Kalevan naiset meissä jokaisessa.

Kerron nyt miten Kalevala naista pitää suuressa arvossa.

Olen aina ihmetellyt, että mytologiat ja uskonnot ovat miesjohteisia, ompa Jumalakin aina tuotu miehenä.  

Kuitenkin meidän Kalevalassa äiti, Veen emonen on maailmamme luoja, eikä siinä miestä tarvita, kuin mitä nyt siinä pienessä tehtävässä missä vielä miestä tarvitaan, että sukupolvet jatkuisivat.Kalevalahan maalaa elävän kuvan äiti maan ja isä ilman eli maa’ilman valtavasta luomistapahtumasta. Luomistapahtumasta, joka meissä ihmisissä vastaavuutena jatkuu ja kehittyy. 

Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli. 

Ympäri selä sinisen, lakkipäien lainehien:

tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi. 

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata,

tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa,

Parempi olisi ollut ilman impenä eleä,

kuin on nyt tätä nykyä vierehellä veen emona: 

vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni. 

Kalevalan luomistapahtuma tulee siten lähemmäksi ihmisen ajatusta ja ymmärettävämmäksi kuin muissa mytologioissa tai uskonnoissa. Onkohan se Kalevalan ansiota, että meillä nainen on arvostetumpi kuin muualla ja meillä nainen sai ensimmäisenä maailmassa äänioikeudenkin. Ja siitäko johtuu myös, että Suomen kartta, joka ainoana maailmassa on ihmisen muotoinen ja vielä naisena. 

Kalevalassa naista kuvataan äitinä 529 kertaa, kun isänä vain 144 kertaa ja naisena 706 kertaa ja miehenä vain 493 kertaa. Nykyäänhän nainen on yhä enemmän valtaamassa tilaa johtavilta paikoilta. Joten herääkin kysymys mistä tässä on kysymys, onko se hyvä vai paha, vai ilmeneekö siinä jumalainen Järki kuten Kalevala antaa ymmärtää, vai miten se on nähtävä. Ehkä se selviää esitykseni aikana. 

Luontoäiti ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, aina yksin, eli ykseydessä ollessansa, impenä eläessänsä, ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla. 

Jotta ilmennystä muotoihin voisi tapahtua pitää tajunnan suhtautua aineen atomeihin tietyllä tavalla ja saada siten syntymään liikettä, joka sitten ilmenee muotoina. 

Elämä ilmetessään alkaakin sykkimään kahden polariteetin välillä, eli astuu dualismiin, eli ilmennyksen maailmaan.  

Jop on astuiksen alemma, laskeusi lainehille. Raamatunkin Jumala liikkui vetten päällä.Tuli suuri tuulenpuuska, iästä vihainen ilma, joka saattoi sitten Ilman-immen raskaaksi, eli ominaispainoltaan raskaammaksi, eli matalampaan, karkeampaan värähdystasoon. 

Tässä on hyvin kuvattu dualismiin siirtymisen: kuten hengen ja aineen yhtyminen, Muotoon pukeutuminen on yhtä kuin rajoitukseen astuminen, mikä aiheuttaa kärsimyksen. 

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata, tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa. 

Elämä ja etenkin maapallon elämä on monasti tuskallisten ponnistusten koulua. Suuri elämä hyvyyttään tarjoaa meille vilussa värjöttäville monenlaisia porkkanoita saadakseen liikettä aikaan ja tämän aasin pysymään liikkeessä eli kehityksen pyörässä. 

Ja ehkäpä suurin porkkana meille ihmisille on kahden sukupuolen välinen polaarinen jännite. Se saa yleensä aikaan suurimmat tunteen kärsimykset, mutta myös suurimmat ilon ja onnen kokemukset tässä persoonallisessa elämässä. 

Kalevala tietää tämän, mutta se tuo myös tiedon kuinka kaikesta vapaudutaan, sillä se on myös kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen henkisestä kehitystiestä. 

Ja niin kuin monasti olen sanonut se on koko’naisvaltainen kuvaus, sillä Kalevala arvostaa ja kunnioittaa erityisesti naista ja etenkin naista äitinä, ja asettaa naisen äitinä myös huomattavimpiin asemiin kasvattajana, niin kuin perheissä yleensäkin äiti on se joka ainakin toistaiseksi on lasten kasvatuksesta eniten joutunut huolehtimaan. Joten siinäkin suhteessa voidaan perustellusti sanoa Kalevalaa matriarkaaliseksi. 

Pohjanakka, jonka ihanaa puhtaan valkeaa tytärtä Kalevalan uroot tavoittelevat, pistää nämä pojat puhdistautumaan ja nöyrtymään ennen kuin on mitään toivoa tyttärestä. 

Ja tyttäressä polvi vain paranee, sillä hän pistää itse Väinämöisenkin kuvainnollisesti polvilleen eteensä. Sukupuolten välistä vetovoimaa on kautta aikain käytetty myös vallankäytön älineenä. 

Kun toin tämän esille eräässä esitelmässä, niin eräs nainen kommentoi: no siinä taas asetettiin nainen kauppatavaraksi. Mutta kun tarkastelemme henkiseltä kannalta Kalevalan kertomuksia ymmärrämme, ettei siitä missään tapauksessa niissä ole kysymys. Vaan kaikki on vertauskuvaa ihmisessä itsessään tapahtuvista prosesseista. 

Saduissa on enemmän totta kuin historian kirjoissa. Siksi lapset jotka ovat lähempänä vielä taivasmaailmaa ja totuutta ovat kiinnostuneempia saduista. Kalevalakin on kuin satua, ellei ymmärretä niitä vertauskuvia joihin Kalevala ja hyvät sadutkin ovat puetut

Onhan se jo tässä vanhalle miehelle jopa imartelevaa ja lohduttavaa tietää, että tämä ihana tytär  Pohjan-neito jota karttammekin edustaa, vain kaihoten odottaa koska minä ”sohvaperuna” satujen uljaana prinssinä saavun hänet noutamaan ja perimään kokonaisen uuden valtakunnan. 

Tällaisista miesten aatoksistahan saattaisi vaimoväki jo tulla mustasukkaisiksi elleivät itse mitään taivaallisesta ylkästään tietäisi. 

Kalevala hienolla tavalla osoittaa, että meillä on aina ollut tietäjiä, jotka ovat päässeet jumalaisen tiedon yhteyteen ja ehkäpä siksi miehen ja naisen yhdenvertaisuus on aina arvostettu. 

Kalevala opettaa, että vasta kun mies ja nainen eli äly ja tunne ihmisessä löytävät toisensa  tasavertaisina,  kummankaan alistamatta toistaan voi ristiriita tältä ristiltämme poistua ja Vaakalintu Valkeinen eli Puhä-henki ihmiseen pikkuhiljaa  laskeutua. 

Kuinkin niin, kuten Kalevala opettaa on molemmilla  sukupuolilla oma tehtävänsä niin ulkoisessa kuin sisäisessäkin ihmisessä. Miehinen puoli meissä edusta älyä, joka ikä kyllä  monasti on vielä älytön ja kaukana vielä jumalaisesta Järjestä. Ja naisellinen edustaa tunnetta, josta lähtevät ainakin Raamatun mukaan:  haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, ylpeys ym huonot ominaisuudet. 

En tiedä onko Jeesus näin sanonut, sillä hänen suuhunsa ne on pistetty, sillä  jalostuessaan tunne eli naisemme vastaanottaa herkemmin myös oikean aivopuoliskon kautta intuitiona jumalaista rakkautta paremmin kuin yleensä miehet. Mutta pitkään ihmisen on käytävä puhdistuksen tietä, jotta tasapaino molempien aivopuoliskojen  välillä löytyy kuten avioliitossakin kummankaan pyrkimättä alistamaan siinä toisiaan. Avioliittohan on henkisen kasvun korkeakoulu. Monasti siinäkin aidan yli hypitään ja luokalle jäädään. 

 Mutta kuten Kalevala opettaa niin Kalevalassa miehet pistetään oppimaan ja olemaan ihmisiksi kuin enne pahantapaiset pojanklopit kasvatuslaitokseen. Siksi mies nimettynä nimillään esiintyy useammin kuion nainen. Nimittäin miehenä nimellä 710 kertaa ja naisena vain 63 kertaa. Eli tämä  tarkoittanee, että jokapäiväisessä elämässä me käytämme ja koulutamme enemmän miehistä älyä ja ajatusta kuin naisellista tunteilia.  

Miehet ovat siis nimettyinä eli määrättyinä ominaisuuksina näyttämöllä enemmän kuin naiset. Eli tämä tarkoittanee, että jokapäiväisessä elämässä me käytämme ja kouluutamme enemmän miehistä älyä ja ajatusta kuin naisellista tunteilua. Ja tulee mieleen erään miesvapaamuurarin täällä pitämä esitelmä, jossa kun eräs nainen häneltä kysyivät, että miksei he huoli naisia joukkoonsa.  

Hän vastasi, että naiset ovat jo sen verran kehittyneempiä, etteivät tarvitse enää sitä kasvatuslaitosta mitä vapaamuurarius on. Ehkäpä samasta syystä Kalevalassakin kasvatettavat ja koulutettavat ovat miehiä. Mikä tarkoittaa vastaavuutena ihmisessä, että tajunta ja ajatukset jotka syntyvät ja kehittyvät älyn käyttämisen ja vaivaamisen kautta ovat tärkein kehittämisen puoli johon pitää saada jumalaista järkeä heräämään. 

Naiseen eli tunteeseen meissä   jumalainen intuitio Pohjanneitona on jo jotenkin läheisemmässä kosketuksessa eli omanatuntona vaikuttamassa. Kalevala tuo monella tavoin julki sen mikä ihmisessä jo on ehkä lähimpänä Jumalaista ilmennystä, nimittäin äidinrakkauden.  

Maaäiti, eli tämä fyysinen ruumis on myös vanhin ja viisain olemuspuolistamme. Sehän se Kalevalassakin koittaa saada Ainoa eli jo jalostunutta tunnepuoltamme vihkiytymään vanhan viisauden eli Väinämöisen kanssa: 

Ainon äiti ilahtui viisauden kosinnasta, koska se tietäisi ruumiin vapautumista sielun aiheuttamille kärsimyksille. 

Emo kahta kämmentänsä, hykersi molempiansa, sanan virkkoi, noin nimesi: ”Elä itke, tyttäreni. Tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin, sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni. 

Eli olisihan se ruumiillemme jo suuri helpotus jos jumalainen puolemme   tätä temppeliämme pääsisi hallitsemaan. Ja kun Aino itkien valitti ettei vanhaa miestä eli jumalaista aikainviisautta eli teosofiaa huolisisi, niin emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: 

Elä itke tyttäreni, nuorna saamani nureksi!

Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi;

toinen syö sianlihoa; tulet muita serkeämpi;

kolmas kuorekokkaroita; tulet muita kaunihimpi.

Eli Ainon olisi 3 vuotta käytävä vielä puhdistuksen tietä, niin olisi valmis: 

Astu aittahan mäelle aukaise parahin aitta! 

Siell'on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa.

Aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta:

siin on kuusi kultavyötä seitsemän sinihamosta.

Ne on kuuttaren kutomat, Päivätteren päättelemät.

Aino menikin ja puki ja herätti joitakin näitä alempia tsakrojaan eli suomeksi sakkaroityaan, näitä voimakeskuksia itsessään ja lähtikin vierimään pitkin maita pitkin soita ja vieri veden ääreen ja alkoi nähdä näkyjä, 

Aino hukuttautui alemman tunneluontonsa viehättäviin syövereihin ja näki: 

Kolme oli neittä niemen päässä... ne on merta kylpemässä!

Aino neiti neljänneksi, vitsa varpa viienneksi!

Heitti paitansa pajulle hamehensa haapaselle, sorkukset somerikolle.

Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen:

kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.

Sinne sitten saatuansa asetaikse istumahan kirjavaiselle kivelle,

paistavalle paaterelle: kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni,

neitonen kiven keralla, Aino paaen pallehessa.

Siihenpä kana katosi, siihen kuoli impi rukka. 

Tietäjät ovat tuosta meitä varoittaneet ilman että olemme tuota ennen puhdistuksen tietä jo pitkään kulkeneet, sillä nämä voimakeskukset meissä heräävät sitten itsestään kun olemme siihen valmiit. 

Emo tuosta itkemähän, kyynelvierus vieremähän. Sai siitä sanelemahan, vaivainen valittamahan: 

”Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niin kuin mie emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani". 

Eli kaikella on aikansa. Ketään ei pidä houkutella ennen aikojaan totuudenetsijäksi. Siitä ei yleensä mitään hyvää seuraa. Viisas vanhaVäinämöinenkin   huokaa, epäonnistuttuaan Ainon kosinnassa, ettei tiedä kuin ola, kui eleä. 

"Oisiko emo elossa, vanhenmpani valvehella, sepä saattaisi sano, miten pystössä pysyä, murehisin murtumatta, huolihin katoamatta, näissä päivissä pahoissa, ape'issa miel'aloissa!" 

Vielä haudankin takaa Väinämöisen äiti huolehtii pojastaan. 

"Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli:"Viel' onpi emo elossa, vanhempasi valvehella: Mene Pohjan tyttärihin! Siell' on tyttäret somemmat,   neiet kahta kaunihimmat: "Sieltä naios, poikaseni, paras Pohjan tyttäristä, jok' on sievä silmiltänsä, kaunis katsannoisiltansa, aina joutuisa jalalta sekä liukas liikunnolta!" 

Väinämöinen edusti tässä vielä vanhanliiton tietäjää, jolloin ei vielä Pohjan-neitoa tälle tasolle pystytty tuomaan, vaan piti mennä muille tasoille kosimaan. Mutta Kalevalassa viisas Väinämöinen ei Ainoa vaimokseen havitellut, vaan oppilaakseen viisauden tielle. 

Mutta Lemminkäisellä ja Ilmarisella oli mahdollisuus saada jo tälle tasolle Pohjan-neitonsa. 

Mutta Lemminkäisestä sanotaan:

Tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen,

joka kohastansa kelpoavi; vaan tuli vähän vialle,

tavoiltansa turmiolle; ain oli naisissa eläjä,

yli öitä öitsilöissä, noissa impien iloissa,

kassapäijen karkeloissa. 

Tämä katsottiin miehelle viaksi, koska meidän tunnepulemme, jota Lemminkäinen meissä ihmisissä edustaa, tulee lopuksi vapautua lemmestäkin, jotta tunteemme kasvaa todellisen rakkauden ymmärtämiseen. Lempi kyllä meitä siihen kasvattaa. 

Lemminkäisen äiti, tuntien poikansa, varoitti häntä Pohjolaan menemästä, Pohjanneitoa tavoittelemasta. Äiti tunsi poikansa yltiöpäisyyden ja tiesi mitä siitä seuraa jos yrittää ampua maaliin osaamatta. Mutta kun poika ei uskonut tuota vaan oli yltiöpäinen ja oli lähdössä, niin: 

"Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti: Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi; mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa, niin sinusta mies tulevi, uros selvä selkiävi".

Tässäkin äiti kehoittaa meitä puhdistumaan eli miehistymään. Luontoäitimme eli omatuntomme ilmentää sitä elämän viisautta mitä elämä elämältä olemme kokemusten kautta oppineet, mutta mitä tämä tämänhetkinen persoonallisuus ei vielä täysin ole omaksunut. Sen pitää monta kertaa vielä törmäillä, ennen kuin viisastumme ja sen kautta opitut asiat myös jo taidamme. 

Lemminkäiselle, jonka Märkähattu karjanpaimen sitten ampui tuonelan jokehen, tuli ensimmäiseksi taas äiti mielee.

"Oi emoni, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, mis' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit; päästäisit poja poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä."

Miksi taas äiti, miksi ei isää huudeta hädässä apuun tulee helposti mieleen. Lapselle se äiti vielä vanhempanakin tuntu läheisemmältä kuin isä. Ja kun äiti saa tietää poikaansa kohdanneesta onnettomuudesta, tuntuu että hän sai sellaiset voimat, että vaikka hevosen nostaisi poikansa ruumiin päältä: 

Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi. Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa. Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui: mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni. 

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat. Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.  

Voiko paremmin enää kuvata äidin hätää ja apuun rientämistä. 

Löydettyään poikansa tuonelan joesta alas koskia kohisemasta kertomus muuttuukin jälleensyntymisepilogiksi, jossa kuvataan kuinka luontoäitimme kuolemanrajan takaakin vielä herättää meidät uuteen jälleensyntymään. Kuitenkin pikkaista parempana, entistä ehompana. 

Miksi Ilmarinen sitten onnistui saamaan Pohjan-neidon omakseen olisikin jo yksi esitelmän aihe. Mutta jätetään kuitenkin nämä miehet puhdistumaan ja keskitytää enemmänkin meissä olevaan naiseen.  

Jos sitten ajattelemme tätä sisäistä äitiämme, mikä se on ja miten se meissä vaikuttaa? Mehän jokainen kerran tulemme mystisellä tavalla äideiksi sekä pyhästä hengestä raskaiksi ja synnytämme neitseellisesti Jumalan Pojan itsessämme. 

Kalevalakin alkaa ja loppuu neitseelliseen synnytykseen. Eli tämän neitsyen ja pojan tulee siis jo olla meissä, vaikka heidän aikansa ei ole vielä tullutkaan. Ehkäpä tämän mahdollistavaa ja toteuttavaa olemuspuoltamme voitaisiin kutsua henkisieluksi meissä. 

Tämän neitomme raskausajan pituus on vielä määrittämätön, mutta raskaus etenee jokaisessa meissä vääjäämättömästi. Raskaus etenee sitä mukaa, kun opimme elämässämme näkemään kaikessa mahdollisessa ilmennyksessä sen tarkoituksenmukaisuutta. 

Opimme ymmärtämään elämän suunnatonta kauneutta, hyvyyttä ja oman elämämme tarkoitusta. Opimme luopumaan kaikesta siitä mikä on kuoleman alaista, eikä siten uutta elämää eli sikiötämme rakentavaa. 

Emme näe enää missään pahaa, vaan ymmärtämättömyyttä. Ja koska olemme itse pahassa olleet mestareita osaamme suhtautua siihen jo tuomitsematta sitä ja sen myötä silloin myös itseämme. Tuomionhengen tilalle herää ymmärtämys kaiken välttämättömyyteen niin kauan kun sillä on opettava vaikutus meihin ja ympäristöömme. Eli ymmärrämme, että niin sanottu paha näyttäytyy meille niin kauan maailmassa kun me sitä tarvitsemme. 

Kun ymmärrämme pahan tarkoituksen näemme silloin selkeämmin mitä tulee tehdä, jotta itse ja kanssaihmisemme ymmärtäisimme luopua kaikesta siitä, mikä on kuoleman alaista ja siten raskautemme etenemisen hidastaja. Kyllähän vastuulliset äiditkin odotusaikana luopuvat siitä mikä voisi sikiötä vaurioittaa. Tämä sielullinen kauneus, eli henkisielu, joka Kalevalassa kuvataan

Marjatta-sieluna, saa Marjatassa lopullisen täyttymyksensä, ja kuvataan siksi äärimmäisyyksiin asti menevänä puhtautena.

Marjattahan sitten vaatimattomana paimentyttönä neitseellisesti synnyttää Jumalan Pojan itsessään, kuin malliksi nykyajan oppineille teologeille ja

 jumaluusoppineille, kuin myös teosofeille   jotka ehkä luulemme ihmisinä kehittyneemme muinaisia esi-isiämme tiedossa pitemmälle. Kalevala ylevällä tavalla maalaa eteemme mallit miten meidänkin tulisi elää, jotta toteuttaisimme oman tarkoituksemme. Se on siksi meille kuin äitinä joka haluaisi lastensa ottavan hänen neuvoistaan vaarin, ja siten välttyä maailman kovakouraiselta opetukselta. 

Kun katselin ketkä Kalevalassa eniten eettisiä ohjeita antavat, niin kyllä niitä tuli yli 90 prosenttisesti äideiltä. Miehet enemmänkin ovat Kalevalassa toimivia, kivikkoista kantapääkoulua käyviä sankareita, jotka monasti tuulimyllyjä vastaan taistelevat. 

Äideissä on siis kansakuntammekin eettinen tulevaisuus. On siksi jo aika, että tämä nainen raskaana olevana äitinä meissä jokaisessa pääsisi ohjaamaan elämäämme kuin myös kansakunnan elämää, niin kuin Pekka Ervast aikoinaan jo toivoi. 

Siinä olisi pelastuksemme kaikista turhista kärsimyksistä joita miehinen älymme on itsellemme ja koko kansakunnalle aikaansaanut. Elämän ja elävän arvostus ja suojeleminen onkin jo yhteiskunnassamme heräämässä arvostukseen, vaikka se tapahtuukin hitaasti, jottei herätetä liiaksi vastavoimia. 

Ja kun opimme ymmärtämään yksinkertaisten eettisten elämänohjeiden todellisen vaikutuksen hyvinvointiimme, voimme tulla Euroopankin omaksitunnoksi joksi Suomea on ennustettu ja joka jo monilla mittareilla on todennettu tapahtuvaksi. Ehkäpä suurin vaikutus kaikkien hyvinvointiin olisi pikkuhiljaa tapahtuva omistamisoikeudesta luopuminen, niin sen myötä kierrätys saisi vauhtia ja kaikilla olisi riittävästi kaikkea tarvitsemaansa. 

Ei sen ensin tarvitse kuin ajatuksissa ja sydämessä tapahtua, niin sillä on jo suuri vaikutus meidän elämäämme. Tämänhän pitäisi kaikkien todellisten totuudenetsijöiden jo omata, sillä omistamisoikeus perustuu itsekkyyteen ja siten sitoo meitä totuudenetsijöitäkin tähän mammonan pakkopaitaan tehokkaasti. 

Kun ihminen luopuu sydämessään omistamisesta voidaan hänelle uskoa suuriakin omaisuuksia hoidettavaksi, niin henkisiä kuin aineellisiakin. Ja mitä enemmän henkiset tavoitteet ihmistä ohjaavat, sitä enemmän suuri elämä voi häntä käyttää ihmiskunnan henkiseen kasvattamiseen, niin näkyvässä kuin näkymättömässäkin maailmassa. 

Nämä ovat tietysti kaikille meille tuttuja asioita, vai ovatko, jos kerran tietäminen on taitamista. Kyllä meidän pitää niitä vielä paljon ajatuksissamme pyöritellä ennen kuin sana tulee lihaksi ja ymmärrämme ehkä syvemmin mistä noissa Kalevalankin opetuksissa on perimmältään kysymys. 

Kokemuspohjainen talonpoikainen älykäs tunne on se Kalevalan mies-naisekas olemuksemme eli tunneäly, joka tuo tasapainon ja ymmärryksen päivätajuntaamme. 

Sen myötä maaäitimme, joka on se vanhin ja viisain olemuspuolemme tässä persoonallisuudessa vapautuu tällä ristillä niistä kärsimyksistä joihin me olemme sen ristiinnaulinneet. Tämä äitimme saa lopulta kuitenkin vävykseen Väinämöisen, jota se Aino neitimme persoonallinen kauneus ja hyvyys ja itseopittu vanhurskaus ei vielä ymmärtänyt vastaanottaa. Ja äitimme meitä lohduttaa: 

”Elä itke, poikueni. Tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin, sukuhuni suurta miestä,   rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni". "Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi". 

Elikä kulje puhdistuksen tietä, niin kyllä se siitä.  

Siksi jo suuni sulkea pitäisi,                 

laata liian laulamasta,                        

venyttämästä virttäni,                       

väsyttämästä väkeäni. 

Kuitenkin kaikitenkin: 

Kerroin tuoreimmat uneni, 

lauloin omat oppimani, 

Kantapäiltä löytämäni,

mahtimiesten oivaltamat,

Väinämöisen laulelemat.

Kokemuspohjainen talonpoikainen älykäs tunne on se Kalevalan mies-naisekas olemuksemme eli tunneäly, joka tuo tasapainon ja ymmärryksen päivätajuntaamme. 

Sen myötä maaäitimme, joka on se vanhin ja viisain olemuspuolemme tässä persoonallisuudessa vapautuu tällä ristillä niistä kärsimyksistä joihin me olemme sen ristiinnaulinneet. Tämä äitimme saa lopulta kuitenkin vävykseen Väinämöisen, jota se Aino neitimme persoonallinen kauneus ja hyvyys ja itseopittu vanhurskaus ei vielä ymmärtänyt vastaanottaa. Ja äitimme meitä lohduttaa: 

”Elä itke, poikueni. Tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin, sukuhuni suurta miestä,   rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni". "Syö vuosi suloa voita: tulet muita vuolahampi; toinen syö sianlihoa: tulet muita sirkeämpi; kolmas kuorekokkaroita: tulet muita kaunihimpi". 

Elikä kulje puhdistuksen tietä, niin kyllä se siitä.  

Siksi jo suuni sulkea pitäisi,                 

laata liian laulamasta,                        

venyttämästä virttäni,                       

väsyttämästä väkeäni. 

Kuitenkin kaikitenkin: 

Kerroin tuoreimmat uneni, 

lauloin omat oppimani, 

Kantapäiltä löytämäni,

mahtimiesten oivaltamat,

Väinämöisen laulelemat.