaikki asiat eivät saa merkitä mitään.
Kun ihminen astuu taivasten valtakuntaan, silloin
68
hänen pitää nöyrtyä Isän Jumalan edessä ja sanoa
Hänelle: »Isä, mikä on minun kykyni, mikä on
minun työni? Millä tavalla minä voin tehdä työtä
Sinun valtakuntasi puolesta?» Ei hän saa ottaa
lukuun mitään maallisia asioita, eikä ajatella itsestään:
tätä minä olen...
Hänen täytyy riisuutua paljaaksi ja sanoa:
»katso, kuinka minä olen mitätön ja pieni - mitä
minä voin tehdä, mihin minä kelpaan?» Ja silloin
Isän ääni sanoo hänelle: »se ja se leiviskä
on sinun, sitä käytä valtakunnan palvelukseen.
Älä katso toisen työtä, älä ajattele, että tahtoisit
tehdä ihmeitä. Älä anna oman mielikuvituksesi
lentää yläilmoihin itsekkyyden, turhuuden ja itserakkauden
siivillä. Se on harhaa kaikki, ja tässä
kysytään ainoastaan todellisuutta ja totuutta. Juuri
sitä, mihin kykenet, juuri sitä sinä tee, mutta tee
sitä valtakunnan nimessä ja sen edistämiseksi. Ja
sinun pitää olla niin innokas tässä tekemisessä,
ettet tunne itseäsi orjaksi tai palvelijaksi vaan että
todella tunnet itsesi pojaksi, todella tunnet itsesi
Minun, Isäsi ja Jumalasi pojaksi.»
Todella, todella on teko kysymyksessä. Sitä
Jeesus terottaa seuraavassakin vertauksessa:
13. Yhdellä miehellä oli kaksi poikaa, ja hän
meni ensimäisen luoja sanoi: poikani, mene tänäpäivänä
tekemään työtä minun viinimäkeeni. Niin
tämä vastaten sanoi: en tahdo. Mutta sitten katui
69
hän ja meni. Niin isä meni toisen tykö ja sanoi
myös niin. Mutta tämä vastaten sanoi: kyllä minä
menen, herra, eikä mennytkään. Kumpi näistä
kahdesta teki isänsä tahdon? He sanoivat hänelle:
se ensimäinen. (Matt. 21: 28-31.)
Vaikkakin ensin sanoisimme: ei, mutta sitten
teemme, se on todellista. Sitä pyydetään, sitä
vaaditaan, ei että ensin innostuisimme ja sanoisimme:
kyllä, kyllä, emmekä sitten kuitenkaan
mitään tekisi. Jeesus näyttää, kuinka todelliset
ovat vaatimukset.
On vielä jälellä yksi vertaus, joka kuuluu näin:
14. Oli yksi perheenisäntä, joka istutti viinimäen
ja pani aidan sen ympärille ja kaivoi siihen
viinikuurnan ja rakensi tornin ja pani sen vuorolle
peltomiehille ja vaelsi muille maille. Mutta koska
hedelmäin aika lähestyi, lähetti hän palvelijansa
peltomiesten tykö ottamaan sen hedelmiä. Ja peltomiehet
ottivat kiinni hänen palvelijansa ja yhden
he pieksivät, toisen he tappoivat, kolmannen he
kivittivät. Taas hän lähetti toiset palvelijat, useammat
kuin ensimäiset, ja he tekivät heille myös
niin. Mutta viimein lähetti hän heidän tykönsä
poikansa, sanoen: he karttavat minun poikaani.
Mutta koska peltomiehet näkivät pojan, sanoivat
he keskenänsä: tämä on perillinen, tulkaa, tappakaamme
hänet, niin me saamme hänen perintönsä.
Ja he ottivat hänet kiinni, sysäsivät ulos viini-
70
mäestä ja tappoivat. Koska siis viinimäen isäntä
tulee, mitä hän peltomiehille tekee? He sanoivat
hänelle: ne pahat hän pahasti kurittaa: ja antaa
viinimäkensä toisille viinimäen miehille, jotka
antavat hänelle hedelmät ajallansa. (Matt. 21: 33-
41.)
Tässä viimeisessä vertauksessa Jeesus vielä
lausuu sen tärkeän neuvon kaiken todellisen työn
suhteen taivasten valtakunnassa, että siinä emme
saa tehdä työtä hedelmän toivossa, ei edes siinä
toivossa, että näkisimme tuloksia työstämme.
Taivasten valtakunnassa tehdään työtä työn itsensä
takia. Työ itse on oma palkkansa. Hedelmät eivät
ole työntekijäin vaan hallitsijan.
Onko meille nyt selvinnyt, minkälainen on se
uusi elämänymmärrys, jota Jeesus kansalle opetti?
Saatammeko nyt mennä portista sisälle esikartanoon
kuullaksemme, mitä hän opetuslapsilleen
opetti?
Kun ihminen lähestyy kuolemaa, kun hän
makaa sairaana vuoteella ja odottaa, milloin hänen
viimeinen hetkensä on tuleva, silloin hänen sielulleen
selviää, mitä hänellä on ollut elämässä
todellista. Silloin hän joutuu todella kummalliseen
asemaan: hän joutuu katsomaan omaa itseään ja
omaa elämäänsä ikäänkuin kaukaa. Kaikki hänestä
etenee, kaikki mikä hänen ruumiissaan innosti
häntä elämään, kaikki mitä siinä oli intohimoja,
71
haluja, viettejä, se kaikki poistuu, etääntyy, hän ei
saa siitä enää kiinni. Sellaiset siteet, jotka hänen
terveenä ollessaan tuntuivat hänestä voimakkailta
ja antoivat hänelle uskoa elämään, häviävät pois,
eikä hän enää niitä tunne. Jos hänen veressään on
perittyä pelkoa, helvetin tai kuoleman kauhua,
nousee hänen sielunsa silmien eteen sellaisia
kuvia, joille hän on altis ja jotka voivat häntä
säikyttää. Päivä päivältä kasvaa sentään niiden
lukumäärä, jotka eivät suorastaan pelkää kuolemaa,
koska ovat elämänsä aikana ymmärtäneet ja
vähitellen tulleet vakuutetuiksi siitä, että ikuista
helvettiä ei ole: Jumala ei sentään voi olla aivan
sama kuin perkele. Useimmat ajattelevat ja »jumalaa
pelkäämättömät» ihmiset ovat niin muodoin
siinä asemassa, että he omaksi hämmästyksekseen
huomaavat, että elämä häviää heidän näkyvistään,
ja kun eivät sielustaan mitään tiedä, he luonnollisesti
ajattelevat: »kuolema on varmaankin kaiken
loppu.»
Sillä ainoa mikä kantaa ihmisen tajuissaan
kuoleman ahtaan portin läpi, on elävä usko - se
usko, jota viisaat terottavat ja Jeesus evankeliumissa
opettaa. Hän opettaa meitä uskomaan
jumalalliseen elämään, josta mekin olemme osa,
jossa mekin elämme, ja joka on onnea, iloa,
hyvyyttä ja läpeensä kaunista. Koko hänen elämän
ymmärryksensä sisältyy tuohon uuteen uskoon:
72
uskokaa, että elämän salaisuus on rakkaus, ilo ja
rauha. Uskokaa Jumalaan. Sillä uskoa Jumalaan
on samaa kuin uskoa hyvän elävään voimaan.
Kun tämä elämänymmärrys meille selviää ja
kun me tulemme elämässä tämän uskon täyttämiksi,
silloin ei tule kysymykseen mitään kuoleman
pelkoa eikä liioin mitään yksinäisyyden tai
hylättynä olon tunteita kuoleman edessä. Sillä
tämä usko ei kuolemassa häviä. Usko hyvään ei
häviä, usko Jumalaan ei häviä, kun se meissä on
eläväksi kasvanut.
73
ESIKARTANOSSA
»Teille on annettu tietää
taivasten valtakunnan salaisuudet.
»
Matt. 13: 11.
IV
ENKELI JA DEMOONI
Kun olemme omaksuneet Jeesuksen vertauksissaan
opettaman elämänuskon ja tahdomme tutkia
uutta testamenttia eteenpäin, tahdomme syventyä
Jeesuksen toisiin oppeihin, tuntuu siltä, kuin
hän evankeliumeissa antaisi kaikenlaisia hajanaisia
ja toisistaan riippumattomia siveellisiä neuvoja:
älkää tuomitko, älkää olko pahaa vastaan, jos joku
sinulta pyytää takin, niin anna myös liivi, j.n.e.
Emme saa mitään kokonaisuutta näihin käskyihin,
emme näe, mitä Jeesus niillä tarkottaa, koska
meistä tuntuu, niinkuin vertauksissa jo olisi
annettu uusi ojennusnuora elämälle. Me kysymme,
mitä nämä käskyt ovat, ja meidän täytyy tosiaan
syventyä evankeliumeja mietiskelemään, jotta
huomaisimme, että meidän, ennenkuin saatamme
käskyjä ottaa varteen, täytyy ymmärtää muuan
kahtiajako, josta Jeesus aina puhuu ja johon hän
77
aina viittaa opetuksissaan. Siitä on ollut ohimennen
puhetta jo vertauksissa, mutta vasta nyt
astuu yhä selvemmin näkyviin tämä kahtiajako
sekä evankeliumeista että myös meidän omasta
elämästämme.
Jeesus ei näet puhu yksinomaan Jumalan valtakunnasta.
Hän ei puhu ainoastaan taivasten valtakunnasta,
jossa Isä Jumala hallitsee, jossa on
hyvyys ja onni ja ilo elävänä todellisuutena, vaan
hän myös puhuu toisesta, pimeyden valtakunnasta,
jossa vallitsee Isä Perkele ja jossa elää kaikenlaisia
pahoja olentoja. Siitä hän nähtävästi myös puhuu
ja sentähden olemme tottuneet lukemaan kristinuskonkin
dualististen uskontojen joukkoon. Teologiselta
taholta kyllä koetetaan vakuuttaa, ettei
kristinusko ole dualistinen niinkuin esim. Zoroasterin
uskonto, mutta tieteellis-filosofiselta kannalta
katsoen se epäilemättä on dualistinen, koska se
uskoo kahteen voimaan, hyvään ja pahaan.
Jos tuossa ensimäisessä elämänuskossa silmämme
avautui näkemään hyvän, niin me nyt kulkiessamme
vähän eteenpäin evankeliumin opettamassa
elämässä näemme, että on olemassa kaksi
valtakuntaa. Paitsi hyvän voimaa on myös pahan
voima, paitsi Jumalan valtakuntaa myös pahan
hengen valtakunta.
Ja kun huomaamme evankeliumein opettavan
pahan olemassaolosta, niin kysymme, mitä sillä
78
pahan valtakunnalla on tarkotettu. Käsittääkö pahan
valtakunta kuten Zoroasterin uskonnossa
kaikki kärsimykset ja kaiken pahan ulkonaisessa
maailmassa, sairaudet, onnettomuustapaukset,
kuolemat, sodat, tappiot, vauriot? Onko tämä
pahan valtakunta vai onko paha jotakin muuta?
Löytääksemme tähän oikean vastauksen ajatelkaamme
sitä asiaa, että hyvän valtakunnan piti olla
meissä itsessämme. Jeesus sanoo nimenomaan:
taivasten valtakunta ei ole siellä eikä täällä vaan
on teidän sisässänne. Ja koska hyvän valtakunta
kerran on meidän sisässämme, ja me ymmärrämme,
ettemme ollenkaan voisi tulla siitä onnellisiksi,
ellei se olisi meidän sisässämme, niin olisiko
se pahan valtakunta, josta Jeesus puhuu, jossa
paha henki hallitsee, sekin meissä itsessämme?
Voimmeko tähän vastata muuta kuin: on? Samalla
tavalla kuin hyvän valtakunta, samalla tavalla on
myös pahan valtakunta meidän sisällämme. Se on
meissä itsessämme, ja vaikkemme sitä heti huomaa,
kun astumme uuteen elämänuskoon ja riemuitsemme
siitä, että hyvä on meidänkin sisässämme,
riemuitsemme niinkuin kauppamies, joka
löysi kalliin helmen, niin huomaamme myöhemmin,
kun jonkun aikaa olemme eläneet uudessa
elämänuskossa, että meidän sisässämme on myös
pahan valtakunta. Meissä ei ole ainoastaan Jumalan
hyvä valtakunta vaan myös pahan hengen
79
pimeä valtakunta.
Tämä on Jeesuksen oppi. Tämä kuuluu taivasten
valtakunnan salaisuuksiin. Kun koetamme
olla niinkuin kansa, että otamme vaaria Jeesuksen
vertauksista ja koetamme elää niiden mukaan, niin
meille selviää, että hyvän valtakunnan vastakohtana
meissä on pahan valtakunta. Ja täten tulemme
kosketelleeksi yhtä ihmiselämän kaikkein syvimpiä
psykologisia totuuksia, tuota merkillistä tosiseikkaa,
että meissä on rinnatusten hyvä ja paha,
rakkaus, hyvyys, kauneus ja viha, kateus, itsekkyys.
Niinkuin Goethe sanoi: »kaksi sielua mun
rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen
rajussa rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu;
toinen tomusta väkisin kohoo korkeiden esi-isien
tasoille». (Faust, I.)
Mistä nyt tämä johtuu, miksi näin on, keitä me
olemme, että elämme tällaisessa kummallisessa
ristiriidassa? Meissä on kaksi voimaa, epäitsekkäisyyteen
kehottava ja itsekkyyteen päin vetävä,
eikä sitä osaa tavallinen sielutiede ratkaista. Eivät
ne tiedemiehet, jotka tutkivat ihmisiä ulkonaisesti,
osaa selittää, miksikä ihmisessä on »kaksi sielua».
Vaikka jotkut tiedemiehet ja ulkonaiset tutkijat
väittäisivätkin, että paha eli itsekkyys on ihmiselle
luonnollista ja että hyvä on sellaista, joka vasta
kehityksen ja sivistyksen kautta ihmisen sieluun
ilmestyy, niin ihminen, joka on elänyt uuden elä-
80
mänymmärryksen valossa, heti vastaa siihen: mutta
miksikä sitten hyvän voima, josta hän on
tietoinen, on suurempi kuin hän itse, ei ole hän
itse? Mistä on se hyvän voima tullut, se osallisuus
Jumalan valtakunnasta, se Jumala, joka on todella
hänenkin sisässään, vaikka se on toinen kuin hän
itse, suurempi kuin hän itse? Ei hän itse voi
kutsua itseään hyväksi. Hän ymmärtää, mitä
Jeesus tarkotti sanoessaan evankeliumissa: »miksikä
kutsut minua hyväksi, ei kukaan ole hyvä
paitsi yksin Jumala». Sillä ihminen ei totisesti
voisi tulla tietoiseksi voimasta, joka on häntä
itseään suurempi, jalompi ja ylevämpi, jos se
voima olisi syntynyt ainoastaan hänen oman kehityksensä
kautta.
Me voimme ymmärtää, että paha on olemassa
meissä varhemman kehityksemme johdosta, mutta
mistä hyvä on, sitä ei sielutieteemme osaa ratkaista.
Sen osaa ratkaista ainoastaan sellainen
ihminen, joka on syvälle tunkeutunut taivasten
valtakunnan salaisuuksiin, ja sen asian ymmärtää
jokainen, joka omaksuu teosofisen maailmankatsomuksen,
s.o. maailmankatsomuksen, minkä
viisaat, jotka näitä asioita tietävät, ovat antaneet.
Ratkaisu on seuraava: ihmisessä on kaksi
olentoa ja hän itse on kolmas. Ihminen itse on
personallinen minä-tajunta eli minuus, jonka hän
tuntee itsekseen ja jota hän kutsuu itsekseen, ja
81
tämä hänen minä-tajuntansa on kahden alueen
rajamailla, ikäänkuin kolmas puolueeton kahden
puolueen välillä. Ihminen, joka on herännyt Jumalan
valtakunnan eli hyvän tuntemiseen, tekee
tämän havainnon, että hänen oma minänsä voi toisen
kätensä nostaa ylös hyvään ja toisella kädellä
pitää kiinni pahasta.
Niin kauan kuin olemme »maailman lapsia»,
emme tiedä tästä kolmijaosta. Käytännöllisessä
elämässä meidän tietomme hyvän voimasta ja
Jumalasta itsestään on joko mitättömän pieni tai
aivan olematon. Me emme tiedä muusta kuin
omasta itsestämme ja siitä, mitä siinä liikkuu,
emmekä me usko hyvän voimaan itsessään
emmekä hyvän yliherruuteen. Me huomaamme
itsessämme kaikenlaisia voimia, ja mitä hyvää
meissä on, se on kasvanut meihin edellisten
elämäin kokemusten kautta, se on sitä »luonnollista
hyvää», josta apostoli puhuu. Mutta ennen
kaikkea me näemme luonnossamme sellaista, joka
on jäännös varhemmasta kehityksestä ja jota täytyy
kutsua itsekkääksi, pahaksi. Sillä älkäämme
unohtako sitä seikkaa, että ihmiskunta on tulos
alemmista kehitysmuodoista, eläinkunnan kehityksestä,
ja että eläinkunnassa kehittyi kaikenlaisia
luonnollisia vaistoja, jotka inhimilliseltä kannalta
katsoen ovat eläimellisen itsekkäitä, vaikka eläinkunnassa
olivat luonnollisia. Ihmiskunnassa näet
82
nämä vaistot eivät enää ole samassa suhteessa
tajuntaan kuin eläinkunnassa, koska ihminen on
olento, joka eläimelliseen vaistoon liittää ajatuksen
voimat, ja sentähden ihminen, joka hyväksyy
yhdenkin luonnollisen vietin, mikä hänellä on
perittynä eläimellisestä tilasta, ja antaa sille oman
minuutensa ja ajatuksensa voiman, tekee siitä
himon, joka ei enää ole eläimellisesti luonnollinen
vaan tulee itsekkäisyytensä takia inhimillisesti
luonnottomaksi. Kaikki eläimellinen paha, mikä
ihmisessä näkyy, on syntynyt siten, että ihminen
tietämättömyydessään on alkanut hemmotella
jotakin vanhaa vaistoa itsessään. Selvemmin huomaamme
näitä kasvannaisia luonnollisten viettien
alalla. Ihmisellä on esim. luonnollinen eläimellinen
vietti: hänen täytyy syödä ja juoda. Mutta se,
mikä eläimelle ja ihmisen ruumiille on luonnollista,
syöminen ja juominen, se voi ihmisessä
muuttua luonnottomaksi syömä-ja juoma-himoksi,
kun hän - tietämättömänä taivasten valtakunnan
hyvästä voimasta, joka on hänen yläpuolellaan, -
tulee ihmetelleeksi, ihailleeksi ja totelleeksi eläimellisiä
vaistojaan ja aivan kuin vastustamattomasti
niitä kasvattaneeksi, koska ne tuottavat
hänelle hetken tyydytystä ja onnea. Sillä tavalla
ovat syntyneet kaikki intohimot, jotka nyt ihmiskunnassa
raivoavat. Ne ovat aivan luonnollisia
alkuaan, mutta ihminen on lainannut niille omaa
83
ajatusvoimaansa ja muuttanut ne luonnollisista
eläimellisistä vaistoista luonnottomiksi inhimillisiksi
himoiksi.
Tästä kaikesta ihminen tulee tietoiseksi, kun
hän elää uudessa elämänymmärryksessä. Hän
näkee, että hänen täytyy ratkaista käytännöllisesti
tämä problemi. Onkin totuttu sanomaan, että
ihmisen sisällä on kaksi olentoa, toiselta puolen
enkeli ja toiselta puolen demooni. Useimmat ihmiset
eivät tiedä mitään enkelistä. Enkelistä ihminen
tulee tietoiseksi silloin, kun hän alkaa uskoa hyvän
voimaan, taivasten valtakuntaan, jota Jeesus vertauksissaan
opettaa, ja vasta sen perästä hän tulee
tietoiseksi demoonista eli paholaisesta sisässään.
Niin kauan kuin hän on, kuten Paavali sanoo:
»luonnollisessa tilassaan», hän ei tiedä enkelistä
eikä paholaisesta, vaan hän luulee, että hyvä ja
paha hänessä on häntä itseään. Tavallinen ihminen
tuntee itsensä yhtenäiseksi, personalliseksi olennoksi,
jolla on määrätyt himonsa, halunsa ja
viettinsä niitä tyydyttääkseen, mutta ainoastaan
»uskonnollinen» ihminen, joka uskoo hyvän ja
pahan voimaan, joutuu kahden tulen väliin, hyvän
ja pahan. Hänen sielussaan riehuvat enkelit ja
paholaiset, ja hänen täytyy tehdä valinta niiden
välillä, täytyy antaa johto kokonaan joko toiselle
tai toiselle. Paholainen hänessä viettelee häntä
itsekkyyteen ja nautintoon, joka hemmottelee
84
hänen alempaa luontoaan, jota vastoin enkeli
hänessä kehottaa häntä luopumaan itsekkyydestä,
kehottaa häntä kärsimyksiin, kehottaa häntä rauhallisesti
kantamaan ristiänsä.
Ihminen on täten kahdenvaiheella kauan aikaa.
Hän tuntee usein sisässään, ettei hän jaksa ratkaista
tätä ristiriitaa. Hän tuntee, että usko hyvään
hänestä usein häipyy. Pahan voima on hänessä
niin voimakas, se ottaa hänet syliinsä ja vetää
hänet alas sanoen: »hylkää tuo n.k. hyvä, etkö
näe, että se on vain petosta ja harhaa? Koetetaan
vain viekotella sinua. Tämä on ainoa todellinen.»
Me tiedämme okkultisesti, että ihminen tunnesielussaan
eli »astraaliruumiissaan» kasvattaa
»himo-elementaalia», niinkuin sitä teosofisella
nimityksellä kutsutaan, sellaista elävää himon
voimaa, jommoista siinä ei tarvitsisi olla. Ihmisellä
pitäisi näet olla puhdas astraaliruumis, joka
ei mitään puhuisi, mutta hän on sensijaan kasvattanut
tuollaisen himo-elementaalin, joka on
elävä ja osaa puhua hänen sisässään. Se se viettelijänä
puhuu hänelle, kun hän aikoo toteuttaa
hyvää päätöstä: »huomenna on parempi alottaa tai
uudenvuoden päivänä, silloin jätät pahan taipumuksesi,
- pitäähän olla vähän juhlallista, ei sitä
nyt keskellä jokapäiväistä elämää...» Tuollaista
keksii himo-elementaali, koska on kysymys sen
elämästä tai kuolemasta: pitääkö sen vielä jäädä
85
sieluumme imemään elonvoimaamme vai pitääkö
sen tulla heitetyksi ulos?
Nyt ymmärrämme, mitä evankeliumissa on
tarkotettu, kun Jeesuksesta kerrotaan, että hän
usein auttoi »riivatuita». Nämä riivatut olivat kasvattaneet
tai sallineet kasvaa itsessään tuon himoelementaalin
niin suureksi, että se lopulta sai
heidän järkensä valtaansa. He tulivat kummallisella
tavalla hulluiksi, niin että hetkeksi eivät
olleet vastuunalaisia tai tietoisia omista teoistaan.
Jos tutkimme rikostiedettä ja rikoksellisten
ihmisten sieluntilaa, huomaamme, että on sellaisia
»rikoksellisia», kuten me heitä kutsumme, jotka
muuten ovat siivoja ihmisiä, hyvinkin hiljaisia
ja kainoja, mutta silloin tällöin joutuvat pahan
valtaan, eivätkä osaa itseään hillitä. On esim.
sellaisia murhaajia, joita tieteellisellä kielellä kutsutaan
»himomurhaajiksi» (saksaksi Lustmörder),
jotka murhaavat murhaamishalusta, joille murha
on aistillinen nautinto ja jotka usein ovat olleet
tilaisuudessa murhaamaan monta ihmistä. Jack
Halkaisija oli sellainen murhaaja. Kun heidän
sieluelämäänsä on tutkittu, on saatu selville, etteivät
he voi hillitä itseään, kun himo yhtäkkiä tulee
heidän päällensä; puuska alkaa päänpakotuksesta,
he joutuvat pois suunniltaan, kulkevat ympäri,
koettavat taistella vastaan, mutta lopulta lankeavat,
etsivät tilaisuutta himonsa tyydyttämiseksi, syök-
86
syvät onnettoman uhrinsa kimppuun, murhaavat
hänet ja tuntevat sitten tavatonta nautintoa, kun
lämmin veri juoksee. Usein juovatkin verta,
ottavat kotiin osia ruumiista ja paistavat niitä. He
ovat aivankuin hulluja sen hetken, mutta kun ovat
täten tyydyttäneet itseään, tulevat he aivan rauhallisiksi
ja ihmettelevät itse, kuinka ovat niin
saattaneet tehdä. Kuitenkin ovat kuin tuomitut
kohtaloonsa. Muutaman ajan perästä himo nousee
uudelleen heidän sieluunsa eivätkä he jaksa sitä
vastustaa.
Tämä on tapaus äärimmäistä laatua, mutta
me tiedämme itsestämme, että jokainen paha
himo meissä ilmenee samalla tavalla. Tyydytettynä
se yhtäkkiä jättää meidät rauhaan, mutta herää
ajan kuluttua uudestaan eloon. Tämä on se himoelementaali,
jota meidän ei pitäisi itsessämme
kasvattaa vaan päinvastoin ajaa ulos. Luulemme
viettelyksen hetkinä, että me olemme itse tuo
paholainen, se sokaisee meidät, mutta jos osaamme
sanoa: sinä et ole minä, minä en ole paholainen,
silloin se heti hämmästyy, sillä se ei voi
kuulla ihmisen ääntä. Kun riivatut tulevat Jeesuksen
eteen, hän vain puhuu heille, ja himoelementaalit
heti pelästyvät. Ne huutavat hänelle:
Jeesus, Jumalan poika. Ne pelkäävät ihmisen
ääntä. Mainitsen tutkijain tunteman salaisuuden.
Kun himo-elementaali tulee erittäin eläväksi ihmi-
87
sessä, se vetää puoleensa astraali-maailmasta
yhden tai useamman olennon, jolla on samanlainen
himo, ja silloin ihminen todella on »riivattu»:
hänellä on talossaan ryövärit.
Ihminen, joka ei tiedä hyvän taivasten valtakunnasta
eikä enkelistä sisässään, on vaikeassa
asemassa. Hänellä on mahdollisuus voittaa itsensä
järkensä avulla, mutta tämä mahdollisuus voi
viedä hänet vielä suurempaan pahuuteen, niinkuin
teosofisesti sanotaan: mustaa magiaa kohti.
Sentähden viisaat ovat olleet sitä mieltä, että
ihmisiä ei pidä liiaksi opettaa itseään hillitsemään.
Elleivät he tiedä hyvästä, elleivät tiedä epäitsekkyydestä,
ei heidän eteensä pidä asettaa ihanteeksi
ihmistä, joka järjellään hallitsee itseään ja
samalla toisia ihmisiä. Sellainen ihanne alkaa
kuitenkin meidän päivinämme kutkuttaa useita
ihmisiä. Valta itsensä yli ja valta toisten yli ja
tahto kylmä kuin teräs! Vaikkeivät he itse tiedä,
heidän sisässään voi asua toinen himo, joka on
julmempi ja pahempi vielä kuin eläimelliset himot,
nim. halu hallita toisia ja nousta toisten yli. Tällainen
vallan- ja kunnianhimo nousee ihmisen
sielussa aivan kuin pakosta, kun hän kieltäytyy
eläimellisistä himoista ja oppii niitä voittamaan,
mutta ei tiedä hyvästä eikä enkelistä. Näemmekin
katsellessamme ihmiskuntaa surkean näytelmän:
toisella puolella joukko ihmisiä, kaikenlaisten eläi-
88
mellisten intohimojen ja paheiden vallassa, toisella
puolella taas älykkäitä yksilöitä kunnianhimon,
vallanhalun ja inhimillisen itsekkyyden orjina.
Tämä kaikki kuuluu siihen pimeyden valtakuntaan,
jossa ihminen elää, ennenkuin hän tietää enkelistä
sisässänsä, Jumalan valtakunnasta. Jos ihminen saa
silmänsä eteen vain ihanteen voimasta ja vallasta,
joutuu hän kulkemaan tietä, joka lopulta vie hänet
mustaan magiaan, sillä musta maagikko on ihminen,
joka täydellisesti hallitsee itseään. Hänellä ei
ole mitään eläimellisiä intohimoja, hän on näköään
aivan puhdas; kun kohtaamme hänet astraalitasolla,
hänen ei tarvitse näyttää mustuuttaan vaan
voi pukeutua ihanaksi olennoksi. Vaikka hän on
susi lampaan eli oinaan vaatteissa, ei toinen sitä
huomaa, sillä musta maagikko hallitsee astraalisia
voimia. Onneksi sellaisia maagikoita ei ole paljon
enää, eikä meidän ihmiskuntamme ole niinkään
suuressa vaarassa joutua kauas mustalle tielle, jos
vain saamme ihmisten silmät aukenemaan totuudelle.
Sillä ihmiskuntamme yksilöissä on kaikissa
mahdollisuus Jumalan valtakuntaan. Hyvä asuu
jokaisen ihmisen sisällä ja jokaisen ihmisen luona
on hänen enkelinsä, hänen korkeampi minänsä...
Kun me nyt ymmärrämme tämän, että ihminen
on kahden voiman välillä, enkelin ja demoonin, ja
ymmärrämme, että voidaksemme kulkea taivasten
valtakunnan kaidalla tiellä, voidaksemme yhtyä
89
enkeliimme, meidän täytyy tehdä valinta, on luonnollista,
jos me asetumme Jeesuksen opetuslasten
kannalle, niinkuin meillä on oikeus tehdä, niin
pian kuin olemme eläneet uudessa elämänymmärryksessä,
on luonnollista, että opetuslasten
tavalla kysymme häneltä: mutta kuinka sitten voi
päästä taivasten valtakuntaan, mitenkä on mahdollista
siihen tulla?
Tämä kysymyksemme jo kuvastaa epäilevää
aavistusta. Epäilemme, ettei taivasten valtakunta
ole yksinomaan hyvän henkinen voima yleensä:
aavistamme, että sillä nimityksellä on jokin salainen
merkitys. Kuta vaikeammaksi pääsy siihen
näyttää käyvän, sitä selvemmin ymmärrämme, että
taivasten valtakunnalla tarkotetaan jotain määrättyä
piiriä, jonka jäsenyys ei ole avoin kelle tahansa.
Ymmärrämme, että taivastila sielussamme kyllä on
usko Isän Jumalan johtamaan valtakuntaan, joka
on meissä, mutta että taivasten valtakunta realistisena
todellisuutena on piiri ihmisiä, jotka ovat
vahvasti lupautuneet palvelemaan Jumalaa. Ihmiset,
jotka osaavat valita ja ovat valinnan tehneet,
sellaiset kuuluvat taivasten valtakuntaan. Todella
pitkin ihmiskunnan historiaa, kaukaisista ajoista
saakka on siis ollut ihmisiä, jotka ovat kuuluneet
taivasten valtakuntaan! Kaikki ne ihmiset kuuluvat
tuohon merkilliseen joukkoon, kaikki ne, jotka
järkähtämättömästi ovat vallinneet enkelin, jotka
90
palvelevat Jumalaa eivätkä perkelettä, enkeliä
sisässään eivätkä demoonia; kaikki ne sanalla
sanoen, joita me tänä päivänä teosofisessa kirjallisuudessa
kutsumme vihityiksi.
Me näemme todistuksen tästä evankeliumissa,
kun Jeesus kysyy Pietarilta: kenen sinä sanot
minun olevan? Pietari vastasi: sinä olet Kristus,
voideltu, elävän Jumalan poika. Silloin Jeesus
sanoi: sitä ei ole sinulle kukaan muu ilmottanut
kuin Jumalan valtakunta itse, Isä itse, ja siis sinä
kuulut myös meidän piiriimme. Minä annan
sinulle taivasten valtakunnan avaimet, sinä voit
avata ja sulkea, sinä tiedät valtakunnan salaisuudet
ja voit näyttää portin toiselle ihmiselle ja esittää
hänet vihittäväksi tämän meidän piirimme jäseneksi.
(Matt. 16: 15-19.)
Ja mitä äskeiseen kysymykseemme tulee, vastaa
evankeliumi siihen valmistavasti kertomalla
Jeesuksesta ja lapsista (Matt. 18: 2-10). Millä
tavalla meidän tulee valmistua valtakuntaa varten,
selittää Jeesus sanoillaan: »Ellette käänny ja tule
niinkuin nämä lapset, ette voi astua taivasten
valtakuntaan sisälle». Ja kohta jälestä hän lisää:
»sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaissa
näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa
». Tällä sanallaan Jeesus paljastaa merkillisen
syvän psykologisen seikan lasten suhteen.
»Heidän enkelinsä aina katselevat taivaallista
91
Isää kasvoihin». Toisin sanoen, lasten korkeampi
minä on siinä tilassa, että hänen katseensa aina
on suunnattuna Jumalan valtakuntaan - hyvään -
Isään.
Eikö sitten täysi-ikäisten ihmisten enkeli eli
korkeampi minä ole samassa asemassa, että se aina
katselee Isää kasvoihin? Ei. Tässä on merkillinen
ero, sillä täysikasvanut ihminen, jonka sisässä on
herännyt himoelementaali eli demooni ja joka elää
luonnollisessa tilassa ja kuuntelee milloin luonnollisen
hyvän, milloin paholaisensa ääntä, hän
vetää puoleensa niin paljon voimaa ja huomiota
korkeammasta minästään, että hänen enkelinsä on
ikäänkuin nukkuvassa tilassa.
Muistakaamme Jeesuksen vertaus siemenen
kylvöstä (Matt. 13: 24-25), josta ennen on ollut
puhetta: silloin kun ihmiset nukkuvat, silloin
paholainen tulee ja kylvää pahan siemenen. Tämä
selitettiin niin, että kun ihmiset syntyvät alas tähän
maailmaan, aineeseen, voi paha tehdä työtänsä
heissä, koska he silloin nukkuvat. Jeesuksen vertaus
on sanallisestikin tosi. Meidän korkeampi
minämme on puoleksi nukkuvassa tilassa, silloin
kun elämme pelkkää personallista elämää, sellaista,
jossa emme tiedä hyvän voimasta eikä
enkelistä itsestämme vaan ainoastaan personallisesta
minästämme ja sen haluista. Silloin on
meidän enkelimme avuttomassa tilassa, hänen
92
täytyy vain antaa voimaansa personallisuuden,
mutta itse hän ei kykene mitään varsinaisesti tekemään.
Tämä on sääntönä aikuisten suhteen, mutta
lasten laita on toinen. Pieni lapsi ei ole vielä tullut
sellaiseen tilaan. Pienessä lapsessa ei vielä ole
demooni herännyt, jos lapsi elää luonnollista elämää,
eikä hänessä ole ristiriitoja kuin pinnalla.
Pienessä lapsessa on tajunta oikeastaan korkeammassa
minässä, enkelissä, ja enkelin silmät ovat
suunnattuna hyvään, Isään Jumalaan ja Hänen
valtakuntaansa. Senpätähden pienen lapsen elämä
on niin tärkeä. Sentähden on niin suuresta merkityksestä,
millä tavalla me kohtelemme pienokaisia,
minkälaisen kasvatuksen me heille annamme, minkälaisessa
ympäristössä annamme heidän olla, mitä
annamme heidän nähdä. Sillä jos osaisimme oikein
kasvattaa lapsia, jos osaisimme oikein kohdella
itseämme ja toisiamme, silloin kun olemme pieniä,
niin me voisimme kasvattaa sillä tavalla - sanon
tämän aivan kuin teoriana, en tietysti sitä ole
kokenut - voisimme kasvattaa lapsia sillä tavalla,
että heidän enkelinsä aina saisivat katsella Isää
Jumalaa taivaissa, että he tulisivat tietoisiksi jo
pieninä personallisessa tajunnassaan omasta jumalallisesta
itsestään.
Jos lapsille puhuu hyvästä enkelistä - sen
jokainen meistä on kokenut, - he innolla ja har-
93
rastuksella ottavat sellaisia sanoja vastaan, he
ymmärtävät. Kuka on paremmin ymmärtänyt
lapsia kuin Topelius meillä? - ja me muistamme,
kuinka hän sekä näytöskappaleissaan että saduissaan
antaa valkoisen enkelin toiseen korvaan
kuiskata hyvää ja mustan toiseen korvaan kuiskata
pahaa. Hän on runoilijana aavistanut totuuden!
Mutta lapsessa ei ole pahan voima samanlainen
kuin aikuisessa. Lapsi aina pelkää pahaa itsessään,
kun hänelle siitä on huomautettu. Jos nyt lapsi
saataisiin uskomaan enkeliin, tahtomaan aina olla
sen luona, sitä kuunnella, että se lakkaamatta voisi
katsella Isää kasvoihin, silloin olisimme ratkaisseet
kasvatuksen vaikean problemin, silloin olisimme
alkaneet luoda uutta ihmiskuntaa...
Tällä sanallaan on Jeesus näyttänyt, kuinka
meidän pitää olla, jos tahdomme nähdä taivasten
valtakunnan portteja. Meidän täytyy kasvattaa
itseämme yhä tietoisemmiksi hyvän yliherruudesta
sielussamme, ettemme vedä enkelin voimaa ja
huomiota itsekkääseen elämäämme. Meidän enkelimme
tosin ei pahaa näe, se ei ole samalla tavalla
personallisesti itsetietoinen kuin me olemme
pahasta meissä, enkelimme vain nukkuu. Mutta
meistä riippuu, saisiko enkelimme olla hereillään.
Ja kun enkeli on hereillään, silloin se luonnollisesti
katsoo Isää silmiin.
94
V
JEESUKSEN VIISI KÄSKYÄ
N. k. vuorisaarna Matt. 5-7 luvuissa tunnustetaan
yleisesti maailman kirjallisuuden helmeksi,
mutta meidän täytyy myöntää, että ne opetukset,
jotka annetaan vuorisaarnassa, eivät saa vastaavaa
ymmärtämystä osakseen kristikunnassa. Vuorisaarnan
siveyskäskyissä m. m. kielletään, jos
vähänkään tunkeudumme Jeesuksen opin henkeen,
sotiminen ja aseitten kantaminen, mutta kun kristikunnassa
jotkut ihmiset yrittävät noudattaa näitä
Mestarinsa opetuksia, silloin heidän täytyy muodostaa
kirkonopista poikkeavia lahkoja kuten
esim. kveekarit, tai sitten heitä kohdellaan »porvarillisen
» lain rikkojina ja heitetään vankeuteen
tai muulla tavalla vainotaan. Monet muut esimerkit
todistavat meille, että kristikunta ei ole
ottanut vakavalta kannalta vuorisaarnaa, vaikka
se myönnetään kauniiksi ja ihanaksi ja suurenmoiseksi.
Kun meidän aikanamme viime vuosi-
95
sadalla suuri venäläinen profetta ja kirjailija Leo
Tolstoi yritti tunkeutua vuorisaarnan henkeen ja
selittää sitä, ja kun hän sieltä kaivoi esille nuo nyt
kautta maailman kuulut ja tunnetut Jeesuksen viisi
käskyä, jotka täydellisesti poikkeavat Mooseksen
vanhoista kymmenestä käskystä, niin maailma
kyllä tunnusti hänen neronsa ja vilpittömyytensä,
mutta harvat menivät niin pitkälle, että vakavasti
tunnustivat Tolstoin tulkinneen Jeesuksen oppia
oikein. Useimmat uskovaiset, vilpittömät ja hartaat
kristityt olivat sitä mieltä, että Tolstoi meni
käsityksissään liian pitkälle, sillä hänhän lyhyesti
sanoen tahtoi muodostaa koko yhteiskunnallisen
elämän toisenlaiseksi Jeesuksen käskyjen nojalla.
Nämä viisi käskyä, jotka vuorisaarnassa annetaan,
rakentavat todella uuden yhteiskunnan,
muuttavat koko vanhan yhteiskunnallisen elämän.
Tolstoi kutsuukin kristinuskoa uudeksi siveysopiksi.
Tolstoin opin kulmakivi on väite, ettei
pitäisi olla tuomareita, ei virkalaitoksia, ei hallituksia.
Hän sanoo, että tämä on kristillisen hengen
mukaista, mutta kristikunta on ymmärtävinään,
ettei niin ole voinut olla Jeesuksen tarkotus, koska
silloin yleensä yhteiskunnallinen elämä tehtäisiin
mahdottomaksi. Meidän kristikuntamme siis ei
ollenkaan käsitä, minkälaiseksi muodostuisi
yhteiskunnallinen elämä, jos käytännössä voitaisiin
toteuttaa vuorisaarnan käskyjä, niinkuin Tolstoi ne
96
on esittänyt.
Mutta tarkotuksemme ei ole esittää Tolstoin
oppia. Mainitsimme hänen nimensä, koska mielestämme
kristityn velvollisuuksiin meidän aikanamme
kuuluu tutustuminen Tolstoin oppiin ja sitä
perinjuurin pohtiminen. Meidän tehtävämme on
tutkia vuorisaarnaa sinään, tutkia, mitä uusia
näköaloja ihmisen henkiseen kehitykseen nähden
Jeesuksen käskyt ja muut opetukset avaavat sille,
joka eläytyen evankeliumin henkeen näkee niissä
tieteellisiä tienviittoja taivasvallan tavottelijalle.
Vuorisaarnan alussa sanotaan, että »kun Jeesus
näki kansan, hän nousi ylös vuorelle, ja kun hän
oli istuutunut, tulivat opetuslapset hänen tykönsä
ja hän puhui». Tässä viitataan nimenomaan siihen,
että kansaa oli paljon, mutta että Jeesus puhui vain
opetuslapsilleen.
Kuitenkin sanotaan vuorisaarnan lopussa: »ja
tapahtui, koska Jeesus oli lopettanut nämä puheet,
että kansa hämmästyi hänen oppiansa, sillä hän
opetti heitä voimallisesti eikä niinkuin kirjanoppineet
». Tässä on näennäisesti pieni ristiriita.
Alussa sanotaan, että hän puhui opetuslapsille,
lopussa, että kansa myös oli kuullut.
Realistisesti ymmärrämme sen niin, että joukko
kansaakin nousi opetuslasten jälessä vuorelle ja
tällä tavalla tuli kuulleeksi niitä puheita, joita
Jeesus piti ympärillään oleville opetuslapsille.
97
Toiselta puolen on ehkä evankeliumin kirjottaja
kekseliäällä tavalla viitannut seikkaan, jota voisimme
kuvata seuraavasti: »vaikka nämä opetukset
ovat aiotut opetuslapsille, saa myös kansa niitä
kuunnella ja hämmästyä. Kansa ei kuitenkaan niitä
täydellisesti ymmärrä, ennenkuin se on ymmärtänyt
Jeesuksen vertaukset. Ainoastaan se, joka
ymmärtää, saattaa täydellisesti ottaa vastaan, mutta
se, joka ei vielä ymmärrä, voi kuulemastaan
sittenkin hyötyä». Ja tosiaan: vaikka kristikunta ei
ole ymmärtänyt näitä käskyjä - sillä jos se olisi
ymmärtänyt, se tietysti olisi noudattanut - on se
kuitenkin löytänyt niistä paljon ohjausta, johdatusta,
mielen kehotusta, oppia, neuvoa ja lohdutusta,
silloin kun se ahdingossaan on vuorisaarnaa
lukenut.
Vasta kun olemme Jeesuksen vertausten avulla
saaneet käsityksen Jumalan valtakunnasta hyvän
valtakuntana, joka on meidän sisällämme, ja vertausten
mukaan eläytyneet tähän uuteen maailmankatsomukseen;
vasta kun siinä elettyämme olemme
ymmärtäneet Jeesuksen selityksen kahdesta maailmanvallasta,
hyvän ja pahan valtakunnasta, ja
hänen oppinsa kahdesta olemuksesta eli mahdista
ihmisen sisällä, nim. hyvän voimasta eli enkelistä
ja pahan voimasta eli demoonista; vasta kun
olemme tämän kaiken käsittäneet ja saaneet lapsen
mielen, niin että enkelimme taivaissa osaa katsella
98
Isää kasvoihin, - vasta sitten voimme alkaa syventyä
vuorisaarnan uusiin käskyihin.
Vuorisaarna alkaa kahdeksalla autuuden lupauksella.
Syrjäytämme ne nyt - olen niistä
kyhännyt kirjotuksen »Jumalan valtakunnan salaisuudet
», joten se, joka tahtoo tietää, mitä niistä
ajattelen, voi lukea tämän kirjasen. Niiden perästä
tulee vuorisaarnassa Jeesuksen esittämät viisi uutta
käskyä.
Nämä käskyt ovat uusia, sillä ne alkavat kaikki
samalla kaavamaisella lauseella: »te olette kuulleet
sanotuksi vanhoille, mutta minä sanon teille...», ja
ensimäinen uteliaisuutemme koskee sentähden
kysymystä, miksi Jeesus antoi uusia käskyjä ja
mitä hän niillä tarkotti.
Vastauksen tähän kysymykseen saamme
ainoastaan, jos osaamme asettua opetuslasten kannalle.
Kysymyksessä on meidän jäsenyytemme Jumalan
eli taivasten valtakunnassa. Jumalan valtakunta
ei ole tästä maailmasta, mutta me olemme saaneet
silmämme auki näkemään, mitä Jumalan valtakunta
on, ja olemme tulleet aivan kuin sen
valtakunnan kansalaisiksi, sillä olemme koettaneet
elää Jeesuksen vertausten mukaisesti ja toteuttaa
uutta maailmankatsomusta. Yhtäkaikki kansalaisoikeutemme
valtakunnassa on toiseksi vaillinaista
ja puolittaista; se on enemmän teoretista kuin
99
käytännöllistä laatua. Miksi? Siksi ettemme sitä
aistimillamme vielä tajua. Emme valtakuntaa näe
emmekä ihmisiä siinä, emme näe, ketkä siinä ovat
jäseniä ja minkätähden toiset ihmiset eivät ole sen
jäseniä.
Ajatelkaamme elämäämme tässä ulkonaisessa
maailmassa. Jokainen meistä tietää tässä elävänsä,
tietää, millä keinoin tässä hengissä pysymme; me
myös näemme toinen toisemme, saatamme arvostella
toisiamme, kiittää ja moittia. Onko nyt
taivasten valtakunta kerrassaan toisenlainen maailma?
Eikö mikään, mikä sopii määriteltäväksi ja
sanottavaksi näkyväisestä maailmasta, pidä paikkaansa
taivasten valtakunnasta? Tietysti tämä
valtakunta on toinen kuin näkyväinen maailma,
sillä se on meidän maailmamme sielullisina ja henkisinä
olentoina. Mutta se on todellinen ja ulkokohtainen
omalla tavallaan ja me saatamme siitä
puhuessamme käyttää sanoja semmoisia kuin
tajuta, havaita, nähdä, kuulla j.n.e. yhtä hyvin
kuin fyysillisestä todellisuudesta. Siksipä olemmekin
sokeita, jotka kuljemme hämärissä, tietä tunnustellen,
ennenkuin olemme itsetietoisia kansalaisia
taivasten valtakunnassa. Ja itsetietoisia kansalaisia
olemme vasta sitten, kun näemme, että se
on olemassa, näemme, ettei ole puhetta vain
kauniista asioista, korupuhetta pilventakaisista,
vaan että todella on olemassa maailma, sielujemme
100
kuningaskunta, jossa henkimaailman voimat hallitsevat,
vaikka se fyysillisille silmillemme on näkymätön.
Ja kuinka voisimme »nähdä», ellei meissä
herää ja kehity jonkinlaisia uusia aistimia, jotka
asettavat meidät yhteyteen taivasten valtakunnan
kanssa?
Tämä on tietenkin Jeesuksen tarkotus. Jos hän
on pyytänyt meitä tulemaan jäseniksi taivasten
valtakuntaan, jos hän on sanonut meille, millä
ehdolla voimme siihen päästä, jos hän on näyttänyt
meille, että siinä valtakunnassa ei olla
yhdenvertaisia vaan voidaan puhua »pienistä» ja
»suurista», ei hän ole voinut muuta tarkottaa kuin
että: jos me noudatamme hänen käskyjänsä, silloin
pääsemme itsetietoisiksi kansalaisiksi uudessa
valtakunnassa ja silloin meissä heräävät ne aistit,
joiden avulla voimme huomata olevamme sen
jäseniä ja huomata, mitenkä toiset ihmiset yksilöllisesti
siihen suhtautuvat.
Jeesuksen viisi uutta käskyä vuorisaarnassa
ovat nimenomaan mystillisiä osviittoja, jotka ovat
omiansa, kun me niitä noudatamme, herättämään
meissä uusia aisteja. Ne ovat toisin sanoen tieteellisiä
neuvoja - selvää salatiedettä, kuten sanoisimme.
Kun nyt siirrymme näihin käskyihin,
huomautamme ensin, että ne jakautuvat kahteen
ryhmään. Edelliseen kuuluvat kolme ensimäistä,
jälkimäiseen kaksi viimeistä. Edelliset opettavat
101
meitä näkemään toisia ihmisiä sielullisina olentoina
ja kaksi viimeistä käskyä opettavat meitä
näkemään itse taivasten valtakuntaa uutena maailmana.
Jeesuksen käskyjä ei tietenkään tarvitse eikä
saa yrittää toteuttaa perätysten, vaan kaikkia yhtaikaa,
kuitenkin sillä tavalla että määrättyyn
käskyyn kulloinkin kohdistetaan pääpaino. Eikä
niiden noudattaminen saata tapahtua koneellisesti
niinkuin »hyvien tapojen», sillä ne ovat elävää
henkeä ja kohoavat aina ihanteina korkealle realistisen
maailman yläpuolelle. Ainoa, minkä osaamme,
on yrittää niitä noudattaa.
1.
Ensimäinen käsky kuuluu: »Te kuulitte, mitä
sanottu oli vanhoille: ei sinun pidä tappaman;
mutta jokainen, joka tappaa, hänen pitää tuomiohon
vikapää oleman. Vaan minä sanon teille:
että jokainen, joka tyhmästi vihastuu veljellensä,
hänen pitää tuomiohon vikapää oleman; mutta
jokainen kuin sanoo veljellensä: rhaka, hänen
pitää neuvon alle vikapää oleman; mutta jokainen,
joka sanoo: sinä tyhmä, hänen pitää helvetin
tuleen vikapää oleman». (Matt. 5: 21, 22.)
Tahdon heti huomauttaa, että sana »tyhmästi»
puuttuu samasta käskystä, kun se mainitaan
102
Luukaan evankeliumissa, johon seikkaan, kuten
tunnettu, Tolstoi panee suuren merkityksen, pitäen
sitä alkuperäisenä tekstinä. Nyt kuitenkin uudempien
tutkimusten mukaan näyttää olevan siten, että
alkuperäisissä käsikirjotuksissa, sekä evankeliumiteksteissä
että kirkko-isien otteissa sana »tyhmästi»
tavataan. Mutta on olemassa eräs vanha kirjailija
Cassianus, joka sanoo samalla tavalla kuin Tolstoi
meidän aikanamme, että sana »tyhmästi» on lisätty
perästäpäin. Ja vaikka oppineet tästä riitelisivät
omalla tavallaan ja päättelisivät mihin päin tahansa,
täytyy minunkin salatieteellisten syitten perusteella
tunnustaa olevani sitä mieltä, että Jeesus ei
ole käyttänyt tätä sanaa, vaan että hän todella on
sanonut: »joka vihastuu veljellensä, on vikapää
tuomioon».
Vanha käsky: »ei sinun pidä tappaman» koskee
ulkonaista elämää fyysillisessä maailmassa ja
neuvoo meille, mitenkä meidän pitää käyttäytyä
yhteiskunnassa, ettei syntyisi häiriötä yhteiselämässä.
Kun katselemme maailmaa ympärillämme,
huomaamme, että - sodankäyntiä lukuunottamatta
- ihmiset jo yksilöinä ovat oppineet olemaan
tappamatta toisia ihmisiä. Tietysti silloin tällöin
tapahtuu murhia, mutta niitä täytyy pitää poikkeustapauksina.
Yleensä ihmiset eivät vihassaan
mene niin pitkälle, ja tämän nojalla vallitsee järjestys
yhteiskunnassa. Yleinen mielipide on ehdot-
103
tomasti murhaa vastaan. Ja vaikka ihminen, joka
vihasta tai kostonhimosta tai muusta syystä on
tappanut toisen, olisi sisässään sitä mieltä, että
hänen tekonsa oli oikea; vaikka hänen rikoksensa
ei tulisi ilmi vaan jäisi ainaiseksi salaisuudeksi
hänen ajatuksensa ja sydämensä kesken, niin huomaisimme
yhtäkaikki merkillisen ilmiön: ihmismurhaaja
ei saa rauhaa omalta tunnoltaan. Vaikka
hän järjessään vakuuttaa itsellensä tehneensä
oikein, kun tappoi »tuon roiston», kuuluu alituisesti
hiljainen ääni sydämen takaa: »sinä et
tehnyt oikein, sinä rikoit Jumalan lakia vastaan.
Tiesithän, että elämässä vallitsee salaperäisiä hengen
lakeja, joita ei saa rikkoa». Ja vaikka on kysymyksessä
sotamies, joka ei omasta alotteestaan
eikä omalla vastuullaan ole veljeään tappanut,
vaan toisten käskystä, huomaamme samojen elämän
lakien vaikuttavan hänessäkin: joko hänen
mielensä täyttyy kauhulla sodankäyntiä vastaan tai
hänen sydämensä tylsistyy, hänen käsityksensä
hyvästä ja pahasta raaistuu ja hän kadottaa jotakin
alkuperäistä ihmishienouttaan.
Kun vanhat viisaat ovat antaneet käskyn, he
ovat sillä vain paljastaneet elämänlain, jota vastaan
meidän ei pidä rikkoa.
Mutta Jeesus uudessa käskyssään syventää
koko asian. Hän ei puhu enää ihmisten ulkonaisesta
suhteesta toisiinsa. Hän ei puhu enää
104
tappamattomuudesta, sillä hän edellyttää, että
sitä käskyä tunnetaan ja noudatetaan. Hän puhuu
opetuslapsille taivasten valtakunnan salaisuuksista,
ja hän sanoo: »jos tahdot tulla itsetietoiseksi
kansalaiseksi tässä ihmeellisessä sielumaailmassa,
silloin et saa suuttua».
Hänen käskyänsä ei saa käsittää pintapuolisesti.
Se ei tarkota, että ihmisen pitäisi aina tukahuttaa
suuttumuksensa eikä näyttää vihastuneelta.
Tämä yksin veisi suoranaiseen ulkokultaisuuteen.
Saattaahan ihminen, jos hän on vähääkään valtiomies,
näyttää koskemattomalta, vaikka häntä sisäisesti
suututtaa. Tämä on aristokratinen menettely
ja seuraelämässä kaunis tapa. Sanotaan, että kiinalaiset
ja japanilaiset tulevat erittäin kohteliaiksi
toisilleen, kun he suuttuvat. He alkavat ladella
mitä mieleisimpiä kohteliaisuuksia ja tulevat yhä
tyynemmiksi, kuta julmemmin viha raivoo sisässä.
Länsimaillakin jokainen hienosti sivistynyt mies ja
nainen hillitsee vihaansa ja kauhistuu olentoa, joka
suuttuu ja raivoo.
Mutta kieltämättä semmoinen suuttumattomuus
on ulkokultaisuutta. Totuuden ja rehellisyyden
kannalta pitäisi ihmisen näyttää suuttumuksensa,
näyttää, mitä on hänen sydämessään, eikä kantaa
vihaa sisässään.
Jeesus ei ole käskyssään tarkottanutkaan ulkonaista
käytöstä sinänsä. Hänen ohjeensa tähtää
105
syvemmälle. Hän puhuu sydämestä. Hän tarkottaa,
ettemme saisi sisässämme, sydämessämme suuttua.
Koko hänen käskynsä on elämää eikä muotoa.
»Älä sydämessäsi vihastu». Kukaties ihminen, joka
sisäisesti ei ollenkaan ole suuttunut, voi käyttää
yhtä kovaa kieltä kuin Jeesus itse evankeliumien
kertomusten mukaan, kun hän sanoi: »voi teitä
kyykäärmeitten sikiöt», - kukaties hän voi olla
yhtä suuttuneen näköinen kuin Jeesus, kun hän
ruoskalla ajoi ulos eläimet temppelistä. Kukaties.
En tiedä, sanon vain kukaties. Sillä tässä ei ole
lainkaan kysymys muodoista vaan hengestä ja
elämästä. Senpätähden suuttumattomuus on ihanne,
johon lakkaamatta saamme pyrkiä. Koska me
sen saavutamme? Silloin ehkä, kun olemme Mestareita.
Ja totisesti meidän pitää varoa, ettemme
itsellemme kerskaile: minä olen sentään ihanteen
saavuttanut. Sillä kuinka puhdas olisikaan meidän
sydämemme, jos se todella olisi puhdas?
Mitä varten Jeesus sitten antaa tämän käskyn?
Mikä salainen merkitys sillä on? Koska käskyjen
tarkotus on herättää meissä uusia aisteja, jotta
tulisimme tietoisiksi kansalaisiksi uudessa maailmassa,
niin mitä on tarkotettu tällä ensimäisenä
käskyllä?
Sillä on tarkotettu hyvin merkillistä asiaa. Jos
puhuisin kuin salatieteilijä, sanoisin, että sillä on
tekemistä meidän salaisen otsamme kanssa. Kun
106
me suutumme, kun me sisässämme loukkaannumme
tai harmistumme, panemme näkymättömän
käyttövälineemme määrätyllä tavalla värähtelemään,
herätämme määrätyitä voimia liikkeelle
näkymättömässä sieluruumiissamme, voimia, jotka
meitä sokaisevat sillä tavalla, ettemme osaa nähdä
emmekä ymmärtää toisten ajatuksia. Mutta kun
pyrimme suuttumattomuuteen, tulemme suvaitseviksi,
järkeviksi, vapaamielisiksi ja ymmärrämme
toisten ihmisten ajatuksia. Ennen saatoimme olla
varsin selvillä omasta ajatuskannastamme, omasta
maailmankatsomuksestamme. Olimme valmiit vainoomaan
koko maailmaa »totuuden takia», niinkuin
uskovaiset useinkin ovat tehneet. Olimme
valmiit - ainakin mielikuvituksessamme - hakkaamaan
pään toiselta, jos hän ei osannut nähdä
niinkuin me. Mutta kun aloimme poistaa vihan
ja suuttumuksen sydämestämme, silloin oli ensimäinen
saavutuksemme, että meille aukeni uusi
maailma, ihmisten ajatusmaailma. Opimme huomaamaan,
että muutkin ajattelivat. Kummalista
kyllä emme ennen sitä älynneet! Ja kuta enemmän
sydämemme puhdistuu, sitä selvemmin näemme,
että ihmiset, meidän veljemmekin ajattelevat
ymmärtävästi ja järkevästi. Opimme ajattelemaan
jokaisen ihmisen kannalta.
Oletteko tavannut ihmistä, joka tässä suhteessa
on työtä tehnyt ja voittoja saavuttanut? Jokainen,
107
joka tulee semmoisen luo, kertoo hänelle omasta
itsestään, paljastaa hänelle sielunsa syvimpiä salaisuuksia,
puhuu hänelle suoraa kieltä omasta maailmankatsomuksestaan.
Hän tekee sen vaistomaisesti,
sillä hän aavistaa saavansa suurinta myötätuntoa
ja ymmärtämystä osakseen. Ja hän saa.
Tämä on ensimäinen saavutus, että alamme
ymmärtää ihmisiä ihmisinä. Eikä minun tarvitse
puhuakaan siitä toisesta puolesta saavutuksessa,
että alamme ymmärtää eläimiä, kasvia, kiviä,
luonnonvoimia, koko maailmaa, ja että - ihmeellistä
kyllä - alamme nähdä, mitä ihmiset ajattelevat,
vaikkeivät sanaakaan sano meille.
2.
Ja kun siirrymme toiseen käskyyn, niin se
kuuluu näin:
»Te kuulitte sanotuksi vanhoille: ei sinun pidä
huorin tekemän. Mutta minä sanon teille: jokainen,
joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä,
niin hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä
» .
Taas on ensimäiseksi viitattu Mooseksen vanhaan
käskyyn: älä tee aviorikosta, jolla Mooses
tahtoi järjestää ulkonaisia oloja maailmassa. Hän
sanoi: te voitte elää onnellisesti yhteiskunnassanne,
jos ette tee aviorikosta.
108
Nyt täytyy tunnustaa, että ihmiskuntamme ei
ole tätä kuudetta käskyä oppinut noudattamaan
edes niinkään paljon kuin viidettä: ei sinun pidä
tappaman, sillä jälkimäinen käsky käy heti
useimpien ihmisten järkeen, jota vastoin edellinen
on tullut yhä hämärämmäksi kuta kauemmin sitä
on saarnattu. Syy tuntuu olevan siinä, että Mooseksen
kuudes käsky näyttää aikamme ihmisistä
liian pintapuoliselta. Se saattaa tyydyttää uskovaisia,
mutta onhan koko uudenaikainen kulttuurimme
pyrkinyt siihen, että tunnustettaisiin
korkeampi pohja avioliitolle kuin papin pyhittämä
lupaus. Meidän aikamme ihmisten mielestä ei ole
mitään pyhää siinä, että kaksi ihmistä on mennyt
yhteen ja pappi on ollut heitä siunaamassa ja toisia
on ollut todistamassa, - kun kuitenkin jonkun ajan
kuluttua hetken huumaus on ohi, onni on poissa,
sopu on rikottu ja katkeruus, väärinkäsitys ja ylenkatse
on astunut kodin kynnyksen yli. Sattuupa
sitten vielä jommankumman aviopuolison elämän
tielle uusi toveri, joka voittaa hänen sydämensä
ja jota hän tuntee todellisesti rakastavansa. Mitä on
hänen silloin tehtävä? Jatkettava onnetonta yhdyselämäänsä
vihityn puolisonsa kanssa vaiko tehtävä
aviorikos? Meidän aikamme sivistys antaa myötätuntonsa
kärsivien ihmisten tunteille ja ajattelee:
ensimäinen avioliitto oli erehdystä, se ei ollut pyhä
avioliitto, sillä avioliiton ainoa pyhä perusta
109
on keskinäinen rakkaus. Niinhän aikamme kirjailijat
ja runoilijat ylistävät miehen ja naisen välistä
rakkautta ja inhoovat avioliittoa, joka on rakennettu
muulle perustalle kuin rakkauden. Sentähden
meistä tuntuu, että Mooseksen käsky: älä tee
aviorikosta, on pintapuolinen ja vanhanaikainen.
Tai ehkä voisimme kääntää asian toiseen päin
ja sanoa, että käsky on vielä liian uudenaikainen?
Ehkä olemme siinä määrin kiinni vanhan ajan
muodoissa, ettemme saata olla tekemättä aviorikoksia.
Avioliiton kehityshistoria on kirjavanmuotoinen.
Yksi-avioisuus ja sen vaatima ehdoton
uskollisuus on ehkä asia, jota emme vielä ole
tyystin oppineet. Ehkä Mooseksen käsky niin
ollen on vielä liian korkea meille jokapäiväisille
ihmisille?
Ja jos myönnämme, että kuudes käsky on
vaikea toteuttaa, kuinka paljon vaikeampi onkaan
Jeesuksen uusi käsky? Kuitenkin hän nimenomaan
sanoo: jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa
häntä, se teki jo huorin hänen kanssansa
sydämessään. Eipä siinä kyllin, että teko kielletään;
se on itsestään luonnollinen asia - yhtä
luonnollinen kuin tappamattomuus. Tuomio kohtaa
ankaruudessaan paljon arempia asioita: sydämen
salaisia ajatuksia. Mihin Jeesus siis tähtää? Mitä
hänen mielestään on pahaa? Mistä on kysymys?
Onko kysymys rakkaudesta vai onko kysymys
110
munkki-ihanteesta? Pitääkö ihmisen elää yksin
ja olla niin sanoaksemme vihamielisellä kannalla
koko sukupuoli-asiaan? Sitäkö Jeesus on tarkottanut?
Muutamat ovat tietenkin käsittäneet käskyn
niin, että Jeesus on kieltänyt luonnollisen sukupuoli-
elämän, kieltänyt synnyttämästä lapsia
maailmaan ja jatkamasta sukuaan; skoptsit Venäjällä
runtelevat ruumistaan kelvatakseen jumalalleen.
Mutta ehdottomasti tämä on väärinkäsitystä.
Jo se, että käskyssä käytetään sanaa »aviorikos»,
osottaa, ettei ole kysymystäkään aviottomuudesta.
Sillä kuinka toinen voisi tehdä aviorikoksen kuin
se, joka on aviosuhteessa?
Käytännöllisesti katsoen ei »sukupuolista pulmaa
» sillä tavalla voisi ratkaistakaan. Jos todellinen
aviottomuus ja »neitseellisyys» olisi opetuslapsiuden
ehto, ei kykenisi moni edes pyrkimään
opetuslapseksi. Lukuunottamatta niitä harvoja,
joista Jeesus nimenomaan sanoo, että »muutamat
ovat taivasten valtakunnan tähden tehneet itsensä
aviottomiksi...», useimmat pyrkijät joutuvat voimattoman
yksinäisyyden tunnon valtaan, joka
tekee heidän henkisen edistymisensä toivottoman
raskaaksi, elleivät saa apua. Ihminen on siksi
nuori vielä sieluna, että hän kaipaa ystävää, ja
hänen rakkaudenkaipuunsa on siksi läpitunkeva,
että hän kaipaa toveria juuri sukupuoli-elämässä.
111
Ainoastaan silloin kun hän rakastaa toista ihmistä
ja menee avioliittoon, saaden siten sukupuolielämänsäkin
luonnollisella tavalla järjestetyksi,
ainoastaan silloin tavallinen pyrkijä saattaa ruveta
puhdistamaan sydäntään Jeesuksen käskyn mukaisesti.
Jos nuori pyrkijä heti katselisi ihannetta
silmästä silmään ja ajattelisi: minä tahdon olla
pyhimys, kävisi hänelle epäilemättä samalla tavalla
kuin tiedämme, että vanhan ajan n. k. pyhimyksille
kävi. He menivät erakoiksi ulos metsiin
tai vuorille. He pakenivat luonnollista ihmismaailmaa,
he eivät tahtoneet iloita siitä, että heillä
oli ystäviä, he eivät uskaltaneet rakastaa elävää
»houkuttelevaa» naista, - vaan heittäytyivät sen
sijaan paljon vaarallisempaan yksinäisyyteen, kutsuivat
esille omasta sielustaan kaikenlaisia houkuttelevia
kuvia, ja saattoivat siten lopulta itsensä
omissakin silmissään mitä kurjimmiksi syntisiksi.
Entä syy tähän salaiseen tappioon? He yrittivät
saavuttaa »pyhimysastetta», ennenkuin kunnolleen
osasivat rakastaa.
Jeesuksen uusi käsky edellyttää sentähden, että
opetuslapseksi pyrkijän rakkaus- ja sukupuolielämä
on inhimillisellä tavalla järjestetty. Ja opetuslapselta
hän sitten vaatii, ettei niitä suhteita,
joihin opetuslapsi ihmisenä on joutunut, loukattaisi
tai rikottaisi. Niin ollen hän antaa jyrkän käskynsä,
joka samalla neuvoo, millä tavalla opetus-
112
lapsi voi pyrkiä sydämen puhtauteen käskyn
viittoomaa suuntaa. Sanoohan Jeesus suoraan ellei
sanallisesti: »sinun täytyy varoa ei ainoastaan
tekoja mutta ennen kaikkea himokkaita ajatuksia ja
tunteita, sillä jo se, että katsot toiseen naiseen tai
mieheen ajatuksella: ah, jos saisin sinua omistaa ja
rakastaa, on aviorikosta. Mutta tässäkään suhteessa
ei saa olla ulkokultainen. Parempi ulkonainen
aviorikos kuin saastan säilyttäminen omassa sydämessään,
koska ajatus kuitenkin lopulta vie
tekoon. Olkoon siis sinun sydämesi puhdas!»
Ja kun sitten kysymme: mitä Jeesus salatieteellisesti
tarkottaa sillä, että hän opetuslapsille
sanoo: sinun sydämesi pitää olla puhdas? mitä hän
oikein tahtoo heissä kehittää? niin vastaamme taas
kuten edellä: hän tahtoo avata uutta aistia, joka
taas panee opetuslapsen syvemmin ymmärtämään
ihmisiä.
Kokemus opettaa, että jos tunteissamme himoitsemme
toista sukupuolta olevaa henkilöä,
silloin emme ymmärrä häntä ihmisenä, emme
ymmärrä hänen tunteitaan. Sanotaankin, että
rakastuneet ovat sokeita. Näennäinen ymmärtämys
voi vallita heidän kesken, jos rakastuminen on
molemminpuolinen. Mutta sattuman varassa on,
ymmärtävätkö he toisiaan ihmisinä. Kuinka usein
tässä erehtyvät! Menevät avioliittoon ja vasta
perästäpäin seuraa heräymys: »herranen aika,
113
niinkö sinä oikeastaan tunnet? ja näin minä olen
aina tuntenut!» Aukeaa mitä kauheimpia onnettomuuden
kuiluja avioliitoissa juuri sen kautta,
että aviopuolisot eivät ole ymmärtäneet toistensa
tunteita. Tämä on niin pulmallinen asia, että
todella on aivankuin arpajaisiin osaa ottaminen,
jos yrittää naimisiin, kuten madame Blavatskyn oli
tapana sanoa.
Tämän sielullisen lain tuntijana Jeesus sommitteli
uuden käskynsä. Ainoastaan siinä määrin
kuin olemme puhtaat itsekkäistä ja himokkaista
tunteista saatamme ymmärtää toisten ihmisten
tunne-elämää ja suoda heille veljellistä myötätuntoamme.
On aivankuin Jeesus sanoisi: »vaikkette
ymmärtäisi omaa vaimoanne tai miestänne, niin
puhdistakaa sydäntänne, että edes opitte ymmärtämään
toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Sillä jos
tahdotte tulla taivasten valtakunnassa itsetietoisiksi,
teidän täytyy oppia ymmärtämään oikein
ihmistunteita.» Ja tiedämmehän kokemuksesta, että
kun olemme sellaisen ihmisen seurassa, jonka
sydämessä ei asu himoja, hän ymmärtää meidän
tunteitamme ja osaa niitä analysoida, arvostella,
näyttää, mitä niissä on hyvää, mitä ei. Onpa tällä
puhdistuksella toinenkin puolensa, josta vain
ohimennen mainitsen. Opimme ymmärtämään
paitsi yksilön myös luonnon tunne-elämää ja herätämme
vähitellen itsessämme kyvyn nähdä toisten
114
tunteita, heidän niitä ilmaisematta, toisin sanoen
opimme näkemään auroja.
3.
Kolmas käsky kuuluu:
»Te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno
väärin mutta pidä valasi Herralle. Vaan minä
sanon teille: älkää ensinkään vannoko, ei taivaan
kautta sillä se on Jumalan istuin; eikä maan kautta,
sillä se on hänen astinlautansa, ei myös Jerusalemin
kautta, sillä se on suuren kuninkaan
kaupunki; ei sinun myös pidä vannoman pääsi
kautta, sillä et sinä voi yhtään hiusta valkeaksi eli
mustaksi tehdä. Vaan teidän puheenne pitää
oleman: on, on, ei, ei; mutta mitä siihen lisätään,
se on pahasta.»
Tässäkin on Mooseksen laissa löytyvä vanha
käsky: älä vanno väärin vaan pidä valasi Herralle.
Se on käsky, joka tarkottaa elämää ulkonaisessa
maailmassa, joka järjestää ulkonaisia oloja. »Älä
vanno väärin mutta pidä valasi Herralle.» Mitä
tämä käsky edellyttää? Se edellyttää selvästi kahta
asiaa: ensiksi, että kun totuutta aikoo puhua,
silloin täytyy vannoa Jumalan nimen kautta, ja
toiseksi, että yleensä puheessa ei vaadita rehellisyyttä!
Tätä käskyä ei voisi antaa muille kuin
ihmisille, jotka yleensä saavat valehdella, mutta
115
joiden on pakko joissakin tilaisuuksissa olla
rehellisiä ja puhua totta. Ja kuinka lienee ihmiskuntamme
laita? Jokainen meistä on kokenut, että
epärehellisyyttä on paljon, valhetta on paljon, sekä
ihmisten yksityisessä että valtiollisessa, uskonnollisessa
ja virallisessa elämässä.
Näin ollen saattaa todella olla korkeammanlaatoista
juhlatilaisuutta, aivankuin jumalanpalvelusta,
kun ihmiset joskus puhuvat puhdasta totta.
Ja silloin miltei itsestään lankee, että he vannovat
ja vakuuttavat puhuvansa nyt totta.
Mutta Jeesus antaa opetuslapsilleen aivan toisen
neuvon. Hän ei tähtää ulkonaiseen, vaan sisäiseen
ihmiseen. »Tietysti», hän sanoo, »teidän ei
koskaan pidä vannoa, sillä se edellyttäisi, ettette
aina puhuisi totta. Mutta koska on luonnollista,
että valheen ja petoksen pitää pysyä kaukana
teidän jokapäiväisestä elämästänne, seuraa siitä,
että puheenne aina on oleva tyyni, rauhallinen,
ilman vakuutuksia ja valoja. Pääpaino ei kuitenkaan
ole ulkonaisessa eikä ulkonainen rehellisyys
edes ole mahdollinen, ellette sisässänne ole rehellisiä.
Olkaa sentähden rehellisiä sisäisesti Jumalalle,
omalle korkeammalle ininällenne».
Ja tosiaankin taivasten valtakunnan tavottelijat,
pyrkiessään sisäiseen rehellisyyteen, tulevat niin
tarkoiksi puheestaan, etteivät mielellään käytä
kieltään turhaan - aivan niinkuin Jeesus toisessa
116
paikassa sanoo, että »jokaisesta turhasta sanasta
pitää teidän tehdä tili tuomiopäivänä». Tämä tulee
heille niin luonnolliseksi, että suuressa määrin
luopuvat tavallisesta seura-elämästä ja tavallisesta
elämänmenosta, sillä heidän mielestään ihmisellä
on puhelahja sitä varten, että jumalallinen totuus
ja kauneus tulisi sen kautta ilmi. Mutta kun ihminen
käyttää puhettaan väärin tai on turha puheissaan,
kun hän lörpöttelee paljon eikä osaa
hiljaisena kuunnella, silloin hänen on mahdotonta
tehdä eroa toden ja väärän välillä, silloin hän ei
ymmärrä itse totuutta, vaan etenee rehellisyydestä
itseäänkin kohtaan. Kuta enemmän hän sitä vastoin
oppii hillitsemään kieltänsä ja käyttämään sitä neuvoakseen,
opettaakseen, lohduttaakseen, auttaakseen,
ilahduttaakseen, kaunista esittääkseen, sitä
enemmän hän myös osaa olla rehellinen itselleen.
Rehellinen itselleen! Kas siinä opetuslapselle
välttämätön ominaisuus - johon muuten koko uusi
elämänymmärrys alusta alkaen perustuu. Kun
tämän ominaisuuden oleelliseksi puoleksi liittyy
Jeesuksen käskyn mukaisesti ajatuksen ja kielen
hillitseminen, silloin sillä on syvä Salatieteellinen
merkitys. Kun nim. kysymme, mitä uutta aistia
Jeesus tahtoo meissä herättää tämän käskyn avulla,
millä uudella tavalla tulemme itsetietoisiksi taivasten
valtakunnassa, kun opimme hallitsemaan
ajatustamme ja puhettamme, silloin saamme vas-
117
taukseksi: »te opitte näkemään toisia ihmisiä
sellaisina kuin he ovat; teissä aukenee uusi aisti,
joka ilmoittaa teille, mitä kykyjä ja taipumuksia ja
ominaisuuksia on toisilla ihmisillä».
Onhan jokapäiväisessä elämässä esimerkkejä,
jotka tätä lakia valaisevat. Liikemies, joka aina on
ollut ehdottoman rehellinen liike-asioissaan, joka
ei koskaan ole ketään pettänyt, joka itse on kärsinyt
mitä tappioita tahansa, kun se hänen mielestään
on ollut oikein, joka aina on vaatinut itseltään
sitä, mitä toisiltakin, - hän on aivan kuin
omatunto tovereilleen ja apulaisilleen, vaatimuksissaan
kyllä ankara, mutta taitava, miltei selvänäköinen
palvelijainsa ja apulaistensa valitsemisessa.
Ne, jotka ovat hänen luonaan, kasvavat
samanlaisiksi kuin hän. He myös tulevat rehellisiksi,
jos eivät ole sitä olleet, sillä hänen silmäinsä
edessä ei kestä mikään epärehellisyys. Ja muistammehan
kertomuksen intialaisesta tuomarista,
joka säännöllisesti ja uupumatta kasvatti itseään
rehellisyydessä ja totuudessa ja lopulta kehittyi
niin selvänäköiseksi, että aina tiesi, valehteliko
toinen. Kun hän istui tuomaripöytänsä takana ja
joku todistaja esim. rupesi valehtelemaan tai
kertomaan sellaista, jota ei tiennyt, niin tuomari
sanoi aivan tyynesti: »kuinka nyt on? nythän et
puhu totta», ja todistajan täytyi tunnustaa: »niin,
minä en puhunutkaan».
118
Noudattamalla tätä Jeesuksen käskyä opetuslapsi
myös tulee kosketukseen eräiden maailmassa
vaikuttavien kehitysvoimien kanssa, jotka auttavat
häntä ymmärtämään, mitä linjoja pitkin elävien
olentojen kehitys tapahtuu.
Lyhyesti sanoen Jeesus kolmella käskyllään
näyttää meille, millä tavalla voimme kehittää itsessämme
taivaallisia ominaisuuksia, aisteja, joiden
avulla opimme näkemään toisia ihmisiä ja olentoja
sielullisina todellisuuksina. Jos emme suutu, opimme
näkemään toisten ajatuksia, heidän mentaalista
elämäänsä, jos emme himoitse, pääsemme näkemään
ja ymmärtämään toisten tunteita, heidän
astraali-elämäänsä, jos emme puhu turhia emmekä
ole epärehellisiä, opimme ymmärtämään toisten
kykyjä ja taipumuksia, heidän eetteriruumiinsa
voimia.
Vaikka Jeesus puhuu opetuslapsille, saa kuka
tahansa kuulla hänen sanojaan, sillä ei ketään
vahingoita, jos koettaa olla suuttumatta, himoitsematta,
turhia puhumatta. Päinvastoin tämä on
suurenmoista itsekasvatustyötä, joka loppusaavutuksissaan
on mahdoton, ellei ihminen ole ymmärtänyt
sitä uutta maailmankatsomusta, jota Jeesus
on vertauksissaan esittänyt.
119
VI
JEESUKSEN VIISI KÄSKYÄ
(Jatko)
Kun viime luvussa puhuttiin vuorisaarnan
kolmesta ensimäisestä käskystä, osotettiin, että
näiden käskyjen noudattaminen tekee ihmiselle
näkymättömän henkisen elämän sillä tavalla todelliseksi,
että hän havaitsee toisten ihmisten olevan
itse asiassa sielullisia ja henkisiä olentoja. Hän ei
näe ainoastaan ruumiillisia olentoja, ei ainoastaan
sitä, mitä hänen fyysillinen silmänsä hänelle
näyttää, eikä hän liioin näe ainoastaan mitä hänen
ajatuskykynsä, fyysillisten aistimien nojalla, todistaa
toisten ihmisten sielullisuudesta, vaan hän
oppii välittömästi näkemään, että toiset ihmiset
ovat sielullisia olentoja. Hän oppii ensiksikin
ymmärtämään heidän ajatuksiaan, kun hän noudattaa
ensimäistä käskyä. Sitten hän oppii
ymmärtämään heidän tunteitaan noudattaessaan
toista käskyä, ja kolmanneksi hän oppii ymmär-
120
tämään heidän sielullisia ominaisuuksiaan, yleensä
koko heidän personallista olemustaan, noudattamalla
kolmatta käskyä. Näkymätön elämä muuttuu
todellisuudeksi, kun havaintokyky kehittyy, syventyy,
muodostuu siksi, mitä kutsumme selvänäköisyydeksi.
Kaksi viimeistä käskyä asettavat puolestaan
ihmisen siihen tilaan, kun hän niitä noudattaa,
että hän tajuaa näkymättömän maailman,
taivasten valtakunnan, hänen ulkopuolellaan olevana
todellisena maailmana, jossa ihmiset sieluina
ovat kansalaisia.
Vuorisaarnan kaikki käskyt ovat moraalista
laatua ja herättävät siveellisin keinoin ihmisessä
hänen sisäisiä aistejaan. On tietysti toisia keinoja,
mutta vuorisaarnan säilyttämä Jeesuksen oppi,
niinkuin yleensä suurten viisasten opit, eroaa siinä
suhteessa monenlaisista opetuksista, joita voi
maailmassa saada, että se ainoastaan siveellisin
keinoin kehittää ihmisessä hänen sielullisia aistejaan,
neuvomatta minkäänlaisia ulkonaisia tai
puoliulkonaisia maagillisia temppuja. Ja siveelliset
keinot ovat ainoat vaarattomat, turvalliset ja
varmat keinot.
4.
Neljäs käsky kuuluu:
»Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja ham-
121
mas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkää
olko pahaa vastaan, vaan joka sinua lyö oikealle
poskelle, käännä myös hänelle toinen. Jos joku
sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa hamees, niin
salli hänelle myös muukin vaate. Jos joku sinua
vaatii peninkulman, niin mene hänen kanssansa
kaksi. Anna sille, joka sinulta anoo, äläkä käännä
sinuas siltä pois, joka lainaa pyytää.» (Matt. 5:
38-42.)
Tässä on pääpaino sanoissa: mutta minä sanon
teille: älkää olko pahaa vastaan. Kreikankielisessä
tekstissä on too poneeroo. Ja se sana voi olla joko
maskulini- tai neutri-sukua. Siis lause voi merkitä:
älkää olko pahaa ihmistä vastaan, älkää vastustako
häntä, tai kun sanan poneeroo käsittää neutriksi:
älkää olko pahaa (pahuutta) vastaan yleensä.
Tiedämme, että Leo Tolstoi on nimenomaan
terottanut, että too poneeroo on ymmärrettävä
maskulini-muodoksi: pahaa ihmistä vastaan, koska
Jeesus sanoessaan: käännä poskesi j.n.e., antaa
todistavia esimerkkejä siitä, että ensimäisessäkin
lauseessa poneeroo on personallinen muoto eikä
neutri-sukua. Vaikken omasta puolestani usko, että
Tolstoi olisi käsittänyt väärin käskyn henkisen
sisällön, olen kuitenkin samalla vakuutettu, että
too poneeroo myös on käsitettävä neutriksi. Se
merkitsee itse asiassa samaa kuin suomalainen
muoto: älkää olko pahaa vastaan. Paha voi olla
122
joko paha ihminen tai paha kärsimyksenä tai
suruna. Sana on kaksi-merkityksinen tässä tekstissä.
Vanhassa käskyssä »silmä silmästä, hammas
hampaasta» kuvastuu oikeudellinen käsitys ihmisestä
ja elämästä, sentapainen, jommoista yritämme
toteuttaa yhteiskunnassa. Jos ihminen rikkoo
maan lakeja vastaan, häntä rangaistaan. Meillä on
sitä varten oikeuslaitos, joka perustuu vanhaan
käskyyn »silmä silmästä» ja jonka tarkotuksena ja
tehtävänä on mitata oikeutta kaikille sen mukaan
kuin ovat ansainneet. Ja onhan meidän inhimillis-
eläimellisessä luonnossamme sekä halu kostaa,
silloin kun meitä vastaan rikotaan, että halu
rangaista, silloin kun loukataan oikeuskäsitteitämme.
Me sanomme esim. varkaudesta: se on
väärin, huolimatta siitä keltä varastetaan. Me tuomitsemme
itse teon vääräksi, ja meidän oikeustajuntaamme
tyydyttää, että siitä rangaistus seuraa.
Kun nyt Jeesus sanoo: älkää vastustako pahaa,
onko hän sillä tarkottanut kumota meidän oikeuslaitoksiamme?
Pois se. Ei hän ole tällä käskyllään
tarkottanut, että meidän pitäisi poistaa maailmasta
kaikki tuomioistuimet ja oikeuslaitokset. Ei,
ennenkuin me sellaista kykenemme tekemään,
täytyy meidän käsityksemme oikeasta muuttua.
Niinkauankuin meidän mielestämme on oikein,
että pahantekijää rangaistaan, on parempi, että
123
rangaistaan kuin että ihmiskunnan oikeustajunta
kärsii. Mutta Jeesuksen käskyllä onkin aivan toinen
tarkotus.
Jos tahdomme olla opetuslapsia, jos meidän
silmämäärämme on toinen kuin ihmisten yleensä,
silloin meidän tulee noudattaa toisenlaisia elämänlakejakin.
Silloin emme saa hautoa sisässämme
kostonhalua tai loukattua oikeudentuntoa, vaan,
niinkuin Jeesus sanoo, asettua pahan suhteen aivan
uudelle kannalle. Meidän täytyy silloin ymmärtää
Jeesuksen käsky: älkää olko pahaa vastaan, seuraavalla
tavalla: »te kutsutte ihmistä, joka teitä
kiusaa, pahaksi; te kutsutte kärsimystä ja onnettomuutta
pahaksi. Niin kauan kuin te sydämessänne
kutsutte niitä pahoiksi, älkää niitä vastustako,
vaan alistukaa. Te opitte silloin pyyhkimään
mielestänne sanan »paha», opitte näkemään pahassa
hyvän ja valmistaudutte kykeneviksi voittamaan
pahan.»
Tämä on nyt tuo kuuluisa kristillinen nöyryys,
joka tietämättömän fariseuksen käsissä peittää
alhaisinta kateutta, vihaa ja kostonhalua, mutta
joka opetuslapsen sielussa on alati versova sulotuoksuinen
puhtauden lilja.
Se on pieni ja yksinkertainen asia, mutta se
muuttaa kokonaan meidän suhteemme pahan problemiin.
Meidän ei pidä tunnustaa, jos tahdomme
olla opetuslapsia ja tulla taivasten valtakuntaan,
124
että mikään olisi meille paha. Me emme saa sitä
tunnustaa. Päinvastoin kaikki se, mitä olisimme
taipuvaiset kutsumaan pahaksi, asiat, olosuhteet,
kärsimykset, sairaudet, ihmiset, on itse asiassa
hyvää. Tähän näennäisesti pieneen ja yksinkertaiseen
mielenmuutokseen vaaditaan kuitenkin
lujaa uskoa ja luottamusta siihen, että Jeesuksen
neuvo on viisas, että se todella on elämän ja
maailman lakien mukainen.
Me jotka kutsumme itseämme teosofeiksi ja
uskomme, että ihminen on jälleensyntyvä olento ja
että karman laki ohjaa kaikkea maailmassa, me
ymmärrämme, ettei ole mitään ulkokohtaista
pahaa. Me ymmärrämme, että se, mikä meitä kohtaa
ja jota tahtoisimme kutsua pahaksi, on hyvää,
sillä se on seurausta meidän omasta entisestä
erehdyksestämme, ja nyt kun se seurauksena palaa
meidän luoksemme, me pääsemme siitä pahasta,
jonka ennen teimme. Tämä seuraus ei ole paha,
pahaa oli se, mitä teimme, missä erehdyimme.
Seuraus pahasta ei ole paha, seuraus on hyvä, sillä
seuraus vapauttaa meidät omasta teostamme,
opettaa meitä, valaisee meitä. Jos olemme velassa
toiselle ihmiselle, se velka meitä painaa, kunnes
olemme sen maksaneet. Tyhmiähän silloin olemme,
jos velan maksaminen tuntuu meistä vastenmieliseltä,
tyhmiä ja kiittämättömiä. Mieluista on
terveelle ja luonnolliselle ihmiselle suorittaa mak-
125
settavansa ja siten vapautua velastaan. Aivan yhtä
mieluista on opetuslapselle kuitata omia pahoja
tekojaan, omia menneitä erehdyksiään niiden kärsimysten
ja vastusten välityksellä, sen pahan kautta,
mikä häntä kohtaa.
Ja kysykäämme nyt: miksikä Jeesus antaa
meille tällaisen neuvon? Mikä on tämän neuvon
Okkultinen tarkotus, mikä harjottelu-salaisuus sen
takana piilee? Yksinkertaisesti se, että kun näin
jaksamme menetellä, kun näin voitamme itsemme
ja astumme oman personallisuutemme ulkopuolelle,
aivan kuin syrjään omasta itsestämme,
silloin meissä aukenee silmä näkemään maailman
järjestettynä Kosmoksena, näkemään, että näkymättömästä
maailmasta päin ihmisten ja luontokappaleiden
elämää johdetaan ja ohjataan. Meidän
silmämme aukenee näkemään, että ihmiselämän
ymmärtäminen ja selittäminen käy päinsä ainoastaan
jälleensyntymisen avulla. Sillä nykyisessä
elämässämme ilmenevien seurausten syyt eivät
ole löydettävissä nykyisestä elämästä, vaan menneisyydestä,
joka on syntymän tuolla puolen. Karman
järkähtämätön tasapainonlaki edellyttää, että
ihminen on jälleensyntyvä henkiolento. Ja kuinka
ihmeellistä! Kun tämä meidän näkemisemme kasvaa
ja kehittyy, niin se muuttuu jälleensyntymismuistoksi.
Muistoja menneisyydestä alkaa välähdellä
silmiimme, ensin hämärinä, sitten yhä kirk-
126
kaampina ja selvempinä. Me saamme selvyyttä
omaan ongelmaamme. Alamme ymmärtää, miksi
meissä on toinen tai toinen luonteen ominaisuus,
kuinka olemme kehittyneet sellaisiksi kuin olemme.
Kauas kantava on todella neljännen käskyn
salainen tarkotus.
5.
Tulemme nyt viidenteen käskyyn:
»Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimäistäsi ja
vihaa vihollistasi. Vaan minä sanon teille: rakastakaa
vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä
sadattavat, tehkää niille hyvin, jotka teitä vihaavat,
ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja
vahingoittavat, että te olisitte teidän Isänne pojat,
joka on taivaissa, sillä hän sallii aurinkonsa koittaa
niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin
väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos rakastatte
niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä palkkaa teillä
siitä on, eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos
te ainoastaan veljeinne kanssa sovitte, mitä te sillä
erinomaista teette? Eivätkö publikaanitkin niin
tee? Olkaa siis täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen
Isänne täydellinen on» (Matt. 5: 43-48).
Kuten tiedämme, näki Leo Tolstoi, joka viime
vuosisadalla ehkä hartaammin kuin kukaan muu
kristitty pohti ja punnitsi vuorisaarnan oppia ja
127
henkeä, tässä viidennessä käskyssä selvän osviitan
kansallisen ja valtiollisen elämän muuttamiseen.
Hän laski pääpainon sanalle »vihollisianne», joka
kreikankielisessä tekstissä on ekhtroi. Tämä sana
merkitsee parhaasta päästä »valtiollinen vihollinen
», toista kansallisuutta, myös toista puoluetta
oleva ihminen. Jeesus käskyssään siis kieltää
vihaamasta toisia kansallisuuksia ja kehottaa niitä
rakastamaan. Toisin sanoen: Jeesus kieltää sodan.
Tämä on Tolstoin tunnettu järkähtämätön kanta, ja
sitä edustavat jotkut kristilliset lahkotkin, kuten
kveekarit Englannissa ja Amerikassa, duhoboorit
Venäjällä j.n.e.
En mitenkään tahdo väittää tätä vastaan. Epäilemättä
sotiminenkin on käskyssä kielletty. Jos
olisi olemassa kristitty valtio, se varmaankaan ei
kävisi sotaa. Mutta kristittyä kansaa, joka edes
tässä suhteessa olisi kristillinen, ei vielä ole ollut.
Olen vain jyrkästi sillä kannalla, että Jeesus ei
ole antanut tätä käskyä umpimähkään. Hän ei puhu
kelle tahansa, hän ei puhu suurille joukoille, ei
kansoille, ei valtioille. Hän puhuu ainoastaan
omille opetuslapsilleen, niille, jotka tahtovat häntä
seurata. Kaikki vuorisaarnan käskyt ovat annetut
yksilöille. Ja käskyistä viides on tavallaan korkein
ja merkillisin.
Neljä ensimäistä ovat kielteisiä: älä tee sitä tai
sitä. Mutta viides on myönteinen, suorastaan käs-
128
kevä: rakasta kaikkia, vihollisiasikin. Siihen
sisältyy edellisten opetukset, se on ikäänkuin
niiden täydentäjä ja edellyttäjä. Yhdistäähän Jeesus
toisessa kohden evankeliumeja elämänviisautensa
yhteen lauseeseen: »uuden käskyn annan
minä teille: rakastakaa toisianne rakkaudella, jolla
minä teitä rakastin». (Joh. 15:12.)
Jeesus viittaa vanhaan elämän käsitykseen:
»rakasta lähimäistäsi ja vihaa vihollistasi. Rakastaa
niitä ihmisiä, jotka sinulle ovat hyviä, joiden
kanssa olet läheisissä tekemisissä. Vihaa niitä,
jotka kuuluvat toiseen kansakuntaan, jotka ovat
vieraita sinulle, ja niitä kaikkia, jotka sinulle pahaa
tekevät ja ovat sinun personallisia vihamiehiäsi
». Meidän vanhan elämänkäsityksemme
mukaan kaikki tuo on oikeutettua. Kuinka uusi ja
mullistava on todella Jeesuksen käsky!
Niin, kyllähän kaikki kristityt tämän tietävät.
Kyllä kristinusko aina on saarnannut ihmisten
veljeyttä. Mutta me näemme niin vähän veljeyttä
toteutettavan maailmassa siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei olla selvillä siitä, että kristinusko on
Jeesuksen seuraamista eikä mitään muuta. Ainoastaan
se yksilö, joka todella syvästi sielussaan
kaipaa totuutta ja etsii sitä kristinuskosta, hän löytää
sen Jeesuksen seuraamisessa. Ja hän, Jeesuksen
tuleva opetuslapsi, näkee henkisen elämän
oikean laadun ja järjestyksen. Hänelle rakkaus
129
on luonnollista. Hänen sydämensä ei kieltäydy tekemästä
hyvää, siunaamasta pahoja ihmisiä, rakastamasta
vihollisia - niin rakastamasta yleensä kaikkea
sitä, mikä hänelle on pahaa.
Ja jos kysymme, mitä varten Jeesus erityisesti
neuvoo näin rakastamaan, mikä Okkultinen tarkotus
sillä on, niin vastaan Jeesuksen omilla sanoilla:
»että olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa
». Hyvillä töillä ja rakkaudella on näet merkillinen
sielullinen vaikutus ja seuraus: Jumalan,
taivaallisen Isän näkeminen. Sen suuren rakkauselämän
näkeminen, joka on kaiken takana,
joka kaikkea kantaa sylissään, riippuu siitä, että
me itse emme tiedä mistään pahasta vaan rakastamme.
Taivasten valtakunta tulee meille todellisuudeksi
näkymättömässä maailmassa, jossa me
elämme ja jonka johtava elämänvoima on se
rakkaus, jota kutsumme Jumalaksi, Isäksi. Toisessa
kohdassa vuorisaarnaa sanotaankin: »ainoastaan
ne voivat nähdä Jumalan, jotka ovat puhtaat
sydämestä.» Sydämen puhtaus on yksinkertaisesti
vain sitä, että ihminen ei tiedä pahasta. Hän ei
tiedä pahasta ulkopuolella itseään. Hän ei näe
mitään pahaa ei maailmassa eikä toisissa ihmisissä,
hän muuttaa kaiken pahan hyväksi. Ja hänestä
itsestään, hänen sydämestään lähtee ulos vain
rakkautta. Hänen sydämensä on puhdas, hän näkee
Jumalan.
130
Mutta noustakseen tähän rakkauteen hänen
todella täytyy paljon hyvää tehdä, paljon siunata,
paljon antaa anteeksi. Kun sanotaan, että rakastava
ihminen ei tiedä pahasta, tarkotetaan sillä, että
hän näkee hyvän, joka piilee pahan takana, ja kiinnittää
huomionsa siihen. Kuinka hän ei tietäisi,
että itsekkyys ja paha on olemassa? Kuinka hän
olisi vieras tuskille, kärsimyksille, kyynelille?
Pois se. Jos hän hyvän tuntee, on tämä tulos
pahankin tutkimisesta. Jos hän näkymättömässä
maailmassa tahtoo kohota taivaallisiin korkeuksiin,
täytyy hänen samassa näkymättömässä maailmassa
myös laskeutua helvettien syvyyksiin. Jotta hän
voisi nousta Jumalan valtakunnan luo ja katsella
niitä korkeita olentoja, jotka ovat Hänen valtaistuimensa
ympärillä, on hänen täytynyt puhdistavana,
nostavana, rakastavana olentona laskeutua pimeyden
valtakunnan kuiluihin ja valaista siellä itseänsä
kiroovia ihmissieluja...
Olemme nyt läpikäyneet vuorisaarnan viisi
käskyä ja nähneet, kuinka ihmeellisiä osviittoja ne
ovat sille ihmiselle, joka opetuslapsena tahtoo tunkeutua
taivasten valtakunnan salaisuuksiin. Niinkuin
kolme edellistä käskyä avaavat sisäisiä aistejamme
havaitsemaan toisia ihmisiä sielullisina
olentoina, niin kaksi viimeistä avaavat silmämme
näkemään salaiseen maailmaan sinään, ymmärtämään
sen lakeja, katselemaan ja kuulemaan sen
131
asujaimia.
Seuraavassa tahdomme tutustua siihen rukousja
mietiskelyjärjestelmään, jonka Jeesus on antanut
opetuslapsilleen rohkaisuksi ja avuksi heidän
kulkiessaan käskyjen viittoomaa kaitaa polkua.
132
VII
ISÄ MEIDÄN
1
Rukous on yleinen inhimillinen ilmiö. Jos
käännämme katseemme mihin kansaan tai aikaan
tahansa, niin - riippumatta siitä ovatko kansat
olleet »pakanallisia» vai ovatko jonkun uskonnon
mukaan nimensä saaneet - kaikki ovat aina rukoilleet,
rukoilleet Jumalaa tai jumalia. Tavallista on,
että ihmiset pyytävät ystävilleen tai itselleen
ulkonaisia aineellisia asioita, jotka heidän mielestään
kuuluvat elämän onneen, niinpä esim. yhteisesti
rukoillaan kristillisessä valtiossa menestystä
omalle sotajoukolle.
Mutta kun otamme raamatun käteemme, silloin
huomaamme vuorisaarnaa lukiessamme, että evankeliumi
asettuu toiselle kannalle rukouksen suhteen.
Jeesus silminnähtävästi ei kehota ihmisiä
rukoilemaan ääneen eli monilla sanoilla eikä
133
yhdessä, kuten kirkoissa on tapana, »sillä niin
tekevät pakanat», hän sanoo. »Tietäähän teidän
taivaallinen Isänne, mitä te tarvitsette, ennenkuin
te häneltä rukoilettekaan», hän sanoo (Matt. 6: 8).
Ja hän nimenomaan kieltää rukoilemasta "synagogissa
ja kujan kulmissa", koska se on "ulkokullattua"
(Matt. 6: 5). Rukouksessa on etsittävä
yksinäisyyttä ja puhuttava Isälle salaisuudessa
(Matt. 6:6). Ja kun syvennymme Jeesuksen
maailmankatsomukseen ja koetamme etsiä totuutta
sillä tavalla kuin hän opettaa, silloin ymmärrämme
epäämättömästi, että Jeesuksen opetus rukouksesta
poikkeaa tavallisesta rukouskäsitteestä. Se rukous
nim., minkä Jeesus itse meille antaa, vuorisaarnan
n. k. Isämeidän, ei ole annettu umpimähkään kelle
tahansa vaan niille opetuslapsille, jotka eivät enää
ole kansan tasalla, eivät enää samassa asemassa
kuin suuret ihmisjoukot, jotka kuuntelivat Jeesuksen
vertauksia. Ne, joille Jeesus puhuu rukoilemisesta,
ovat jo omaksuneet sen uuden maailmankatsomuksen,
minkä hän on vertauksissaan esittänyt,
ja yrittäneet noudattaa niitä käskyjä, jotka
hän vuorisaarnassa antaa. »Isä meidän» rukous on
siis aiottu ihmisille, jotka pyrkivät itsetietoisiksi
kansalaisiksi salaiseen maailmaan. Heille Jeesus
nyt puhuu: rukous ei ole eksoteerinen ulkonainen
asia, jota voitte tehdä toisten ihmisten nähden,
vaan rukouksen ihminen suorittaa sillä tavoin, että
134
hän menee omaan kammioonsa ja sulkee ovensa ja
rukoilee yksikseen hiljaisuudessa. Eikä tämä »oma
kammio» yksinomaan tarkota näkyväistä kammiota,
sillä onhan köyhiä ihmisiä, joilla ei ole
erikoista huonetta, mihin voisivat vetäytyä, vaan
ennen kaikkea se kammio, johon Jeesus neuvoo
meitä menemään rukoillessamme, on meidän
omassa sisässämme, tajunnassamme. Omaan
itseemme täytyy meidän vetäytyä, kun rukoilemme.
Meidän täytyy vain sulkea aistinten portit
ulkomaailmalta, niin että ulkoinen maailma ei voi
meitä häiritä. Kunhan vaan osaamme keskittää
koko huomiomme siihen, mitä rukoilemme, on
yhdentekevää, tapahtuuko tämä rukous ulkonaisesti
katsoen erillään jossain huoneessa vai keskellä
kansanjoukkoa. Ei kukaan tiedä, että rukoilemme,
kun rukoilemme omassa sydämessämme.
Mutta mitä varten meidän sitten tulee rukoilla
ja mitä? Tämän heti ymmärrämme, kun vaihdamme
sanan »rukous» nykyaikana paljon käytettyyn
sanaan mietiskely. Itse asiassa Jeesus neuvoo
meille, jos olemme hänen opetuslapsiaan, että harjottaisimme
säännöllistä mietiskelyä eli meditatsionia,
eikä hän ainoastaan tyydy sanomaan yleisesti,
että meidän pitäisi mietiskellä, vaan hän
myös seikkaperäisesti neuvoo, miten ja mitä tulee
mietiskellä. Hän antaa Isä meidän rukouksessaan
aivan kuin ohjelman mietiskelylle. Ja siinä hän
135
menettelee samalla tavalla kuin kaikki henkiset
opettajat.
Rukous merkityksessä mietiskely on, kuten
jokainen tietää, joka on henkistä elämää kokenut,
välttämätön piirre henkisessä elämässä. Jos ihminen
tahtoo noudattaa määrättyä suunnitelmaa
siveellisessä elämässään, jos hän tahtoo Jeesuksen
opetuslapsena noudattaa Jeesuksen vuorisaarnassa
antamia käskyjä, silloin on hänelle välttämätön
menestyksen ehto, että hän mietiskelee säännöllisesti.
Jos hän ei säännöllisesti mietiskele sitä
elämää, jota hänen tulee elää, ei hän saata pitää
jokapäiväisen elämän touhussa ajatuksiaan niin
koossa, että aina muistaisi sitä elämänohjelmaa,
jota tahtoisi noudattaa. Sen tiedämme kokemuksesta.
Jos esim. olemme koettaneet olla suuttumatta
ja olemme sanoneet itsellemme: »tästälähin
minä en ollenkaan kiivastu», niin elämässä varmasti
tapahtuu asioita, jotka herättävät meissä
suuttumisen halun, johon meillä on taipumusta, ja
silloin emme muista entistä päätöstämme vaan
kiivastumme, ja vasta perästäpäin muistuu katuvaan
mieleemme, mitä sääntöä meidän pitikin
noudattaa. Mutta jos ihminen säännöllisesti joka
päivä mietiskelee omaa elämänohjelmaansa, jos
hän ajattelee joka päivä sitä hyvettä, jota hän
erityisesti itselleen tavottelee, sitä käskyä, jota hän
nyt ennen kaikkea tahtoo noudattaa, silloin hänellä
136
on suurempia mahdollisuuksia elämän hyörinässä
pitää kiinni päätöksestään. Sitävarten mietiskely
on alkuasteilla välttämätön (ja n. k. myöhemmillä
asteilla sillä on vielä paljon syvempi merkitys).
Ja kun katsomme Jeesuksen meille neuvomaa
rukousta »Isä meidän», joka samalla on mietiskelyohjelma,
näemme, että hän on määrännyt
ajankin, milloin mietiskely on hänen ohjelmansa
mukaan välttämättä tapahtuva. Hän kehottaa näet
meitä m.m. rukoilemaan: »Anna meille tänäpäivänä
jokapäiväinen leipämme», jommoista tietysti
ei voi rukoilla silloin kun päivä on lakannut,
vaan luonnonmukaisesti päivän alkaessa eli
aamulla. Aamuhetkellä tulee opetuslasten vetäytyä
sydänkammioonsa, sulkea aistinten ovet ja mietiskellä.
Ja kuten sanottu, jokapäiväinen ohjelma,
jota Jeesus pyytää meitä mietiskelemään, on tuo
kaikille tuttu Isä meidän.
Nyt tämä rukous on jokaiselle tuttu äidinkielellään,
mutta pitkin pitkiä aikoja rukoiltiin sitä
ainoastaan latinankielellä. Kun kirkko opetti
ihmisiä rukoilemaan latinankielistä rukousta, ei
kirkko enää tietänyt, että oli kysymys mietiskelystä,
vaan luuli, että »Isä meidän» oli ulkonainen
rukous. Kirkko tiesi ehkä perintätietona, että
rukouksen sanoissa saattoi olla taikavoimaa, että
tällaiset rukoukset saattoivat olla n. k. mantroja eli
loihtuja, mutta epäilemättä kirkko unohti sen
137
seikan, että sanat muodostavat mantran eli loihdun
ainoastaan siinä tapauksessa, että lausuja osaa
mantran lausua. Mutta koska meilläkin Suomessa
monena satana vuotena Isä meidän on kuultu ja
toistettu latinaksi, esitettäköön se nyt ensin tuolla
vanhalla arvokkaalla kielellä:
Pater noster, qui es in caelis,
Sanctificetur nomen tuum.
Adveniat regnum tuum.
Fiat voluntas tua, sicut in caelo, et in terra.
Panem nostrum supersubstantialem da nobis
hodie.
Et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos
dimittimus debitoribus nostris.
Et ne nos inducas in tentationem,
Sed libera nos a malo. Amen.
Rukous loppuu sanoihin »päästä meitä pahasta
». Tavalliset loppusanat »sillä sinun on valtakunta,
voima ja kunnia» eivät kuulu alkutekstiin,
vaan ovat myöhemmin lisätyt.
Tahdomme nyt analysoida rukousta mietiskelyohjelmana.
Tältä kannalta katsoen se jakautuu kolmeen
osaan. Ensimäisessä osassa ihminen mietiskellessään
asettuu hengessään oikeaan suhteeseen näkymättömään
maailmaan, Jumalaan, hyvään ja
138
pahaan. Toisessa osassa ihminen mielessään asettuu
oikeaan suhteeseen ympäröivään näkyväiseen
maailmaan, elämänoloihin fyysillisessä maailmassa,
ja kolmannessa osassa ihminen asettuu oikeaan
suhteeseen omaan alempaan itseensä.
Ensimäiseen osaan kuuluvat värsyt: »Isä meidän,
joka olet taivaissa, pyhitettäköön nimesi. Tulkoon
valtakuntasi. Tapahtukoon tahtosi, niin
maassa kuin taivaissa».
Tässä ensimäisessä osassa on kaksi puolta,
positiivinen ja negatiivinen, se, joka koskee hyvää,
ja se, joka koskee pahaa. Ensimäisenä, kun
istuudumme mietiskelemään ohjelman mukaisesti,
meidän täytyy muistaa Isäämme, joka on henkemme
taivaissa. Tulee kutsua esille kuva siitä, että
olemme henkisesti Jumalan poikia, että on suuri,
suuri elämä, joka näennäisesti on tyhjä avaruus,
mutta todellisuudessa on taivaallinen isämme -
jumalallinen rakkaus, joka täyttää koko avaruuden.
Hänen nimensä olkoon pyhitetty. Meidän
täytyy hengessämme ja sydämessämme tunnustaa,
että olemme taivaallisen isän, jumalallisen rakkauden
poikia. Meidän täytyy ennen kaikkea saavuttaa
tämä positiivinen kanta, että tunnemme hengessämme
seisovamme kalliolla, josta ei mikään voi
meitä horjuttaa, että tunnemme olevamme Jumalan
poikia, Hänen rakkautensa lapsia, Hänen järjentulensa
kipinöitä. Tämä on edellinen eli positii-
139
vinen puoli rukouksen ensimäisestä osasta.
Sitten muistamme mietiskellessämme toista eli
negatiivista puolta, jossa sanotaan: »lähestyköön
sinun valtakuntasi, tapahtukoon tahtosi maan
päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa».
»Lähestyköön sinun valtakuntasi.» Tällä ajatuksella
tunnustamme pahan olevan olemassa,
pimeyden, itsekkyyden, kaikkien niiden vastustavien
voimien, jotka estävät Jumalan valtakuntaa
vielä kaikkialla vallitsemasta, jumalallista rakkautta,
jumalallista järkeä Isänä hallitsemasta. Sentähden
mietiskellessämme toivomme ja tahdomme,
että Jumalan valtakunta lähestyisi ja lisäämme
vielä: »tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin
taivaissa». Taivaissa Jumalan tahto aina tapahtuu.
Siinä näkymättömässä maailmassa, jota kutsumme
taivasten valtakunnaksi, Jumalan tahto aina tapahtuu,
toisin sanoin siinä ei ole mitään pahaa, kaikki
paha siinä heti voitetaan. Jos mikään paha yltyisi
siihen, jos mikään estävä itsekäs voima siihen
nousisi, Jumalan tahto taivasvaltakunnan asujaimissa
toteutuneena heti pahan voittaisi. Jumalallinen
laki siinä esteettä vallitsee, mutta maan
päällä aineellisessa maailmassa vallitsee aivankuin
toinen laki. Täällä Isän ääni ei kirkkaana kuulu
ihmisten sydämissä, vaan päinvastoin, itsekäs
tahto useimmiten voittaa, vaikkakin jumalallinen
tahto aivan kuin taistelee sitä vastaan. Me elämme
140
ristiriitojen maailmassa, vieläpä ristiriitojen alapuolella,
maailmassa, jossa usein vain itsekäs,
paha tahto vallitsee. Sentähden mietiskelyssä toivomme
sisässämme: »tapahtukoon Sinunkin tahtosi
maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa», ja
samalla ajattelemme itseksemme sitä suhdetta
pahaan, mikä täytyy olla opetuslapsella.
Opetuslapsen suhde pahaan on omaa laatuaan.
Ihmisen itsekäs personallinen olemus pyrkii
vapautumaan kaikesta tuskasta ja kärsimyksestä ja
ihminen kutsuukin mielessään kärsimystä ja tuskaa
pahaksi, sillä hän näkee, että kärsimys aiheutuu
pahasta, joka maailmassa on olemassa. Sentähden
hän on sotakannalla pahaa vastaan. Hän nimittää
pahaa pahaksi ja koettaa sitä välttää, taistelee sitä
vastaan. Mutta opetuslapsi ei menettele niin.
Opetuslapsi ei tunnusta kärsimystä pahaksi itselleen.
Hän sanoo vain: »tapahtukoon Sinun tahtosi,
Isä. Mitä tuskia minulle tulleekaan, se on Sinun
tahtosi, Isä, joka silloin täyttyy minun suhteeni.
Eikä minun tahtoni, vaan Sinun tapahtukoon».
Hän osaa asettua sille kannalle, ettei ole pahaa
olemassa häntä piinatakseen vaan häntä kasvattaakseen.
Mitä hänen alempi luontonsa tahtoisi
kutsua pahaksi, on Isän työtä hänessä, hyvää, joka
tulee hänelle Isän tahdosta eli »karmasta» käyttääksemme
vanhaa intialaista nimitystä. Se tulee
hänelle järjen ja rakkauden lakien mukaan ja sen-
141
tähden se on hyvää. Ja kun opetuslapsi näkee
pahassa hyvän, hän voittaa pahan ja salaisuudet
hänelle avautuvat. Kun mietiskelyssämme muistamme
suhdettamme taivasten valtakuntaan ja
Jumalaan ja tässä toisessa rukouksessa »lähestyköön
sinun valtakuntasi ja tapahtukoon tahtosi niin
maassa kuin taivaassa» asetumme oikeaan suhteeseen
hyvään ja pahaan, niin meidän tahtomme
totuuteen ja rakkauteen on oleva vakava ja vilpitön.
Emme saa ajatella, että me tulisimme hyviksi,
että me tulisimme erinomaisiksi millään tavalla.
Meidän tulee vain mietiskellä: »lähestyköön Sinun
valtakuntasi, tapahtukoon Sinun tahtosi. Kun
Sinun tahtosi tapahtuu meidän kauttamme, silloin
se tapahtuu maailmassa».
Kun tällä tavalla mietiskelyssämme olemme
tehneet itsemme kansalaisiksi taivasten valtakunnassa
ja asettuneet – käyttääksemme kristillistä
lausepartta – Jumalan tahdon välikappaleiksi, tahtoessamme,
että totuuden ja rakkauden valtakunta
lähestyisi maan päällä, niin siirrymme mietiskelyohjelman
toiseen osaan, siihen, jossa asetumme
oikeaan suhteeseen ulkomaailmaan. Tämän osan
muodostaa rukous »anna meille tänä päivänä
meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille
meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin
anteeksi annamme velallisillemme».
Katsokaamme nyt ensin tämän kaksoisrukouk-
142
sen edellistä puolta.
Suomeksi sanotaan: »jokapäiväinen leipä»,
mutta latinalaisessa rukouksessa ei ole puhuttu
»jokapäiväisestä leivästä». Luther se niin käänsi ja
sai sillä aikaan hirmuisen väärinkäsityksen. Katkismuksessa
mainitaan nimenomaan, mitä kaikkea
kuuluu jokapäiväiseen leipään: hyvät naapurit,
hyvin kasvavat pellot, naudat ja karjat j.n.e.
Miltei koko aineellinen elämä luetaan »jokapäiväiseen
leipään». Se on Lutherin erehdys. Mistään
sellaisesta ei ole kysymys. Jo Vulgatassa käytetään
sanoja panem nostrum supersubstantialem, joka
merkitsee »yli-aineellinen», »yli-perusaineellinen»
leipämme ja selvästi viittaa niihin Jeesuksen
sanoihin, joissa hän toisessa paikassa sanoo, että
»ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta
sanasta, joka Isän suusta lähtee».
Eihän tässä opetuslapsen mietiskelyssä olekaan
kysymys mistään aineellisesta. Tässä on kysymys
henkisestä heräämisestä, siitä, että ihminen tulisi
itsetietoiseksi kansalaiseksi näkymättömässä maailmassa.
Hän mietiskelee Isä meidän ohjelman
mukaisesti sitä varten, että suuremmalla menestyksellä
kykenisi noudattamaan Jeesuksen käskyjä
ja siten tulemaan näkeväksi jäseneksi taivasten
valtakunnassa. Sentähden ei puhuta ollenkaan mietiskelyn
yhteydessä aineellisista asioista. Mietiskelyssä
on ylipäänsä väärin ajatella aineellisia
143
asioita, sillä aineellisessa maailmassa aineelliset
asiat syntyvät työn kautta eikä niistä pidä huolehtia.
Evankeliumin mukaan Jeesus sanookin
samassa luvussa: »älkää ollenkaan ajatelko, mitä
pitää syödä, mitä juoda, millä vaatettaa itseänsä,
sillä nuo kaikki teille annetaan» - ne lankeevat
itsestään, ne kuuluvat asiaan, silloin kun ihminen
tekee työtä ulkonaisessa elämässä, ja ne järjestyvät
yhteiskunnassa sitä paremmin kuta enemmän
ihmiset kehittyvät älyn, sydämen ja omantunnon
puolesta.
Mietiskellessään opetuslapsi ei ajattele muuta
kuin sitä ravintoa, sitä leipää, joka on hänelle välttämätön,
että hän muistaisi, kuka hän on. Jeesuksen
antamassa ohjelmassa on kysymys, niinkuin
latinalaisessa tekstissä sanotaan, yliaineellisesta
leivästä, sellaisesta, joka on välttämätön hänen
sielulleen, ettei se nääntyisi nälkään. Ja mikä on se
leipä? Mikä on se totinen leipä, jota meidän tulee
rukoilla? Tämä on niin sanoaksemme vaarallisin
mietiskelyn kohta, sillä tässä opetuslapsi rukoilee
seuraavasti: »anna meille opetuslapsille tänään
sellaiset kokemukset, sellaiset surut, tuskat,
kärsimykset tai sellaiset ilot, jotka muistuttavat
meitä siitä tosiseikasta, että olemme Sinun
poikiasi». Siinä leipä, jota opetuslapsi tarvitsee,
sillä hän on ihminen ja altis unohtamaan, kuka hän
on, ellei hän yhtä mittaa saa kokea sellaista, joka
144
hänelle sitä muistuttaa. Mietiskelyssään hän
sentähden ikäänkuin uhkarohkeana sanoo maailman
näkymättömille voimille, Isälle Jumalalle:
»jouduta minun kärsimyksiäni, anna tuskien tulla
päälleni, etten vaan unohtaisi Sinua!»
Näemme usein, että henkisen ihmisen elämä
on ulkonaisesti vaikea. Esoteerisissa kouluissa
sanotaankin, että kun ihminen vetoaa korkeampaan
itseensä, kun hän kutsuu korkeamman minänsä
voimat avukseen ja huutaa: minä tahtoisin nyt
nousta pois kaikesta tietämättömyydestä, synnistä
ja pahasta, silloin hän aivan kuin rukoilee
maailman mahtavia voimia, että he päästäisivät
hänet kaikista kahleista, jotka häntä painavat, että
he antaisivat sen pahan, mikä hänellä on edessään
kärsittävänä, seurauksena menneisyydestä, nyt
tulvia hänen päällensä. Opetuslapsi ei siis rukoile
itselleen sellaista ravintoa, joka vapauttaa hänet
kärsimyksistä, vaan päinvastoin hän pyytää luokseen
niitä kärsimyksiä, joista hänen itsensä tulee
vapautua. Hän on kuin perhonen kotelossaan.
Otaksukaamme, että perhonen tietää ja tuntee
olemuksessaan, että sen pitää vapautua kotelostaan,
otaksukaamme, että se rukoilisi: »Jumala,
vapauta minut pian tästä kotelosta ja anna minun
tulla perhoseksi». Tämä rukous ei silloin tarkottaisi,
että Jumala vetäisi perhosen ulos kotelosta
eli leikkaisi auki niitä kalvoja, jotka pitävät sitä
145
kiinni kotelossa, vaan korkeintaan, että Jumala
antaisi sille voimaa ponnistaa itsensä nopeammin
irti. Ja kuinka taas tämä kävisi päinsä muuten kuin
siten, että ahdistavat, estävät voimat niin painaisivat
perhosta, että sen täytyisi itse ponnistaa
viimeiset voimansa irtautuakseen kotelostaan?
Muuan tiedemies katsellessaan, miten syntyvä
perhonen ponnisteli kotelossaan ulos päästäkseen,
ajatteli: hänpä vähän auttaa, ja otti ja leikkasi
joitakin lankoja poikki, niin että perhonen
pikemmin pääsi vapaaksi kotelostaan, - mutta
minkälainen oli perhonen? Se ei jaksanut lentää,
se oli kalpea, laiha, voimaton ja siipirikko, se
perhonen ei osannut olla perhonen.
Samoin kävisi opetuslapsen, kun hän pyrkii
taivasten valtakunnan vapauteen, jos joku jumala
tulisi ja katkaisisi ne siteet, jotka estävät häntä
sieluna vapautumasta itsekkäästä personallisuudesta.
Hänen omat voimansa väsyneinä huokaisivat:
sinä et osaa elää sieluna. Mutta kun hän
rukoilee: anna minulle se leipä, joka on tarpeellinen
sielulleni, anna niiden kahleiden, jotka
minua painavat, tuntua raskailta, anna niiden
puristaa minua niin, että ponnistan viimeiset
voimani vapautuakseni - silloin hänen rukouksensa
on paikallaan. Ja jos elämän hyvä laki kuuntelee
häntä, jos elämä häntä ahdistaa niin, että
veripisarat pursuvat hänen otsastaan, silloin hän
146
myös kasvaa voimakkaaksi ja viisaaksi.
Mutta kuten sanottu tämä rukousmietiskely on
uhkarohkea ja vaarallinen. Se kelpaa ainoastaan
opetuslapselle, joka jo on sanonut: Sinun tahtosi,
Isä, eikä minun.
147
VIII
ISÄ MEIDÄN
2
Ryhdymme nyt tarkastamaan rukousmietiskelyn
toisen osan jälkimäistä puoliskoa, joka kuuluu
suomeksi: »ja anna meille meidän velkamme
anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän
velvollisillemme». Suomalainen teksti on
sanatarkka käännös latinalaisesta tekstistä ja
samalla myös kreikkalaisesta. Värsyssä on kaksi
osaa, ensimäinen: anna meille meidän velkamme
anteeksi, ja toinen: niinkuin mekin annamme
anteeksi velvollisillemme.
Mitähän elämänlakia tämäkin värsy tarkottaa?
Epäilemättä tärkeätä seikkaa, koska kirkko siitä ja
samansuuntaisista raamatunpaikoista on muodostanut
opinkappaleen, jonka se on korottanut kristinuskon
perusdogmiksi: uskonkappaleen syntein
anteeksi saamisesta.
148
Tavallinen käsitys syntein anteeksi saamisesta
on se, että Jumala jollakin tavalla vapauttaa meidät
niistä seurauksista, jotka johtuisivat meidän pahoista
teoistamme ja meidän pahuudestamme; ja
kirkko selittää, että kaikki joudumme ikuiseen
kadotukseen - ikuiseen erilläänoloon Jumalasta,
ellemme ota vastaan hänen anteeksiantoaan, jonka
hän armossaan on meille valmistanut. Tietysti ajattelevat
ihmiset, jotka eivät tyydy uskomaan umpimähkään,
tuovat kaikenlaisia väitteitä tätä kirkonoppia
vastaan. Lukuunottamatta sitä, että ikuinen
kadotus on loogillisesti mahdoton asia, on sellainen
käsitys, että jumalallinen olento vapauttaisi
toisen ihmisen hänen pahojen tekojensa seurauksista
mutta ei toista ihmistä, kun kuitenkin on
kysymys niin mitättömästä seikasta kuin oikeasta
uskosta Jumalaan, - ajatukselle niin vastenmielinen,
että monet ihmiset ovat tulleet pessimisteiksi,
jopa hulluiksi, kun mielestään eivät ole
nähneet mitään oikeutta sellaisessa maailmanjärjestyksessä.
Me taas ymmärrämme, että Jeesus opettaissaan
syntein anteeksiantamisesta ja saamisesta on tarkottanut
aivan määrättyä asiaa. Itse asiassa tämäkin
rukousvärsy sisältää mitä ihmeellisimmän opetuksen,
jota ei voi käsittää, vielä vähemmän
toteuttaa, ellei elä Jeesuksen maailmankatsomuksen
mukaisesti, sen hengen mukaan, joka elähyttää
149
hänen vertauksiaan ja ilmenee hänen käskyissään.
Tarkastakaamme tuota värsyä! Huomaamme
heti, että jälkilause »niin kuin mekin annamme
anteeksi meidän velvollisillemme» onkin asetettu
edellytykseksi, jotta Jumala eli Isä »antaisi meille
meidän velkamme anteeksi». Ei ole sanottu: anna
sinä, Isä, että mekin antaisimme. Vaan: anna Sinä,
koska mekin annamme. Mitä me siis mietiskelyssä
teemme? Sanomme Jumalalle näin: me annamme
kanssa-ihmisillemme kaikki anteeksi, mitä he
meitä vastaan ovat rikkoneet.
Mutta mitä tässä oikein tarkotetaan? Minkätähden
evankeliumissa käytetään sanoja »velka» ja
»velvollinen», eli »velallinen»? Latinankielessä
sanotaan nimenomaan debitum, velka, ruotsiksi
skuld. Miksei käytetä sanaa »synti» tai »pahuus»?
Onko tässä siis todella kysymys velasta? On, sillä
mitä on velka? Velka on sitoumus, josta on vastattava.
Millä tavalla ihmiset tavallisesti tekevät
velkoja? Kun ihmiset tekevät rahavelkoja keskenään,
myöntävät he oikeuden ja kohtuuden
vaativan, että maksavat velkansa takaisin; ja kun
ihmisessä on vähänkin oikeudentuntoisuutta, hän
maksaa; mutta hän ei tee sitä riemulla, ellei hän
rakasta oikeutta ja totuutta epäitsekkäästi. Kuta
itsekkäämpiä velkoja hän tekee, sitä ikävämpi on
hänen maksaa.
Nyt Jeesus käyttäessään sanoja »velka» ja
150
»velallinen» viittaa määrättyyn elämänlakiin. Hän
viittaa siihen elämänlakiin, että me ihmiset oikeastaan
yhtämittaa teemme velkoja. Koska ja millä
tavalla? Aina silloin kun teemme jotakin pahaa tai
itsekästä. Me ymmärrämme teosofisesti, kun
ajattelemme karman lakia: jos teemme jonkun
vääryyden, valehtelemme, vihaamme, murhaamme,
niin se on aivan kuin tekisimme velkaa. Me
teemme velan silloin elämälle. Pahaa tehdessämme
ikäänkuin tunnustamme: nyt otamme tämän elämältä
lainaksi ja tulemme vastedes maksamaan
velkamme. Tietysti ihmiset yleensä eivät ajattele
pahoja tekojaan tältä kannalta, mutta luonnonlaki
on se, että niistä on vastattava. Me teemme velkasitoumuksia
elämälle tietämättömyydestä, niinkuin
nuoret ihmiset ajattelemattomuudessaan tekevät
suuria rahavelkoja, joita sitten kärsivällisellä ahkeruudella
perästäpäin saavat maksaa. Eikä elämänvelkojen
maksaminen ole mieluista itsekkyydellemme,
sillä se tapahtuu kärsimyksellä. Kaikki
paha mitä teemme, maksetaan kärsimyksellä. Se
on karman laki.
Mutta Jeesus sanoo: on olemassa keino päästä
vapaaksi luonnon pakosta. Ja hän selittää keinon
opetuslapsille: »niinkuin me annamme anteeksi
velvollisillemme». Kun ihmiset tekevät vääryyttä
tai pahaa meille, rikkovat meitä kohtaan, joutuvat
he velkaan elämälle meidän takiamme. Vaik-
151
kemme kostaisi heille ulkonaisessa maailmassa,
vetoamme kuitenkin elämän oikeuteen, jos olemme
sisässä loukkaantuneet tai pahoillamme tai välinpitämättömiä.
Ja silloin me ikäänkuin vaadimme
luonnolta heille kostoa. Tällä tavalla kaikki ihmiset
tietämättään vaativat elämältä kostoa niille,
jotka tekevät väärin heitä vastaan. Emmekä edes
tyydy tähän, vaan vielä järjestämme koko yhteiskuntamme
sillä tavalla, että vaadimme kostoa ja
korvausta ihan omin silmin nähtävää. Me sakotamme
ja rankaisemme ja vangitsemme niitä, jotka
tekevät vääryyttä tai pahaa.
Nyt Jeesus sanoo: te, jotka olette minun opetuslapseni,
te aina anteeksi antakaa; sillä niin on
hengen laki. Paha ei koskaan häviä maailmasta,
jos te tahdotte kostaa ja rangaista. Paha häviää
ainoastaan sillä tavalla, että te itse lakkaatte
olemasta pahoja ettekä vaadi kostoa ettekä rangaistusta,
vaan annatte anteeksi. Kun te annatte toisillenne
anteeksi, silloin paha lakkaa maailmasta.
Sillä kaikki, jotka väärin tekevät, ovat velkamiehiä.
Mutta kun me kaikesta sydämestämme
annamme heille heidän velkansa anteeksi, loppuvat
velat joskus maailmassa.
Tämä ei lainkaan merkitse, että meidän pitäisi
muuttaa ulkonaisia yhteiskuntia, että pitäisi yhtäkkiä
poistaa esim. kaikki oikeuslaitokset, sillä ei
ole ollenkaan sanottu, että ihmiskunta tulisi toi-
152
meen ilman niitä. Tässä on esoteerinen käsky eli
neuvo opetuslapsille. Mutta jos, sanokaamme,
koko yläluokka, kaikki, jotka ovat vallassa, olisivat
opetuslapsia, silloin voisi mielestäni yrittää
sellaista yhteiskuntajärjestystä, missä ei olisi
minkäänlaisia oikeuslaitoksia, ja olen melkein
varma siitä, että asiat menisivät hyvin. On näet
olemassa muuan psykologinen seikka ihmisen
pahuuden suhteen. Niinkauan kuin ihminen pelkää
rangaistusta ja kostoa, hän koettaa salata pahuuttaan
ja pahoja tekojaan. Jos mitä »rikoksentekijöitä
» katselemme, huomaamme heidän koettavan
salata tekojaan. Eivät he niitä julkisesti tee
eivätkä huomauta ihmisille: noin minä teen. Vaan
salassa niitä tehdään ja aina pelätään, että ne
tulevat ilmi. Minkätähden? Sentähden että silloin
varmasti seuraa kosto ja rangaistus. Mutta ellei ole
kostoa eikä rangaistusta, silloin vaikuttaa omatunto
ihmisen sisällä niin, että hän tunnustaa
pahuutensa. Kyllä me tiedämme sen yksityisestä
elämästämme. Sellaisessa perheessä, missä lapset
pelkäävät kovaa kuria ja rangaistusta isän ja äidin
puolelta, he alkavat salata omaa pahuuttaan, omia
pahoja tekojaan, mutta sellaisessa perheessä, missä
lapset tuntevat isästä ja äidistä, että nämä ovat
heidän parhaita ystäviään, jotka rakastavat ja
ymmärtävät heitä kaikkein parhaiten, siellä lapset
aina kertovat kaikki äidille tai isälle. He eivät
153
mitään salaa eivätkä itse aina ymmärrä määritellä,
mikä on pahaa, mikä hyvää. Vanhemmat rakkaudessaan
saavat tämän tehdä ja ovat sangen varovaisia
lastensa suhteen, etteivät ajatuksissaankaan
arvostelisi viattomia asioita pahoiksi. Miksei joskus
voisi olla niin yhteiskunnassakin?
Jeesus neuvoo opetuslapsiaan, että he ainakin
mietiskelyssään pitäisivät silmällä tätä anteeksiantamuksen
elämänlakia: meidän takiamme ei
kenenkään tarvitse olla velkaa elämälle. Sillä
tavalla vaikutamme siveellisenä voimana maailmassa.
Sellainen juuri on opetuslapsen siveellinen
voima. Hän saa paljaalla olemassaolollaan maailmassa
ihmissydämet heltymään...
Tulemme nyt rukousvärsyn toiseen osaan,
jossa sanotaan: »anna meille meidän velkamme
anteeksi». Pitemmittä puheitta ymmärrämme, että
tässä ei ole kysymys sellaisesta, että ulkonainen
Jumala vapauttaisi meidät tekojemme seurauksista,
sillä ulkonainen Jumala ei voi sitä tehdä. Sen voi
tehdä ainoastaan sisäinen Jumala, ainoastaan
Jumala ihmisessä. Se valta on annettu meille ihmisille.
Me ihmiset voimme antaa synnit toisillemme
anteeksi, ei Jumala. Jumala ei muuta maailmanlakeja,
sentähden että maailmanlaeissa tulee ilmi
maailmanjärjestys, mutta me ihmiset voimme
tajunnassamme nousta niiden ylitse, mikäli ne
vaikuttavat alemmissa maailmoissa. Me voimme
154
antaa anteeksi.
Mutta mitä sitten Jumala antaa meille anteeksi?
Miksi sanomme Jumalalle: anna meille meidän
syntimme anteeksi? Niin, siinä on tietysti kysymys
jostakin, mitä olemme Jumalalle velkaa. Me emme
riko Jumalaa vastaan silloin kun pahaa teemme,
sillä Jumalaa vastaan ei voi rikkoa. Me rikomme
vain maailmanjärjestystä vastaan - rikomme
toisiamme vastaan. Jumala on kaiken yläpuolella,
mutta kuitenkin pyydämme Isältä, että hän antaisi
meille velkamme anteeksi. Mitä siis olemme
velkaa Jumalalle? Meidän velkamme Jumalalle on
aivan toista laatua kuin velkamme maailmalle.
Velkaahan voi tehdä myös hyvään suuntaan ja
riemu mielessä. Kun tekee velkaa epäitsekkääseen
tarkotukseen, silloin sydän iloitsee, kun on auttajia,
ja mielellään ihminen ponnistaa kaikkensa voidakseen
maksaa velkansa takaisin. Ihminen saattaa
siis tehdä velkoja riemulla, ja muunlaisia velkoja
ei Jumala ota vastaan. Jumalalta ei saa mitään
muuta lainaksi kuin riemua. Kuinka tämä on
ymmärrettävä? Tämä tulee selväksi, jos ajattelemme
erästä kokemusta. Olettehan joskus kokeneet
uskonnollista ekstaasia eli haltioitumista tai
taiteellista inspiratsionia tai rakkauden korkeata ja
ihanata onnea? Sillä hetkellä, jolloin olitte tuon
suurenmoisen tunteen vallassa, te sisässänne
ajattelitte tai ehkä paremmin sanoen teidän mieli-
155
alanne kulki tähän suuntaan: »oi, tämä kokemukseni
on ihmeellistä ja korkeaa ja se tulee aivan
kuin ansaitsematta, mutta minä tahtoisin voida olla
niin, että se saattaisi uudistua. Oi, etten tekisi
pahaa enkä millään tavalla loukkaisi sitä, joka
minulle tällaisen onnen suo! Tahtoisin elää sitä
elämää, mitä Jumala elää.»
Sellaisella hetkellä ihminen itse asiassa sisässään
lupaa jotakin. Kuta ihmeellisempi on hänen
hetkellinen ekstaasinsa, sitä voimakkaampi on
hänen halunsa täydellisyyteen. Kun ekstaasi on
aivan mystillistä laatua, silloin on koko tunnelma
erittäin selvä: »nyt minä en enää koskaan tahdo
tehdä syntiä, en olla paha, en mihinkään langeta,
nyt minun täytyy voida olla täydellinen olento,
kun kerran tällaista saan kokea». Kuta korkeampi
ekstaasi on, sitä selvempi on myös ihmisen
sisäinen lupaus. »Minä lupaan, etten enää ollenkaan
ole heikko». Tämä on luonnollinen tunne
silloin.
Koska nyt jokaiselle ihmiselle koituu tällainen
hetki? Vaikkei se tulisi fyysillisen elämän aikana,
on jokaisella ihmisellä tällainen hetki ennen maan
päälle syntymistä, silloin kun hän on lähtemässä
ulos taivaallisesta lepotilasta ja hetkeksi kohoaa
korkeampaan minäänsä. Silloin hän näkee, minkälainen
on hänen dharmansa lähinnä seuraavassa
elämässä, hän näkee, mihinkä kohtaan hän henki-
156
sessä kehityksessään on päässyt. Hän näkee, mitä
ominaisuutta eli hyvettä hänen erityisesti pitäisi
itsellensä hankkia ja mikä puoli on hänessä
heikko, hän näkee tämän ihmeellisessä inspiratsionissa,
ja siinä hän lupaa koettaa parastaan. Ja
joka kerran, kun ihminen fyysillisen elämänsä
aikana saa kokea hengen ekstaasia, sellaista tilaa,
että korkeammasta minästä eli enkelistä virtaa
vaikutus suoraan personalliseen tajuntaan, hän
aivan kuin uudistaa lupauksensa, jonka hän teki
ennen syntymäänsä.
Tällaisen lupauksen, vaikka muodollisesti erilaisen,
on jokainen inhimillinen olento tehnyt, ja
tällä tavalla hän on velkaa Jumalalle. Hän on
velkaa riemussa Isälle Jumalalle, ja Jeesus, joka
tiesi, että me emme osaa täydellisesti täyttää
lupaustamme, ellemme ole erityisesti valvovia ja
itsetietoisia, ellemme niin pidä kiinni omasta elämäntehtävästämme,
että olemme melkein enemmän
kuin ihmisiä, - Jeesus, joka tämän tiesi, hän tiesi
myös, että me lankeemme lupauksestamme pois.
Emme täytä sitä lupausta, jonka vapaaehtoisella
riemulla olemme antaneet, ja sen tähden hän
neuvoo meitä aina mietiskelemään: »anna, Isä,
anteeksi meidän velkamme». Me pyydämme Isältä,
että hän anteeksi antaisi sen, ettemme ole niin
hyviä kuin olemme luvanneet, niinkuin mekin
annamme anteeksi kaikille, että he ovat pahoja
157
meille. Ainoastaan tämä jälkimäinen voi mahdollisesti
asettaa vaa'an tasapainoon. Silloin nim.
meidän sisässämme oleva jumalallinen tajunta saa
aivan kuin kanavan itselleen. Me kaivamme sille
kanavan, kun annamme toisillemme anteeksi, s. o.
kun annamme rakkauttamme ja elämäämme toisillemme.
Silloin meidän enkelimme eli korkeampi
minämme, vapahtajamme, Isämme ja Jumalamme
voi meihin laskeutua ja täyttää meidät omalla
riemullaan ja siten antaa meidän tuntea, että
olemme saaneet huonoutemme anteeksi Hänen
edessään. »Kuinka me voisimme vaatia», ajattelee
Jeesuksen opetuslapsi mietiskelyssään, »kuinka
voisimme vaatia toisilta, että heidän pitäisi maksaa
velkansa elämälle meidän takiamme, kun emme
mekään maksa Jumalalle, mitä olemme Hänelle
velkaa?»
158
IX
ISÄ MEIDÄN
3
Rukousmietiskelymme kolmas osa koskee
alempaa itseämme ja suhdettamme omaan alempaan
minäämme. Tämä osa rukouksesta kuuluu:
»älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä
pahasta». Sana kiusaus käsitetään tavallisesti
kristikunnassa samaksi kuin koettelemus. Me
ikäänkuin pyydämme Jumalalta, me kristityt, kun
rukoilemme tuolla tavalla: »älä pane meitä liian
koville koettelemuksille, me ehkemme kestä. Mitä
hauskuutta sinulla on siitä, että annat meidän
langeta kiusaukseen, miksikä meitä koettelet?»
Tällä tavalla käsitetään kiusausta ja unohdetaan
kokonaan, mitä esim. apostoli Jaakob sanoo:
Jumala ei ketään kiusaa. Koko rukous on itse
asiassa hullu, kun oletamme, että Jumala on paha
159
olento, joka huvikseen meitä koettelee, panee
meidät kaikenlaisiin seikkailuihin nähdäkseen,
olemmeko niin hyviä että kestämme. Vanhassa
testamentissa on kertomuksia, joissa esiintyy olentoja,
jotka nähtävästi pelaavat tällaista peliä ihmisten
kanssa. Semmoinen on Jobin historia. Siitä on
aiheutunut väärinkäsitys, että niin todella tapahtuu.
Mutta muistakaamme: Jumala ei tahallaan
kiusaa ketään. Sitä vastoin elämä on niin sommiteltu,
että se on meille koettelemukseksi. Elämä ei
ole ruusuilla käymistä, vaan maailmanlait luonnostaan
meitä kiusaavat eli panevat koetukselle, ja
niitä lakeja meidän täytyy kiittää siitä, että olemme
tilaisuudessa kasvamaan ja vahvistumaan ja että
meissä jokin luonne voi varttua, sillä muutenhan
meidän täytyisi sanoa, että pienet lapset, jotka
eivät vielä tässä elämässä ole olleet missään
maailman kiusauksissa, viettelyksissä eli koettelemuksissa,
ovat kaikkein siveellisimpiä. He ovat
tietysti viattomat, mutta emme ollenkaan tiedä,
mitä heissä piilee. Vasta kun elämä panee heidät
koetukselle, näkyy heidän todellinen synnynnäinen
luonteensa. Ja tämä on ainoa tapa kehittää ihmisen
karaktääriä, hänen omaa voimaansa, itsenäisyyttään,
lujuuttaan ja tarmoaan.
Ainoastaan ajattelemattomat ihmiset saattavat
rukoilla: »älä johdata meitä kiusaukseen», tarkottaen
sillä, että tämä maallinen elämä tulisi niin
160
helpoksi ja mukavaksi kuin mahdollista. Toivottiinhan
Lutheruksen käännöksen mukaan Isä
meidän neljännessä rukouksessa kaikkea maallista
hyvää, nyt vielä muka, ettei olisi mitään kiusauksiakaan!
Onkin vältetty tämä kohta muutamassa
ranskalaisessa käännöksessä, joka kukaties ei ole
aivan sanatarkka. Kuitenkin olen kuullut tietävältä
taholta, että kreikkalaisen alkutekstin sanatkin on
vaikea oikein kääntää, koska niitä voi ymmärtää
eri tavalla. Vulgatan kääntäjät ovat ymmärtäneet
näin: älä johdata meitä kiusaukseen, (ne nos
inducas in tentationem), mutta mainitsemassani
ranskalaisessa käännöksessä sanotaan: äläkä anna
meidän sortua kiusaukseen (ne nous laisse pas
succomber à la tentation). Tämä on luonnollinen
rukous, siinä pyydetään apua Jumalalta: »kiusauksia
tietysti tulee maailmassa, mutta suo
Jumala meille voimaa, ettemme niihin sortuisi».
Tällaisessa käännöksessä on jotakin järkeä, mutta
sekin pitää paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa,
että on kysymyksessä eksoteerinen rukous kaikkia
ihmisiä varten. Me, jotka olemme tutkineet
Jeesuksen oppia tiedämme, että Isä meidän on
opetuslapsia varten. Siis tässä viimeisessäkin
osassa piilee esoteerinen tarkotus, jonka perille
meidän tulee päästä.
Kuten sanottu kehottaa Jeesus meitä tässä
mietiskelemään suhdettamme alempaan itseemme.
161
Mitähän Jeesus siis tarkottaa sanoessaan: älä johdata
meitä kiusaukseen vaan päästä meitä pahasta?
Hän tarkottaa tällä hyvin syvää salaperäistä ja
salatieteellistä asiaa. On näet olemassa yksi
kiusaus ihmiselle, josta hän voi rukoilla korkeampaa
minäänsä - Isäänsä, - ettei Isä häntä siihen
johdattaisi tai myös, ettei Isä antaisi hänen sortua
sen alle. Yksi inhimillinen kiusaus on sitä laatua,
että siitä opetuslapsi ei saata olla iloinen. Se on
kiusaus, joka suorastaan estää häntä kasvamasta
henkisesti. Se ei ole auttava koettelemus vaan
itsekidutus, joka vetää alaspäin.
Mikä kiusaus se on?
Kun ihminen luule ja kuvittelee, että on olemassa
henkistä pahaa ulkopuolella häntä itseään
tai yleensä ulkopuolella ihmistajuntaa, että on olemassa
paha erillään Jumalasta, siis Paha itsessään
eli Perkele, silloin hän lankeaa siihen kiusaukseen,
josta Jeesus opetuslapsia varottaa. Juuri samaan
kiusaukseen on kristillinen kirkko langennut.
Kirkko uskoo perkeleeseen, helvettiin, pahan olemassaoloon,
langenneisiin enkeleihin, saatanaan ja
kaikenlaiseen pahaan ulkopuolella ihmistä. Tämä
usko pitää kirkkoa rautakourissaan, niin ettei se
voi tiellään edetä, ennenkuin heittää päältään
pahan uskonsa kahleet. Siitä viisaus varottaa meitä:
älkäämme siihen uskoko, älkäämme uskoko,
että on olemassa mitään pahaa ulkopuolella meitä
162
itseämme. Siveellinen paha meissä on ainoa paha,
- muusta pahasta emme enää puhukaan: ulkoapäin
tulevat taudit ja kärsimykset eivät ole mitään pahaa,
ne kuuluvat luonnon järjestykseen. Todellinen,
siveellinen paha on olemassa vain omassa
itsessämme.
Katsokaamme tätä pahaa itsessämme! Se esiintyy
kahdessa muodossa, kahdenlaisena kiusaajana,
rumana ja kauniina. Toisesta on jo puhuttu neljännessä
luvussa »Enkeli ja demooni»; se on jäännös
ihmiskunnan eläinasteelta ja sitä kutsutaan nykyisessä
teosofisessa kirjallisuudessa himo-elementaaliksi.
Sillä on aivan kuin oma ajatuskyky, oma
järki j. n. e. Kaikki ihmiset, jotka koettavat kulkea
mystillisellä tiellä, saavat kokea tätä kummallista
kiusaajaa eli viettelijää sisässään samassa määrin
kuin heissä on eläintä jälellä. Ja jos ihminen
ennenaikaisesti Glyndonin lailla (Bulwer Lyttonin
romaanissa Zanoni) joutuu selvänäköisesti katsomaan
omaa itseään, näkee hän tämän astraalisen
viettelijän, tämän eläin-paholaisen aivan kuin se
olisi toinen olento, hirviömäinen olento, peto,
joka tahtoo syöstä hänen päällensä, ja ihminen
kauhussaan joutuu epätoivon tai hulluuden partaalle.
Eläin-ihmisessä on täten ensimäinen eli
alempi »kynnyksen vartija». Se on aina ruma, ja
ihmisen kiusaus on siinä, että hän luulee sen
olevan itsensä ulkopuolella. Hänen pitää tietää,
163
että se on hänen sisällään, vaikka hänen samalla
pitää tietää, että se ei ole hänen oma itsensä. Se ei
ole olemassa hänen ulkopuolellaan objektiivisena
todellisuutena, josta hän voisi Jumalaa syyttää tai
ketään syyttää, vaan se on hänen oma himonsa,
hänen oma helmasyntinsä, jonka hän itse on luonut,
hänen oma lapsensa. Mutta se ei ole hän itse,
hänen täytyy oppia se voittamaan. Hän ei saa langeta
kiusaukseen, että luulee siveellisen pahan
olevan olemassa hänen itsensä ulkopuolella, sillä
silloin hänestä tulee pessimisti, epäilijä, Jumalankieltäjä:
»perkele on luonut maailman, kaikki on
mustaa ja synkkää, raakuutta, vääryyttä, pahaa».
Tämä on ihmiselle kiusaus ja hän voi todella
rukoilla Isäänsä: »älä johdata minua tuohon kiusaukseen,
älä anna minun sortua tuon kiusauksen
valtaan, pidä huolta minun tajunnastani, etten
koskaan epäilisi sinua, etten epäilisi sinun maailmankaikkeuttasi
pahaksi, etten vihaisi ja kiroisi
sinun maailmaasi.»
Toinen kiusaaja ihmisen sisällä on kaunis
muodoltaan. Se on itserakkauden, itsekylläisyyden,
itsetyytyväisyyden ja henkisen ylpeyden ääni.
Ihminen voi älyssään kehittyä niin nerokkaaksi,
että hän siinä nerossaan ja järjessään erottautuu
muusta maailmasta eikä ollenkaan tahdo tunnustaa,
että mitään Jumalaa olisi tai mitään ihmisjärkeä
suurempaa järkeä maailmassa. »Minä voin rat-
164
kaista kaikki kysymykset, minä voin ihmiskuntaa
eteenpäin viedä, minä voin kaikki asiat tietää, ja
minä näen, että tämä maailma on sangen puutteellinen.
Jos minä olisin maailman luonnut, se
olisi paljon henkevämpi, paljon älykkäämpi, paljon
oikeudenmukaisempi». Kuta nerokkaammaksi
ihminen kehittyy, sitä lähemmällä hän on tätä
kiusausta. Kaikki halu filosofoida, spekuloida
maailmasta, ratkaista suuria problemeja oman järkensä
avulla nauttien siitä, kaikki sellainen johtuu
tästä kiusaajasta. Ihminen silloin ei avaa itseänsä
niinkuin kukka auringonvalolle, ei avaa omaa
sieluaan ottamaan vastaan jumalallista valoa, niin
että hänen oma pieni ja pimeä järkensä tulisi
valaistuksi ja hän saisi nähdä, millainen maailma
todellisuudessa on, vaan hän yksinomaan asettuu
arvostelijaksi, katselijaksi, joka omalta kannaltaan
ratkaisee maailman ikäänkuin hän olisi sen laatinut
ja luonut. Tämä on niin hieno kiusaus, niin merkillinen,
mystillinen ja korkea, että vasta verrattain
pitkällä henkisen tiedon tiellä ollessaan
ihminen tulee kasvoista kasvoihin kohtaamaan
tämän toisen kynnyksenvartijan.
Tavallinen uskovainen ei osaa asettua oikealle
kannalle tätä kiusaajaa kohtaan. Sitä ei käy kieltäminen
ulkokullatulla nöyryydellä, joka vakuuttaa,
ettei mitään pidä tutkia, ettei ihminen voi
mitään tietää, että hän vain on luotu uskomaan ja
165
ylistämään Jumalaa. Tämmöinen tekopyhyys lykkää
vain ratkaisun tuonnemmaksi. Päinvastoin
ihmisen täytyy kehittää järkeään niin paljon kuin
mahdollista, ja onneksi maailma on niin rakennettu,
että järki välttämättä kehittyy. Vaikka
saarnattaisiin kaikissa kirkoissa järkeä vastaan ja
kaikkia pahan ymmärryksen keksintöjä vastaan, se
kuitenkin kasvaa ja kehittyy. Mutta opetuslapsen,
joka kulkee kaidalla tiellä ja jolle Jeesus on antanut
mietiskely-ohjelmansa, hänen tulee pitää mielessään
ja silmiensä edessä, että tämä sama nero,
järki, äly, jonka välttämättä täytyy hänessä kehittyä,
voi tulla hänelle hirmuiseksi kiusaajaksi, jos
hän asettaa sen korkeimmaksi, jos hän asettaa sen
valtaistuimelle ja tekee siitä Saatanan eli Luciferin.
Sillä toisen kynnyksenvartijan nimi on Saatana.
Kun opetuslapsi tämän vartijan kohtaa, hän
näkee ihanan olennon, loistavan, kauniin, mutta
ylpeän, sen Mefistofeleen kaltaisen, jota vihitty
runoilija Goethe on kuvannut Faustissa, nerokkaan
olennon, joka aina pilkkaa ja nauraa ja aina kaivaa
maan Jumala-uskon jalkojen alta. Mutta jos tapahtuu
niin, että ihminen ennenaikaisesti näkee tämän
toisen kiusaajan, silloin hän näkee sen mustana ja
pelkää ja kauhistuu: se on perkele! (Perkele-usko
on epäilemättä tällä tavalla alkuaan syntynyt.)
Mutta kun opetuslapsi kohtaa tämän kynnyk-
166
senvartijan oikeana aikana, silloin hän näkee sen
loistavana olentona. Saatana silloin koettaa viimeisessä
ponnistuksessa erottaa ihmistä Jumalasta:
»etkö sinä sittenkin voisi olla Jumalaa vastaan,
olethan sentään viisaampi? Katso tätä maailmaa,
jonka Jumala on luonnut, etkö huomaa, kuinka
puutteellinen se on? Luo sinä parempi!» Samalla
kuitenkin opetuslapselle ilmestyy toinenkin olento,
taivaallinen olento, Isän Jumalan lähettämä Vapahtaja,
Kristus eli Mestari, joka hymyilyllään voittaa
viimeisenkin epäilyksen. Nyt opetuslapsi lopullisesti
ymmärtää, että Lucifer, kaunis, ihana
enkeli-olento on - palvelija. Hän on Jumalan kaikkein
voimakkain ja ihanin palvelija. Saatana on
ensimäinen enkeleistä, Lucifer on valon tuoja.
Äly, nero on todella meissä mitä jumalallisin
ominaisuus, mutta ainoastaan silloin kun se todella
palvelee Jumalaa, kun ei se palvele itseään eikä
omia tarkotuksiaan, kun ei se lähde auttamaan ja
palvelemaan paholaista ihmisen sisässä, vaan yksin
Jumalaa majesteetissaan ja hyvyydessään, silloin
se on loistavin enkeleistä ja ihanin.
Kiusaus on siinä, että luulemme Saatanan mustaksi,
ja toiseksi siinä, että luulemme Saatanan
olevan meidän ulkopuolellamme. Se on kiusaus,
sillä meidän tulee muistaa, että Saatana on meissä
itsestämme ja että Saatana on valkoisista valkoisin,
silloin kun hän palvelee Jumalaa.
167
Ja täten olemme myös ymmärtäneet rukouksen
viimeisen värsyn, joka sisältyy sanoihin: »päästä
meitä pahasta», sillä paha on juuri nämä kiusaajat.
Ja paha on hyvä, kun se asetetaan Jumalan hallittavaksi
ja hyvän palvelijaksi.
168
X
»YKSI ON TEIDÄN MESTARINNE»
Kun ihminen pyrkii tai on tullut opetuslapseksi,
astuu hänen eteensä sangen tärkeänä
kysymys opettajasta, Mestarista, Kristuksesta, ja
hänen omasta suhteestaan Kristukseen. Hän tuntee
sisäisen tarpeen päästä selvyyteen siitä, kuka on
hänen mestarinsa eli opettajansa ja missä suhteessa
Kristus on häneen, vieläpä kuka Kristus oikeastaan
on.
Teosofeina olemme tutustuneet monenlaisiin
teorioihin Kristuksesta. Joidenkuiden lääkärein
mielestä Jeesus oli kaatuvatautinen tai mielisairas
(kts. esim. La folie de Jesus par le Dr. Binet-
Sanglé). Tavallinen materialistinen kanta on, että
Jeesus oli hyväluontoinen haaveilija, hieman
epäkäytännöllinen, mutta siveellisesti nerokas,
siis yleensä lahjakas ihminen. Annie Besantin ja
C.W. Leadbeaterin katsontakannan mukaan on
tehtävä erotus Jeesuksen ja Kristuksen välillä.
169
Jeesus oli vihitty opetuslapsi, joka pyrki Mestariksi,
ja Kristus oli korkea maailmanopettaja,
Mestarien Mestari, joka kolmen vuoden aikana
käytti Jeesuksen ruumista. Saksalaisen t:ri Steinerin
teorian mukaan taas Jeesus oli jälleensyntynyt
Zoroaster ja Kristus oli auringonhenki,
yksi Elohimeista, joka ei kuulunut tämän maapallon
ihmiskuntaan eikä kehitykseen vaan
muualta tuli tänne. Ja lopuksi on kirkollinen käsityskanta,
jonka mukaan Jeesus Kristus oli neitsyt
Maariasta ja Jumalan pyhästä Hengestä syntynyt
ihminen, joka samalla oli itse Jumala.
Kun ihminen ottaa asioita vakavalta kannalta,
kun hän opetuslapsen lailla tahtoo ymmärtää elämää
oikein, hän tietenkin kysyy itseltään, kun
joutuu tekemisiin näin monenlaisten teoriojen
kanssa, mikä on oikea katsantokanta, mikä on
totuus? Onko Jeesus itse antanut tästä asiasta
mitään selvitystä?
Yhden seikan tiedämme varmasti, jos olemme
antautuneet Jeesuksen opetuslapsiksi, sen seikan,
että emme saa uskoa ulkonaiseen auktoriteetiin. Jo
syventyessämme Jeesuksen vertauksiin, meidän
tuli itse etsiä, itse kasvaa, vieläpä omalla tavallamme.
Ei ollut kysymystä mistään vieraasta,
ainoastaan siitä, että omistaisimme henkisen elämän
omassa itsessämme. Näin ollen ymmärsimme,
minkä suuren painon Jeesus opettajana pani ihmi-
170
sen itsenäisyydelle ja rehellisyydelle. Jos minkä
dogmin eli uskonkappaleen tai järkiteorian Jeesuksen
opetuslapsina hyväksymme, täytyy meidän
ymmärtää, miksikä sen hyväksymme, tai sitten
meidän täytyy tietää omasta kokemuksestamme,
mitä me uskomme.
Mitä nyt erityisesti n.k. kristologiseen kysymykseen
tulee, saamme kuitenkin Jeesukselta
itseltään sangen selväpuheisia osviittoja evankeliumissa.
Tahdon mainita kolme kohtaa Matteuksen
evankeliumissa, joissa suorastaan puhutaan
tästä kysymyksestä.
Ensimäinen on seuraava:
»Koska fariseukset koossa olivat, kysyi heiltä
Jeesus sanoen: Mitä teille näkyy Kristuksesta,
kenenkä poika hän on? He sanoivat hänelle: Davidin.
Hän sanoi heille: kuinka siis David kutsuu
hengessä häntä Herraksi, sanoen: »Herra sanoi
minun Herralleni: istu minun oikealle kädelleni,
siihen asti kunnes minä panen vihollisesi sinun
jalkaisi astinlaudaksi.» Jos siis David kutsuu häntä
Herraksi, kuin hän on hänen poikansa? Eikä
kenkään tainnut hänelle mitään vastata, ei myös
yksikään rohjennut sen päivän perästä häneltä enää
kysyä» (Matt. 22: 41-46).
Niin Jeesus siis kysyi ja vastasi sellaisille,
jotka eivät vielä suorastaan olleet hänen opetuslapsiaan.
171
Toinen kohta kuuluu näin:
»Mutta koska Jeesus tuli Kesarean maan
ääriin, jota kutsutaan Filippuksen, kysyi hän opetuslapsiltansa
ja sanoi: kenenkä sanovat ihmiset
minun, Ihmisen Pojan olevan? Niin he sanoivat:
monet Johannes Kastajan, mutta muutamat Eliaan;
muutamat taas Jeremian tai jonkun profeetoista.
Sanoi hän heille: mutta kenenkä te sanotte minun
olevan? Vastasi Simon Pietari ja sanoi: sinä olet
Kristus, sen elävän Jumalan Poika. Ja Jeesus vastaten
sanoi hänelle: autuas olet sinä, Simon Joonaan
poika, sillä ei liha eikä veri ilmottanut sitä
sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa»
(Matt. 16: 13-18).
Ja kolmas kohta on näin kuuluva:
»Mutta älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi,
sillä yksi on teidän Mestarinne, joka on
Kristus» (Matt. 23: 8).
Näihin raamatunpaikkoihin nojautuu kirkko,
kun se tahtoo todistaa raamatun sanoilla, että
Jeesus oli Jumala. Ja näistä tällaisista paikoista
näkyy kaikkein selvimmin, kun tunkeudumme
niiden henkeen, mitä Kristus-nimellä todella tarkotettiin
ja mikä oli Jeesuksen suhde Kristukseen.
Meidän täytyy vain ensin kysyä, mitä sanat itse
merkitsevät. »Kristus» ei ole mikään substantiivi
eli nimisana, joka sellaisenaan sopisi nimeksi
henkilölle, vaan adjektiivi eli laatusana, joka mer-
172
kitsee »voideltu», hepreankielellä Mashiah, Messias.
Juutalaiset pitivät kuitenkin - samoinkuin
myöhemmin kristityt - Messiasta määrättynä
olentona, ja tämän muodollisen ja personoivan käsityksen
»voidellusta» Jeesus torjuu ensimäisessä
ylläolevista raamatun otteista. Kun Jeesus kysyy
fariseuksilta: »mitä ajattelette Messiaasta? Kenen
poika hän on?» ja nämä vastaavat: »hän on Davidin
poika» - niin eikö Jeesuksen seuraava puhe ole
aivan tähän tapaan:
»Oh teitä materialisteja, jotka heti ajattelette
maallisia ja aineellisia asioita. Ettekö ymmärrä,
että kirjotuksista jo näkyy, ettei Messias eli Voideltu
voi olla minkään Davidin poika, koska
Davidkin kutsuu häntä Herraksi. Ei suinkaan
omaa poikaa kutsuta Herraksi. Messias eli Kristus
on henkinen asia. Te käsitätte aina kaikkia asioita
aineellisesti: »Davidin poika» - tai jonkun muun
aineellisen olennon poika. Ei Kristus ole sellainen.
»
Ja terottaakseen tätä henkistä totuutta lujasti
opetuslastensa mieliin, hän kerran kysyi heiltä:
»kenen sanovat ihmiset minun olevan?» Silloin
vastasivat opetuslapset: »monet Johannes Kastajan,
muutamat Eliaan, muutamat taas Jeremian tai
jonkun profeetoista». »Mutta», kysyy Jeesus, »kenen
te itse sanotte minun olevan?» Ja Simon Pietari
vastaa: »totisesti sinä olet Kristus, elävän
173
Jumalan poika.» Ja silloin Jeesus sanoo: »Pietari,
tuota ei voinut sinulle liha eikä veri ilmottaa, vaan
ainoastaan minun Isäni, joka on taivaissa.»
Mitä nyt nämä Pietarin ja Jeesuksen sanat
tarkottavat, kun pidämme mielessä, että »Kristus»
eli »voideltu» heidän suussaan oli adjektiivi eli
laatusana? Epäilemättä seuraavaa:
»Ettekö te ymmärrä», sanoo Jeesus, »että kaikissa
ihmisissä on kaikista kallein ja jumalallisin
hänen sielunsa eli minuutensa, joka on Jumalasta
syntynyt? Te luulette, että minuus on syntynyt
aineesta. Te puhutte, kun puhutte minuudesta:
minä olen se tai se jälleensyntyneenä, niinkuin
ihmiset sanovat minusta, että olen se tai se
profeetoista. Ikäänkuin tämä olisi tärkein tietää!
Eihän siitä ole kysymys, minkälaisessa muodossa
minä ennen olen ollut. Ei tämä ole tärkein kysymys
kenenkään ihmisen suhteen. Henkisesti katsoen
on vain yksi seikka tärkein, se, että ihminen
tietäisi olevansa Jumalan poika. Sillä ihmisen
minuus, hänen sisäinen sielunsa, hänen varsinainen
oma itsensä ei ole ainemaailmasta kotoisin,
vaan Jumalasta. Kuinka järki olisi voinut syntyä
järjettömyydestä, kuinka viisaus olisi tullut tyhmyydestä?
Jumalallinen henki, jumalallinen tajunta
on laskeutunut eläinkunnan tajuntaan ja siten on
eläinkunnassa syntynyt jumalallisia tajuntakeskuksia,
inhimillisiä minuuksia. Nämä inhimilliset
174
minuudet, joista yksi on jokaisella ihmisellä, ovat
siis syntyneet Jumalasta, ja silloin kun ihmisen
Jumal-syntynyt minä on tullut tietoiseksi omasta
jumalallisesta syntyperästään, tietoiseksi siitä,
että hän on Jumalan poika, silloin hän on astunut
»voideltuun» elämään, silloin hän on »Kristus» eli
»voideltu». Sinä Pietari sen tunnet. Sinä tiedät
sisässäsi, etten minä ole Jeremias enkä Elias
enkä mikään profeetoista enkä mikään sellainen
jälleensyntynyt olento, - jota tietysti me kaikki
olemme, - vaan sinä tiedät, että minä olen elävän
Jumalan voideltu poika, koska tiedät itse olevasi
Jumalan poika, joka on ikuisuudessa syntynyt,
ja sentähden sanon minä sinulle: ainoastaan Isä on
sen sinulle ilmottanut. Sitä et sinä voisi tietää
pelkästä lihallisesta tajunnasta, etkä liioin sinä
ole voinut sitä toisilta kuulla, sillä et sinä sitä
silloinkaan ymmärtäisi. Ainoastaan kun itsessäsi
tunsit Kristuksen tajunnan, kun tunsit, että sinäkin
olet osallinen samasta jumalallisesta tajunnasta,
että sinunkin minuutesi on voideltu, ainoastaan
silloin sinä voit tietää toisestakin, että hän on
voideltu.»
Näin Jeesus. Ja me näemme tästä, että sanaa
Kristus eli Voideltu käytettiin jokseenkin samassa
merkityksessä kuin me nykyisessä teosofisessa
kirjallisuudessa käytämme sanaa »vihitty». Me
sanomme nykyaikana »vihitty». Eikä kukaan voi
175
sanoa toisesta: »sinä olet vihitty», jollei hänellä ole
sisässään salainen tajunta, joka sen ilmottaa.
Kuinka voi toisesta väittää, että hän on vihitty ja
siis kuuluu salaiseen valkoiseen veljeskuntaan,
niihin jumalallisiin enkeli-olentoihin, jotka seisovat
ihmiskuntamme takana sen ohjaajina ja johtajina,
ellei sitä sisässään tiedä? Ja jos joku sanoo:
tuo tai tuo henkilö on vihitty adepti, niin olisihan
suorastaan taikauskoa tai ainakin sokeaa auktoriteetiuskoa
ruveta hänen sanojensa nojalla semmoista
uskomaan. Sellainen asia on jätettävä
syrjään, sellaista ei tarvitse pohtia. Vasta silloin
kun sisässämme ymmärrämme, kun sisässämme
on tajunta, joka meille sanoo: tuo ihminen on vihitty
eli voideltu, vasta silloin me voimme sanoa sen
tietävämme, niinkuin tiesi Simon Pietari. Opetuslapsen
kohdalla ollessamme on meille välttämätön
sellainen rehellisyys, suoruus ja avomielisyys
oman itsemme edessä, ettemme mene umpimähkään
uskomaan, mitä saamme kuulla, emmekä
umpimähkään luulemaan mitään toisesta ihmisolennosta.
Ymmärrämmehän ainakin sen selvän
seikan, että jokaisen ihmisen minuus on jumalallista
syntyperää, mutta että useimmat ihmiset
eivät siitä mitään tiedä. Vasta sitten kun ihminen
sisässään tietää, että hän on Jumalan poika, henkinen
olento, syntynyt Jumalasta eikä aineesta eikä
lihasta eikä verestä, vasta silloin hän on osallinen
176
Kristus-tajunnasta, vasta silloin voidaan sanoa
hänestä, että hän on astunut Kristus-tajunnan kautta
Isän yhteyteen. Ei meidän lainkaan tarvitse
vaivata päätämme sen ihmeellisemmillä tutkimuksilla,
ei meidän tarvitse kysyä itseltämme siitä tai
siitä henkilöstä, kuolleesta tai elävästä, mikä on
hänen arvonsa salaisessa maailmassa. Jeesuksen
suhteen esim. voimme aivan hyvin alussa tyytyä
siihen lujaan vakaumukseen, että hän tietysti oli
Kristus eli voideltu, koska hänen opetuksensa ovat
nostaneet meidätkin samaan Kristus-tajuntaan.
Sillä tuo kolmas raamatun kohta, jossa nimenomaan
sanottiin: yksi on Mestarinne, se aivan
painaa mieleemme sen totuuden, että ainoastaan
voideltu minuus on oleva todellinen opettajamme
vaikka opettajia on maailmassa paljon, samoinkuin
yksi Isä on opetuslasten todellinen isä, vaikka jokaisella
on maallinen isänsä. Kun Jeesus nimenomaan
sanoo: »älkää kutsuko ketään isäksi, sillä
yksi on teidän Isänne», niin hän tietysti terottaa
mieleen, ettemme saa erehtyä luulemaan, että
olemme sitä aineellista olemusta, jolta näytämme
toisten mielestä; emme saa ruveta niin elämään
emmekä tottua siihen ajatukseen, että: »minä olen
sen tai sen poika», sillä meidän täytyy koettaa elää
minuutemme tasolla. Kaikkein ihmisten minuuksilla
on yhteinen Isä, vain yksi, yhteinen Isä, se
jumalallinen tajunta, josta olemme kaikki synty-
177
neet. Samalla tavalla Jeesus neuvoo meitä ajattelemaan
opettajien suhteen. Niitäkin on maailmassa
paljon, mutta »älkää kutsuko ketään Mestariksi»,
sanoo Jeesus »ja älkää antako itseännekään kutsua
Mestariksi, sillä yksi on oleva Mestarinne. Ei se
ole Mestari, joka ulkonaisesti esiintyy. En minä
ole teidän Mestarinne, sillä minustahan voitte
sanoa: sinä olet Joosefin poika, voitte tarkastaa,
millä tavalla olen syntynyt ja kuinka olen tänne
tullut, voitte mennä vielä kauemmas taaksepäin ja
tarkastaa, minkä olennon jälleensyntymä minä
olen. Tämä personallinen tajuntani ei ole mikään
opettaja eli rabbi. Eikä minua pidä kutsua hyväksi,
sillä Jumala yksin on hyvä. Muistakaa, muistakaa,
että on vain yksi, joka on teidän Mestarinne, nim.
Kristus, voideltu minuus. Tämä voideltu minuus
asuu kyllä minun personallisuudessani ja edustaa
teille Kristusta eli Voidellun tajuntaa. Mutta älkää
sekottako sitä ruumiilliseen minä-tajuntaani. Kun
te siis ymmärrätte, niinkuin Simon Pietari, että
toisessa ihmisessä on Kristuksen, Voidellun tajunta,
silloin tuo tajunta toisessa ihmisessä on kyllä
teidän Mestarinne ja edustaa teille Kristusta, mutta
voideltu minä on samalla teissä itsessänne. Ja
ainoastaan, jos se on teissä itsessänne, voitte sen
toisessa nähdä, ja toinen on ainoastaan silloin teidän
opettajanne, jos Kristus on hänessä voimakkaampi
kuin teissä itsessänne».
178
Nämät ovat aivan selviä asioita psykologisesti,
sillä ihmiskunnan sielut eli minuudet ovat eri
kehitysasteilla ja taivasten valtakunnan, valkoisen
veljeskunnan jäsenet eli veljet ovat niinikään eri
pitkällä hengen kehityksessä.
Taivasten salainen veljeskunta on koko ihmiskunnan
takana. Kristus-tajunta sulkee syliinsä koko
ihmiskunnan. Mutta ainoastaan sellainen olento,
joka on täydellisesti Kristus-tajunnan täyttämä,
kantaa oman minuutensa sylissä koko ihmiskuntaa.
Muut syventyvät Kristukseen asteettain. Aina sitä
myöten, kuinka suuresti Kristus-tajunnan läpäisemä
joku ihmistajunta on, aina sitä myöten saman
ihmisen tajunta ulottuu ihmiskuntaan, mutta ei
yksikään ihmisolento, olkoon hän kuinka alhaisella
kehitysasteella tahansa, ole Kristus-tajunnasta kaukana.
Ei kenenkään tarvitse ajatella olevansa niin
huono, niin vähän kehittynyt, niin syntinen, ettei
valkoisen veljeskunnan jäsenet hänestä välittäisi,
sillä salaisen veljeskunnan tajunta on kaikkien
ihmisten takana, jokainen ihminen on yhtä lähellä
Kristus-tajuntaa, olkoon hän millä kohdalla tahansa
kehityksessään. Erotus on vain siinä, että
vähemmän kehittynyt ihminen on taivasten valtakunnan
ympyrävyöhykkeen ulkoisimman vyöhykkeen
tasalla, jotavastoin kuta kehittyneempi ihminen
on henkisesti, sitä korkeampi osasto, niin
sanoaksemme, salaisesta veljeskunnasta on häneen
179
päin käännettynä. Kun yksityinen ihminen pyrkii
Kristus-tajuntaan, yhteyteen salaisen veljeskunnan
kanssa, silloin hän tietysti ei äkkiä saata hypätä
korkeaan osastoon, vaan hänen täytyy askel
askeleelta yletä taivasten valtakunnan portailla.
Kun pidämme mielessämme näitä asioita, silloin
emme joudu ristiriitaisiin tunteisiin eikä
epäilyksiin tuon tärkeän kysymyksen suhteen, mitä
tai kuka Kristus on. Silloin aina voimme vastata,
jos meille uusia opinkappaleita tarjotaan: »sen ja
sen minä tiedän ja olen kokenut, mutta noita
asioita en vielä tiedä». Jos toinen jotakin selittää,
me voimme tyynesti sanoa: »en tuosta tiedä mitään
enkä siis sinun selityksiäsi arvostele. Rakennan
elämäni sen päälle, mitä itse tiedän ja ymmärrän,
sillä sellainen on Jeesuksen ja kaikkien viisasten
neuvo.»
180
TEMPPELISSÄ
Sitä varten olen minä
syntynyt ja sitä varten maailmaan
tullut, että minä totuuden
tunnustan. Jokainen,
joka on totuudesta, kuulee
minun ääneni. Joh. 18: 37.
XI
KRISTUS-VIHKIMYKSET
Tämän kirjan alussa sanottiin, että kun evankeliumia
luetaan kolmannelta, tahdon kannalta,
totuudenetsijän tavalla, se paljastuu meille kolmessa
eri asteessa. Ensin saamme tutkia Jeesuksen
vertauksia, joita hän kansalle puhui, sitten hänen
oppejaan opetuslapsille, hänen erityisiä siveellisiä
käskyjään, neuvojaan ja muita opetuksiaan, ja
kolmanneksi vasta voimme syventyä hänen elämänhistoriaansa
eli Kristuksen elämään, joka
on evankeliumin sisin, salaperäisin ja okkultisin
sisällys.
Kun luomme silmäyksen taaksepäin edellisiin
tutkimustuloksiimme ja niiden käytännölliseen
merkitykseen, voimme sanoa, että Jeesus niillä
yleisillä opetuksilla, joilla hän kääntyi kansan puoleen,
tahtoi herättää ihmisissä uutta intoa totuutta
etsimään - ei ainoastaan ymmärryksellä ja älyllisellä
ponnistuksella eikä liioin ainoastaan tunteel-
183
la, - vaan totuutta etsimään tahtonsa voimalla,
siten että elämällä itse alkaisivat etsiä totuutta.
Tämä ensimäinen vertauskuvissa annettu maailmankatsomus
vapauttaa ihmisen sielun älyllisistä
kahleista ja ahdasmielisyydestä. Ja kun ihminen on
käynyt läpi tämän ensimäisen »pyhän hengen»
heräymyksen ja päästänyt vapaasti itämään ja
kasvamaan sen jumalallisen siemenen, joka on
hänen omassa sielussaan ja hengessään, silloin
alkaa hänelle niin sanoaksemme passiivinen eli
negatiivinen aika, jolloin ensimäiset vaikeudet
häntä kohtaavat. Hän on herännyt totuuden pyhään
näkemykseen. Ihmiset hänen ympärillään elävät
vielä pimeydessä ja tietämättömyydessä. He uskovat
ulkonaisiin jumaliin ja perkeleihin - taikka he
kaiken kieltävät. Mutta totuudenetsijä on ymmärtänyt,
että Jumala on hänen sisässään. Tämän johdosta
ympäristö alkaa tuntea levottomuutta, jopa
vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Moni vastikään
teosofiksi tullut totuudenetsijä on epäilemättä
tehnyt sen kokemuksen, että samalla kun hän itse
ymmärtää elämää uudella tavalla, hänen ympäristönsä,
hänen lähimmäisensä, hänen omaisensa
eivät häntä käsitä. Päinvastoin he asettuvat vastarintaan
häntä vastaan, epäilevät häntä, voivat
luulla häntä hulluksi, joten toteutuu Jeesuksen
sana: ihmisen perheen jäsenet ovat hänen vihamiehensä.
Tämän kärsimyksen kautta selviää kui-
184
tenkin nuorelle teosofille, että hän ei saa pysähtyä
puolitiehen. Hän ei saa tyytyä siihen, mitä jo on
löytänyt. Hänen uusi elämänymmärryksensä on
vielä enemmän älyllistä kuin kokemusperäistä
laatua. Se ei ole vielä läpikäynyt käytännöllisen
henkisen elämän tulikastetta. Jos hänen ympäristönsä
kysyy häneltä: »tiedätkö sinä, että on, niinkuin
sinä nyt uskot?» täytyy hänen vastata itselleen,
ettei hän suorastaan sitä tiedä, vaikka uusi
usko onkin hänelle päivän selvä totuus. Ja silloin
hän tuntee, että nyt hänen on pakko alkaa
korkeampaa, syvempää etsimistä, sellaista, joka
vie hänet - ei ainoastaan totuuden ymmärtämiseen
- vaan totuuden tietoon. Hän siirtyy kansajoukosta
Jeesuksen opetuslasten ahtaampaan piiriin. Taas
alkaa hänelle aktiivinen ponnistusten aika, jolloin
hän koettaa elämässään noudattaa Jeesuksen käskyjä
ja harjottaa mietiskelyä Jeesuksen antaman
ohjelman mukaisesti. Tämä on positiivinen »puhdistuksen
» aikakausi eikä opetuslapsi silloin välitä
ympäristön arvostelusta ja moitteesta. Hän itse
vain tutkii ja elää ja ponnistaa, ja vähitellen ympäristö
hänen ympärillään hiljenee. Se ei enää
arvostele.
Tällainen »pyhän hengen» aika totuudenetsijän
elämässä saattaa kestää kauan - vaikkapa useampia
ruumistuksia. Kaikissa tapauksissa se valmistaa
ihmistä ymmärtämään ja tutkimaan evankeliumia
185
kolmannessa asteessa, toisin sanoin kokemaan
evankeliumin okkultista sisältöä, kokemaan sitä
elämää, joka alkaa vasta sen perästä, kun ihminen
varsinaisesti tulee Jeesuksen personalliseksi opetuslapseksi
ja varsinaisesti astuu taivasten valtakuntaan
eli salaiseen veljeskuntaan.
Tämä evankeliumin kolmas sisältö eli evankeliumin
esittämä elämänkertomus kuvaa sitä, jota
me kutsumme Kristus-elämäksi ja joka toisella kielellä
on rakkauden itsetietoinen elämä. Se on
elämää yhteydessä Isän Jumalan kanssa, sillä sana
Kristus eli voideltu kuvaa sitä Jumalan olemuspuolta,
jota kutsumme rakkaudeksi, kun sanomme:
Jumala on rakkaus. Kristus eli voideltu, vihitty on
se tajunta, joka käsittää Jumalan rakkauden. Kristus-
tajunta ihmisessä, enkelissä, jumalolennossa,
kessä tahansa, aivan kuin toteuttaa ja todentaa
Jumalan rakkauden. Sentähden teologiassa eli
kristillisessä jumaluusopissa on ruvettu sanomaan:
Kristus on Jumalan poika eli toinen persona
kolmi-yhteisessä Jumalassa 1). Tämä tarkottaa sitä,
että Jumala rakkautena ilmenee itsetietoisena
rakkaus-tajuntana. Tältä kannalta Kristus on »elävä
Jumala, Jumala itse» iankaikkisena rakkautena.
Mutta meillä ei ole mitään tietoa, mitään varsinaista
kokemusta tästä rakkaudesta muuten kuin
1 Tästä tarkemmin kirjassa ”Kirkonopin teosofia”.
186
sen tajunnan kautta, joka voi meissä itsessämme
ilmetä ja jota kutsumme Kristus-tajunnaksi. Sentähden
Kristus on myös »täydellinen ihminen».
Kun ihminen totuuden pyhän hengen elähyttämänä
kulkee sen valmistavan puhdistuksen tien,
jota Jeesus evankeliumeissa kuvaa ja josta Jeesus
evankeliumeissa antaa neuvoja, silloin hän joutuu
yhteyteen elävän Kristus-tajunnan kanssa, Jumalan
kanssa rakkautena ja samalla kaikkien niiden
olentojen kanssa, jotka siinä tajunnassa elävät. Ja
silloin tuo mahtava yhteistajunta vaikuttaa hänen
sieluunsa, joka on käynyt raskaana pyhästä hengestä,
sillä tavalla, että sekin itsessään synnyttää
saman tajunnan. Ihmisessä syntyy Kristus.
Evankeliumi elämänkertomuksena on kuvaus
siitä, kuinka Kristus-tajunta syntyy ja kasvaa ihmisen
sisässä. Tätä seikkaa ei voi syvyydessään ja
korkeudessaan käsittää muu kuin se, jossa Kristustajunta
on elävä, mutta jonkinlaisen kuvan voimme
ymmärryksellämme ja järjellämme luoda itsellemme
siitä, koska jokaisen ihmisen hengessä piilee
jumalallinen siemen eli hänen jumalallinen minuutensa
ja koska siitä hetkestä saakka, jolloin ihminen
joutuu totuuden pyhän hengen vaikutuksen
alaiseksi, hänessä on aivan kuin säde Kristustajunnasta
eli aivan kuin Kristus-tajunta sikiönä,
vaikkei vielä syntyneenä.
Mutta kun opetuslapsi sielussaan on kulkenut
187
ahtaasta portista sisälle taivasten valtakuntaan,
tapahtuu hänen sisässään Kristuksen syntymä. Ja
tämän syntymän sanotaan silloin tapahtuvan evankeliumin
kuvauksen mukaisesti, eikä se tapahdu
missään »unitajunnassa», vaan tässä ihmisen
päivätajuisessa fyysillisessä personallisuudessa.
Usein ihmisen oma sisäinen silmä aukenee, hän
tulee selvänäköiseksi ja näkee koko sen näytelmän
tapahtuvan, josta evankeliumi kertoo: hänen
rinnassaan syntyy Kristus-lapsi, itämaalaiset viisaat
tulevat kumartamaan ja palvelemaan, Betlehemin
tähti loistaa luolan eli seimen yllä, missä lapsi
syntyy. Ja kun Kristus-lapsi on ihmisen sisässä
syntynyt, silloin on hänessä tapahtunut muutos.
Silloin hän on uusi olento. Häntä nyt kutsutaan
»pelastetuksi», koska hänessä syntynyt Kristus on
se pelastaja, joka hänet aikaa myöten vapauttaa
kaikesta tietämättömyydestä ja synnistä, kaikesta
pakosta syntyä takaisin maailmaan, sillä Kristuslapsella
on avaimet täydelliseen vapautukseen ja
pelastukseen. Vaikka vielä kestää kauan, ennenkuin
ihminen lopullisesti pelastuu ja vapautuu
kaikesta, on tuossa lapsessa, joka on hänestä
syntynyt, Isän Jumalan suunnitelma varmasti
toteutuva. Ja ihmisen sisässä on silloin syntynyt
rakkauden henki, itsetietoisuus ja elämä, joka
muuttaa koko maailman hänen silmissään. Hän
ei ennen ymmärtänyt tätä maailmaa, kun hän sitä
188
katseli. Kun hän katseli elämää ja näki siinä
mielestään paljasta surua ja kärsimystä, hän usein
oli valmis epäilemään, oliko tämän elämän takana
mitään jumalallista rakkautta. Kun hänessä sitten
puhdistuksen tien alussa heräsi uusi elämänymmärrys,
alkoi hän uskoa hyvään itsessään ja
välistä kuin pakosta sulkea henkiset silmänsä
näkemästä kärsimystä ja kurjuutta ympärillään.
Mutta nyt kun rakkauden henki hänessä syntyy,
rakkauden itsetietoisuus hänen personallisessa
päivätajunnassaan, nyt hän tietää, ettei ole maailmassa
mitään hätää. Hän kummallisella tavalla
tietää, että kaikki on hyvin, koska hän ainakin
sillä hetkellä, jolloin hänessä rakkaus syntyi, on
nähnyt ja tuntenut ja tietänyt olevansa yhtä ihmiskunnan
kanssa. Hänen sisässään laulaa: »nyt on
ihmiskunnalle syntynyt vapahtaja. Ei ole hätää,
sillä minä tulen kantamaan tätä ihmiskuntaa sylissäni,
minä otan päälleni kaikki sen synnit, sen
tuskat ja kärsimykset, kaikki minä otan päälleni,
nyt ei ole enää hätää, nyt varmasti tulee kerran
kaiken kärsimyksen loppu ja päivä nousee yli
koko ihmiskunnan.»
Tämän perästä alkaa hänelle taas passiivinen
eli negatiivinen aika, jolloin maailma kääntyy
vastustamaan, sortamaan, epäilemään vastasyntynyttä
lasta. Alkavat ne vainot, joista kerrotaan
evankeliumeissa. Lapsi, joka on syntynyt ihmi-
189
sessä, on niin pieni, niin nuori ja kokematon, että
se ei voi muuta kuin paeta – paeta vanhempien,
s.o. personallisten kykyjen, ymmärryksen ja
tunteen turviin. Ei se itse vielä kykene menemään
ulos maailmaan puhumaan itsestään. Se ainoastaan
rakastaa ja kärsii, sitä vainotaan ja sen täytyy
peittää olemassaoloaan, sen täytyy odottaa. Tämmöinen
on vastasyntyneen vapahtajan pakoretki
Egyptiin.
Lapsi kasvaa hiljaisuudessa ja näkymättömyydessä.
Tämä on ihmiselle uusi kehitysjakso.
Valmistavalla puhdistuksen tiellä ihminen fyysillisessä
ruumiissaan, päivätajunnassaan huomasi olevansa
henkimaailman eli taivaallisen maailman
jäsen. Nyt hän vallan uudella tavalla kasvaa toisen
maailman jäseneksi. Hänelle muodostuu uusi ruumis,
uusi kirkastettu käyttöväline toisessa maailmassa,
ja uusi ruumis kasvaa samalla riippumattomaksi
fyysillisestä. Vihdoin opetuslasta kohtaa
ihmeellinen kokemus näkymättömässä maailmassa
– ei nyt fyysillisessä, vaan tuossa toisessa,
jossa hän myös on itsetietoinen kansalainen.
Hänen ollessa fyysillisestä ruumiistaan erillään
tapahtuu se, jota evankeliumeissa kuvataan nimityksellä
»kaste», Jeesuksen kaste. Ihminen kastetaan
ja ääni taivaista sanoo: »tämä on minun rakas
poikani, johon minä mielistyin.»
Ja nyt alkaa ihmiselle merkillinen aika, aika,
190
jota evankeliumeissakin pitkälti kuvataan. Uusi
olento hänen sisässään ei ole enää lapsen kannalla
vaan nuoren itsetietoisen ihmisen. Se saa nyt
tehtäväkseen mennä ulos maailmaan, sillä nuori
Kristus-ihminen ei voikaan enää kehittyä ja kasvaa
muualla kuin maailmassa. Mutta ennenkuin varsinainen
maailmaan meneminen tapahtuu, vetäytyy
Kristus-ihminen korpeen, niinkuin evankeliumeissa
kerrotaan: heti kasteen jälkeen »Jeesus viedään
hengeltä korpeen». Korpeen - mitä ja missä se on?
Korpeen vetäytyminen on ihmisen sisäinen
luopuminen kaikesta. Kaikesta hän luopuu, elämästään,
itsestään, koko elämänsä hän muuttaa. Ei
hänellä ole ruokaa, mitä syödä, ei asuntoa, missä
elää. Ei hänellä ole maata, ei vaatteita, ei työtä, ei
tointa. Vapaaehtoisesti hän heittää kaiken päältään,
ei mikään saa häntä sitoa. Hänen karmansa on
vienyt hänet kohtaan, missä hänellä ei ole
maallisia siteitä, jotka voisivat häntä estää kaikesta
luopumasta.
Tämä korvessa olo voi kestää vaikka kokonaisen
elämän, - ja sen perästä alkavat hänelle
kiusaukset. Niinkuin evankeliumissa kerrotaan,
astuu koko elämä kolmessa kiusauksessa hänen
eteensä - ei missään näyssä, vaan elävässä todellisuudessa:
hänen täytyy mennä ulos elämään juuri
niihin kiusauksiin voittaakseen ne. Ollen Kristusihminen
on hänen kädessään taikasauva, ja kiu-
191
saukset tulevat hänen luokseen yksin sitä varten,
että hän ne voittaisi.
Ensimäistä kiusausta kuvaa evankeliumi näin:
»Ja kiusaaja tuli hänen tykönsä ja sanoi: Jos
sinä olet Jumalan poika, niin sano, että nämä kivet
leiviksi tulevat, mutta hän vastasi ja sanoi: kirjotettu
on: ei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan
jokaisesta sanasta kuin Jumalan suusta lähtee»
(Matt. 4: 3-4).
Kiusaaja sanoi: »jos sinä olet Jumala, niin
sano, että nämä kivet leiviksi tulisivat.» Tämä
merkitsee: Kristus-ihminen tietää: minä olen
Jumalan poika ja kivet muuttuvat kädessäni leiviksi.
Ja hänen täytyy nyt mennä ulos elämään
sellaiseen, jossa kivet muuttuvat leiviksi. Mitä
tämä on? Se on elämä, jossa maailman rikkaudet
tulevat hänen luoksensa.
Hänen asemansa ei ole sama kuin sen ihmisen,
joka himosta tai muista personallisista syistä etsii
maailmassa rikkautta ja saavuttaessaan kyllästyy
siihen, koska se ei antanut hänelle mitä hän toivoi
eikä häntä onnelliseksi tehnyt. Kristus-ihminen on
toisessa asemassa. Ei hän ole itselleen rikkautta
pyytänyt, ei hän sitä ollenkaan ole pyytänyt. Se
tulee taakkana hänelle ja hänen täytyy osata taakkansa
kantaa. Hänen kiusauksensa on: »unohdatko
sinä, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan
jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee?
192
Unohdatko sinä, että se, mikä antaa ihmisille
elämän, ei ole aine, ei rikkaus, ei ylellisyys, ei
ulkonainen kulttuuri, vaan rakkaus, ainoastaan
Jumalan rakkaus? Nyt maailman rikkaus sinua
palvelee, unohdatko silloin, että rakkaus ja totuus
on ainoa elämässä?» Ja Kristus-ihminen ei lankea.
Kertomuksessa Jeesus heti torjuu kiusaajan luotaan.
Hänellä Kristus-ihmisenä ei ole mitään taistelua,
ei minkäänlaista vetovoimaa maailman rikkauteen
omasta puolestaan eikä toisten puolesta.
Hänen mielensä on aina keskitettynä jumalalliseen
totuuteen. Keskellä sitä elämää, missä rikkaus
häntä palvelee, hän elää rakkauden elämää. Hän ei
hetkeksikään unohda, että ainoa todellinen elämä
on Jumalassa ja jumalallisessa rakkaudessa. Hänen
kannettavanaan on taakka, jota hän ei hetkeksikään
heitä ajattelemattomuudessaan hartioiltaan.
Ja toinen kiusaus on seuraava:
»Silloin otti perkele hänet kanssansa pyhään
kaupunkiin ja asetti hänet temppelin harjalle ja
sanoi hänelle: jos sinä olet Jumalan poika, niin
laske itses alas, sillä kirjotettu on: hän antaa käskyn
enkeleillensä sinusta, ja he käsissänsä kantavat
sinua, ettet jalkaas kiveen loukkaa. Niin Jeesus
sanoi hänelle: taas on kirjotettu: ei sinun pidä kiusaaman
Herraa sinun Jumalatas» (Matt. 4: 5-7).
Taas on toinen elämä Kristus-ihmisen edessä,
jolloin hänet nostetaan kunnian kukkuloille,
193
»temppelin harjalle», jolloin häntä palvellaan puoleksi
jumalallisena olentona. Maailman suurimmat
nerot, luovat taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, säveltäjät
ovat tavallisesti tällä kohdalla sielunsa kehityksessä.
He ovat, niinkuin me myös sanomme,
edellisissä ruumistuksissa ottaneet määrättyjä
vihkimyksiä. He ovat ennen eläessään läpikäyneet
henkisiä kokemuksia, jotka ovat rikastuttaneet
heidän sieluansa, ja nyt heitä kiusataan elämässä,
missä heidät nostetaan kunnian kukkuloille. Jos
Kristus-henki heissä on elävä, he näkevät aivan
selvästi, että ihmisen elämä ei ole kunniassa, ei
siinä, että häntä palvellaan, ihaillaan, jumaloidaan.
Ei, ihmiselämä on ainoastaan rakkaudessa. Jumalan
kiusaamista on luulla, että ihmistä saisi palvella,
ihailla, jumaloida. Kristus-ihmisen tehtävä
on opettaa maailmalle tätä. Hän ottaa kunnian kiusauksen
päälleen, näyttääkseen, että maailman
kunnia on tyhjää ja samalla tuskallista. Eikä
ihminen sitä kaipaa, ihminen kaipaa jumalallista
rakkautta. Henkisesti kokemattomat maailman
ihmiset rakastavat ja tavottelevat kunniaa, he
tekevät mitä tahansa tullakseen kuuluisiksi. Leikkikööt
rauhassa! He eivät ole kokeneet. Mutta ne
kokeneet sielut, jotka joskus esiintyvät maailmassa
suurina neroina, ne sielut tietävät, ja he palvelevat
ihmiskuntaa, että näyttäisivät: kaikki kunnia on
tyhjää. Ja aina kaikki suurimmat nerot ovat sen
194
sanoneet: minua ei ole kunnia tyydyttänyt, minä
en ole sitä etsinyt, kaiken takaa minä aina muuta
etsin.
Tällaiset suuret sielut eivät muista personallisessa
tajunnassaan, että he edellisissä ruumistuksissaan
ovat läpikäyneet määrättyjä henkisiä kokemuksia,
ainoastaan kokemusten tulokset heissä
näkyvät. Ja niin kauan kuin ei muisto heissä ole
herännyt, on heidän kiusauksensa juuri siinä, että
tulevat tänne maailmaan tietämättä ketä ovat,
ottavat kunnian taakan päällensä ja ovat pakotetut
voittamaan. Kuinka kolkkoa ja yksinäistä on
heidän elämänsä! Heidän täytyy voittaa, sen
he tietävät sisässään. Heillä ei ole mitään armoa,
sen suuret sielut tietävät. Taakka on pantu heidän
hartioilleen ja heidän täytyy voittaa.
Ja kolmas kiusaus:
»Taas vei perkele hänet sangen korkealle
vuorelle, ja osotti hänelle kaikki maailman valtakunnat
ja niiden kunnian. Ja sanoi hänelle: nämä
kaikki annan minä sinulle, jos sinä lankeet maahan
ja rukoilet minua. Niin sanoi Jeesus hänelle: mene
pois, saatana! Sillä kirjotettu on: Herraa sinun
Jumalatas pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata
palveleman. Silloin jätti hänet perkele, ja katso,
enkelit tulivat ja palvelivat häntä» (Matt. 4: 8-11).
Tämäkin on elämä, johon Kristus-ihminen
antautuu ikäänkuin näyttääkseen maailmalle esi-
195
merkkiä. Se on elämä, jolloin valta tulee hänen
käsiinsä, maailman valta. Tämä kiusaus on suurimpia
taakkoja ja laajuudessaan se on mahdoton
ottaa päällensä, jolleivät maailman olosuhteet sitä
myönnä. Ei hallitusistuin koska tahansa ole
tarjolla opetuslapselle. Päinvastoin kansojen karma
harvoin näkyy sallivan, että hallitusistuimilla on
oikein suuria hallitsijoita, viisaita, nerokkaita,
ihmeellisiä. Useimmiten on siinä asemassa ihminen,
joka ei ole henkisesti kokenut, vaan on
täynnä kunnian-, rikkauden- ja vallanhimoa. Hän
saattaa osottautua tarmokkaaksi ja voimakkaaksi
hallitsijaksi ja on epäilemättä etevämpi kuin
tyhmyri tai laiskuri. Mutta Kristus-ihminen hän ei
ole. Sillä Kristus-ihminen hallitusistuimella käyttäisi
valtaansa toisella tavalla - siten, että valta ei
koskaan tuntuisi olevan hänen vaan aina oikeuden
ja rakkauden. Sellaisiakin hallitsijoita tai paaveja
on joskus esiintynyt maailmanhistoriassa.
Mutta vallankiusauksen taakan saattaa Kristus-
ihminen ottaa päällensä pienemmässäkin muodossa.
Hänen ei välttämättä tarvitse olla valtakunnan
hallitsija, hän voi olla hallitsijan asemassa
muullakin tavalla. Ja silloin se, mikä toisille
ihmisille on kiusaus, nim. itse valta: jos sinä
palvelet minua, s.o. omaa personallista itseäsi,
silloin koko maailma palvelee sinua - se ei ole
Kristus-ihmiselle kiusausta, vaan ainoastaan taak-
196
kaa. Hän ollessaan valta-asemassa aina muistaa,
että yksin »Herraa sinun Jumalaasi sinun tulee
palvella». Todellinen elämä on ainoastaan rakkaudessa.
Valta ei ole olemassa itsensä takia eikä
minkään personallisen olennon takia. Valta on
iankaikkisesti yksin rakkaudella ja viisaudella.
Ja kun Kristus-ihminen on suorittanut nämä
näytteet, silloin näkymättömän maailman olennot
tulevat hänen luokseen ja sanovat: »nyt astu ulos
maailmaan opettajana. Nyt sinä voit mennä, nyt
ymmärrät elämää, nyt tiedät kaikki inhimillisen
elämän, inhimillisen sydämen ja sielun salaisuudet,
nyt tunnet salaisimmat voimat personallisen
ihmissielun syvyydessä. Nyt voit astua ulos maailmaan
uudella tavalla.»
Nyt alkaa evankeliumissa Jeesuksen työ maailman
opettajana. Hän lähtee ihmisten keskelle
saarnaamaan valtakunnan evankeliumia, kehottamaan
ihmisiä parannukseen, sentähden että taivasten
valtakunta on olemassa. Tätä aikaa on
kuvattu sangen pitkälti evankeliumeissa. Jeesus
vaeltaa ympäri ja saarnaa. Opettaessaan hän parantaa
ruumiillisesti ja sielullisesti sairaita, tekeepä
joskus ihmetöitäkin. Kaiken hänen toimintansa
tarkotuksena on kuitenkin vain opettaa ihmisiä
maailmassa.
Tässä lyhyessä silmäyksessä Kristus-elämän
mysterioihin emme saata viivähtää kaikissa yksi-
197
tyiskohdissa. Huomautettakoon ainoastaan yhdestä
kohdasta tässä Jeesuksen opetustoimessa. Vähän
ennen kuin kerrotaan, että hänet kirkastettiin,
tapahtui evankeliumin mukaan niin, että opetuslapset,
Pietari ensimäisenä tunnustivat sydämensä
kyllyydestä: »sinä olet elävän Jumalan poika.»
Tämä kohta on merkille pantava sentähden, että
evankeliumi siinä osottaa, kuinka kauan Kristusihmisen
tulee tehdä työtään maailmassa. Hänen
täytyy opettaa ihmisiä maailmassa siihen saakka,
kunnes hänellä on edes joitakin opetuslapsia, jotka
hänelle sielussaan tunnustavat: »sinä olet elävän
Jumalan poika. Sinun kauttasi on totuus meille
kirkastunut.» Ennen hän ei työssään saata vetäytyä
siihen salaiseen ja näkymättömään asemaan, joka
on epäitsekkään ihmisen ihanne. Mutta kun hän on
tämän tunnustuksen ystäviltään voittanut, silloin
tapahtuu hänelle uusi kokemus: kirkastus, jolloin
Isä Jumala vahvistaa liittonsa hänen kanssaan ja
ikäänkuin sanoo: »totisesti sinä olet minun poikani.
Kaiken tiedon ja vallan minä sinulle annan»,
ja vielä maailmaan kääntyen lisää: »kuulkaa
häntä.»
Kun tämä kokemus on suotu, silloin alkaa
Kristus-ihmiselle murheen aika. Kirkastuksen
perästä todella maailmassa monet tuhannet ihmiset
alkavat tunnustaa: hän on Jumalan poika, hän on
opettaja. Ja samalla kuin tämä tunnustus kaikuu
198
maailman huulilta, samalla kuin maailma huutaa
Hosianna, samalla myös maailman kaikki vastustavat
voimat nousevat ja valmistuvat huutamaan
»ristiinnaulitse». Kristus-ihminen tuntee itsensä
kerrassaan nöyryytetyksi. Hän tuntee itsensä sisässään
nöyryytetyksi, sillä maailma antaa hänelle
kunnian ja samalla maailma häntä vihaa. Hän
kulkee ristin tietä Golgatalle. Hänen kärsimyksensä
loppuu vasta siihen neljänteen huippukokemukseen,
jota kutsutaan ristiinnaulitsemiseksi
pääkallon paikalla. Silloin hän vasta voi sanoa:
»consummatum est», se on täytetty. Nyt on kärsimys
loppunut. Nyt ei hänen tarvitse enää millään
tavalla kärsiä itsensä tähden. Nyt hän voi kokonaan
elää ihmiskunnan kärsimysten puolesta, ottaa
päällensä sen kärsimykset. Niitä hän on kantanut
pitkin matkaa, sillä Kristus ei koskaan kanna
muuta kuin kaikkien kärsimyksiä, kaikkien syntejä,
mutta nyt hänen ei enää tarvitse personallisesti
kärsiä. Voimakkaalla, itsetietoisella kädellä hän
ottaa ihmiskunnan tuskan päällensä ja muuttaa sen
omassa sydämessään riemuksi. »Tulkaa minun
luokseni kaikki, jotka olette raskautetut... Minä
annan teille rauhan... Olen maailman voittanut.»
Koko hänen ruumiinsa on kirkastettu, koko hänen
personallisuutensa on kuollut. Hän ei ole muuta
kuin kirkastettu inhimillinen olemus. Hän on
enkeli, hän on vapahtaja. Askel askeleelta hän
199
nousee ylös Mestarin täydellisyyteen, avain avaimen
perästä annetaan hänen käteensä, kunnes hän
ylösnousseena vapahtajana »astuu taivaisiin» ja
»istuen Isän oikealla kädellä tuomitsee eläviä ja
kuolleita», itse todella elämän ja kuoleman herrana.
200
KIRKKO TEMPPELIN SYMBOLINA
Vaan se kaikkein ylimmäinen ei
asu käsillä tehdyissä temppeleissä,
niinkuin profeeta sanoo: taivas on
minun istuimeni ja maa jalkaini astinlauta.
Apost. teot: 7: 48-49.
XII
PYHÄ EHTOOLLINEN
Varhaisesta alkuajasta saakka kristikunnassa
on toimitettu erinäisiä »sakramenteiksi» kutsuttuja
pyhiä toimituksia, joita on yhtä suuressa arvossa
pidetty kaikissa kristillisissä kirkoissa, vaikka,
kuten tiedämme, eri kirkot eri tavalla selittävät
näitä mysterioita. Mitä erityisesti pyhään ehtoolliseen
tulee, opettaa luterilainen kirkko tästä mysteriosta,
että siinä ovat läsnä Kristuksen ruumis ja
veri sekä leivässä ja viinissä että leivän ja viinin
alla ja kanssa; se, joka uskoo ja on vastaanottavainen
mielessään ja hengessään, tulee tässä
pyhässä ehtoollisessa osalliseksi Kristuksen ruumiista
ja verestä ja niinmuodoin syntein anteeksisaamisesta.
Hieman toisella tavalla opetetaan toisissa
kirkoissa. Roomalais-katolilainen kirkko opettaa
nimenomaan, ettei mysterion vaikutus riipu vastaanottajan
mielentilasta vaan että se vaikuttaa
203
samalla tavalla kaikkiin, jotka siihen osaa ottavat.
Itse toimitus on niin pyhä, että se ex opere operato
vaikuttaa ?1F;äsnä oleviin. Sillä, sanoo roomalaiskatolilainen
kirkko ja tässä kohden sen kanssa
myös kreikkalais-katolilainen: pyhän ehtoollisen
leivässä ja viinissä on tapahtunut muutos, transsubstantiatio,
jonka kautta leipä ja viini on
muuttunut Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, joten
siis todellisuudessa nautitaan Kristuksen ruumista
ja verta. Ohimennen sanoen, roomalais-katolilaisessa
kirkossa seurakunta saa osakseen ainoastaan
pyhää ruumista, mutta pappi nauttii verta eli viiniä
koko seurakunnan puolesta.
Reformeerattu kirkko opettaa kolmannella
tavalla. Se on kaikkein vapaamielisin ja kaikkein
vähimmän mystillinen, sillä se sanoo, että pyhä
ehtoollinen on muistiateria, joka vietetään Kristuksen
elämän ja sovituskuoleman muistoksi. Siinä
on kyllä läsnä Kristuksen voima, Kristuksen ruumis
ja veri, mutta ainoastaan henkisellä tavalla -
ainoastaan näkymättömässä, ei niin että leipä ja
viini olisi miksikään muuttunut, tai että leivässä ja
viinissä olisi mitään Kristuksen olemuksesta nautittavana,
vaan ainoastaan siten että Kristuksen
ruumis ja veri henkisellä tavalla tulee niiden
osaksi, jotka ovat siinä mielentilassa, että voivat
vastaanottaa.
Mutta vaikka kristilliset kirkot opettavat eri
204
tavalla ehtoollisesta ja muistakin sakramenteista,
ovat kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä, että sakramentit
ovat mysterioita.
Tutkiessamme Jeesuksen oppia emme saata
syrjäyttää sakramentteja ja selittää niitä, kuten
muutamat tutkijat tekevät, yksinomaan Jeesuksen
opista luopuneen kirkon keksimiksi. Epäilemättä
niistä puhutaan evankeliumeissa, ja vaikka kirkko
omin päin olisi ne asettanutkin, on sillä alkuaan
ollut siihen painavampi ja vakavampi syy kuin
ihmisten pettäminen. Emme näet saata asettua
tavalliselle materialistiselle kannalle, että sanoisimme
vain pyyhkäisemällä: kaikki on humbugia,
siitä yksinkertaisesta syystä, että tuhannet ihmiset
ovat kokeneet erinomaisia kokemuksia näiden
mysterioiden yhteydessä. Emme puhu epäilijöistä
ja pilkkaajista. Mutta herkät ja uskovaiset ihmiset
ovat saattaneet tehdä järkyttäviä kokemuksia
ottaessaan osaa esim. pyhään ehtoolliseen. Tiedän
tämän omasta kokemuksestani, vaikken ole käynyt
ehtoollisella kuin yhden ainoan kerran, silloin
nim. kun ripille pääsin 1). Useimmissa tapauksissa
on tämä mystillisen kokemuksen lähde ja alkusyy
etsittävä uskovaisen omasta herkästä mielentilasta,
mutta joskus ehkä muualtakin. Kaikissa tapauk-
1 Olen tästä kertonut Tietäjässä (joulukuun n:o 1910 ja
tammikuun n:o 1915).
205
sissa meidän ei pidä vilpittöminä ihmisinä koskaan
kieltää mitään tosiasiaa, vaan tutkia miksikä asia
on niin tai näin.
Lukekaamme nyt evankeliumista mitä siinä
kerrotaan pyhän ehtoollisen perustamisesta.
Jeesus oli opetuslapsineen viimeisen kerran
pääsiäislammasta syömässä. Viimeisen kerran
ystävät söivät yhdessä päivällisen eli ehtoollisaterian,
sillä se syötiin illalla. »Mutta koska he
söivät, otti Jeesus leivän ja kiitti, mursi ja antoi
opetuslapsille sanoen: ottakaa, syökää: tämä on
minun ruumiini. Ja hän otti kalkin, ja kiitti, antoi
heille ja sanoi: juokaa tästä kaikki. Sillä tämä on
minun vereni, sen uuden testamentin, joka monen
tähden vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi»
(Matt. 26: 26-28).
Nämä ovat pyhän ehtoollisen asetussanat, niinkuin
kirkko opettaa. Mitä johtopäätöksiä voimme
nyt tehdä tästä evankeliumin kertomuksesta?
Kaikki tarvittavat johtopäätökset, voidaksemme
ymmärtää, mihin Jeesus sanoillaan on tähdännyt.
Nähtävästi hänellä oli tapana, silloin kun hän söi
yhdessä opetuslasten kanssa, terottaa heidän mieleensä
kouraantuntuvalla tavalla sitä suurta totuutta,
johon koko hänen maailmankatsomuksensa
perustui ja jota heidän ei koskaan pitänyt unohtaa.
Ja nähtävästi Jeesus nyt syödessään heidän kanssaan
viimeisen kerran teki tämän tavallista
206
juhlallisemmin, lisäten vielä nuo sanat: »tehkää
tämä minun muistokseni», niinkuin on kerrottu
toisissa evankeliumeissa, koska hän tiesi, että
hänen aikansa nyt oli lopussa tämän maan päällä.
Mikä sitten oli se oppi, jota Jeesus tahtoi
terottaa opetuslastensa mieleen ja jota hän pyysi
heitä aina muistamaan, kun he yhdessä söivät?
»Kun teitä on kaksi tai kolme yhdessä», hän oli
kerran ennen sanonut, »silloin minä olen teidän
kanssanne aina tämän aikakauden loppuun saakka
». Ja saattaisihan opetuslapsi yksinkin syödessään
muistaa sitä ihmeellistä perusoppia, jonka
Jeesus oli antanut! Vaan mikä se oppi oli, josta
syöminen ja juominen saattoi opetuslasta muistuttaa?
Se oppi oli: kaikki mitä on, on jumalallisen
tajunnan täyttämää. Kaiken takana on jumalallinen
minä.
»Te luulette», sanoo Jeesus, »että luonnossa on
kuolleita paikkoja, elottomia esineitä, te luulette,
että tämä leipä, jota syötte, tämä viini, jota juotte,
on kuollutta. Te puhutte sokeista ja tiedottomista
luonnonvoimista, jotka ovat synnyttäneet veden,
viinin, leivän, mutta te erehdytte, kun niin puhutte,
sillä kaiken takana on iankaikkisesti jumalallinen
tajunta, jumalallinen minä, se, jota on
kutsuttu nimellä Kristus ja jota minä tässä edustan.
Totisesti sanon minä teille, että se inhimillinen
minä, joka ottaa osaa Kristus-tajuntaan, saa vähi-
207
telien kokea olevansa osallinen suuresta elämästä,
joka on kaiken takana, niin, saa kokea olevansa se
jumalallinen minä, joka elää ja toimii luonnossa.
Leivässä ja viinissä, jota ruumiinne ravinnoksi
syötte ja juotte, vaikuttaa jumalallinen Kristusminä.
Älkää sentähden koskaan unohtako, että
todellisuudessa syötte ja juotte jumalallista tajuntaa.
Mistä muuten ruumiinne ravintoa saisi? Ei
suinkaan kuollut aine kykenisi elämää antamaan?
Muistakaa, että mitä syötte ja juotte on vain
ulkonainen symboli, ulkonainen muoto ja kuori
sille sisäiselle elämälle, joka on aineen takana.»
Tiedemiehemmekin sanovat, ettei voi mikään
ravita ihmistä, jossa ei ole auringon energiaa kätkettynä
eli niin kuin yhtä hyvin voisimme sanoa
Logoksen voimaa. Sentähden totisesti voimme
sanoa, että syödessämme syömme jumalallista
minuutta, Jumalaa Kristuksessa, ja juodessamme
juomme jumalallista tajuntaa ja jumalallista voimaa.
Sentähden on myös tärkeätä, että emme söisi
ja joisi itsemme turmioksi, vaan että tässä pyhässä
toimituksessa muistaisimme, mitä ja mitä varten
syömme ja juomme, jotta tulisimme osallisiksi
jumalallisesta tajunnasta. Jos niin teemme, vaikuttaa
syöminen ja juominen meihin puhdistavasti,
nostavasti, ravitsevasti, ja tunnemme täyttyvämme
jumalallisella elämällä.
Näin opetti opetuslapsilleen Jeesus, ja histo-
208
riasta tiedämme, että ensimäisten kristittyin oli
tapana syödä yhdessä, vieläpä käskeä pöytään
ympäristön köyhiä. Näitä aterioita kutsuttiin
nimellä agapee eli »rakkaus-ateria». Mielessämme
saatamme kuvitella, kuinka opetuslapset rakkausaterioissa
menettelivät niinkuin Jeesus ennen ja
kuinka he puhuivat ja selittivät syömisen ja juomisen
merkityksen vieraille, joiden tunnelma jo oli
kohonnut aterian juhlallisuudesta. Muuten kaikki
tiedämme kokemuksesta, että kun ihmiset syövät
ja juovat yhdessä, on heidän helppo päästä
samanlaiseen veljelliseen tunnelmaan. Tämä on
niin tunnettu asia, että maailmalla aina kaikkia
juhlia vietetään yhteisellä aterialla.
Kun nyt pyhän ehtoollisen alkuperäinen muoto
oli näin yksinkertainen, täytyy meidän kysyä,
minkätähden se sitten kirkossa muodostui salaperäiseksi
mysteriotoimitukseksi. Ja minkätähden
vielä tällä mystillisellä toimituksella on suoranaista
vaikutusvoimaa ihmisten mieliin? Mutta koska
tämä kysymys samalla koskee kirkon olemassaolon
perustetta, on meidän myös saatava selville,
mitä kirkko on.
Kun Jeesus, joka eläessään kokosi ympärilleen
ihmisiä ja koetti opeillaan herättää heitä uuteen
elämänymmärrykseen, kuollessaan heitti päältään
näkyväisen ruumiin ja siirtyi näkymättömään
maailmaan, sieltäpäin opettaakseen ja ohjatakseen
209
opetuslapsiaan, jäivät opetuslapset maailmaan
hänen työtänsä jatkamaan. Heidän tehtäväkseen jäi
saarnata samaa maailmankatsomusta, jota heidän
opettajansa oli julistanut. Heidän tehtäväkseen jäi
kasvattaa ihmiskuntaa samaan elämään, johon
heidän opettajansa heidät oli nostanut. Heidän tehtäväkseen
jäi kasvattaa uusia opetuslapsia, jotka
kykenivät jatkamaan samaa työtä j.n.e.
Sillä tavalla taivasten valtakunnan, salaisen
veljeskunnan läsnäolo ja vaikutus maailmassa oli
poikkeamatta jatkuva kautta aikojen.
Ajatelkaamme nyt opetuslasten asemaa. Heidän
suuri opettajansa on siirtynyt pois näkymättömyyteen.
He seisoivat yksin maailmassa vierasten
ihmisten kesken, sellaisten, jotka eivät vielä
ymmärrä sitä maailmankatsomusta, jota heille
tulisi opettaa. Millä tavalla nyt opetuslasten sopii
vaikuttaa tässä maailmassa, mitenkä heidän tulee
menetellä?
Kaksi tapaa kuvastuu selvänä heidän mieleensä;
niitä heidän opettajansakin oli käyttänyt.
Toinen tapa on vaikuttaa ihmisiin ajatustasolla,
ajatusten avulla, siis puhumalla. Olihan Jeesus
itsekin neuvonut: »käykää ympäri ja saarnatkaa
parannusta, saarnatkaa valtakunnan evankeliumia;
kertokaa salaisen veljeskunnan olemassaolosta,
julistakaa, että ihmiset ovat vapaita olentoja ja että
heidän täytyy itse oppia omaa elämäänsä ohjaa-
210
maan, vapauttakaa ihmissieluja niistä kahleista,
joihin ovat kytketyt». Tämä ensimäinen luonnollinen
tapa on puhe eli saarna. Mutta kuvastuu
heidän mieleensä toinenkin tapa. Miksikä ei voisi
olla paikka näkyväisessä maailmassa ja huone
sellainen, jossa he puhuisivat? Olihan vuodenaikoja,
jolloin oli vaikeata puhua ulkona. Joka
paikassa maailmassa puhujat ovat esiintyneet huoneissakin.
Miksikä ei voisi olla erityisiä pyhättöjä,
joita käytettäisiin vain näitä saarnoja varten, joissa
puhuttaisiin vain tätä valtakunnan sanomaa ja
johon ihmiset ympäristöstä kutsuttaisiin kokoon?
Olihan pakanoilla temppelinsä, miksei Jeesuksen
seuraajilla? Tämä oli niin luonnollinen ajatus
opetuslasten mielestä, että siihen samalla liittyi
toinenkin ajatus: »miksikä emme voisi, kun luultavasti
emme heti saata vaikuttaa ihmisten järkeen ja
ymmärrykseen, miksikä emme voisi vetää heidän
huomiotaan puoleemme, heidän mieliään luoksemme
sellaisilla toimituksilla, joihin vuodatamme
pyhää voimaa ja jotka itsessään ovat meille pyhiä?
Miksikä emme pyytäisi ihmisiä syömään ja juomaan
yhdessä meidän kanssamme ja miksikä
emme antaisi heidän tuntea ja kokea, että tämä
yhdessä syöminen ja juominen on pyhä toimitus?
Kun he syödessään ja juodessaan saavat tuntea sitä
voimaa, mitä valamme toimitukseen, silloin heidän
mielensä kiintyy, heidän ajatuksensa herää ja he
211
kysyvät uteliaina, mikä meidän elämänkatsomuksemme
on».
Tämä on kirkon ja kirkonmenojen synty.
Alkuperäisestä rakkaus-ateriasta muodostui aikaa
myöten ehtoollisen sakramentti, kun seurakunta
kasvoi ja yhteisestä ateriasta täytyi jättää pois
perheellinen puoli ja säilyttää vain itse sakramentaalinen
toimitus.
Tietysti opetuslasten piti kaikkien olla taivasten
valtakunnan jäseniä. Opetuslapsihan merkitsi:
ihminen, joka oli osallinen omassa sisässään
Kristuksen jumalallisesta tajunnasta. Opetuslapsi
oli ihminen, jota me nykyisessä teosofisessa sanastossa
kutsumme vihityksi. Opetuslapsi oli todella
salaisen veljeskunnan jäsen, joka oli yhteydessä
näkymättömän maailman olentojen ja voimien
kanssa. Nämä vihityt opetuslapset olivat erityisessä
suhteessa muuhun maailmaan. Heillä oli sellaista,
jota maailmalla ei ollut. Heille oli annettu
taivasten valtakunnan avain, niinkuin Jeesus sanoi
Pietarille. He saattoivat avata portit, he saattoivat
sulkea ne. He saattoivat sanallaan avata toisten
ihmisten ymmärrykselle taivasten valtakunnan
aarteet. He saattoivat herättää toisten ihmisten
sieluissa halua pyrkiä taivasten valtakunnan
jäsenyyteen. Heillä oli kädessään elämän leipää.
Saarnan ja sakramentin avulla he kutsuivat luoksensa
maailman ihmisiä, kutsuivat heitä pois kärsi-
212
myksistä, synneistä, tietämättömyydestä, kutsuivat
heitä iloon, tietoon, valkeuteen. Sentähden he
käyttivät näitä mysterioita. Mysterioita ne olivat
sen kautta, että he saivat pyhän luvan niihin
Mestarilta itseltään. Jeesus itse, joka oli luvannut
olla heidän kanssaan aikakauden loppuun saakka,
hyväksyi heidän toimenpiteensä ja sanoi näkymättömänä
seisovansa heidän keskellään, kun heitä
oli kaksi tai kolme yhdessä. Ja kuinka he eivät
olisi luottaneet hänen sanaansa, joka niin monella
tavalla oli osottanut, että hän todella oli Kristus,
voideltu, elämän ja kuoleman herra?
Näin oli alkuaikoina, ensimäisinä vuosisatoina.
Mutta meidän täytyy tunnustaa, ettei yksikään
kristillinen kirkko ole pysynyt opetuslasten tasalla.
Lukuunottamatta muutamia henkilö-poikkeuksia ei
kirkko sinään ole säilynyt apostolien kannalla.
Kuitenkin kirkko on säilyttänyt muodollisesti nuo
kaksi tapaa vaikuttaa ihmisiin, jotka eivät vielä
tiedä taivasten valtakunnasta: nuo kaksi tapaa:
saarna ja sakramentti.
Mutta minkälaisiksi ovat kirkon puheet muodostuneet?
Eivätkö ne enimmäkseen ole sisällyksettömiä,
yksin protestanttisissakin maissa, joissa
niihin pannaan niin paljon arvoa? Yksityinen
pappi valaa joskus henkeä saarnoihinsa, jos hänellä
sitä on, mutta muuten kirkollisten asetusten
mukainen saarna on muodollista toimitusta vain.
213
Ja mitä on alkuperäisistä mysterio-toimituksista
jäänyt? Ulkonainen muoto, sakramentti, joka ei
enää välittömästi vaikuta kaikkiin läsnäolijoihin,
niinkuin alussa. Alussa mysterion voima riippui
opetuslasten salaisesta tiedosta ja Jeesuksen myötävaikutuksesta.
Nyt siihen tarvitaan osanottajienkin
usko ja myötävaikutus.
Katolilainen traditsioni on oikeassa: sakramentti
vaikuttaa itsestään. Mutta se on oikea vain
teoriassa tätä nykyä. Todellisuus on, niinkuin
Luther opetti, että ainoastaan usko auttaa. Sakramentin
oma voima on hävinnyt. Onko siis sen
aika ohi? Onko kirkkojen ja kirkonmenojen aika
ohi? Eikö ihmiskunta enää tarvitse näitä mysteriotoimituksia?
Tähän kysymykseen en tahtoisi vastata kielteisesti.
Ihmiskunta kaipaa mielestäni vielä sekä
kirkkoja että kirkonmenoja, sillä kaukana ihmisten
järki vielä on Jeesuksen valoisasta elämänymmärryksestä.
Mutta se ei kaipaa kirkon muodollisuuksia,
ei muodollisia saarnoja, ei hengettömiä
messuja, ei sakramentteja ilman okkultista voimaa.
Se kaipaa kirkon henkeä. Se kaipaa niitä ihmisiä,
jotka näkyväisessä maailmassa voivat edustaa
Herran näkymätöntä temppeliä. Se kaipaa todellisia
Jeesuksen opetuslapsia, todellisia taivasten
valtakunnan kansalaisia, vihittyjä salaisen veljeskunnan
jäseniä.
214
Koittaako koskaan aika, jolloin ihmiskunnan
kaipuu tulee tyydytetyksi? Koittaako aika, jolloin
Jeesuksen apostoleita elää maailmassa, kädessään
tiedon, rakkauden ja voiman avaimet? Koittaako
aika, jolloin orpo ihmiskunta saa etsiä turvaa ja
tukea temppeleistään, aika, jolloin kirkko todella
voi opastaa ihmislasten askeleita ei ainoastaan
kuoleman portteja kohti, vaan myös elämän kaidalla
tiellä?
Niin, aika itse vastatkoon.
Mutta me saatamme sydämestämme toivoa,
että ne sanat olisivat tosia, joihin Ilmestyskirja
loppuu:
»Se sanoo, joka näitä todistaa: Jaa, minä tulen
pian: amen. Niin tule, herra Jeesus!»
215
|
|
|
|
|
|