Ihmisen kehitystie Kalevalassa

Tällainen lienee materialis-tieteellinen kuva ihmisen kehitystiestä. Kalevala kuvaa sen ylevämmäksi.

Arvoisa Kalevan kansa mainen, runoileva laulavainen..

 

Tehtäväni on nyt kertoa teille miten Kalevala kuvaa meille ihmisen jumalaisen kehitystien.

Mutta ensin:

Silloin kun minua ei vielä ollut, en minä mitään ollut, vai voiko näin olla ? Ei !

     Tyhjäst on paha nyhjäst. Kaikki mikä on, on aina ollut jollakin tasolla. Ilmennykset muodoissa vain vaihtelevat. Siksi ei mitään uutta auringon alla, paitsi ikuisuus ilmentyneenä aina yhä uusissa ja uusissa muodoissa. Ihminen mikrokosmoksena ilmentää fyysisellä tasolla makrokosmoksen esikuvia.

     Kun ilmenemättömässä heräsi ilmennyksen tahto, kaikui olemattomuudessa ensimmäiset sanat: Minä Olen. 

     Pitkän pitkän kaiuttelun   jälkeen Minä Itse eli se Sana joka olin alussa Isä-jumalan luona olen nyt tullut lihaksi asti ja asun teidän keskellänne.

Olenko minä se   Isä-jumalan poika vai pojan,pojan,jne. poika, jossa Jumalan kuva: ihmisyys, tämä ihmeell’isyys alkaa pikkuhiljaa ilmenemään.

     Minä   Jumalan poikako sikisin pyhästä hengestä, synnyinkö neitseellisyydestä.        Kärsinkö ja iloitsenko tällä ristilläni kuolemaani asti vain oppiakseni elämää ja sen lainlaatijaa eet’isyyttä tuntemaan.

     Ja nousenko jälleen kuolleista kehittyäkseni lopulta ikuiseen elämään, Iso’isien suureen joukkoon luodakseni ja antaakseni osaltani jälleen pojilleni ja pojan pojilleni oman jumalaisen kuvani kun luon ensin heille uudet taivaat ja uuden maan.

     Näinkö ne sukupolvet ja kehityksen pyörä kulkee.

 

Kalevala on kokonaisvaltainen kuvaus tästä maailman ja ihmisen synnystä ja kehitystiestä, ja se tuo aikain ikuisen jumalaisen viisauden meille suomalaisille kokonaisvaltaisemmin kuin ehkä yksikään toinen mytologia.

     Ja voidaan sanoa, että se on myös meidän ajallemme ja etenkin meille suomalaisille annettu niinsanotun uuden liiton eli uuden ajan oppikirja.

HPB oli kuin tämän uuden vesimiehen ajan Johannes Kastaja eli huutavan ääni korvessa, joka toi meille länsimaisille ajatteluun heränneille ihmisille jumalaisen viisauden eli theosophian joka Kalevalankin aukaisee sepposen selälleen.

     Ja Kalevala antaa evankeliumejakin seikkaperäisemmän kuvauksen niistä tiedoista joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan tulee saavuttamaan. Eli näkymättömän jumalaisen maailman ja sen olentojen tuntemisen, kuten teosofiakin.

 

Joudun tässä tuomaan teille monille jo hyvin tutuiksi käyneitä asioita, mutta ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että mitä useammin näitä mietin, niin hämmästyttävästi niistä aina löytyy uutta syvyyttä. Ja sehän on pyhän kirjan tunnusmerkki jos mikä.

     Teosofian aukaiseman Kalevalan avulla me Suomalaiset voimme ymmärtää syvemmin ja laajemmin myös Marjatan pojan Jeesuksenkin meille antamia syvällisiä elämänohjeita.

 

Tällä kertaa kun teemamme on ihmisen kehityskaari tuon Kalevalasta   muutamia olennaisia osia, jotka osoittavat Lönrootin kokoaman Kalevalan hyvin tämän asian tuntevan.

     Ja aivan kuin vakuudeksi siitä, että Lönrootia inspiroitiin se tiettyyn oikeaan muotoon kokoamaan on vaikka esimerkkinä ne kuusi kultaista munaa ja rautamuna seitsemäntenä. Toisinnoissa olisi ollut valittavissa lukuisia eri vaihtoehtoja munien määrästä. Tai sitten kapioina vihkimyksissä saavutettavat kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamosta.

     Sattumaltako hän valitsi oikein. Eihän teosofiaa ollut silloin vielä länsimailla.

     Nämä vain nyt muutamana esimerkkinä lukuisista teosofian mukaisista oikeista valinnoista, joilla Lönnrotia inspiroitiin.  

Ja se, että kyse on uudesta-liitosta tulee kolmesta ansiotyöstä eli puhdistuksen tiestä,   ja ensimmäinen vihkimys , Pohjolan häät, on niiden jälkeen vasta neljännessä vaiheessa, joka on sama kuin vanhan-liiton neljäs vihkimys.

     Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Joten Lönrootilla on ollut huomattava merkitys Kalevalan muotoutumisessa uudelle ajalle oikeaan muotoonsa, johon Väinämöinen on tietäjiä ohjannut ja runonlaulajat laulaneet, ja jotka runot ovat sitten kansan suussa aikojen kuluessa moniksi muovautuneet.

 

Mitä enemmän Kalevalan sanontoihin ja vertauskuviin paneutuu sitä hämmästyttävämpänä sen viisaus ilmenee. Jo ensimmäiset sanat sisältävät suuria ajatuksia luomisesta:   ”Mieleni Minun tekevi, aivoni ajattelevi. Lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme”.

     Minuus eli se Isä meidän, sehän meissä persoonallisissa ihmisissä on kaiken uuden todellisen luomisen eli tekemisen alkujuuri, joka mielen kautta tuo sen tähän aivotoimintaan ja dualistiseen ajatteluun asti. Ajatteluun joka sitten sotkeutuu helposti vielä näppäryyteensä ja ampuu monasti ohi osaamatta.

     Minuus kuitenkin tarkoitti: ”Lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme.” Ja voisimme tähän lisätä: Että aina fyysisellä tasolla asti.

     Mehän olemme vasta ihmisiksi kasvamassa. Ja kuka minussa kasvaa: se olen Minä eli Minuus minussa olemaan täällä ihmisiksi.

     Geneettiset sukulaisemme saksalaiset sanovat Ich minästä, suomalainen minä ih’minen.

 

Kalevala alkaa, niin kuin Raamattukin maailman luomisella, ja jatkuu sitten ihmisen kehitystienä kohti ihmisen luomista ja jumalaista päämäärää.

    Kalevala vain tulee vertauskuvissaan lähemmäksi ihmisen ymmärrystä. Se ei tee luomisesta mitään ihmeluomista kuten Raamattu.

     Siksi otan sen tähän alkuun, se kun selittää sitten meille monia muitakin   ihmisiksi kasvamisen kaavoja.

   

  ”Olipa impi ilman tyttö, kave luonnotar korea. Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.”

     Ilman tyttö. Ilmalla ja sen liikkeellä tuulella Kalevala kuvaa henkeä, tajuntaa. Hengen tasaisilla, eli muotoa vailla olevilla tantereilla ajattomuudessa eli iankaikkisuudessa. Impi eli ilmennyksen kohtu sitten:

     ”Ikävystyi aikojansa ouostui elämätänsä, aina yksin ollessansa, impenä eläissänsä.”

     Ilmenemättömässä heräsi ilmennyksen tahto. Aivan kuten taiteilijalla inspiraatio, jolle hän haluaa muodon antaa. Mehän emme voi muuta tietää kaiken takana olevasta jumaluudesta, kuin että siinä on ilmenemisen mahdollisuus.

     ”Jop’ on astuiksen alemma, laskeusi lainehille, meren selvälle selälle, ulapalle aukealle.”  

     Tätä impeä sanotaan myös veen emoseksi eli aineellisuuden kehdoksi, joka sitten Jumalankin tai Jumalan Pojan synnyttää.

     Meri on kreikaksi mare ja monikossa maria, äiti on mater ja aine materia. Jeesuksen äiti Maria osoittautuu näin aivan oikein valituksi nimeksi.   Aineellisuuden jumalaisesta synnystä on siis kyse.

     Kuitenkaan mitään ei voi syntyä ellei henki ja aine, rajaton ja rajallisen mahdollisuus suhtaudu toisiinsa jollain salaperäisellä tavalla.

     Kalevala sen salaisuuden kuvaa perin inhimillisesti.

”Tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma; meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti. Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien; tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.”

     Vasta tästä hengen ja alku-aineen yhtymisestä ilmennys voi alkaa, ja Impi tulla raskaaksi.

     Kovissa vatsanvaivoissa ja tuskissa tulisen synnyn Impi Ukko ylijumalaa rukoilee ja pyytää apuun, päästämään piian pintehestä vaimon vatsan vääntehestä.

     Ja Ukko tulee, lintuna, sotkana eli jumalaisena rakkauden ajatuksena. Erilaisilla linnuilla Kalevala kuvaa eri tajunnantiloista nousevaa ajatusta.

     Sotka vesilintuna kuvaa tunteesta nousevaa, ja tässä tapauksessa jumalaisen luovasta rakkauden tajunnasta nousevaa. Sama lähde mistä taiteilijankin kokema syvä inspiraatio tulee.  

     Sotka etsii pesän sijoa muniakseen seitsemän munaansa eli luodakseen seitsemän ilmennyksen, olemisen tasoa.

     Kuusi kultaista näkymätöntä, rautamunan seitsemännen eli tämän fyysisen tason. Sotka munii ja hautoo ne Veen Emosen polven päälle, josta karskahtavat veteen ja murenevat, voisi sanoa alkuatomeiksi.

     Muuttuivat munat hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli, alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi.

     HPB sanoo, että muna symbolisoi kaiken ilmennyksen alkuperäistä muotoa atomista maapalloon, ihmisestä enkeliin.

     Ihminenhän on henkenä pallo, mutta ilmenneenä kuutio ja   kuutio avattuna risti. Kun ihminen syntyy maailmaan: tapahtuu siinä ympyrän neliöiminen, mikä matemaattisesti lienee mahdotonta: johtuen piin salaisuudesta. Ja siksi myös luomisen salaisuus pysyy vielä piilossa ihmisiltä.

     Mutta jotta tämä salaisuus, henki, astuisi elämän ilmennyksiin tarvitaan vielä yksilöllinen Minuus, joka ottaa luomistyön eläviin muotoihin, luomakuntiin, tehtäväkseen, ja silloin syntyy, voitaisiin sanoa, ensimmäinen Väinämöinen, joka oli jo valmis syntyessään.

     Yöllä syntyi Väinämöinen Ilmattaresta veen emosta, päivällä pajasen laati. Tässä kaikui vasta se ensimmäinen Minä Olen avaruuden yksinäisyydessä. Logos joka kaiken elollisen luo. Se oli se ainosyntyinen, yksin Jumaluudesta syntynyt, poika. Jonka vastaavuuden kirkko liitti Jeesuksenkin syntymään.

     Nyt vasta sitten luodaan eri luomakunnat, ihmiskuntaa unohtamatta.

Tämä maailman munasta syntyvä maailma ilmenee lukuisissa eri kulttuureissa.

     Esimerkiksi kiinalaiset kertovat, että kaiken alussa, kun kaikki vielä oli autiota ja pimeää, tuli äärettömästä maailmanmunasta, joka itsestään halkesi kahtia, esiin inhimillinen olento nimeltä Punku Wong. Punku Wong muodosti munankuoren yläpuolesta taivaan, ja alapuolesta maan.

     Muinaisegyptiläisen käsityksen mukaan olevaisuus syntyi munasta, jonka Iibis lintu eli jumala Thot muni veden pinnalla kelluvaan pesään ja josta tuli esille auringonjumala.

     Tuuli eli henki on myös hedelmöittäjänä monissa maailmansyntytaruissa.

Näistä muistako sitten Kalevala on kopioitu tulee helposti mieleen.  

     Tuskinpa.   Kalevala kuvastelee ennemminkin niitä alkuperäisiä, jo Atlanttilaiselta ajalta peräisin olevia tietoja, joita suomalaiset sitten kertoilivat Aasian ja Euroopan alkuasukkaille tuossa 5-6000 vuotta sitten, kun me idästä silloin läksimme tätä Eurooppaa sivistämään.

 

No niin nyt kun tiedämme miten kaikki saa syntynsä niin ylhäällä kuin alhaallakin voimme ruveta tarkastelemaan tätä luomisen ihmettä ihmisen kehityksessä.

     Me voimme kehityksen jakaa ainakin kahteen huomattavaan pääluokkaan nimittäin evoluution ja tajunnan kehityksiin.

     Ja ihmisenä kehittyminen on nimenomaan tajunnan kehitystä.

On sanonta, että Jumala pyrkii ihmisen yhteyteen ja ilmenemään ihmisessä paljon intensiivisemmin kuin päinvastoin.

     Tämän Kalevala on huomioinut rikkaassa vertauskuvallisuudessaan, jotka samat kuvat monesti voidaan tulkita jumalan ihmiseen tai ihmisen jumalan yhteyteen pyrkivinä.                                                                                                      

     Jumalaisen tajunnan lähestymistä ihmiseen kuvataan hyvin esimerkiksi tulen ja raudan   syntyrunoissa.

     Niin kauan, kun ihmiskunta vielä eli paratiisitilassaan eikä ollut vielä lähtenyt herkuttelemaan paratiisin omenalla, olimme jumalaisen minuutemme pyhän tulen valaisemia. Kalevala kuvaa sen näin:

     Neiti pitkän pilven päällä, Impi ilman partahalla. Tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli. Kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeisissa.

     Mutta tämä lapsuuden tila ei kauaa jatku, vaan ihmiskunnan on astuttava puperteetti-iän tunteiden ja himojen Eevan eli lemminkäis-voimien riepotukseen.

     Ihminen jakautuu kahteen sukupuoleen, jolloin älystä nouseva ajatus eli mies ja tunteesta nouseva eli nainen yhtyessään aiheuttavat kaikenmoiset vaikeudet ja kärsimykset ihmiskunnassa, kuten puperteetti-iän nuorissakin.

     Kalevala sen kuvaa kuinka tämä tuli tältä immeltä sitten putosi:

”Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen”.

     Kalevala kuvaa tämän yhdeksännen taivaan hauskasti luojan kellariksi eli Hänen alimmaksi kylmimmäksi tasokseen.

     Sieltä mehiläinen mm. haki hengen Lemminkäisenkin jälleensyntymään. Sieltä me jokainen jälleensynnymme tänne maan päälle halki kuuen kirjokannen eli kuuen kultaisen näkymättömän tason kautta.

     Tämän putoavan tulen sitten nielee sinervä siika jonka niellee kuuja eli järvilohi, tämän taas nielee hauki.

     Tällä tavoin kuvataan kuinka tämä jumalainen tuli kätkeytyy yhä syvemmälle eläimelliseen luontoomme, josta sen vasta aikanaan Päivön Poika Kristus isänsä taivosta pudottamalla kultaisella puukolla jälleen vapauttaa.

     Tämä ei kai liiemmälti selityksiä kaipaa.

Sitten Kalevala kuvaa ihmisen tajunnallisen ymmärryksen eri tasoja seuraavasti:

     ”Ukko ilmoinen Jumala, hieroi kahta kämmentänsä, mykelti molempiansa vasemmassa polven päässä. Siitä syntyi kolme neittä, koko kolme luonnotarta rauan ruostehen emoiksi, suu sinervän siittäjiksi.

     Neiet käyä notkutteli, astui immet pilven äärtä utarilla uhkuvilla, nännillä pakottavilla. Vanhin lypsi mustan maion. Siitä syntyi meltorauta. Keskimmäinen valkean valutti, siit on tehtynä teräkset. Kolmas puikutti punaisen, siit on saatu rääkyrauta”.

     Näin syntyivät ihmisen kolme tajunnan tilaa: sisä- uni- ja päivätajunta.  

Lypsit maille, lypsit soille, lypsit vienoille vesille.

     Ihmisen päivätajuinen äly, rääky-rauta, virui   pitkään suossa eli tunteessa, maana vedessä, kuten suo on maata ja vettä.

     Ikävystyi pitkään makoiltuaan ja lopulta siinä virisi toiminnan halu. Äly halusi käyä tulta, vanhempata veikkoaan, tuntemaan.

     Mutta tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi: oli polttoa poloisen, rauta raukan, veikkosensa.

     Ikaroskin poltti siipensä lennettyään liian lähelle aurinkoa.

Rauta pääsi siitä piilemähän pitkäksi aikaa. Mutta lopulta tämä tuli eli jumalainen järki Seppo Ilmarisena löytää sen suosta ja sanovi: ”Voi sinua rauta raukka, kun olet kurjassa tilassa, alhaisessa asussa. Arvelee ajattelevi: Mitä tuostakin tulisi, josp’ on tunkisin tulehen”.

     Rauta siitä pelästyy, muistaen edellisen kokemuksensa. Seppo nyt jo rauhoittelee: ”Ellös olko milläskänä! Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa. Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille, siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi: miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi”.

     Hyvällä miekalla kuvataan hengen miekkaa. Tätähän se Jeesuskin tarkoitti sanomalla: "En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan".

     Rauhan ihminen saavuttaa vasta itse, kun ei sohi enää miekalla muita, vaan kuvainnollisesti pistää sen omaan sydämeensä.

     Naisten eli tunteen päänauhat kuvaavat PE:n mukaan taas älykkyyden suloa. Kauniin tunteen nauha pään, älyn ympärillä.

     Ja Seppo alkoi rautaa takomaan: niin ”Siinä huusi rauta raukka vannoi ja valitti: ota pois minut täältä tuskista tulen punaisen”, niin vannon parantavani tapani.

     Näinhän monasti rukoillaan ja ruikutetaan kovissa kärsimyksissä. Liekö elämä itse mallina sanontaan: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”.  

     Sanoi Seppo Ilmarinen: ”Jos otan sinun tulesta, ehkä kasvat kauheaksi, kovin raivoksi rupeat. Vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.”

     Seppo tietää, että rauta, eli äly yksin jätettynä syyllistyy kaikenlaiseen pahantekoon. Se pitää ensin karkaista tunteiden karkaisuvedessä, sillä älyn ja tunteen pitää ihmisessä yhtyä sopusointuiseen yhteiselämään.

     Ja siksi elämä on pistänyt miehen ja naisen välille vetovoiman jonka tarkoitus on tämä sekoitus aikaansaada,   jotta inhimillisyys meissä heräisi.

     Mutta kastevedessä, niin kuin oli Jeesuksenkin vesikasteessa, Pyhän-hengen piti olla läsnä, ja siksi Seppo käski mehiläisen hakea karkaisuveteen simoa taivosesta: ”Kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä.

     Mikä hieno vertauskuva avioliitonkin onnistumiselle.

Mutta mehiläinen muuttuukin herhiläiseksi ja tuokin käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, kusiaisen kutkelmoita, sammakon salavihoja.

Ihmiskunta ei ole vielä valmis vastaanottamaan Pyhän Hengen apua, kastetta, vaan se elää vielä eläimellisissä vaistoissaan, pimeää rautakautta.

     Ja kun Ilmarinen kastaa raudan, älyn, tähän tunteiden sekavaan liemeen, luullen mehiläisen simoa tuoneen.

  ”Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti vaivainen valansa, söi kuin koira kunniansa. Veisti raukka veljeänsä, sukuansa suin piteli. Veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan”.   Voiko nykyihmiskunnankaan tiettyä tasoa selkeämmin kuvata.

 

Tämä ihmisen elämä ja kehitys on edelleen ollut tällä Sepon alasimella oloa.    

     Kovimmat iskut ja hiillostamiset ne meitä eniten ovat ainakin menneisyydessä opettaneet ja kasvattaneet.

     Ehkä olemme jo ainakin osittain kasvaneet miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi. Monet ovat jo karaistu oikeassakin kastevedessä.

 

Katsotaan sitten miten me voimme Kalevalan mukaan persoonallisuutena auttaa ja vaikuttaa oman Minuutemme inkarnoitumiseen eli Jumalamme astumiseen maan päälle tänne fyysiseen maa’ilmaan asti.

     Mutta tarkastelemme sitä nyt persoonallisuudesta käsin.

Pohjan akka eli Lusifer, jolla lienee ollut myös sormensa pelissä niissä käärmehen kähyissä, maon mustissa mujuissa, on se maallisen koulumme oppimestari.

     Sehän se viekoittelee ja houkuttelee paratiisin käärmeen lailla meidän ajatusta tunnetta ja tahtoamme eli Ilmarista, Lemminkäistä ja Väinämöistä tavoittelemaan hänen ihanaa tytärtään. Mutta ei anna tytärtä ilman muuta, vaan asettaa tiettyjä ehtoja.

     Ja ne ehdot ovat hänen kaste-mujuistaan puhdistuminen. Ne ovat ne kolme tajunnan tilaa, jotka jo alussa mainittiin: päivä- uni- ja sisätajunta, jotka tulee meidän puhdistaa siitä painolastista, etten sanoisi synnistä, jolla olemme aikain kuluessa ominaispainoamme lisänneet.

      Niistä vapautumalla vain voimme nousta jälleen jumalaisen luontomme, oman Pohjanneitomme yhteyteen.

     Ei niin pahaa, ettei siitä löytyisi hyväkin. Pahankin takana on aina hyvä tarkoitus. Pohjan-akka, Lusifer, joka sai tämän aasin juoksemaan porkkanan perässä ja oppimaan kärsimysten koulun kautta elämän lakeja tuntemaan, ohjaa meidät lopulta tavoittelemaan hänen omaa ihanaa tytärtään, eli Minuuttamme.

     Jeesushan puhuu taivaallisesta ylkästä,    juutalaisuus kun oli patriarkaalinen.

Kalevala osoittaa tällä olevansa matriarkaalinen, eli koko’naisvaltainen, tietyssä mielessä aikaansa edellä.

     Pekka Ervastkin sanoi, että siinä on ihmiskunnan toivo, että nainen astuu johtotehtäviin, niin loppuu verenvuodatuskin.

     Hän tarkoitti tietysti aivan konkreettisesti naista, mutta ennen kaikkea sitä, että nainen on yleensä intuitiollaan lähemmässä yhteydessä omaan Pohjanneitoonsa, eli eettiseen omaantuntoonsa, jonka ohjauksessa varmemmin ja nopeammin saavutamme inhimillisen päämäärämme.

     Kalevala opettaa, että pelkkä tunne eli Lemminkäinen meissä ei yksin onnistu tavoittamaan omaa Pohjanneitoaan.

     Vaan naisessakin oleva Ilmarinen, joka edustaa jumalaisen tahdon ja viisauden, eli Väinämöisen, herättämiä älynvoimia, jotka pystyvät jo taivonkin kantta takomaan.

     Eli tunnepaatti tarvitsee tämän peräsimen.

Silloin meissä herää ymmärrys, joka jo foneettisesti on ympyrä eli jumalainen muoto.

     Silloin aivokurkiainen aktivoituu ja yhdistää meidän vasemman ja oikean aivopuoliskomme toisiinsa.

     Aivotutkimuksen mukaan se tapahtuu jossain määrin myös, kun kuuntelemme barokki musiikkia eli ba’rokkia, mikä sananakin jo kuvaa rokin vastakohtaa.

     Väinämöinenkin sanoo Joukahaiselle, kun tämä kehuu ulkoa oppimillaan tiedoilla: ”Lapsen tieto, naisen muisti, ei oo partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan”.

     Lapsen tieto maallisista lie vähäisin, mutta vähätteleekö hän naista. Ei suinkaan. Kalevala ei missään kohdin aliarvioi naista, vaan pikemminkin päinvastoin.

     Naisella Kalevala ilmentää luonnollisesti ihmisen tunnepuolta, jolla ei yksin sinänsä muistia lie, vaan muisti asuu meidän tajunnassamme, niin partasuun uroonkin.

     Mutta sitten Väinämöinen sanoo viimeiseksi merkillepantavaa: ”Eikä miehen naisekkahan”.

Tällä hän ilmiselvästi viittaa tietäjäihmiseen, jossa mies ja nainen ovat jo yhtyneet, jolloin ihmisyys   hänessä jo hallitsee ja hän on myös sukupuolista vapaa.

     Mutta päästäkseen näin pitkälle elämä pistää ihmisen monenmoisiin koitoksiin.

Väinämöinen houkuttelee Ilmarista: ”Sinä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan”.

     En sitten varmaan lähe sanoo Ilmarinen kuten nyky-ihminenkin jonka jumalainen tahtopuoli ei ole vielä herännyt ihmistä innoittamaan.

     Ilmarinen kyllä on jo pitkän tien kulkenut edellisissä elämissään ja tietää, ettei pidä pohjolaan lähteä neitoa kosimaan ainakaan veneellä vesitse eli tunteen kautta, tietäen astraalimaailman vaarat.

     Siksi Väinämöinen niin kuin elämäkin käyttää monasti porkkanaa saadakseen meidät liikkeelle. Väinämöinen kuusitempullaan saa ensin kiinnitettyä Ilmarisen mielenkiinnon ja huomion hetkeksi olevaiseen, kiidättää hän hänet samassa ilman teitä eli hengen voimalla Pohjolaan.

     Näinhän se on, kun pystymme mietiskelyssä kiinnittämään huomiomme ihmeelliseen iki-olevaan kuten Ilmarinen, Väinämöisen loihtimaan kultalatva-kuuseen, ajattelematta sitä, eli olemaan läsnä nykyhetkessä, voimme tavoittaa asioiden syntysanoja, tai lennähtää jopa hengen maailmoihin kuten tämän hetken Tollen bestseller kirjakin Läsnäolon voima opettaa.

     Ilmarisen tultua Pohjolaan Pohjan-akka pyytää häntä taitavana takojana takomaan Sammon. Mutta kun Ilmarinen sen sitten takoo, ei Pohjan-akka annakaan tytärtään, vaan antaa kolme ansiotyötä vielä suoritettavaksi.

     Sampo eli eetteriruumiista muodostuva ikuinen käyttövälineemme eli kirkastusruumis taotaan siis ennen kuin kuljetaan puhdistuksen tie eli suoritetaan ansiotyöt, tuntuu jotenkin menevän väärin päin.

     Nyt on kuitenkin muistettava, että olemmehan me koko maanpäällisen historiamme ajan takoneet tätä samporuumistamme, ja sehän se lopulta mahdollistaa yhteytemme omaan minuuteemmekin, kuten Ilmarinenkin sai sitten aina neuvot Pohjan-neidoltaan:   miten suoriutua ansiotöistä. Suora uuden liiton ohje.

     Ilmarisen takoessa Sampoa kuvataan siinä hyvin myös ihmiskunnan eri aikakausia ja kuinka Sampo syntyy vasta viidennellä yrittämällä. Eli viidennen juurirodun viidennessä alarodussa. Ja eiköhän se silloin ollut Jeesus, joka sen ensimmäisenä tähän eetteris-fyysiseen tasoon asti organisoi.

     Uudessa liitossa kehotetaankin saavuttamaan ensin yhteys omaan Pohjan-neitoon, ennen kuin lähdetään karsimaan vikoja itsestämme. Eli pitää ruokkia ainoastaan sitä, mikä meissä on hyvää ja totuudellista.

  Kaikki ansiotyöt ja Sammon taonnan   yksityiskohdat vielä vahvistavat tätä ja ovat aivan teosofian mukaisia, kun niiden syvyyteen paneutuu.

     Jeesus organisoi samporuumiinsa ja koki myös kirkastuksen ennen neljättä Golgata-vihkimystä, jossa kuolema voitetaan.

     Ilmarinenkin kolmannessa ansiotyössään ylittää tuonen virran ja sen jälkeen vihitään Pohjan-neidon kanssa.

     Lemminkäinen, joka yltiöpäisesti meni Pohjan-tytärtä kosimaan ei suoriutunut loppuun asti ansiotöistä, puhumattakaan, että hänen Samponsa olisi ollut vielä valmis.

 

Ansiotyöthän ovat niin kuin varmaan jokainen tietääkin: ajatusten ja tunteiden puhdistaminen sekä huonoista tottumuksista ja taipumuksista vapautuminen.

     Ne ovat ne kolme ensimmäistä askelmaa viis’astumisen tiellä.

Pohjolan häät neljäs ja Samporetki viides, jolloin Sampo irrotetaan tästä pohjolan kivimäestä, fyysisestä ruumiista, ja lopuksi pirstoutuu koko ihmiskuntaa auttamaan.

 

Mutta Kalevala tuo myös olennaisen asian, joka ihmisen on hyvä aina muistaa, nimittäin: ”Emme me mitänä voine, emme mitänä itsestämme, ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan.

     Ihminen kuten Ilmarinenkin selviää jumalaisilla eli teosofisilla neuvoilla kahdesta ensimmäisestä ansiotyöstä, mutta kolmanteen Lemminkäinen sortuu.

     Ilmarinenkin joutuu vain sivusta katsomaan kun tulinen kokko, jumalainen järki, vaakalintu valkeainen eli pyhä henki tekee lopullisen vapautustyön, käy valtavan kamppailun ja pyydystää Ilmarisen sisätajunnan tuonen mustasta joesta suuren suomuhauin, joka mielii Ilmarisen niellä.

     Näin hän pääsee elävänä ylittämään tuonen eli unohduksen mustan virran, ja on myös siten vapaa kaikesta eläimellisyydestään.

     Tämäkö se kirkonkin lunastusopin taustana vaikuttaa. Ja sitten ajatellaan, että tähän asti ei tarvitsisi itse mitään sen eteen tehdä. Pitäisiköhän Kalevalaa saarnata kirkoissakin.

Kalevalan vihkimystie on lähes identtinen Jeesuksen viiden elämänohjeen kanssa:

Kaksi ensimmäistä kohdistuu ajatuksen ja tunteen puhdistamiseen.

     Jeesuksen kolmas, rehellisyyden käsky, kohdistuu vääriin tapoihimme, kuten kolmas ansiotyökin.

     Neljäs pahan vastustamattomuus viittaa dualistisen maailman, hyvästä ja pahasta vapautumiseen, eli kuoleman alaisen voittamiseen ja todellisen hyvän saavuttamiseen eli vihkiytymistä oman Pohjan-neidon kanssa.

     Viides kehotus rakastaa kaikkia, kuten samporuumiinkin pirstoutuminen tapahtuu kaikkien hyväksi. Pohjan-akkakin saa siitä kannen kainaloonsa.

     Suomalaisten luulisi olevan helppoa omaksua teosofinen elämänymmärrys Kalevalan kautta, ja löytää sen myötä kristinuskonkin syvempi ymmärrys.

     Mutta onko toivoakaan, kun kaksi tyttöä jutteli raitsikassa, ja toinen sanoi toiselle, että nyt hän ymmärtää Kalevalaa, hän oli lukenut sen englannin kielellä.

    Souvot ? Ei mitään.     Täytyy olla vain Blavatsky, että sen sieltä ymmärtää.

Kalevala alkaa ja päättyy neitseelliseen syntymään. Ehkäpä tässä on viittaus myös   siihen, että syntynyt elämä ei kuole, vaan syntyy jälleen uuteen muotoon, koska elämä on ikuisesti jatkuvaa kiertokulkua, muodot vain vaihtelevat.

     Ihmisen päämäärä on päästä kosmisen Kristus-tajunnan yhteyteen, niin kuin kaikki ihmiskunnan suuret opettajat ovat opettaneet.

     Sen mistä siinä on kysymys, sen Kalevala meille kertoo niin, ettei kirkkokaan enää voi väittää, että Kalevalan viideskymmenes runo on vain kristinuskosta kopio.

     Se, että Marjatan pojassa syntyy Kristus maailmaan ilmenee Kalevalan viimeisessä runossa siten, että kun vastasyntynyt kaksiviikkoinen poika katoaa Marjatalta ja hän etsii poikaansa joka paikasta, niin tähti, kuu ja aurinko tulevat häntä vastaan, joilta hän kysyy poiuttaan.

     Aurinko tietää pojan löytyvän suolta, jossa tämä on vajonneena kainaloitaan myöten: ” Hänpä on minutkin luonut , näille päiville hyville, kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän”, sanoo päivyt kosmisesta Kristus-tajunnasta, jota tässä Marjatan poika edustaa.

     Hän se on meidän aurinkokuntamme Logoksenkin siis luonut ja on se salaperäinen tajunta kaiken olevaisen takana, jonka tajunnan yhteyteen ihmisenkin kehitys lopuksi johtaa, niin kuin aurinkokin tiesi Marjatan pojan jo sen yhteyteen päässeen.

 

Niin kuin Jumalat ovat olleet kerran ihmisiä, niin me ihmisetkin tulemme kerran Jumaliksi,   Tämän kieltäminen tietäisi kaiken kehityksen kieltämistä.

     Tämän voimme ymmärtää kun ymmärrämme, että ihmisen todellinen kehitys on tajunnan kehittymistä, ilmennysten vain vaihdellessa.

 

Tässä oli nyt vain yksi kymmenistä tavoista kertoa ihmisen kehitystiestä Kalevalassa, mutta näin tällä kertaa lyhyesti.  

Intialainen kehitystie ylöspäin. Ihan alinta tasoa ei ole näytetty.

   

Voimakeskuksemme Kalevalaisittain

Aino, joka odotti uljasta prinssiä kosijakseen, pettyykin katkerasti kun suku hänet ikälopulle Väinämöiselle lupasi.

Aino-sielu oli vielä liian nuori ymmärtääkseen antautua tälle jumalaiselle viisaudelle joka Väinämöisenä häntä lähestyi.  

Kovinpa kevytmieliseksi Kalevala Väinämöisen ilmentäisi jos hänet nuorta tyttöä ulkoisesti kosimaan ajattelisi.

Evankeliumeissahan Maria meni Josefille, vanhalle miehelle ja synnytti itsessään neitseellisesti Kristus-lapsen.

Tätä antautumista pyhälle hengelle elämä meiltä jokaiselta odottaa, jotta synnyttäisimme itsessämme jumalaisen tajunnan.

Mutta kuinka Aino-sielun sitten kävikään?

Aino itki katkerasti monestakin syystä. Ensiksi ulkoisesti siitä syystä, että hänen ihmisyyttään oli loukattu kun häneltä kysymättä oli hänet Väinämöiselle luvattu.

Toiseksi koska hän ei ollut vielä valmis luopumaan niistä elämän ihanuuksista, iloista ja nautinnoista, joista hän kuvitteli joutuvansa luopumaan antautuessaan vanhalle ilottomalta tuntuvalle viisaudelle.

Hän ei ollut vielä valmis henkiseen ikuiseen iloon.

Ja kolmanneksi koska hän oli kohdannut Väinämöisen, ikielämän suuruuden ja viisauden, niin sisimmässään hän ymmärsi ja murehti omaa kykenemättömyyttään kohdata ja iloita siitä.

Aino-sielu ei ollut vielä tunne- ja unimaailmaansa puhdistanut, mikä tarkoittaa tunneluontomme hallintaan ottamista.

Aino vielä hukuttautui mieluummin oman tunneluontonsa iloihin ja tunnelmointeihin; mutta ei ehkä kuitenkaan entisenään. Väinämöisen näkeminen oli tehnyt vaikutuksen.

Hänen äitinsä eli luontoäiti, fyysinen ruumis, ilahtui suuresti kuultuaan suuren kosijan ilmaantumisesta.

Tämän tuloa hän oli aina odottanut, sillä se merkitsi vapautumista hänellekin Aino-sielun ruumiilleen aiheuttamista kärsimyksistä. 

Siksi oli hän innoissaan paljastanut Ainolle salaisuuksiaan: kapioitaan, jotka Aino tulisi saamaan vihkiydyttyään Väinämöiselle.

Nimittäin kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamosta, ne olivat kuuttaren kutomat, päivättären päättelemät. Eli näkymättömässä maailmassa meidän voimakehoomme, aurinko- eli samporuumiiseemme ”kudotut”.

Uteliaisuus valtaa Aino-mielen ja hän menee ja omin päin, ilman vihkiytymistä jumalaisen järjen kanssa, pukee päällensä näitä sinihamosia eli herättää joitakin sakkaroitaan toimintaan ja ilman puhdistautumista, valmistautumattomana lähteekin vierimään: ”pitkin maita pitkin soita pitkin synkkiä saloja”, ja lopuksi hukkuu tunneluontonsa eli astraalimaailman ”seireenien” eli houkutusten pyörteisiin.

”Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka. Se oli surma nuoren neien, loppu kaunihin kanasen”. Eli sielullinen itsemurha.

Aino ei piitannut äitinsä ohjeista, joka oli kapiot paljastanut, mutta kuitenkin kehottanut Ainoa ensin syömään vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkareita: tulet muita kaunihimpi.

Kolme vuotta olisi ollut vielä kihla-aikaa sulhon kosinnasta. Kolme vuotta olisi Ainon pitänyt käydä puhdistuksen tietä ja niin hänen sakkaransa olisivat Väinämöisen ohjauksessa heränneet oikealla tavalla toimimaan, ja auttaneet hänet jumalalliseen viisauteen.

Tunne kokee vanhan viisauden eli Väinämöisen ikävänä ilottomana kylmänä, eikä tahtoisi luopua entisestä haaveellisen kauniista elämästään jakamalla aikansa viisauden kanssa.

Ainosta tulee mieleen Jeesuksen äiti Maria, joka meni vanhalle miehelle ja synnytti Kristus-lapsen itsessään.

Ainon äiti, eli meidän vanhin olemuspuolemme fyysinen ruumis, Väinämöisen kosinnasta kovin ilahtuu. Sillä se tietää, että jos Aino nyt osaat luopua omasta itsekkyydestäsi ja suostut Väinämöis-viisaudelle, on sinua odottamassa sellaiset kapiot minun kätköissäni joista et osaa uneksiakaan.

Näin se puhuu: Elä itke tyttäreni, Nuorna saamani nureksi. Syö vuosi suloa voita, Tulet muita vuolahampi, Toinen syö sianlihoa, Tulet muita sirkeämpi, Kolmas kuorekokkareita, Tulet muita kaunihimpi; Astu aittahan mäelle, aukaise parahin aitta, Siel' on arkku arkun päällä, Lipas lippahan lomassa.

Aukaise parahin arkku, Kansi kirjo kimmahuta, Siin on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamosta. Ne on kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät.

Näin äiti koittaa puhua järkeä tyttärelleen koska tietää etteivät nuo hänen tähänastiset kykynsä ja lahjakkuutensa ole mitään verrattuna niihin ominaisuuksiin joita elämällä on varattuna häntäkin varten.

Ja mitä nämä kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamosta ovat? Ne ovat kuusi näkymätöntä olemuspuoltamme ja seitsemän sakkaraamme eli voimakeskustamme eetteriruumiissamme.

Ne meissä heräävät toimintaan, jos vihkiydymme oman korkeamman olemuspuolemme, korkeamman minuutemme kanssa.

Aino oli vielä liian nuori sielu kuunnellakseen äitinsä neuvoa eikä suostunut Väinämöiselle, vaan mieluummin vielä kuoli kuin olisi ymmärtänyt tavoitella kuolemattomuutta.

Mutta voimme kiertää vielä toista avainta: "psyykkistä" ja lukea kuinka Aino meni aittahan mäelle ilman Väinämöisen ohjausta. Aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti: löysi kuusi kultavyötä seitsemän sinihamosta.

Ne on päällensä pukevi varrellensa valmistavi. Pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. Läksi siitä astumahan, ahon poikki, toisen pitkin; vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja.

Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen: kiistasi kivelle uia, tahtoi paaelle paeta. Sitte sinne saatuansa, asetaiksen istumahan, kirjavaiselle kivelle, paistavalle paaterelle: kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.

Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka.

Aino meni ja herätti omin päin alempia sakkaroitaan (itäm. tsakrat)toimimaan, ( Tämähän on edelleen mahdollista tietyin metoodein, mutta ei suositeltavaa ennen kuin on astunut puhdistuksen tien askeleet. Moni on päätynyt mielisairaalaan ) eikä hallinnutkaan enää itseänsä, vaan hukkui astraalimaailman viehättäviin houkutuksiin ja pyörteisiin.

Kolmas avain Ainolegendaan on historiallinen. Niin kuin jo mainitsin Aino edustaa viidennen valkoisen rodun syntymistä ihmiskunnassa.   Neljäs rotu on vielä hyvin sukusidonnaista, eikä tämä ole vierasta nykyaikanakaan.

Suku määrää kelle tytär naitetaan. Ainossa jossa oli yksilöllisyys, itsenäisyys herännyt koki ihmisyyttään loukatun, ja valitsi mielummin kuoleman kuin pakkonaimisen. 

.
Ei viisas Väinämöinen Ainoa puolisokseen halannut, vaan oppilaakseen. Rakkaus opettajaan oli kyllä suotavaa, mutta ei vaimona.

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

08.04 | 23:37

Kiitos Kauno, että jaksat tositietoa levittää !

...
20.03 | 11:34

Mahtavaa Kauno!
Juuri tällaista tarvitaan nykyaikana. Olen kirjoittanut vertailevan tutkielman budhismin ja kristinuskon yhtäläisyyksistä Jos kiinnostaa lähetän

...
22.01 | 02:34

Onko kirjasi ostettavissa ?

...
18.01 | 15:51

Ne eivät olleet ilmeisesti perusteltuja, ja ketä totuudenetsijää hyödyttää lukea kritiikkiä, ilman, että se on perusteltua faktoihin, jotka voidaan todeta.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS