Satu on kuin kuva joka sanoo
enemmän kuin tuhat sanaa
Vanhassa Kiinassa oli pieni kylä, jossa oli yksi yhteinen
hevonen.
Mutta keväällä,
juuri kun maatöiden piti alkaa, tämä hevonen karkasi, eikä sitä
löytynyt mistään.
Kyläläiset menivät kylän vanhimmalle valittamaan, kuinka huonosti
oli käynyt.
Kylänvanhin mietti hetken ja sanoi: "Mistä te tiedätte, että
huonosti kävi?"
No millä me nyt
kynnämme peltomme, huonolta näyttää.
Meni pari päivää, niin tämä hevonen palasi takaisin ja sillä oli
lauma villihevosia mukanaan. Kyläläiset aitasivat nopeasti nämä hevoset ja
menivät kylänvanhimmalle kertomaan kuinka hyvin tässä lopulta oli käynytkin.
Nyt jokainen talo sai oman hevosen.
Kylänvanhin mietti taas hetken ja sanoi: "Mistä te tiedätte,
että hyvin kävi?"
Höh, sanoivat
kyläläiset ja läksivät kesyttämään hevosiaan.
Mutta miehet, jotka eivät olleet ennen hevosia kesyttäneet,
loukkasivat pahoin itsensä
putoillessaan hevosten selästä, ja pian kaikki työkykyiset miehet
olivat pois pelistä.
Kyläläiset neuvoa kysymään taas vanhimmalta, kun näin huonosti
kävi.
Vanhin mietti taas ja sanoi:
"Mistä te tiedätte, että huonosti kävi?"
Seuraavana aamuna karautti
keisarin ratsuväki kylään. He olivat keräämässä asekuntoisia miehiä sotaan,
mutta kun näkivät vain rampoja miehiä, jatkoivat matkaansa, mutta ostivat hyvästä hinnasta villihevoset.
Ja kyläläiset kertomaan vanhimmalle kuinka
hyvin olikin käynyt, sillä harva mies yleensä palasi sotaretkiltä.
Vanhin taas vastasi: "Mistä te tiedätte, että hyvin
kävi?"
Näin tämä tarina jatkuu loputtomiin, eikä loppujen lopuksi voi
tietää kävikö hyvin vai huonosti, vai hyvinhuonosti.
Ei niin köyhää ettei antamaan pysty, eikä
niin rikasta ettei toista tarvitse
Toinen tarina on vanhasta Intiasta, jossa kaksi puuseppää, isä ja
poika, asustivat pientä tilaansa, saaden siitä niukan elantonsa.
He olivat nykyilmaisun mukaan työttömiä. Mutta iltaisin he tekivät
puhdetöinään puusta monenlaisia tarvekaluja ja lahjoittivat niitä köyhille
kyläläisille ja ystävilleen, jotka niitä tarvitsivat.
Eräänä päivänä, kun he olivat pellolla töissä, huomasivat he, että
heidän talonsa oli ilmiliekeissä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Koko
heidän omaisuutensa haihtui savuna taivaalle.
Suruissaan he katselivat hiiltyneitä raunioita.
Silloin yhtäkkiä pojan ilme kirkastui ja hän sanoi isälleen:
"Mutta isä, nythän ne kaikki tavarat, jotka me olemme lahjoittaneet ja
antaneet pois, säästyivät" !!!
Kun kyläläiset saivat kuulla naapuriaan kohdanneesta
onnettomuudesta tulivat he joukolla ja rakensivat isälle ja pojalle uuden,
entistäkin ehomman talon.
Vasta silloin he ymmärsivät kuinka paljon ystäviä heillä olikaan.
Pelon pohjimmainen syy
Kolmas tarina tulee vanhasta Saksan oppikirjasta
poikavuosilta.
Siinä kerrottiin
laivasta, joka oli merellä kovassa myrskyssä.
Siihen aikaan laivat olivat
yleensä paljon pienempiä kuin Estoonia.
Matkustajat olivat hyvin peloissaan, sillä laiva narisi ja keikkui
kuin lastu laineilla ja vettä pärskyi joka puolella.
Peloissaan ihmiset olivat
kyyristyneinä omiin nurkkiinsa: kuka rukoili, kuka kiroili huonoa tuuriaan kuin
tuli lähdettyä tälle matkalle.
Vain yksi pieni poika oli aivan rauhallinen. Hän kiersi ihmisten
parissa lohduttamassa ja rauhoittamassa heitä.
Kun häneltä kysyttiin, kuinka sinä voit olla noin peloton ja
rauhallinen, vastasi poika kirkkain silmin: "Eihän meillä ole mitään
pelättävää, sillä kapteeni joka tätä laivaa ohjaa on minun isäni !!!
Tällainen sanoisiko lapsenomainen 100 %
luottamus, joka perustuu kuitenkin
tietoon
elämää ohjaavien hyvien voimien
todellisuudesta, auttaa meitä vapautumaan jo kaikista turhista peloista.